Jännittävä päiväretki

Bolivian nykytilanne on varmaan jo selvinnytkin tiedotusvälineistä, joten en palaa siihen sen enempää. Jatketaan siis Kolumbiasta omilla seikkailuilla.

Turisteilimme ukkelin kanssa viime viikonlopunkin. Kun maanantaikin oli vapaa Cartagenan itsenäisyyspäivän takia, vuokrasimme auton ja retkeilimme hieman lähiseuduilla.

Sunnuntaina suuntasimme Santa Fe de Antioquiaan, joka on suosittu päiväretkikohde Medellínistä. Kuinka suosittu se onkaan, se selvisi vasta perillä. Matkaa Santa Fe:hen ei ole paljon, noin 56 kilometriä, mutta ajomatka venähti kumminkin yli parin tunnin mittaiseksi, sillä liikennettä oli paljon, ja lähes koko matkan tehtiin tietöitä. Muutamassa paikassa oli vain yksi kaista käytössä, ja pitkät odotusajat kiristivät hieman kupolia. Oikein ideaali tapa viettää sunnuntaipäivää: istua autoletkassa, joka ei liiku minnekään.

Kun liikenne seisoo, hedelmämyyjät iskevät.

Tästä vähän kotiinviemisiä.

Ruuhkaa.

Ja taas ruuhkaa.

Maisemissa ei ollut valittamista, sillä tie kulki Andien läntisen haaran syleilyssä.

Olin lukenut jostain, että koska Santa Fe sijaitsee kilometrin alempana kuin Medellín (Santa Fe:n korkeus merenpinnasta on 573 metriä, kun Medellínin on 1538 metriä), Santa Fe:ssä olisi paljon lämpimämpää kuin Medellínissä. Siksi vähän ihmettelinkin, kun kännykän sääappsi näytti, että Santa Fe:ssä olisi sunnuntaina – ja koko tulevalla viikolla – vain 20–21 astetta lämmintä. Sadettakin luvattiin lähes koko päiväksi. Minä fiksuna likkana varustauduinkin sitten asiaankuuluvasti farkuilla, villatakilla ja sateenvarjolla.  

Puente Amarillo eli Keltainen silta.

Cauca-joen ylitys.

Vihdoin Santa Fe:ssä.

Perillä kävi ilmi, että suurin piirtein koko Medellín oli päättänyt lähteä päiväretkelle Santa Fe:hen. Parkkipaikkaa ei tahtonut löytyä niin mistään, ja pyörimmekin hyvän tovin sitä etsimässä. Kun vihdoin saimme auton johonkin koloseen ja astuin autosta ulos, meinasin pyörtyä. Miten 21 astetta voi tuntua näin kuumalta? Tätä ihmetellen tallustelimme kaupungin mukulakivikatuja kohti keskusaukiota eli plazaa. Jokaisessa itseään kunnioittavassa kolumbialaiskaupungissa kun on jonkinlainen plaza ja sen vieressä kirkko.

Miekin olen täällä! Ja irtokäsi on myös täällä!

Plazan ympäristö oli täynnä ravintoloita, ja ensimmäiseksi oli saatava tietysti nesteytystä eli kaljaa. Ruokaakin tilasimme, ja ukkeli valitsi pienen napostelulautasen. Se tuotiin isolla tarjottimella.

Tässähän on kasviksiakin.

Juomisen, syömisen ja varjossa istumisen jälkeen jaksoimme taas vähän katsella kaupunkiakin.

Santa Fe oli Antioquian departementin pääkaupunki vuoteen 1826 asti, jolloin pääkaupungiksi valittiin Medellín. Vaikea kuvitella tästä reilun 20 000 asukkaan pikkukaupungista, että se on ollut koskaan minkään pääkaupunki, mutta toisaalta en tiedä myöskään sitä, millainen Medellín oli vuonna 1826. Infrastruktuurin kehittämisrahat käytettiin Medellíniin, ja Santa Fe sai jäädä sellaiseksi kuin se oli. Nykyään Santa Fe:n kaupunki on kansallinen muistomerkki sen kolonialistisen arkkitehtuurin vuoksi.

Santa Fe on kuuluisa muun muassa tamarindistaan, ja elättelin toiveita, että kaupungista saisi myös sitä itseään eli tuoretta tamarindia, eikä vain tamarindimakeisia. Minulta alkoi nimittäin olla tamarindivarastot lopussa, eikä Medellínistä löydy makeuttamatonta tamarindia kuin äärimmäisen hyvällä tuurilla (elikkä yhden kerran on löytynyt). Minun oli pitänyt tuoda Santa Cruzista mukanani tamarindia ja vihreitä chilejä, joita niitäkään ei saa täältä, mutta molemmat olivat jääneet sattuneista syistä hankkimatta.

Onni oli myöten, ja tamarindipalkoja löytyi.

Tättärää!

Ukkeli tunnisti nuo vasemmalla näkyvät pienet vihreät hedelmät, joita kasvaa myös Intiassa, mutta unohdin, mikä niiden nimi on espanjaksi. Googlettamalla selvisi, että suomeksi noita kutsutaan ilmeisesti nimellä karvaslaipikka. Ostimme myös pussillisen niitä, mutta ukkeli sai syödä ne yksin (eli suurin osa homehtui), kun ne olivat minun makuuni niin happamia.

Turistitori.

Santa Fe:ssä oli jotkin ruokafestivaalit, ja maistelimme yhdestä kojusta jälkiruoaksi artesaanijäätelöä.

Ukkelin tamarindijäätelö.

Minun tiramisu.

Ukkeli kokeilee aina uusia jäätelömakuja, mutta minä en uskalla riskeerata jäätelöasioissa yhtään, vaan valitsen aina jotain tuttua, jonka oletan olevan hyvää. Ei tuo tiramisu kyllä mitään järisyttävää ollut (ukkelin tamarindi oli parempaa, ja annoskateus iski). Annokset olivat niin pieniäkin, että melkein olisi tarvinnut suurennuslasin, että olisi ne nähnyt.

Pikkuhiljaa alkoi tuntua, että Santa Fe:n kaupunki oli nähty, mutta piti vielä ajaa viitisen kilometriä kaupungin ulkopuolelle joen rantaan katsomaan paikkakunnan suurinta nähtävyyttä eli Cauca-joen yli kulkevaa vanhaa riippusiltaa, Puente de Occidentea.

Rattoisa iltapäiväajelu pesukoneen kanssa.

 
Tässä vaiheessa huomasin, että vuokra-autossamme oli ulkolämpömittarikin, joka näytti 35 astetta. En vielä tänäkään päivänä ymmärrä, minkä Santa Fe:n sääennustusta olin katsellut, sillä tässä Santa Fe:ssä päivälämpötilat ovat läpi vuoden yli 30 astetta. Tulipahan nyt kuitenkin ulkoilutettua sitä villatakkiakin.

Silta on rakennettu 1800-luvun loppupuolella (1887–1895), ja se oli aikoinaan Etelä-Amerikan pisin riippusilta. Silta on yhä edelleenkin varsin näyttävä näky.

Sillan yli pääsee vain kävelemällä, moottori- tai polkupyörällä ja autoriksalla (joita kutsutaan täällä kai tuk-tukeiksi, kuten Thaimaassakin). Oli siis jätettävä auto parkkiin ja lähdettävä kävelelemään sillan yli.

Ajorata kulkee keskellä; kävelytiet sillan reunoilla.

Loppu häämöttää.

Sillalla on pituutta 291 metriä, ja ylitys oli ihan kiva kokemus.


Jano tosin oli valtaisa, joten ostimme toiselta puolelta jokea vesipullot. Ukkeli ei kuitenkaan pystynyt olemaan kauan sillan toisella puolella, sillä hänen mielestään siellä haisi niin pahalle (olihan siellä sellainen viemärimäinen haju). Ukkeli on varsin herkkä kaikille hajuille, kun taas minulle hajut eivät tuota yleensä minkäänlaisia ongelmia (paitsi parfyymit!).

(Täysin asiaankuulumattomana sivuhuomautuksena kerrottakoon, että minulle ei myöskään tuota ongelmia käydä yleisissä vessoissa, vaikka ne olisivat miten karmeassa kunnossa tahansa. Silloin kun on hätä, kyykistää mihin vain. Sitä paitsi elämäni karmeimman vessakokemuksen – joka tulee Intiasta, kuinka ollakaan – jälkeen pienet epäsiisteydet eivät tunnu yhtään miltään. Ja se karmein kokemus menee näin: Kerran kun olimme kävelemässä ukkelin serkun kanssa pyhiinvaellusreittiä Tirupatista ylös Tirumalaan, minun oli pakko käydä matkalla vessassa. Järkytys oli suuri, kun avasin rakennuksen oven, sillä koko vessan lattia (siis jo se käsienpesutila eikä vain vessakopit) oli täynnä paskakasoja. Ei auttanut muu kuin yrittää säilyttää tasapaino, yrittää olla astumatta yhdenkään kasan päälle ja suunnata kohti vessakoppia, jossa oli luonnollisesti lisää paskakasoja. Mutta homma tuli hoidettua, ja matka saattoi jatkua.)

Sillan edustalla parveili tuk-tukeja, ja päätimmekin ottaa paluumatkalle tuk-tukin.

Ja sitten mennään!

Luulin ottaneeni ajomatkasta videonkin, mutta kameralta löytyi vain kahden sekunnin mittainen pätkä, johon oli tallentunut tuk-tukin lattiaa. 

Ajomatka takaisin kotiin kesti yhtä kauan kuin tulomatkakin, ja päätäni alkoi jomottaa matkalla. Kun pääsimme kotiin, minulla oli niin karmea päänsärky, etten muista vastaavanlaista kokeneeni. Oli myös oksettava olo, ja valotkin kävivät silmiin. Ukkeli sanoi, että olin saanut auringonpistoksen, ja saattoihan se niinkin olla. Onneksi kylmä kääre (otsalla siis), pimeässä oleskelu ja särkylääke auttoivat, ja olin pian taas entiselläni. 

Oli tarkoitus kirjoitella vielä maanantain ajeluistakin, mutta koska tuli jaariteltua jo tästä yhdestä päivästäkin näin paljon, jätän ne jutut johonkin toiseen kertaan.