MERI

Viime viikonloppuna pääsin paikkaan, jonne olen hinkunut siitä asti, kun tulin ensimmäisen kerran Kolumbiaan: Cartagena de Indiasiin Kolumbian pohjoisrannikolle.

Cartagena oli näyttänyt kuvissa erityisen värikkäältä, mikä oli yksi syy, miksi Cartagena houkutteli, ja toinen syy oli meri. Sisämaassa oleskelu kun on hieman ahdistavaa tällaiselle meri-ihmiselle, eivätkä mitkään ikkunoista näkyvät vuoret aja samaa asiaa kuin meri (vaikka olen tietysti kiitollinen vuoristakin, koska saattaisihan ikkunoista näkyä myös esimerkiksi kaatopaikka).

Cartagenan kaupunki siintää taustalla.

Pelikaanit kuuluvat näillä leveysasteilla oleellisena osana merimaisemaa.

Laiva, joka oli näyttänyt kauempaa katsottuna ihan tavalliselta laivalta, osoittautuikin tarkemmin zoomailtuna joksikin ihan muuksi.

Sinnikäs googlettelukaan ei paljastanut, mikä tämmöinen ilmaan nostettu laiva mahtaisi olla. 

Cartagena-postaukseni on oikeastaan varsin ajankohtainen, sillä maanantaina 11.11. vietetään Cartagenan itsenäisyyspäivää, joka on kansallinen vapaapäivä Kolumbiassa. Päivämäärä on merkityksellinen Kolumbialle sen takia, että Cartagena oli ensimmäinen kolumbialainen kaupunki, joka julistautui itsenäiseksi espanjalaisten vallasta (vuonna 1811). Sitä ennen Cartagena oli tärkeä satamakaupunki espanjalaisille, ja Cartagenan satamasta lähti Espanjaan lasteittain muun muassa perulaista hopeaa. Arvokkaiden lastien takia Cartagena oli jatkuvasti alttiina merirosvojen hyökkäyksille, minkä takia kaupungin ympärille päätettiin rakentaa paksut muurit bastioneineen.

Cartagenan vanhankaupungin yhdentoista kilometrin mittaiset muurit ovat yksi parhaiten säilyneistä maailmassa, ja ne kuuluvatkin nykyään UNESCOn maailmanperintökohteisiin.

UNESCOn maailmanperintökohde.

Yksi Cartagenan – ja ehkä koko Kolumbian – tunnetuimmista symboleista ovat värikkäisiin asuihin pukeutuneet tummaihoiset naiset, palenquerat, jotka tasapainottelevat päänsä päällä hedelmäkoreja. Nämä naiset ovat afrikkalaisten orjien jälkeläisiä, ja nimensä he ovat saaneet San Basilio de Palenquen kaupungista, joka sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Cartagenasta. Kaupungin väestö koostui vielä 1600-luvulla yksinomaan afrikkalaisista orjista, mutta vuonna 1691 Espanja vapautti kaupunkilaiset orjuudesta, ja palenquelaisista tuli Amerikan ensimmäisiä vapaita afrikkalaisia.

Köyhyys vaivasi kaupungin asukkaita, joten naiset päättivät hyödyntää ympärillä olevan luonnon antimia ja lähteä Cartagenaan myymään hedelmiä. Matka Cartagenaan oli pitkä ja uuvuttava, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut. Vuosien saatossa yhä useampi ja useampi palenquelainen matkasi Cartagenaan, ja pikkuhiljaa hedelmämyyjistä tuli niin tavallinen näky Cartagenan kaduilla, että heistä tuli yksi Kolumbian näkyvimmistä symboleista.

Palenquerat myyvät yhä edelleenkin hedelmiä, mutta hedelmiäkin tärkeämpi tulonlähde on turisteille poseeraaminen. Palenquerat näkevät kyllä jokaisen salakuvausyrityksen (elleivät satu nukkumaan!), eikä niitä katsota hyvällä.

On siis vain parempi maksaa kiltisti kuvaamisesta, jolloin kuvia saa ottaa useammankin. 

 

Cartagenan itsenäisyys julistettiin Trinidad-aukiolla Getsemanin kaupunginosassa, jonka ympäristö miellyttää värien ystävän silmää.

Ei pettänyt muurien sisällä oleva vanhakaupunkikaan. Yksi Cartagenan suositeltavimmista ajanvietteistä onkin antautua kuljeskelulle ja tutkiskella vanhankaupungin katuja ja kujia ajan kanssa. Kaikkialta löytyy jotain katsottavaa (ja kuvattavaa).

Upea Santa Teresa -hotelli.

 

Cartagenan kostea kuumuus yllätti totaalisesti, ja ensimmäinen aamupäivä kaupungilla menikin hikeä pyyhkiessä ja ihmetellessä, jäämmekö henkiin vai emme. Nopeasti kuumuuteen kuitenkin tottui. Toki lounaalla nautittu puolentoista litran kannu olutta saattoi myös auttaa asiaan.

Cartagenan itsenäisyyttä juhlitaan kaupungissa ilmeisen näyttävästi, sillä itsenäisyyspäivän kulkueita harjoiteltiin jo viime viikonloppuna ihan tosissaan.

Asuimme kaupungin ulkopuolella olevassa hotellissa, jossa oli kiva ranta-alue. Kaupungin rannoissa kun ei ole oikein kehumista.

Rannalle pääsi hotellin omalla kuljetuspalvelulla, vaikka toki rannalle olisi jaksanut kävelläkin.

Nysse tulee!

En normaalisti pidä merivedessä uimisesta, mutta nyt meri oli niin tyyni ja vesi niin lämmintä, että minäkin innostuin kastautumaan meressä. Asiaan myötävaikutti myös se, että rannalla oli suihku, jolla sai huuhtoa suolat pois iholta.

Ranta-alue mereltä päin katsottuna.

Uima-allasalueessakaan ei ollut valittamista, ja isoin uima-allas oli sen mittainen, että siinä pystyi ihan oikeasti uimaankin. 

Tarkoituksenamme oli ollut tehdä myös retki Cartagenan eteläpuolelle Isla Barun upeaksi kehutulle rannalle, mutta ruuhkat olivat niin valtaisat, että jätimme suosiolla autossa istumisen vähemmälle ja kurvasimme ylös kukkulalla olevalle luostarille.

Tie kulki aluksi hieman huonomaineiseksi mainitun asutusalueen läpi, ja eteemme syöksyi mennen tullen poikajoukko. Minulla ei ole tapana pysähdellä näillä kulmilla kyselemään auton eteen hyppiviltä tyypeiltä, että mitäs herroille saisi olla (rahat vai henki), vaan ajan porukan läpi vaikka väkisin. Niin tein nytkin. Toinen samankaltainen tilanne tuli eteen kerran hotellille mentäessä, ja silloin jo hieman pelotti, kun autoa yritti pysäyttää lauma varsin aggressiivisen oloisia ukkoja. Ukkeli arveli, että miehet yrittävät vain saada meitä menemään läheiseen ravintolaan syömään, mutta en halunnut jäädä ottamaan asiasta selvää.

Näkymät luostarikukkulalta alas kaupunkiin olivat hienot.

Löysimme Cartagenasta myös La Serrezuela -nimisen ostoskeskuksen, joka oli avannut ovensa tämän vuoden kesäkuussa neljä vuotta kestäneiden muutostöiden jälkeen. Emme ehtineet muuta kuin ihastella paikkaa, mutta ensi kerralla (jos siis vielä joskus pääsen Cartagenaan) täytyy ehkä hieman shoppaillakin, sillä keskuksessa näytti olevan paljon kivoja kauppoja.

La Serrezuela toimi ennen härkätaisteluareenana, ja se on ehkä upein ostoskeskus, jonka olen koskaan nähnyt. Valokuvani eivät tee lainkaan oikeutta paikalle.

Terassilta näkyi kivasti myös San Felipen linna, joka on yksi Kolumbian seitsemästä ihmeestä.

Toisenlaista linnaakin ihmettelimme, nimittäin San Diegon naisvankilaa, joka sijaitsee sekin vanhassakaupungissa, aivan La Serrezuelan läheisyydessä.

Vankilaan ei ole otettu enää moneen kuukauteen uusia vankeja, sillä rakennus on aivan aliarvoisessa kunnossa. Osa katostakin romahti kesäkuussa alas. Nykyiset vangit odottavat siirtoa muualle, ja rakennuksen tuleva kohtalo on vielä auki. Rakennus on toiminut vankilana vasta vuodesta 1994, sillä se rakennettiin alun perin viinatislaamoksi vuonna 1938.

Vierailijoilla ei saa olla esimerkiksi lakkia tai silmälaseja.

Tarkoitus oli ollut käydä myös Barranquillan kaupungissa, mutta koska se ei tuntunutkaan enää kovin mielenkiintoiselta ajatukselta, piipahdimme ihmettelemässä Totumon mutatulivuorta.

Kolumbialaiset eläimistä varoittavat liikennemerkit ovat erittäin yksityiskohtaisia. En tunnistanut tuota kuvassa näkyvää eläintä, ennen kuin ukkeli sanoi sen olevan muurahaiskarhu. Näimme varoituksia myös iguaaneista, taskuravun näköisistä eläimistä sekä viiruhäntäisestä eläimestä, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Yhden iguaanin päälle meinasin ajaakin, mutta onneksi kerkesin jarruttamaan, ja eläin ehti alta pois.

Seudun kuuluisin nähtävyys.

Pysäköimisen jälkeen auton tuulilasin päälle heitettiin tuommoinen olkimatto, ettei aurinko päässyt porottamaan sisään.

Legenda kertoo, että Totumo oli ennen tavallinen tulivuori, joka sylki uumenistaan tulta ja laavaa. Erään papin mielestä laavaa puhiseva tulivuori oli kuitenkin paholaisen tekosia, joten pappi heitti tulivuoreen pyhää vettä, jolloin laava muuttui mudaksi.

Turisteja oli paikalla bussilasteittain.

Itse epäilin koko tulivuoren autenttisuutta, sillä minusta tulivuori vaikutti vain turisteille rakennetulta kukkulalta. Mutta mistä sitä koskaan tietää – saattaahan tuo olla ihan oikeakin.

Kraatterissa olevalla mudalla sanotaan olevan parantavia ominaisuuksia, ja ilmeisen moni tähän uskoikin, sillä paikalla oli yllättävän paljon myös iäkkäitä ja huonosti liikkuvia ihmisiä. Kaikilla oli sama motiivi eli käydä tulivuoren laella ottamassa parantava mutakylpy.

En tunne minkäänlaista vetoa tämänkaltaisia kokemuksia kohtaan (ukkeli vielä vähemmän), joten minulla ei ollut aikomusta käydä mutakylvyssä, vaan halusin käydä laella vain katsomassa paikkaa ja ottamassa kuvia. Mutakylvyssä saa lukemani mukaan myös hierontaa paikallisilta "hierojilta", ja hieronta on joskus vähän liian tuttavallista, ja olipa joku saanut mudasta jonkin loisenkin. Siis kiitos ei.

Portaat tulivuoren laelle eivät olleet mitkään maailman helpoimmat kiivetä, mutta alastuloportaat ne vasta haasteelliset olivatkin. Portaat olivat täynnä mutaa, jota mutakylvystä tulleet ihmisiset tiputtelivat, eikä portaita ollut puhdistettu vähään aikaan.

Katselin kauhulla varsinkin niitä vanhempia ihmisiä, jotka yrittivät tulla alas kaiteista tukea ottaen. Kuinkakohan moni on lentänyt portaissa persiilleen? Päätinkin tulla alas samoja portaita kuin olin mennyt ylöskin, vaikka asiasta tulisi sanomistakin (ei tullut).

Leppoisa kylpytuokio.

 
 Cartagena-kooste olikin sitten tässä. Hyvää syntymäpäivää Cartagenalle ensi maanantaina!