On niitä hautausmaita Amerikassakin (ja koiria)

Aamu-unettomuus vaivaa edelleenkin, mutta se on jo onneksi helpottumaan päin. Tänä aamuna nukuin kuuteen asti! Ukkeli hieman nurkui ensimmäisenä aamuna sitä, että häiritsin yöllisillä touhuillani muka hänen untaan, joten päätin antaa ukkelin seuraavana aamuna nukkua rauhassa ja vetäytyä toiseen huoneeseen. Hotellissa ei hirveästi huonevaihtoehtoja ole, mutta löytyihän se mukava ja ergonominen työpiste lopulta minullekin.

Ei ole ainakaan apu kaukana, jos hätä tulee.

Minulla oli San Franciscossa kaksi paikkaa, joissa halusin ehdottomasti käydä. Toinen oli Alcatraz ja toinen oli Pet Cemetery eli lemmikkien hautausmaa (uskokaa tai älkää). Kävi kuitenkin niin ikävästi, että havahduin katselemaan Alcatrazin lauttamatkoja niin myöhään, että totesin kaikkien lauttavuorojen olevan täyteen buukattuja tammikuulle asti. Kyllä harmitti. Mutta sitten ajattelin, että ehkä oli jollakin tapaa hyväkin asia, että en Alcatraziin päässyt. Ukkelia kun ei Alcatraz kiinnostanut, joten minun olisi pitänyt mennä sinne yksin, ja se taas ei oikein ollut ukkelin mieleen. Näin säästyimme ainakin yhdeltä riidalta. Tuskin olisin muutenkaan varannut lippuja Alcatraziin etukäteen, koska en pidä ajatuksesta, että lomalla pitäisi olla tietyllä kellonlyömällä jossain.

Näyteikkunan sulostuttajat.

Ei tullut pettymys ilman toista. Huomasin seuraavaksi nimittäin, että lemmikkien hautausmaa on suljettu korjaustöiden vuoksi. Höh. Hautausmaafriikki ei kuitenkaan kovin hevillä luovuta. Rupesin googlaamaan kaupungin muita hautausmaita, ja löysin toisenkin lemmikkien hautausmaan, joka tosin oli aika kaukana. Ukkelia eivät hautausmaat kiinnosta (ylläri pylläri), joten totesin, että ehkä on parempi unohtaa hautausmaat kokonaan, kun en yksinkään viitsinyt yhden hautausmaan takia toiselle puolelle kaupunkia lähteä. 

Ihana koiruliini toissapäivänä Ferry Buildingin ulkopuolella.

Toissapäivänä koitti se hetki, että meidän piti hakea vuokra-auto. Aamupäivä oli mennyt kaupungilla kierrellessä, ja olimme iltapäivällä tosi väsyneitä kiertelystä. Ei olisi yhtään huvittanut lähteä kilometrien päähän autoa hakemaan. Onneksi saimme matkalla niskaamme oikein virkistävän sadekuuron, ja tuulikin puhalsi siihen malliin, että viimeisetkin rähmät lensivät silmistä.

Vuokraamoon oli hankala löytää, ja kaiken lisäksi meille sattui perinteinen "kartalla tämä matka näytti ihan lyhyeltä" -moka. Pääsimme kuitenkin lopulta perille, ja paperihommat tehtyämme siirryimme halliin, johon lähtevät autot tuotiin. Auton tuonut mies ojensi minulle jonkin läpyskän ja sanoi: "tämä on avaimeton auto; tiedätkö miten tällainen toimii?"

Katselin miehen kädessä olevaa läpyskää eli ns. avainta, ja epätoivo ilmeisesti paistoi kasvoiltani, kun mies naurahti ja sanoi, että hän voi näyttää, miten auto käynnistetään ja sammutetaan. Jarrupoljin pohjaan ja sitten vain painetaan starttinappulaa. Helppoa, eikö totta? Tuli minun vuoroni kokeilla auton käynnistämistä ja sammuttamista, eikä se ollut vaikeaa ollenkaan. Mies toivotteli meille hyviä ajoja ja katosi paikalta.

Seuraavaksi piti saada auto ulos parkkihallista mahdollisimman elegantisti ja huomiota herättämättömästi. Ensimmäiseksi ongelmaksi muodostui se, että en osannut käyttää vaihdekeppiä ja siirtää vaihdetta pysäköintivaihteelta ajovaihteelle. Vaikka kuinka tökin keppiä, mitään ei tapahtunut. Lopulta ukkelikin oli vaihdekepin kimpussa, ja vuokraamon henkilökunta seurasi varmaan touhujamme jostakin kamerasta ja ajatteli, että tuolle autolle ei hyvin käy.

Ukkeli sai kuin saikin vaihteen jotenkin päälle, mutta auto ei liikkunut sittenkään. Luulin aluksi, että käsijarru oli päällä, mutta sitten tajusin, että minulla oli vasen jalka jarrupolkimella, kun onneton koipeni luuli jarrua kytkimeksi. On tosiaankin vähän vaikea saada autoa liikkeelle, jos painaa samalla jarrua. Jostakin muistini lokerosta palautui mieleeni automaattivaihteisen auton ajosääntö numero yksi: unohda vasen jalka; sitä ei automaattivaihteisessa autossa tarvita. Kun olin tämän havainnon tehnyt, sain auton liikkumaan ja lopulta jopa hallista ulos. Meno tosin oli hirvittävän nykivää, mutta liikkeellä oltiin. Juhuu.

Seuraavaksi piti päästä jonnekin rauhalliseen - ja mieluiten mahdollisimman tasaiseen - paikkaan, jossa saisin perehtyä autoon vähän tarkemmin. Peilit näyttivät nimittäin minne sattuivat, ja vilkkukin käyttäytyi jotenkin omituisesti. Pakkiakin olisi varmasti hyvä harjoitella, ja olisi kiva myös tietää, mitä polttoainetta autoon laitetaan, kun sekin oli unohtunut kysyä.

Rauhallista paikkaa ei vain tuntunut löytävän, ja mäkiäkin oli aivan liian paljon. Kaiken lisäksi ensimmäisessä ylämäessä, liikennevaloissa, (edessämme oli auto ja takanamme oli auto) moottori sammui. Minä reagoin luonnollisesti panikoimalla ja ukkelille kiljumalla, kun luulin, että matkamme katkesi siihen. Kuitenkin kun liikennevalo vaihtui ja nostin jalkaani jarrulta, auto starttasikin uudestaan. Kun seuraavan kerran pysähdyimme, moottori sammui taas, ja silloin tajusimme, että tämä on sellainen auto, joka sammuttaa moottorin automaattisesti, jos auto pysähtyy. Voi hyvää päivää. Ja minä kun olisin halunnut ihan tavallisen auton enkä mitään ufoa. (Olen muutenkin miettinyt tuota moottorin sammuttamisen mielekkyyttä. Kannattaako auto ihan oikeasti sammuttaa jokaisen stop-merkin kohdalla?)

Ufo kävi eilen hienoissa maisemissa.

Navigaattoria en ole koskaan autossa käyttänyt, kun en ole sellaista tarvinnut. Ufossa kuitenkin on navigaattori, kun ukkeli oli ihan välttämättä semmoisen halunnut (aika pian ymmärsin, miksi). Ei siis auttanut muu kuin opetella navigaattorin käyttö. Onneksi ukkeli hallitsee tämmöiset asiat niin paljon paremmin kuin minä, ja hän myös jaksaa vääntää minulle rautalangasta (ja sitä väännettäväähän riittää). Aikamme laitteen kanssa rävellettyämme saimme selville aika monta asiaa, kun auton manuaalikin oli löytynyt navigaatiolaitteesta. Emme kuitenkaan saaneet edelleenkään selville, mikä vaihdekepissä oleva N-vaihde oli. Mutta ei kai se nyt niin nuukaa ole, vaikkei ihan kaikkia vaihteita ymmärtäisikään. Pääasia, että saa auton liikkumaan eteen- ja taaksepäin.  (N-vaihde selvisi eilen, kun vahingossa laitoin vaihdekepin N:lle eikä auto liikkunut mihinkään. Ilmeisesti N tarkoittaa siis neutralia eli vapaata vaihdetta.)

Sitten piti tehdä koeajo navigaattorin kanssa, ja ukkeli käski antamaan jonkin osoitteen. Annoin ukkelille ensimmäisen osoitteen, joka kännykästä löytyi. Navigaattorin opastuksella lähdimme matkaan, ja aika pian totesin, että kyllä navigaattori on paljon näppärämpi kuin paperiset kartat. Paperista karttaa kun on vähän vaikea ajaessa lukea, vaikka kyllä sekin tarvittaessa onnistuu. Kun olimme ajaneet jonkin matkaa, ja matkaa kohteeseen näytti olevan vielä jäljellä yli kymmenen mailia, ukkeli kysyi, että minkäs paikan osoite tämä muuten on. Oli pakko paljastaa ukkelille, että se on kuule lemmikkien hautausmaan osoite, että semmoista kohti tässä ollaan menossa. Kylläpäs sattuikin.

Ukkeli ei viitsinyt hautausmaalle lähteä vaan odotti autossa sen ajan, kun minä tutkiskelin hautoja. Vähän harmitti, kun piti tehdä kierros niin vikkelästi, ja vielä enemmän harmitti, kun olin nähnyt matkalla tien vierellä jättimäisiä hautausmaita. Olin lemmikkien hautausmaata etsiessäni huomannut, että kyseinen alue oli oikein hautausmaiden keskittymä ja että siellä oli esimerkiksi italialainen hautausmaa. Kyllä harmitti niin vietävästi, kun en voinut mennä tutkimaan kaikkia muitakin hautausmaita. Mutta niiden tutkimiseen olisi hyvinkin saattanut mennä koko päivä, ja ehkä hautausmaat eivät kuitenkaan saa olla lomalla se pääasia.

Alue oli jättimäisten puiden katveessa, ja hautausmaa oli muutenkin todella viehättävä.

Kävi ilmi, että amerikkalaiset rakastavat lemmikkejään vähintäänkin yhtä paljon kuin suomalaisetkin. 

Haudat ja koristelut olivat pääasiassa suhteellisen maltillisia, mutta joukossa oli myös yksi aika käsittämätön hauta. En oikein osannut edes kuvata hautaa, kun tavaraa riitti joka suuntaan.

Toisaalla oli sitten taas todella yksinkertainen hauta.

Joulukin näkyi hautausmaalla.

Tämä seuraava hauta oli minusta jotenkin makaaberi.

Lisää todisteita amerikkalaisten eläinrakkaudesta. Törmäsimme eilen Lafayette-puistossa kummalliseen puuhun, josta roikkui lappusia.

Lappuja tutkittuani huomasin kaikissa olevan koirien kuvia.

Tate on tainnut käydä vähän uimassa.

Puusta löytyi asialle selityskin: läheisten talojen asukkaat voivat ripustaa joulun kunniaksi puuhun kuvan omasta (elävästä tai edesmenneestä) lemmikistään, eli onkos tämä nyt sitten jonkinlainen koirien joulupuu. Nyt on jo luemma kuudes vuosi menossa, kun koiria ripustellaan puuhun. Ihan kiva idea, mutta minusta tuo menee jo vähän liiallisuuksiin (vaikka koirat ovat minunkin sydäntäni lähellä).

Seuraavaksi lupaan kirjoitella ihan oikeista nähtävyyksistä enkä mistään hautausmaista. Tässä pari todistetta siitä, että on täällä katseltu muutakin kuin hautausmaita.

Tämän lähemmäs Alcatrazia en sitten päässyt.

Huomenna lähdemme kohti Los Angelesia, jossa mukaamme liittyy joksikin aikaa ukkelin siskontyttö, joka kävi meillä Suomessakin.

T'änään pitäisi kuitenkin mennä kyläilemään vielä ukkelin kavereille. En tiennyt, että ukkelilla on kavereita täälläkin, mutta jostakin hän onnistui kaivamaan esiin semmoisenkin tyypin, jota hän ei ollut tavannut 20 vuoteen. Kaveri haki ukkelin äsken, mutta minä en viitsinyt lähteä vielä mukaan, vaan menen vasta illalla perästä. Vähän jännittää ajaa yksinäni San Franciscon ulkopuolelle jonnekin Fremontiin, mutta onhan minulla se navigaattorin täti seuranani.