Uneton San Franciscossa

Kello on nyt kaksi yöllä, mutta olen ihan pirteä, vaikka olen nukkunut vain viitisen tuntia. Kroppa ilmeisesti luulee olevansa Suomen ajassa ja katselevansa kohta joulurauhan julistamista. Tosiasiassa se on nyt kuitenkin San Franciscossa, jonne saavuimme eilen illansuussa (siis tätä paikallista aikaa; täällä on aika kymmenen tuntia Suomen aikaa jäljessä). Hotelliin saavuimme viiden jälkeen, kun olimme valvoneet kellon ympäri (kumpikaan ei ollut saanut nukutuksi lentomatkalla yhtään, mikä ei ole mitään uutta), ja ukkeli vieläkin kauemmin, kun hän ei ollut nukkunut lähtöä edeltävänä yönä kotona silmänräpäystäkään.

Istun tässä ikkunan edessä ja katselen öistä San Franciscoa, joka näyttää aika rauhalliselta.

Kaduilla ei näy muuta kuin satunnaisia takseja, joidenkin firmojen pakettiautoja, muutamia yksittäisiä ihmisiä, ja pari paloautoakin meni äsken pillit huutaen. Toisessa oli juuri sellaiset kilometrin mittaiset tikapuut, jollaisia näkee aina amerikkalaisissa elokuvissa. Ukkeli vetää sikeitä, ja minä olen vähän kateellinen. Mutta meneehän se aika näinkin.

Katunäkymät ovat aika toisenlaiset nyt yöllä kuin illalla, jolloin kadut olivat aivan järkyttävän ruuhkaiset, ja liikenne oli aivan jumissa.

Kaikki kuitenkin odottelivat kiltisti vuoroaan (mitä nyt torvet välillä vähän soivat), eikä kukaan ajellut jalkakäytävällä, kuten Intiassa.

Taksikuski, joka toi meidät lentokentältä hotellille, meinasi polttaa päreensä ihan totaalisesti, kun matkaan meni niin paljon kauemmin kuin normaalisti. Pari kertaa hän teki semmoisen syöksyn autojen välistä, että ukkeli käski minua kiinnittämään jo turvavyönkin. Kun puikkelehtiminen ei enää auttanut, vaan olimme auttamattomasti jumissa, kuski alkoi hokea fuckia. Fuck, fuck, fuck. Minä ajettelin, että paljonko tuokin auttaa. Lopulta kuski pyysi saada jättää meidät hotellia edeltävään kadunkulmaukseen, kun "olettehan te itsekin nähneet, että emme me tästä mihinkään liiku". Ja tottahan se oli: olimme seisoneet paikoillamme liikkumatta mihinkään neljien, viisien liikennevalojen ajan. Vaikka kaupungissa on muutenkin ruuhkia (erityisesti ruuhka-aikoina), joulu aiheuttaa kuulemma vielä lisää tukoksia teille, kun kaikki shoppailevat hulluina. Tämä viikko tulee kuulemma olemaan liikenteen puolesta ihan kamala. Jippii. Tuskin maltan odottaa.

Illalla hotelliin kotiuduttuamme emme jaksaneet tehdä muuta kuin käydä lähiviinibaarissa maistamassa kalifornialaista viiniä (tärkeysjärjestys on kunnossa, vai mitä, kun pitää ensimmäiseksi viinibaariin sännätä) ja syömässä vähän jotain.

Istuimme takkatulen äärellä, ja takka oli koristeltu ajankohtaan sopivasti joulusukin ja muine jouluhärpäkkein.

Sliderseja.

Tuo oli tosi mutkattoman oloinen paikka eikä ollenkaan sellainen jäykkäniskaisten viinihifistelijöiden paikka kuin olin etukäteen pelännyt. Minuakaan ei ahdistanut tuolla yhtään, vaikka en mitään viineistä tiedäkään. Erotan kyllä punaisen, valkoisen ja roseviinin, mutta siihen se sitten jääkin. Onneksi tarjoilijalta saattoi pyytää suosituksia.

Lentomatkamme San Franciscoon oli sujunut jännittävissä merkeissä. Meillä ei nimittäin ollut vielä boarding passeja välille Frankfurt-San Francisco, joten menimme Frankfurtissa kysymään Lufthansan tiskiltä, että voisimmekohan mahdollisesti saada semmoiset. Meidät ohjattiin edelleen United Airlinesin (joka operoi Lufthansan Frankfurt-SF -väliä) tiskille, jossa virkailija rupesi höpisemään meille jotain jostain ESTA:sta. Me katselimme ukkelin kanssa toisiamme ja virkailijaa huuli pyöreänä, että mikäs se sellainen ESTA on. Virkailija katsoi meitä epäuskoisena ja kysyi, että kai te nyt ESTA:sta olette kuulleet. No emmepä olleet. Viisuminkin mies taisi mainita, jolloin minä esitin fiksua ja sanoin, että emme me mitään viisumia tarvitse, kun suomalaiset eivät tarvitse viisumia Yhdysvaltoihin (tämän verran olin sentään tarkistanut ennen lähtöä). Mies katsoi meitä vähän säälivästi ja käski meitä menemään lähtöporttimme luona olevalle tiskille ja olemaan siellä tasan kello puoli yksitoista: "toivottavasti joku pystyy auttamaan teitä".

Portin luona jatkoimme ihmettelyämme, että mikäs tämä tämmöinen ESTA on. Ukkeli päätti kilauttaa kaverilleen, joka oli käynyt USA:ssa taannoin, ja kysyä asiasta. Sillä aikaa minä tutkiskelin lentolippua tarkemmin, ja siellä sivun alaosassa luki ihan selvästi (hyvin pienellä printillä tosin), että "Don't forget to register online via ESTA, the Internet-based travel authorization system". Jaahas. Taas oli jäänyt pienellä printatut lukematta.

Sillä aikaa ukkeli oli saanut kaverinsa langan päähän, ja tämä oli vahvistanut, että kyllä semmoinen ESTA-hakemus (jonkinlainen viisumin korvike niiden maiden kansalaisille, jotka eivät tarvitse viisumia USA:han matkustaessaan) pitää tosiaan olla täytettynä ja että hakemus pitää tehdä viimeistään 72 tuntia ennen matkaa. Muuten ei kai pääse maahan. Ajattelin, että tähänkö tämä matka nyt jo tyssäsi, Frankfurtiin. No, tulipahan käytyä Saksassa kumminkin.

Ukkelin kaveri otti kuitenkin asian huolekseen ja sanoi, että hän voi täyttää ne hakemukset teille. Niin kaveri rupesi täyttämään Intiasta käsin meidän ESTA-hakemuksia, mikä ei ollutkaan ihan simppeli juttu noin puhelimitse, sillä kaverin piti saada tietää kaikenlaista, kuten isäni ja äitini nimet. (Opin muuten sen, että ennen matkaa on hyvä ladata kännykät, läppärit ja kaikki muut mahdolliset härpäkkeet ihan täyteen.) Hakemusten täyttämiseen meni 45 minuuttia, ja tässä vaiheessa olin enemmän kuin onnellinen siitä, että ukkeli oli saanut alkuperäisen lentomme vaihdettua toiseksi. Alkuperäisellä lennolla olisi nimittäin ollut aikaa vaihtaa koneesta toiseen kokonaiset 50 minuuttia. Johan se olisi mennyt ESTA-lomakkeiden täyttelyyn.

Kun ukkelin kaveri oli saanut hakemukset täytettyä - ja maksettuakin vielä - oli aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen eli niiden boarding passien metsästämiseen. Lähtötiskille oli ilmestynyt tällä välin muutama muukin ihminen, eli suomeksi sanottuna kaikki koneen noin 370 matkustajaa, ja hyvin monella (ellei peräti kaikilla) ei heilläkään ollut boarding passeja. Jonottajia kävi kuulustelemassa tiukka täti, joka ei suostunut vastaamaan minkäänlaisiin kysymyksiin vaan joka komensi kaikki rikkurit kiltisti takaisin jonoon. Hänellä itsellään oli kyllä kovastikin kysymyksiä: onko paluulippua (näyttäkää se); mitä varten olette Yhdysvaltoihin menossa; oletteko käyneet siellä aikaisemmin; missä ukkeli on töissä ja mitä hän tekee siellä; mikä on meidän keskinäinen suhteemme, onko meillä aseita. Ei tullut mieleenkään vitsailla, että joo, on mulla yksi kivääri.

Lopulta me ja kaikki muutkin matkustajat saimme boarding passimme ja pääsimme koneeseen - sekin mies, joka epäili kysymyksiä kyselleen naisen olleen CIA:sta. Vajaan kolmen tunnin koneenvaihtoaika tuli lopulta käytettyä niin tehokkaasti, että hyvä kun kerkesin vessassa käymään ja vesipullon ostamaan. Mitenköhän olisi käynyt sillä toisella lennolla?

Tulimme siihen tulokseen, että boarding passeja ei ilmeisesti myönnetäkään USA:han menijöille automaattisesti, vaan ne annetaan vasta lentokentällä, kun virkailijat ovat todenneet omin silmin, millainen pulliainen Amerikkaan on yrittämässä. Ei ole helppoa tämä Amerikan-matkailu.

Matkalla bongasin hyvin pienen kuunsirpin (en tiedä, kuinka monta tuntia vanhan).

United Airlinesista minulla ei ole oikein mitään hyvää sanottavaa. Jotain kertoo ehkä se, että minusta parasta koko matkassa oli United Airlinesin turvallisuusvideo, joka oli tehty amerikkalaisella ammattitaidolla viihdyttäväksi ja jonka jaksoi jopa katsoa. Milloin tulee jatko-osa?

United Airlines on hionut itsepalvelun huippuunsa: matkustajia kannustetaan tuomaan lennolle omat läppärit ja kännykät, jos he mielivät katsoa lennon aikana esimerkiksi elokuvia. (Lentoyhtiö tarjoaa toki wifin sekä suuren määrän uusimpia laatuelokuvia, kuten Die Hard ja Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat.) Yhdentoista ja puolen tunnin lennon aikana muiden lentoyhtiöiden henkilökohtaiset viihdejärjestelmät alkoivat tuntua melkoiselta luksukselta. (Tässä kohtaa huomauttaisin taas niistä täyteen ladatuista teknisistä vimpaimista.)

Henkilökohtainen viihdejärjestelmä.(Penelope Cruz raahaa juuri ruumista elokuvassa Volver.)

Tästä minun jaarittelustani ei nyt näytä tulevan loppua ollenkaan. Mutta kello on tulossa vasta neljä, ja ukkelikin kuorsaa vielä. Aamukahvia saisi muistaakseni kuudelta, joten sinne ei olisi enää kuin pari tuntia. Ukkeli heräsi äsken hetkeksi ja käski tilaamaan huonepalvelusta jotain syötävää, jos on nälkä, mutta en millään viitsisi vastaanottaa ketään huonepalvelun tyyppiä keskellä yötä nallepyjamassani. (Otin pyjamankin mukaan varuiksi, jos vaikka joutuu nukkumaan sellaisessa paikassa, jossa ei voi kekkuloida keskellä yötä vessaan alasti.)

Tälle päivälle ei ole vielä oikein muita suunnitelmia muuta kuin että iltapäivällä pitää hakea auto vuokraamosta. Eiliset ruuhkat nähtyäni rupesin jo ajattelemaan, että olikohan ihan järkevää vuokarata auto jo nyt, kun olemme lähdössä San Franciscosta eteenpäin vasta lauantaina. Muistaakseni tässä oli takana se ajatus, että jos jouluna (siis joulupäivänä, kun sehän on täällä se juhlapäivä) emme keksi mitään muuta tekemistä, kun kaikki paikat ovat kiinni, voimme lähteä autolla jonnekin kaupungin ulkopuolelle ajelemaan. Tiedän jo nyt, että ajaminen ruuhkassa tulee käymään hermoilleni, varsinkin, jos jono ei liiku mihinkään. Mutta ei auta. (Ukkeli on sanonut ajavansa motareilla ja kaupunkien ulkopuolella, mutta koska hän on ajanut kaupungeissa, varsinkin vieraissa, niin paljon vähemmän kuin minä, kaupunkiajaminen on ollut aina minun heiniäni.)

Lisää näkymiä hotellihuoneen ikkunasta: One Maritime Plaza -rakennus.

Transamerica Pyramid.

San Francisco-Oakland -silta.

Pysäköinti on San Franciscossa kuulemma aivan kamalan vaikeaa - ja järkyttävän kallistakin vielä kaiken lisäksi - ja ajaminenkin on haasteellista, kun kaupungissa on niin paljon mäkiä. Luin eilen matkalla yhdestä opaskirjasta, että San Franciscossa ajaminen vaatii hyviä taskuparkkeeraustaitoja (ne mulla kyllä on) ja että kuljettajan pitää osata parkkeerata myös joskus hyvinkin jyrkkään ylä- ja alamäkeen (sitä mä en osaa, tai en ole kyllä hirveästi kokeillutkaan). Mäkisessa maastossa pitää myös muistaa jättää tarpeeksi tilaa autojen väliin liikennevaloissa, kun autot kuulemma aina liukuvat väkisinkin vähän taaksepäin mäestä lähdettäessä. Mitä perkelettä - käyttäytyvätkö nämä automaattivaihteiset autot jotenkin eri tavalla kuin manuaaliset, kun ei minulla ainakaan Suomessa liu'u auto mäessä mihinkään. Mistä tulikin mieleeni, että automaattivaihteet jännittävät minua aika lailla. Kyllähän niihin tottuu pian, mutta jos heti ensimmäiseksi pitää ajaa jostain ahtaasta parkkihallista ulos, niin siinä voi pieni paniikki iskeä. Dubaissa minun piti kerran ajaa automaattivaihteinen auto ulos ahtaasta parkkihallista, enkä meinannut saada autoa millään liikkeelle, kun auto vain hyppi ja pomppi. Lopulta kiljuin paniikissa ukkelille, että miksi tässä on vain kaksi poljinta; kumpi tästä puuttuu - jarru vai kaasu?! Lupaavalta siis näyttää.

Nyt toivottelen kaikille oikein ihanaa joulua sinne Suomeen ja muuallekin maailmaan! Suomessa on jo joulurauha laskeutunut maahan, ja kohta tulee varmasti jo pukkikin. Minä otin muuten tottulakit varuiksi mukaan, jos tulee äkillinen mieliteko kulkea San Franciscon kaduilla tonttulakki päässä.