Ensimmäinen palkinto: puutunut takapuoli

Lupasin seuraavaksi kertoilla San Franciscon nähtävyyksistä, mutta taidan jättää ne kuitenkin vähän tuonnemmaksi ja kertoa ensin matkastamme San Franciscosta Los Angelesiin, jotta pysyn edes jotenkin ajan tasalla matkan etenemisen kanssa.

Nyt olemme siis Los Angelesissa, tai tarkemmin sanottuna Hollywoodissa, jonne saavuimme lauantai-iltana. Meillä oli ollut tarkoitus lähteä San Franciscosta matkaan lauantaiaamuna viimeistään seitsemältä, mutta perjantai-iltana ajattelimme, että ehkä kahdeksaltakin riittäisi. Meillä meni nimittäin perjantaina niissä ukkelin järjestämissä kyläilypaikoissa aika pitkään (ja matkaakin sinne oli melkein 50 mailia suuntaansa), ja olimme takaisin hotellilla vasta yhdentoista jälkeen illalla. Kun illalla piti vielä pakatakin, ajattelimme, että ehkä voisimme nukkua aamulla vähän pidempään. Väliäkö sillä, jos lähtisimme matkaan tuntia myöhemmin.

Suunnitelmissamme oli ajaa Los Angelesiin maisematietä numero 1, jota oli kovasti mainostettu maisemallisesti upeana mutta ajallisesti aika hitaana reittinä. Los Angelesiin pääsee muitakin reittejä pitkin, joista nopein reitti on moottoritie numero 5. Motaria pitkin Los Angelesiin on noin 400 mailia, ja matkaan menee ilman pysähdyksiä 6-6,5 tuntia. Valitsemaamme maisemalliseen rannikkoreittiin suositeltiin käytettäväksi vähintään kaksi päivää, jotta maisemista ehtisi nauttimaan täysin siemauksin, mutta me meinasimme ajaa koko matkan yhdessä päivässä.

Tästä se alkaa!

Matkalle lähtö ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan - mikäpä meillä koskaan sujuisikaan suunnitelmien mukaan! - kun etsimme ensin San Franciscossa varmaan yli puoli tuntia automaattia ja sitten tuskailimme vielä bensa-asemallakin. Mikä ihme siinä on, että silloin, kun ei tarvitse automaattia/bensa-asemaa/ruokakauppaa/ravintolaa/mitä vain, niin silloin niitä tulee vastaan jatkuvalla syötöllä? Ja sitten kun tarvitsisi sitä automaattia/bensa-asemaa/ruokakauppaa/ravintolaa/mitä vain, niin vastaan ei tule yhtä ainutta.

Bensa-asemallakin kului ainakin vartti, kun ei se sitten ollutkaan tullut selväksi, että mitä litkua ufoon laitetaan. Yritin soittaa autovuokraamoonkin kysyäkseni asiaa, mutta asiakaspalvelu oli suljettu. Lopulta yhdistimme ukkelin kanssa päättelykykymme ja päädyimme laittamaan autoon normaalia bensaa. Vähän kyllä jännitti käynnistää autoa, että mitenköhän tässä käy, mutta hyvinhän siinä kävi.

Kalifornia on tunnettu maataloustuotteistaan, ja matkan alkupäässä näkyikin paljon maatiloja sekä maatilojen tuotteita mainostavia kylttejä. Myynnissä näkyi olevan ainakin marjoja (muun muassa mansikoita), avokadoja, kiivejä ja appelsiineja. Tuntui niin kotoisalta nähdä tien varressa mansikkakauppiaita.

Yhden maatilan pihassa oli asiakkaiden houkutuksena tällainen hauska vanha auto. (Pahoittelen, että kuva on hieman epätarkka, mutta se on ajaessa otettu.)

Olen tähän mennessä saanut jo huomata, että liikennekuri on USA:ssa aika tiukka. Ylinopeutta ja pysäköintiä valvotaan todella tarkasti. En tiedä, sainko matkalla ylinopeussakon, kun tien vierelle oli pysähtynyt moottoripyöräpoliisi, joka mittasi tutkalla autojen nopeuksia. Minulla oli siinä kohdassa hieman liikaa nopeutta, mutta minusta poliisi nosti tutkansa ylös mittausasentoon vasta sen jälkeen, kun olin saanut nopeutta jo alennettua.

Montereyssa pysäköin luvattomalle paikalle muutamaksi minuutiksi ("mitä väliä; kyllä tähän nyt voi hetkeksi pysäköidä"), ja eiköhän paikalle ilmestynyt jostain pysäköintipirkko, joka osoitteli sormellaan pysäköintikieltomerkkiä ja mittarillaan rekisterikilpeämme. En tiedä, saimmeko lopulta sakon, kun en tiedä, annetaanko sakkolaput täällä käteen, kuten Suomessa, vai tulevatko ne jotenkin elektronisesti. Joka tapauksessa harmitti, ja ukkelikin kävi taas kuumana, kun olin ollut niin piittaamaton sääntöjä kohtaan. (Ukkeli on aina oikea lainkuuliaisuus, mutta minun mielestäni lakeja ja sääntöjä voi vähän soveltaa, jos siitä ei ole harmia kenellekään ja jos siitä ei jää kiinni.)

Montereyn satama-aluetta.

Monterey-nimistä kaupunkia oli kehuttu kovasti, ja olihan se ihan nätti pikkukaupunki. Huomasin vain, että mitä enemmän jostakin paikasta lukee kehuja, sitä korkeammiksi ennakko-odotukset muodostuvat, ja sitä varmemmin paikka tulee olemaan pettymys. Juuri tällä lailla kävi Montereyn kanssa. Olihan Monterey viehättävä, mutta ei minusta mitenkään ainutlaatuinen. Taisin jopa sanoa ukkelille, että tämähän on ihan kuin olisi Tammisaaressa tai Naantalissa - mikä ei ollut huono asia ollenkaan, koska tykkään molemmista paikoista kovasti.

Montereyn jälkeen koukkasimme ykköstieltä hieman sivuun ja jatkoimme kuuluisalle 17-Mile Drivelle. 17-Mile Drive on maisemallinen tie, joka kulkee läpi yksityisalueiden ja jolle täytyy maksaa pääsymaksu, 10 dollaria per auto. Tielle pääsee kuuden eri portin kautta, joten lenkin voi aloittaa itselleen sopivaksi katsomastaan kohdasta. Portilla saa mukaansa kartan, johon reitti on merkitty ja johon on merkitty myös kaikki matkan varrella olevat tärkeimmät nähtävyydet. Reitiltä ei voi tosin eksyä muutenkaan, sillä reitti on erittäin selvästi viitoitettu.

Reitti kulki aluksi korkealla mäntymetsien suojassa mutta laskeutui sitten lähemmäs merta.

Pebble Beach.

Matkan varrella näkyi uskomattoman monta golfkenttää (tuntui että koko niemeke oli täynnä golfkenttiä) ja hienoja ja hieman erikoisiakin taloja.

Emme olleet 17-Mile Drivella yksinämme, sillä nyt on amerikkalaisten lomakausi, ja ihan joka paikka on täynnä lomailevia amerikkalaisia. Tälläkin tiellä oli liikennettä välillä ihan ruuhkaksi asti, ja kun joutui ajamaan letkassa, oli pakko madella yhtä hitaasti kuin muutkin. Aikaa 17-Mile Drivella siis kului, enemmän kuin olimme ennakoineetkaan. Tässä vaiheessa viimeistään tuli mieleen, että olisi ehkä sittenkin kannattanut lähteä matkaan hieman aikaisemmin.

Ukkelin toinen kaveri perheineen oli kehunut 17-Mile Drivea kovasti, ja olihan se kaunis, mutta en tiedä, oliko se kuitenkaan kaiken käytetyn ajan arvoinen. (Tästä saa nyt sellaisen kuvan, että en ole tyytyväinen mihinkään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan luultavasti kyse on vain niistä liian korkeista ennakko-odotuksista. Pitäisi olla muodostamatta mitään ennakko-odotuksia ja lähteä matkaan neutraalin mielin.)

17-Mile Drivelta koukkasimme Carmel-by-the-Sea -nimiseen pikkukaupunkiin, jonka rannan sanotaan olevan yksi USA:n kauneimmista ja puhtaimmista. Kaunis ranta olikin -vesi oli kirkkaan sinistä ja hiekka niin valkoista, että harvoin niin valkoista hiekkaa näkee.

Kuvani eivät siinä auringonpaisteessa oikein onnistuneet, joten nämä kuvat siis tee Carmelille oikeutta. Koska Carmelkin oli tupaten täynnä ihmisiä ja varsinkin autoja, teki mieli päästä jatkamaan äkkiä matkaa.

Carmelin jälken maisemat alkoivat muuttua jyhkeämmiksi ja karummiksi. 

Big Sur -nimistä rannikkoaluetta leimaa karuus, ja karuus viehätti silmääni kovasti. Big Sur alkaa Bixby Bridgestä, joka on yksi maailman korkeimmista yksikaarisista kaarisilloista.

Jotenkin vähän jänskätti ajaa tuota pitkin, kun tiesi, millainen pudotus alla oli.

Maanvyörymävaara.

Päivä kului nopeammin kuin olimme arvanneetkaan, mutta onneksi tiukkamutkaiset ja kapeat vuoristotiet ehtivät loppua juuri, kun päivä alkoi kääntyä illaksi.

Paras osuus matkasta oli kuitenkin vielä edessä - emmekä edes aavistaneet sitä. 

Näimme nimittäin San Simeonissa merinorsuja! Olin lukenut merinorsuista, mutta en tiennyt, että niitä saattoi nähdä aivan tien vierellä. Olin siis aivan täpinöissäni, sillä ranta oli aivan täynnä niitä.

Merinorsut olivat samalla aikaa ihan hirvittävän rumia ja valtavan suloisia.

Merinorsut viettävät 80 prosenttia elämästään meressä mutta nousevat vuoden lopussa maalle parittelemaan, synnyttämään ja hoitamaan lapsiaan.

Tässäkin yhteisössä oli jo nähty iloisia perhetapahtumia.

Merinorsut pitävät niin erikoista ääntä, että sitä ei voi oikein sanoin kuvailla. Otin siis videon, jotta saatte itse kuunnella ja katsella merinorsuja.

Pimeän tultua päätimme hakeutua isommalle tielle ja jatkaa matkaamme suorinta tietä kohti Los Angelesia, kun emme pimeässä kuitenkaan enää mitään näkisi. Navigaattori ystävällisesti avusti nopeimman reitin etsimisessä.

Reitti oli ihan kirjaimellisestikin suora – tiessä oli näkyvissä vain yksi mutka. 

Emme saapuneet Los Angelesiin yhtään liian aikaisin. Kello oli yli puoli kymmenen, joten matkaa oli tehty kaikkinensa yli 13 tuntia. Maileja oli kertynyt mittariin lähemmäs 500, eli melkein 800 kilometriä. Nukutti niin, että jouduin laittamaan ilmastoinnin oikein kovalle, että pysyin paremmin hereillä. 

Oli tosi absurdi tunne, kun Hollywood-kyltit ilmestyivät näkyviin. Hollywoodissa? Minäkö? Ei ole todellista.