Persaukisten taidepläjäys

Edellisen postauksen kommenteissa tuli puhetta siitä, miten paljon kotimaassa olisi nähtävää, mutta aina tulee ajettua varsinkin lähellä olevien paikkojen ohi. Pari viikkoa sitten kävimme korjaamassa tilanteen yhden paikan osalta, kun kävimme äiskän kanssa vierailulla Leo Karppasen Saiho-ateljeessa Kiteen Heinoniemellä.

Paikalla ei ollut juuri ketään, ja minua alkoi hieman ahdistaa, kuten aina ateljeissa ja muissa näyttelyissä, joissa tuotteet ovat myynnissä ja joissa ihmisten oletetaan ostavan jotain. Jos paikalla on paljon ihmisiä, voi sulautua hyvin joukkoon, mutta jos paikalla on hyvin vähän porukkaa, ja taiteilija itsekin on paikalla, tekee mieli paeta vähin äänin. Taiteilija Karppanen tuli kuitenkin vastaanottamaan meitä ovelle, enkä kehdannut lähteä enää siinä vaiheessa mihinkään. Onneksi äiti ilmoitti melkein heti Karppaselle, että meillä ei ole rahaa, ja minäkin sain mielenrauhan. Mieli olisi kyllä tehnyt ostaa paljonkin kaikenlaista (varsinkin kun hinnat eivät todellakaan olleet mitenkään pöyristyttävät), mutta kauniit esineet eivät oikein sovi meidän kaoottiseen huusholliin. Pitäisi ensin panna koti uusiksi, jotta kauniit esineet pääsisivät oikeuksiinsa.

Emme olleet lähteneet ostomielellä liikenteeseen, kun emme olleet etukäteen edes tienneet, millainen paikka Karppasen ateljee on. Olimme päätyneet paikalle ihan vain siksi, että eräs vanhempieni naapurissa kahvittelemassa ollut paikallisen kulttuuriseuran jäsen oli kehunut meille ateljeen ruusutarhaa. Niitä ruusuja sitten läksimmekin katsomaan, mutta ruusutarha osoittautuikin vain pieneksi osaksi Karppasen ateljeeta.  

Päänäyttelytila sijaitsee vanhassa navettarakennuksessa.

Puutarhassa oli kymmeniä eri ruusulajikkeita, mutta hieman sateisena päivänä ruusut eivät päässeet oikein oikeuksiinsa.

Talon pihapiirissä on useampia eri rakennuksia, jotka on muokattu näyttelytiloiksi. Talo on Karppasen lapsuudenkoti, ja Karppanen on luonut siellä taidettaan 35 vuoden ajan. Näyttely on ollut avoinna yleisölle jo 25 vuoden ajan.

Näyttelyssä on kuulemma ollut tänä kesänä hyvin vähän kävijöitä, mikä on todella surku, sillä näyttelytilat ovat varsin upeat. Kaikesta näkee, että Karppanen rakastaa sitä, mitä tekee.

Alakerran näyttelytiloja.

Portaat päärakennuksen yläkertaan.

Yläkertaa.

Karppanen on äärettömän monipuolinen taiteilija, sillä hän tekee muun muassa puureliefejä ja -veistoksia, öljyvärimaalauksia, rauta- ja vuolukiviveistoksia sekä lasi- ja posliinimaalauksia. Utelimme taiteilijalta, onko hänellä montakin työtä samanaikaisesti työn alla, mutta Karppanen kertoi keskittyvän pääsiassa yhteen työhön kerrallaan. Karppasen lempiraaka-aine on puu ja nimenomaan suomalainen puu, jota hän ei mieluusti käsittele millään. Vuosien kuluessa puu saattaa hieman halkeilla ja tummua, mutta se kuuluu asiaan. Kaikkein mieluisimmat puut työstää Karppaselle ovat lehmus ja haapa.

Minua miellyttivät varsinkin eläinaiheiset teokset ja erityisesti tämä koskelo-reliefi, kun olen saanut tarkkailla näitä koskelopoikueita taas tänä kesänä ihan omin silminkin.

Lasimaalauksista olen pitänyt aina, ja Karppasenkin maalaukset viehättivät minua kovin.

Olen kai tottunut maailmalla hieman tummempaan puuhun, koska tummaksi värjätyt puuteokset viehättivät minua lopulta vaaleata puuta enemmän. Ehkä olen vähän kyllästynyt vaaleaan puuhun, kun olen saanut elämäni aikana katsella sitä niin paljon?

Karppanen saa aiheensa pääasiassa Kalevalasta, Raamatusta, paikallisesta elämästä, paikallishistoriasta ja luonnosta, ja oli mielenkiintoista kuunnella teosten taustalla olevia tarinoita Karppasen itsensä kertomana. Kun kuunteli Karppasen kertomuksia Kalevalasta, alkoi ihan tehdä mieli lukea Kalevala, vaikka tiedänkin, että todennäköisesti en pääsisi alkua pidemmälle, kun jo pitkästyisin. Ehkä minun kannattaisikin aloittaa lukeminen Koirien Kalevalasta tai lasten Kalevalasta.

Vaaleat puutyöt pääsivät erityisen hyvin oikeuksiinsa mustanpuhuvan riihen seinillä.

Taiteilija itse.

Mieleen jäi erityisesti kertomus Kiteen pahasta pajarista, joka tuli aikoinaan Novgorodista keräämään veroja Kiteelle. Pajari on jäänyt historiaan ilkeänä ja raakana miehenä, jolla oli erityisen kummalliset huvit. Yksi pajarin huveista oli mäenlasku, ja sitä varten oli tehty eräältä kukkulalta järveen laskeva mäki. Mäenlaskuvälineenä toimi vene, ja kun pajari oli laskenut veneineen järveen, naisväen piti vetää pajari veneineen takaisin ylös mäkeen. Erikoiseksi huvituksen teki se, että naisten piti olla alasti, jotta pajari saattoi ihastella veneestään naisten paljaita takapuolia.

Toinen pajarin kummallinen huvitus oli tunnistamisleikki: naisilta riisuttiin takapuoli paljaaksi ja heidän päänsä peitettiin. Miesten piti tunnistaa vaimonsa pelkän takapuolen perusteella, ja jos mies ei vaimoaan tunnistanut, mies ruoskittiin. Karppanen on tehnyt moniosaisen teoksen pajarista, ja tämä teos kertoo juuri tuosta kyseisestä takapuolten tunnistamisleikistä.

Pajari määräsi myös, että jokaisen vastavihityn morsiamen tuli viettää ensimmäinen yö pajarin hovissa. Joku rohkea nuorukainen teki asiasta valituksen Ruotsin hoviin, ja lopulta pajari tuomittiin korvauksiin. Kansa hurjistui ja lähti ajamaan takaa paennutta pajaria, ja lopulta kivitti pajarin kuoliaaksi Pyhäjärven rannassa.

Karppanen kertoi myös, että Pyhäjärvellä nähdään aina joinakin öinä tuli, joka liikuskelee veden päällä. Tuli on paha pajari, joka pyörii edelleen samoissa maisemissa siitä syystä, että hän oli niin kelvoton tapaus, että hän ei kelvannut edes helvettiin. Karppanen kertoi, että Kerimäeltä tehdään toisinaan ihan erityisiä risteilyjä, joilla ihmiset yrittävät nähdä pajarin tulen. Tarina on aivan tosi, ja Karppanen kertoi itsekin nähneensä pajarin tulen.

Karppasen maalaukset ovat enimmäkseen hyväntuulisia ja humoristisia, ja niissä näkyy suomalainen arki.

Minulle tuli näistä ihan mieleen Virpi Pekkalan postikortit. 

Paikalle oli saapunut myös erään kulttuuriseuran mummeleita, ja kun ihmettelin kummallista sementtimyllyn näköistä laitetta, yksi mummeli intoutui kertomaan, että kyseessä oli pohjoiskarjalalainen pesukone ajalta ennen sähköä.

 

Vaatteet ja vesi laitettiin rummun sisään, ja sitten vain veivattiin kahvasta.

(Jos itäsuomalainen taide kiinnostaa, kannattaa käydä lukemassa myös postaukseni Veijo Rönkkösen patsaspuistosta viime kesältä. Siinä oli kyllä erikoinen paikka!)