Kokemuksia sarista

Ukkelin tapaamisesta ehti kulua viisitoista vuotta, ennen kuin minä pukeuduin ensimmäisen kerran sariin. Sarin käyttäminen tuntui minusta aiemmin vastenmieliseltä ajatukselta, ja vasta ihan viime aikoina uteliaisuuttani on alkanut kutkuttaa: millaista mahtaisi olla pukeutuneena sariin? Olen kokenut sariin pukeutumisen epämiellyttävänä ajatuksena myös siksi, että sitä varten pitää käydä ompelijalla teettämässä sariin sopiva pusero, enkä minä pidä ompelijalla käymisestä ollenkaan. Minusta vaatteiden teetättäminen on aikaavievää, hankalaa ja pelottavaa: mitä sitten, jos en pidäkään lopputuloksesta? Voinko jättää tekeleen räätälille ja sanoa, että en minä haluakaan tuota - yritä kaupata se jollekulle muulle?!

Nyt aika oli ilmeisesti vihdoinkin kypsä, koska sain käytyä ostamassa sarin (oikeastaan kaksikin) ja jättämässä puserokankaan ompelijalle. Minun oli tarkoitus pukeutua sariin eräissä häissä, ja puseron oli määrä valmistua lähtöä edeltävänä päivänä. Pusero valmistuikin ajallaan, ja anoppi soitti minulle puseron ompelijalta haettuaan, että hän olikin saanut mukaansa molempien sarien puserot, vaikka toisen oli pitänyt valmistua räätälin kiireiden takia vasta myöhemmin. Anoppi kuulosti tosi innostuneelta: "Puserot on ommeltu tosi hyvin! Lähetän ne autonkuljettajan mukana sinulle - sovita niitä illalla!"

Minulle oli oikeastaan ihan sama, miltä puserot näyttivät (tärkeintä oli, että minulla oli jotain laitettavaa sarin alle), ja kaivoin anopin lähettämät puserot kassista vasta myöhään illalla. Levitin puserot eteeni ja henkäisin: en ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista! Alun perin yksivärisestä kankaasta oli saatu kirjailuilla ja koristeilla aivan uskomattoman kauniit vaatekappaleet, enkä voinut uskoa, että ne kuuluivat nyt minulle! Toinen pusero oli sellainen munakoison värinen ja toinen viininpunaisen ja aniliininpunaisen väliltä.

Innostuin hieman valokuvailemaan.

Miten monta työtuntia näihin on mennytkään!

Naama leveässä hymyssä rupesin kokeilemaan puseroita päälleni. Ajatella, että saisin pukea päälleni jotain näin kaunista!

Hymyni hyytyi kuitenkin aika pian, kun tajusin, että pusero oli rintojen kohdalta aivan liian pieni. Huusin ukkelin apuun, kun en saanut hakasia kiinni, mutta vaikka kuinka yritimme kahteen pekkaan tunkea rintavarustustani puseron sisään, se ei vain onnistunut. Rinnanympärys oli aivan liian pieni. (On muuten varmaan harvinaisen hupaisa näky, kun mies yrittää tunkea vaimonsa rintoja puseron sisään!) Kun lopulta hikoilun ja taistelun jälkeen saimme hakaset jotenkuten kiinni, pusero kiristi niin paljon, että minuun sattui. Toinenkin pusero oli aivan yhtä pieni.

Ukkeli soitti äidilleen ja haukkui ompelijan: "Ihan paska ompelija, kun ei osaa ommella edes oikean kokoisia puseroita! Tänne taakse tarvitaan ainakin neljän tuuman verran kangasta lisää!"

Aloimme olla kaikki pienoisessa paniikissa, sillä meidän piti lähteä seuraavana päivänä kolmelta lentokentälle, ja ompelimo olisi auki yhdestätoista kahteen. Ehtisikö ompelija korjata puserot, ja pystyisikö hän edes tekemään sitä, koska mistä hän saisi tähän hätään tismalleen saman väristä kangasta?! Tulevaisuus näytti aika lohduttomalta: kaikki tämä vaiva, ja nyt en saisi edes saria päälleni.

Ukkeli istui sängyllä pyöritellen puseroa kädessään. "Katso nyt, miten huonoa jälkeä ne ovat tehneet! Mitä varten tähän on jätetty näin rumat rypytkin?!", ukkeli meuhkasi. Minusta puserot näyttivät oikein hyviltä, enkä pystynyt ajattelemaan mitään muuta, kuin että ne eivät mahtuneet päälleni.

Aikansa puseroa tuijotettuaan ukkeli äkkäsi: "Mitä jos nämä hakaset tulevatkin etupuolelle, kun tässä on nämä rypytkin? Jos me olemmekin sovittaneet puseroita väärin päin päälle?" Ja niin ukkeli soitti taas anopille, joka vahvisti, että hakaset tulevat tosiaankin etupuolelle. Nauroimme ukkelin kanssa katketaksemme: tässä meillä on kaksi asiantuntijaa! Minä olin automaattisesti ajatellut, että hakaset tulevat selkäpuolelle, aivan kuten rintaliiveissäkin. Puseron toinen puoli (se, jolla ei ollut niitä hakasia) oli paljon koristeellisempi kuin toinen, ja olin automaattisesti ajatellut, että  koristellumpi puoli tulee eteen. Kun ukkelikin harvemmin käyttää naisten aluspuseroita, olimme molemmat aivan yhtä hyödyttömiä tapauksia.

Saimme puseron vihdoin oikein päin päälle, mutta se oli siltikin liian tiukka. Nyt hieman paniikin laannuttua huomasimme kuitenkin, että kainaloihin oli jätetty erittäin reilut saumanvarat, joten sieltä voisi saada lisää kangasta, jos saumoja vähän avaisi.  

Seuraavana päivänä minä ja anoppi marssimme puseroiden kanssa tasan kello yksitoista ompelimoon. Siellä selvisi, että yksi mies oli ottanut mittani ja toinen oli leikannut kankaan, ja jossakin kohtaa näiden tapahtumien välissä oli tapahtunut virhe. Ompelimon tytöt ottivat heti molemmat puseroni työn alle, ja kymmenessä minuutissa ongelma oli korjattu - ilmaiseksi tietenkin. Saisin kuin saisinkin sarin päälleni!

Puseron lisäksi sarin alle tulee laittaa alushame, jonka olimme käyneet ostamassa aiemmin viikolla. Alushameen kävimme ostamassa yhdessä pienemmässä liikkeessä, jossa myytiin alushameita ja puserokankaita, joita oli kumpiakin kaikissa mahdollisissa väreissä.

Kun sovitin kotona alushametta, tyrskähtelin naurusta. Hame oli yhden koon (kuten kaikki intialaiset housutkin tuntuvat olevan), mikä tarkoitti sitä, että se oli jättimäinen pussi, josta oli seksikkyys kaukana! Unohtakaa hempeät silkkiset alushameet; tässä tulee intialainen seksintappaja! Hame oli myös niin pitkä, että se laahasi maata, ja pelkäsin kompastuvani sen helmoihin.

 

Tässä pusero (oikein päin puettuna!) alushameen kera. Joku siveellinen intialainen saisi varmaan hepulin, jos näkisi, että minä tässä poseeraan alusvaatteisillani. Hame kuitenkin muistuttaa minusta alushametta yhtä paljon kuin makkara hernettä, joten aivan sama, vaikka kekkuloinkin alusvaatteisillani.

Puseron tulee olla kaikin puolin tyköistuva, ja tästäkin syystä pusero pitää teettää ompelijalla. Ainakaan tällainen pienirintainen ei tarvitse puseron alla edes rintaliivejä, kun pusero on niin timakka, ja anoppikin neuvoi olemaan ilman liivejä. Alushame on tärkeä siksikin, että sitä käytetään apuna sarin pukemisessa, kun ensimmäinen kangaskierros tungetaan alushameen kauluksesta sisään. Siksi alushameen nyörit pitää myös vetää aika tiukalle.

Toisessa puserossa on lyhyemmät hihat, ja koristuksiakin on hieman vähemmän. Kummassakin puserossa on nuo nauhat, joista tykkään kovasti - paitsi silloin, kun pitää nojata muovituolin selkänojaan ja nauhojen päissä olevat koristukset painavat selkää.

Koska pusero oli niin kaunis, sari alkoi yllättäen näyttää hirveän tylsältä. Kaiken lisäksi tuntui ihan rikokselta piilottaa niin kaunis ompelutyö sarikankaan alle.

Tässä sari vielä laatikossaan. Sarissa on kolmea pääväriä, vihreää, sinistä ja munakoison väristä. Reunus on kullanvärinen, vaikka se kuvissa näyttääkin lähinnä ruskealta. Tämä sari on muutenkin hirveän vaikea valokuvattava - värit näyttävät kuvissa aivan erilaisilta kuin luonnossa.

Sariin kuuluvat tietysti muutkin intialaiset tykötarpeet eli erityisesti korut ja otsaan laitettava bottu-koriste eli bindi. Useimmat ovat varmasti nähneet intialaisilla naisilla otsassa punaisen (tai jonkin muun värisen) täplän, jota jostain aivan käsittämättömästä syystä luullaan usein kastinmerkiksi. Täplällä ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä kastin kanssa! Täplää käytetään otsassa usein ihan vain koristeena, vaikka jossakin päin Intiaa sitä pidetään myös naimissa olevan naisen merkkinä. Täplää voivat käyttää kuitenkin muutkin kuin naimisissa olevat naiset, eikä täplän tarvitse olla aina edes pyöreä, vaan se voi olla koristeellisempikin. Täpliä myydään tarra-arkeissa, joista on hyvä irrottaa joka aamu aina uusi täplä otsaan. Minua naurattaa joka kerta, kun käyn anoppilassa kylpyhuoneessa ja näen seinässä olevan suihkuputken: se on täynnä näitä punaisia täpliä, jotka anoppi on ottanut suihkuun mennessä otsastaan pois ja jotka ovat jostain syystä unohtuneet siihen putkeen. Siinä ne ovat koomisessa rivissä.

Anopin mukaan intialaisilla naisilla tulee olla joka päivä neljä eri koristetta. Naisilla tulee olla otsa-bottu, mangalsutra (kaulaketju, joka symboloi avioliittoa ja joka vastaa vähän länsimaista sormusta), rannerenkaat sekä kukkia hiuksissa. Leskeksi jäänyt nainen ei voi käyttää mitään näistä. 

Minä ostin arkin koristeellisia bottuja.

 
Kun oli kaikki tykötarpeet koossa, olikin aika pukeutua sariin! Sarin pukijaksi valikoitui appiukon sisar, joka kuulemma osaa kietoa sarin paljon taitavammin kuin anoppi, joka vain "käärii sarin päälleen jotenkin". Anoppi oli antanut minulle jo kuivaharjoittelua aiemmin kotona, jotta saisin jonkinlaisen idean siitä, miten sari kiedotaan. Sarin pukeminen vaikutti minusta paljon helpommalta kuin olin kuvitellut, ja varmasti saisin itsekin sarin jollakin tavalla päälleni. Eri asia on, saisinko sen ylleni niin siististi, että kehtaisin näyttäytyä siinä ihmisten ilmoilla - varsinkaan häissä! Sarin kietomiseen voi halutessaan tutustua tarkemmin vaikkapa tämän videon avulla.

Kaikki ukkelin ottamat valokuvat minusta sari päälläni olivat joko epätarkkoja tai pimeitä, ja tämä oli kaikista otoksista ainoa jotenkin kelvollinen. Teki mieli sutata kuvasta naamani, kun minulla on niin mairea virnistys, ja kaksoisleukakin siellä näyttää roikkuvan, mutta menköön nyt. 

Tuosta kuvasta tuli muuten mieleeni, että olenko koskaan kertonut, että intialaiset rakastavat tekokukkia? Niitä on maljakoissa, pöydillä, kirjahyllyillä ja joka puolella. Kukkakauppaan menijäkin saattaa yllättyä, kun löytää kukkakaupasta vain muovikukkia!

Otsatäplä ei näkynyt minulta juuri ollenkaan, ja olisi ehkä pitänyt ostaa hieman näkyvämpi täplä. Korunikin olivat hyvin vaatimattomat, kun en halunnut lainata anopin kultaisia rannerenkaita tai mitään muitakaan koruja.

Kun sari oli sitten vihdoinkin päälläni, ensimmäinen huolenaiheeni oli, voiko se pudota mahdollisesti alas. Olisi kauhean noloa, jos alaosa yhtäkkiä retkahtaisi, ja seisoisinkin alushameisillani! Naiset vakuuttelivat, että huoleni on turha - olihan appiukon sisar kiinnittänyt sarin kriittisistä paikoista kolmella eri hakaneulalla. Seuraavaksi murehdin sitä, kuinka sarissa tulisi istua (lytistyisikö se jotenkin, jos istuisin sen päälle) ja kuinka siinä tulisi liikkua (miten ihmeessä pystyisin kulkemaan ilman, että kompastun siihen, kun helmat laahasivat maata!).

Lopulta päätin unohtaa kaikki murheet, koska saisin niillä itselleni vain epävarman olon. Päätin kantaa sarin ylpeänä ja hymyssä suin - näytti sari päälläni sitten kuinka typerältä tahansa.

Koska olen tällainen vaalea ulkomaalainen, olen ihmisten mielenkiinnon kohteena muutenkin, mutta nyt, kun minulla oli sari päälläni, minusta tuntui, että ihmiset tutkailivat minua vieläkin uteliaammin. He varmasti säälittelivät ainakin sitä, miten vaatimattomat korut minulla oli. Yksikin toisella puolella käytävää istunut nainen meinasi nitkauttaa niskansa, kun hänen piti koko ajan vilkuilla minua ja kommentoida miehelleen jotain. Myöhemmin, kun olimme käyneet lavalla valokuvassa ja kun huutelimme anopin kanssa toisillemme muutaman penkkirivin yli, sama nainen kysyi minulta pöyristyneen näköisenä, että puhutko sinä telugua. Kun vastasin myöntävästi, nainen tuhahti närkästyneenä, että puhu sitten! Ehkä hän tunsi itsensä petetyksi, kun en ollutkaan niin "ulkomaalainen" kuin hän oli luullut.

Huvitti myös hieman yhden appiukon (miespuolisen) serkun suhtautuminen minuun. Tämä serkku on kohdellut minua aiemmin kuin ilmaa: hän on pystynyt katsomaan minua juuri sen verran, että on saanut tervehdittyä, ja sen jälkeen hän on aina kääntynyt ukkelin puoleen ja jatkanut keskustelua ukkelin kanssa, vaikka keskustelu olisi koskenut minuakin. Nyt tämä samainen hapannaama oli yhtä hymyä! Mies halusi koko ajan keskustella kanssani ja haki minulle ruokasalissa vielä oikein tuolinkin. En tiedä, johtuiko muutos miehen käyttäytymisessä pukeutumisestani (ehkä en tuntunut hänestä niin ulkomaalaiselta kuin aiemmin) vai jostain muusta, mutta joka tapauksessa minua pikkuisen huvitti.

Vaikka pelkäsin, että saan istuessani sarin lyttyyn ja ruttuun, suurin haaste oli kuitenkin portaiden nouseminen. Pieni pakokauhu meinasi iskeä jo heti, kun saavuimme hääpaikalle, kun tajusin, että tilaisuus oli toisessa kerroksessa, ja minun pitäisi kiivetä portaat sinne. Yritin katsoa, miten muut naiset toimivat, ja kun he nostivat toisella kädellä hieman sarin helmaa, minä tein sanoin. Kaikkein suurin jännitysmomentti oli kuitenkin se, kun piti mennä lavalle valokuvattavaksi kaikkien niiden ihmisten eteen. Lavalle päästäkseen piti nousta viisi, kuusi porrasta. Miten mieleenpainuvaa olisikaan, jos kaatuisin nenälleni siihen lavan reunaan! Kun tuli aika lähteä lavalle, tunsin, kuinka pakokauhu alkoi hiipiä mieleeni. Ennen kuin se kuitenkaan ehti kunnolla saada minusta otteen, työnsin sen väkisin pois mielestäni, ja päätin kävellä lavalle sillä asenteella, että olen tehnyt tämän sata kertaa ennenkin. Ja niin selvisin siitäkin.