Ja niin he saivat toisensa

Yksi reissu on taas tehty, ja sariakin on kokeiltu päällä ensimmäistä kertaa. Joku jo epäilikin aiemmin kommentissaan, että minulla tulee olemaan sarista ja siihen pukeutumisesta on niin paljon kerrottavaa, että joudun tekemään siitä ihan oman postauksen, ja arvaus osui ihan oikeaan. Postaus sarista ja siihen liittyvistä jännittävistä käänteistä on tulossa pikapuoliin.

Matkustimme tällä kertaa Tirupatiin lentämällä, tai tarkemmin sanottuna minä, ukkeli ja anoppi matkustimme, ja appiukko tuli perästä junalla. Appiukko nimittäin päätti, että hän haluaa olla säästeliäs, joten hän matkusti 16 tuntia junalla, kun me muut olimme lentäen perillä 50 minuutissa. Hinnassa oli kyllä sen verran eroa, että appiukon kannattikin matkustaa junalla: kolme lentolippua maksoivat 15 000 rupiaa (210 euroa), kun yksi junalippu maksoi seitsemän euroa. Anoppi on yleensä hyvin säästäväinen, mutta tällä kertaa mukavuudenhalu ilmeisesti voitti.

 

Tirupatin kentälle ei päivässä monta konetta laskeudu, ja kentällä onkin tavallisesti vain yksi lentokone kerrallaan. Koneesta lentokenttärakennukselle joutuu myös ihan itse kävelemään.

Appivanhempien kesämökki, joka on kahdeksisen kilometrin päässä Tirupatista ja jossa yövyimme, oli yhtä luotaantyöntävä kuin ennenkin. Sen viehättävyyttä ei yhtään lisännyt se, että koko ne kaksi päivää, jotka minä ja ukkeli mökillä olimme, satoi kaatamalla. Nyt ei ole edes sadekausi, mutta joskus sadekauden ulkopuolellakin tulee yllättäviä sateita, ja nyt saimme kärsiä niistä kaksi kokonaista päivää.

Pihasta tuli kuravelliä.

Toinen epämiellyttävä seikka mökillä oli, että päivittäisten sähkökatkoksen pituutta oli lisätty entisestään: nyt sähköt ovat maaseudulla poikki aamuyhdeksästä iltakuuteen, eli yhdeksän tuntia päivässä! Näin pitkä yhtämittainen päivittäinen sähkökatkos vaikeuttaa elämää huomattavasti: jääkaapissa ei voi säilytellä mitään kovin kauan, kännyköiden ja kameroiden lataaminen on muistettava tehdä silloin, kun sähköä on, ja kun sähköt menevät poikki vielä joskus ennalta arvaamattakin, joskus on tyydyttävä kylmään suihkuun. Appiukko on asennuttanut mökin katolle aurinkokennon, joka tuottaa aurinkosähköä yhteen valaisimeen joka huoneessa, mutta nyt ei siitäkään ollut mitään hyötyä, kun aurinkoa ei näkynyt lainkaan.

Ajankulu oli mökillä muutenkin todella vähissä, kun ulkona ei voinut olla, eikä sisälläkään ei ollut mitään tekemistä. Päätin kuitenkin tällä kertaa olla maalaamatta mitään ja jättää remonttihommat muutenkin suosiolla rauhaan! Viimeksi kävi semmoinenki episodi, että yritin vaihtaa palanutta lamppua yhteen katon rajassa olevaan valaisimeen, mutta en saanut uutta lamppua millään paikalleen. Sen pidemmälle ajattelematta päätin kokeilla sormella lampun reikää, että miten päin sen lampun kuuluisi reikään oikein mennä. Vaikka valaisin oli suljettu katkaisimesta, valaisimeen tuli kuitenkin sen verran sähköä, että sain pienimuotoisen tällin. Sormi oli turta pitkän aikaa.

Uhkaavia pilviä Tirupatin yllä.

Appivanhemmilla oli tarkoitus tällä reissulla laitattaa pihalle laattoja, mutta sekin homma siirtyi nyt sateen takia toiseen ajankohtaan. Talossa oli tehty erään kylällä asuvan tuttavan valvonnassa sentään jotain parannuksia sitten viime käynnin, sillä talon putkistot oli uusittu. Pihalla risteili komeana sokkelona uutuuttaan kiilteleviä harmaita muoviputkia, joten vessajätöksetkään eivät enää valuneet seinää pitkin pihalle.   

Putkiliike Tirupatissa. Intiassa kaiken pitää olla värikästä - jopa letkujen.

Maaseudulla miesten tavallisin pukeutumistyyli on tämä: paita ja kangaspala, jota myös lungiksi kutsutaan. Lungin helmat roikkuvat joskus pitkinä, mutta tavallisimmin helmat kääritään tällä tavalla ylös. Lungi on suosittu myös kotiasuna, ja appiukko esimerkiksi painuu heti ensimmäiseksi kotiin tultuaan vaihtamaan lungin päälleen. Kotiasuna lungia käytetään tavallisesti helmat pitkinä - onneksi! Joskus miehet nimittäin nostelevat lunginsa helmoja niin, että pelottaa, että sieltä alta vilahtaa jotain! Lungi on varsin näppärä vaatekappale monellakin tapaa. Kerrankin istuin autossa odottamassa ukkelia, kun yksi vanha ukko käveli katua ja rupesi nostelemaan lunginsa helmoja ja kaivelemaan sieltä alta jotain (mitähän mahtaisi olla ). Ennen kuin tajusin kääntää pääni pois, ukko oli kaivanut vehkeensä esiin ja käynyt losottamaan siihen auton viereen!

Tirupatin-matkamme päätarkoituksena olivat tietysti häät, joita juhlittiin intialaiseen tapaan kahtena päivänä (häitä voidaan kuitenkin juhlia pidempäänkin tai vain yhtenä päivänä). Näiden häiden vastaanotto ja juhlapäivällinen olivat lauantai-iltana ja varsinainen muodollisempi hääseremonia sunnuntaiaamuna. Järjestys oli vähän outo, kun hääseremonia oli vasta vastaanoton jälkeen, mutta luultavasti tapahtumat olivat näin päin käytännön syistä.

Lauantaina iltapäivällä läksime ajamaan Tirupatista Pileriin, jonne on noin puolentoista tunnin ajomatka. Autonkuljettajana meillä oli anopin nuoremmalta sisarelta lainattu autokuski, sama lukutaidoton kaveri, josta olen kertonut aiemminkin. Matkan varrella oleva Kuoleman laakso osoitti taas olevan nimensä veroinen, sillä näimme siellä taas yhden onnettomuuden: tällä kertaa bussi oli ajanut tila-auton perään, ja molemmat autot olivat menneet ajokelvottomaan kuntoon. Loukkaantumisilta oli ilmeisesti kuitenkin vältytty, kun ihmiset seisoivat bussin ja auton vieressä niin rauhallisen oloisina.

Pilvet roikkuivat Kuoleman laaksoa ympäröivien vuorten yllä.

Pilerissä majoituimme appiukon sisaren luokse, joka myös puki päälleni sen kuuluisan sarin. Itse sisar ja hänen miehensä eivät tulleet häihin lainkaan, vaikka he kutsun olivat saaneetkin, koska he eivät ole hyvissä väleissä sulhasen perheen kanssa. Elämä suuren suvun keskellä ei täällä ole aina niin auvoista kuin voisi kuvitella, vaan suvun jäsenillä voi olla keskenään kaikenlaista kärhämää. Ukkelin veli ja tämä vaimo eivät esimerkiksi ole minkäänlaisissa väleissä tämän samaisen appiukon sisaren kanssa, koska sisar aiheutti kerran juoruilullaan sellaisen selkkauksen ja sekaannuksen, että kanssa-miniäni, jota juorut koskivat, ei halua olla missään tekemisissä näiden sukulaisten kanssa. Minun on onneksi ulkomaalaisena kovin helppo pysyä kaikenlaisten sukuselkkauksien ulkopuolella!

Hääpaikka oli hieman Pilerin ulkopuolella, ja oli koomista ajaa ensin sysipimeässä maaseudun yössä, jossa ei näkynyt muuta kuin silloin tällöin vastaan tuleva rekka tai autoriksa tai tiellä jolkotteleva koira, ja sitten yhtäkkiä silmien eteen avautui hääpaikka: keskellä peltoa oleva suuri kaksikerroksinen rakennus, halli, joka oli ripusteltu täyteen kaikenvärisiä värivaloja ja jonka uumenista kuuluva rummutus kiiri pitkälle maaseudun yöhön. 

Häätilaisuus alkoi morsiamen ja sulhasen odottelulla ja ilotulituksella. Tämä hääpari oli siinä mielessä hieman poikkeva, että kyseessä oli rakkausavioliitto, ja pariskunta oli tavannut muutama vuosi sitten töissä. Pariskunta oli poikkeus siinäkin mielessä, että morsian ja sulhanen kuuluivat eri kastiin - mies oli reddy ja nainen brahmaani. Lännessä usein luullaan, että Mahatma Gandhi teki jonkinlaisen taikatempun ja taikoi kastijaon unholaan, mikä on täysin väärä uskomus, sillä kastit vaikuttavat intialaisten elämään yhä erittäin vahvasti. Selvimmin kastijako näkyy avioliitoissa, sillä aviopuoliso pyritään edelleenkin etsimään omasta kastista, ja eri kastien väliset avioliitot ovat yhä vieläkin poikkeus. Monet sanovat kannattavansa kastienvälisiä avioliittoja, mutta kun tulee aika etsiä puoliso omalle tyttärelle tai pojalle, puolisoa päädytään kuitenkin etsimään omasta kastista. (Minulla on aikomus kirjoittaa kasteista joskus hieman enemmänkin.)

Olimme paikalla hieman seitsemän jälkeen, kun vastaanoton piti alkaa seitsemältä, mutta totesimme (taas kerran!) tulleemme paikalle melkein ensimmäisinä. Tilaisuus alkoi lopulta melkein tunnin myöhässä.

Sulhanen saapuu paikalle äitinsä kanssa.

Heitä seuraavat muut sukulaiset.

Sukulaisten paikalle saapumista säesti erittäin kovaääninen orkesteri, joka koostui ynseän näköisistä ukoista.

Huomatkaa valkoiset lungit!

Morsiamen ja sulhasen valmistautumista ja tilaisuuden alkua odotellessa oli hyvää aikaa tutkiskella salia ja muita vieraita.

Hääpaikka ei ollut mikään erityisen pramea verrattuna niihin häihin, joissa olen aikaisemmin käynyt, mutta maaseudulla on kuulemma tämmöistä.

Intialaisten häiden piina on se, että joka ikinen häävieras pitää ikuistaa sekä tavallliselle kameralle että videokameralle, vieläpä moneen kertaan. Koska paikalla on yleensä vähän hämärää, kameraan on liitetty suunnattoman kirkas valo, jotta kuvattavan naamasta näkyy varmasti jokainen ryppy ja väärässä paikassa kasvava karva.  

Minua ärsyttää aina suunnattomasti, kun kameramies tunkee lamppunsa ja kameransa ihan nenän eteen - silmät sokaistuvat ihan täysin kirkkaasta valosta. Ei kuitenkaan auta muu kuin niellä kiukkunsa ja esittää tyynen näköistä, ettei päädy toisten hääalbumiin ihan mielipuolen näköisenä.
  
Häät ovat Intiassa (ainakin täällä etelässä) loppujen lopuksi aika tylsä tapahtuma. Vastaanotto pyörii valokuvaamisen ympärillä: hääpari on salin etuosan lavalla, ja jokainen vieras käy ikuistuttamassa itsensä hääparin kanssa.

Erilaisia kuvauskokoonpanoja.

Muut vieraat istuvat tylsistyneinä salissa seuraten kuvaustapahtumaa, katsellen uteliaina muita vieraita ja tarkkaillen hääparin jokaista liikettä. En ole itse koskaan suuremmin tykännyt olla valokuvattavana, eikä kamerakammoiselle ole mitenkään erityisen miellyttävä kokemus yrittää poseerata lavalla valojen loisteessa, kun parisataa ihmistä (joskus paljon enemmänkin) tuijottaa salissa, että miltä tuokin näyttää, mitä sillä on päällä ja miten paljon sillä on kultaa yllä.

Jo ennen kuin häät ovat ohitse, kuvat ovat siirtyneet nettiin myös niiden läheisten ja tuttujen katseltavaksi, jotka eivät häihin päässeet. Koska jokainen häävieras on ikuistettu ainakin yhteen kuvaan, kuvien katselijat voivat kuvista katsella, keitä kaikkia häissä oli (ja mitä heillä oli päällään ja miten paljon heillä oli kultaa yllä).

Morsiamella oli kultaa, mutta ei mitenkään liiallisesti (intialaisittain ajatellen siis).

Vierailla on häissä kuitenkin lopulta vain yksi päämäärä: syöminen. Kun on käynyt kuvauttamassa itsensä hääparin kanssa, on lupa siirtyä ruokailemaan. Ruoan on oltava häissä hyvää, sillä se on lähestulkoon ainoa asia, jonka ihmiset jälkeenpäin häistä muistavat. Nämä häät olivat siinä mielessä pienoinen pettymys, että koska morsian ja hänen sukunsa olivat brahmaaneja ja siis kasvissyöjiä, tarjottava ruokakin oli yksinomaan kasvisruokaa. Ruoka oli kyllä niin hyvää, että en osannut edes kaivata lihapitoisempaa ruokaa.

Ruoka tarjottiin alakerran salissa, joka oli minusta vähän kolkko ja epäjuhlallinen paikka.

Samat punaiset muovituolit hallitsivat täälläkin.

Vieraat nappasivat itselleen banaaninlehdellä peitetyn teräslautasen, jolle kulhojen takana rivissä seisseet tarjoilijat alkoivat mätkiä ruokia. Sitten seurasi ruokailutapahtuma: ihmiset alkoivat mättää ruokaa naamaansa sellaisella nopeudella, että vaikutti siltä, että he eivät olleet syöneet moneen päivään. Jotkut istuivat, mutta monet seisoivat. On muuten yhdenlainen taitolaji sekin, että osaa toisella kädellä pitää lautasta ja toisella syödä - ilman mitään työkaluja siis. Olen tainnut olla liian kauan Intiassa, kun syöminen onnistui minulta varsin mallikkaasti, enkä edes sotkenut itseäni. Intialaiset tietysti tarkkailivat herkeämättä minun syömistäni samalla, kun he itse mättivät ruokaa naamaansa, ja kuulin jonkun vielä kommentoivan hyväksyvään sävyyn sitä, että söin lautaseni ihan tyhjäksi.

Aika lähteä kotiin.

Appiukon sisaren talossa on kaksi makuuhuonetta, joista toinen annettiin minun ja ukkelin, toinen appivanhempien käyttöön. Sisar itse ja hänen miehensä sekä yövieraana myös ollut ukkelin pikkuserkku ja tämän poika kävivät nukkumaan olohuoneen lattialle ohuiden olkialustojen (rantamattojen tyyppisten mattojen) päälle nukkumaan. Täällä ihmiset ovat nukkumisasioissa hyvin joustavia, ja vieraille pyritään tarjoamaan aina paras mahdollinen, mitä talosta löytyy. Olin etukäteen henkisesti valmistautunut siihen, että saattaisin joutua nukkumaan lattialla puolituttujen ihmisten kanssa, ja olin hyvin iloinen omasta makuuhuoneesta, jossa oli vielä intialaiseen tapaan oma kylpyhuonekin.

Minulle jäi illalla hieman epäselväksi, monelta meidän oli tarkoitus lähteä seuraavan aamun häätilaisuuteen, joka alkaisi varttia yli neljä. Laitoin kellon herättämään varmuuden vuoksi neljältä, jotta ehtisin hieman laittautua ennen lähtöä. Olen tottunut pesemään hiukseni joka aamu, mikä aiheuttaa aikaisissa aamuherätyksissä joskus hieman päänvaivaa, mutta nyt päätin, että en rupeaisi pesemään tukkaani siihen aikaan, kun ei se kuitenkaan ehtisi kuivua. Heräsin kellon soidessa, ja kävin kylpyhuoneessa huuhtelemassa naamani, kampaamassa tukkani ja laittamassa hieman meikkiä. Ihmettelin, kun oven makuuhuoneen oven alta ei näkynyt valoa, joten arvelin, että kaikki muut taisivat nukkua vielä. Kun ukkelikin vain käänsi kylkeään, minäkin päätin kömpiä takaisin sänkyyn.

Varttia vaille kuusi anoppi hakkasi huoneemme ovelle: olemme nukkuneet kaikki pommiin! Nyt äkkiä menoksi! Vetäisin päälleni vanhan anarkali-koltun - olin alun perinkin päättänyt olla laittamatta saria tähän aamutilaisuuteen, koska olin arvellut sariin pukeutumisen olevan aivan liian työlästä niin aikaisin aamulla. Olin enemmän kuin tyytyväinen ratkaisuuni, kun pukeutuminen kävi nyt niin nopeasti. Sullouduimme autoon ja ajoimme taas sinne keskelle ei-mitään toivoen, että hääpari olisi vielä paikalla ja - mikä tärkeintä - että meille olisi vielä aamiaista jäljellä.

Meillä oli onnea, sillä hääpari istui edelleen lavalla ottamassa ihmisiltä siunauksia vastaan. Hääseremoniat olivat päättyneet, mutta seremonioiden jälkeen seuraa vieraiden kannalta se tärkein osuus eli näyttäytyminen lavalla. Jokainen käy vuorollaan heittämässä riisiä morsiamen ja sulhasen päälle, ja tämä kaikki ikuistetaan tietysti taas kameralle.

Minäkin kävin lavalla likaisen tukkani ja pesemättömien hampaideni kanssa heittelemässä riisiä toivoen, etten haissut kovin pahalle. Intialaiset naiset jaksoivat kimaltaa sareissaan ja kultakoruissaan tähänkin aikaan vuorokaudesta.

Kun riisit oli käyty heittämässä, oli lupa siirtyä taas syömään. Valitettavasti ruoka oli ehtinyt jo jäähtyä, kun tulimme paikalle niin myöhään, ja paikka oli muutenkin vähän kuin pommin jäljiltä.

Jäähtynyt ja rääpitty ruoka ei minulle oikein maistunut, mutta kahvia vetäisin kaksi mukillista. Normaalisti en voi lähteä aamulla mihinkään ilman kahvia, mutta tulipa nyt tämäkin kokeiltua: likainen tukka ja ilman kahvia! Häissä!

Muutama ilmeisesti ilman yösijaa ollut tyyppi oli ratkaissut ongelman sillä, että he olivat vetäisseet ruokailutilan lattialle nukkumaan.

Siinä he jatkoivat uniaan häiriintymättä pätkääkään siitä, että vieressä ihmiset söivät aamiaistaan.

Päivä alkaa valjeta Pilerin yllä.

Nämä häät eivät painuneet mieleeni mitenkään ikimuistoisina muuten kuin sen takia, että minulla oli ensimmäisen kerran päälläni sari. Häät olivat meidän osaltamme niin pikaisesti ohi, että jälkeenpäin kaikki kouhottaminen vaatteista ja koruista tuntui vähintäänkin järjettömältä. 

Hyvästi Tirupati.

Terve, Hyderabad!