Hindujen hautausmaa (ja mitä siellä tapahtui)

Minun on jo pitkään tehnyt mieli käydä tutkimassa yhtä hindujen hautausmaata, jonka ohi kuljen melkein päivittäin. En ole koskaan aiemmin käynyt hindujen hautausmaalla, vaikka mieleni on kovasti tehnyt - hautausmaat kun näyttävät täällä niin kovin erilaisilta meidän hautausmaihimme verrattuna. Hautausmaat eivät ole täällä hirveän tavallisia muutenkaan, koska tavallisemmin hindut tuhkataan ja tuhkat lasketaan jokeen. Jotkut kuitenkin harrastavat myös maahan hautaamista kristittyjen tapaan.

Kerran ajoin jo tämän hautausmaan portista sisäänkin (hautausmaa on sellaista drive-in -mallia, että sen läpi kulkee autotie), mutta en uskaltanut sillä kertaa astua edes autosta ulos, kun hautausmaan keskellä olevan rakennuksen liepeillä hengaili niin paljon ukkoja. En tiedä, olivatko he hautausmaan työntekijöitä, kuolleiden omaisia vai muuten vaan hautausmaan rauhasta nauttivia tyyppejä, mutta jo pelkästään minun paikalle saapumiseni herätti heidän keskuudessaan niin paljon huomiota, että minua ei enää huvittanut alkaa hillua vielä kameran kanssakin. Minua jännitti sekin, miten ihmiset (surevat omaiset?) reagoisivat, jos länsimaalainen "turisti" tulisi hautausmaalle kuvia näpsimään.

Sittemmin kyseisen hautausmaan ohi ajaessani olen huomannut, että siellä pyörii jengiä aina, oli päivä tai aika mikä tahansa. Tuskin koskaan tulisi sellaista hetkeä, että saisin touhuta hautausmaalla ihan yksin, katseilta piilossa. Olin kysynyt jokin aika sitten ukkelilta, miten hän luulisi ihmisten suhtautuvan, jos menisin hautausmaalle kameroineni. Ukkeli on valokuvaukseni suhteen joskus suorastaan ylivarovainen, joten kun hän nyt sanoi, että eivät ihmiset siihen mitenkään reagoisi, rohkaisin mieleni ja palasin taas hautausmaalle. Olin päättänyt, että nyt en kyllä lähtisi paikalta tyhjin käsin, kävi miten kävi. Porukkaa näytti yllättäen olevan paikalla aika vähän, joten sain ruveta kuvaamaan ihan rauhassa. Edes hautausmaata oikopolkunaan käyttäneet koululaiset eivät innostuneet minun touhuistani tavanomaisia hi:n ja bye:n huuteluja enempää.

Jo kaukaa olin nähnyt, että hindujen hautausmaalla hautakivet ja haudat eivät todellakaan ole suomalaiseen tapaan mustanpuhuvia tai harmaita, vaan kivet loistivat kaikissa mahdollisissa (ja mahdottomissa) väreissä. Oikein silmiä välillä särki!

Pienet (tässä kuvassa kolmionmuotoiset) aukot kivissä ovat sitä varten, että niihin voidaan laittaa palamaan pienet tulet, vähän niin kuin meillä kynttilät. Hautakivien kirjoitukset olivat hyvin yksinkertaisia, ja kivissä luki tavallisimmin vain henkilön nimi sekä syntymä- ja kuolinpäivät. Joistakin kivistä puuttui syntymäpäiväkin, sillä täällä on vanhemman väen keskuudessa varsin tavallista, että he eivät tiedä tarkkaa syntymäpäiväänsä. Aika monessa hautakivessä näkyi olevan kuolinpäivän lisäksi myös viikonpäivä ja kellonaika, jolloin henkilö oli menehtynyt.

Tämä hauta oli hyvin pieni, sillä tähän oli haudattu alle vuoden ikäinen vauva.

Näissä oli "hautakivinä" muurattuja tiiliä.

 

Ainoat värit, joita en haudoissa nähnyt, olivat harmaa ja musta!


Useimmille haudoille joutui kahlaamaan pitkän heinän läpi, mutta siellä täällä kulki myös laadoitettuja polkuja.

 Jotkut haudat olivat hyvin yksinkertaisia,

Tässä kivessä ei ole edes kuolinpäivää, vaan pelkästään henkilön nimi.

ja jotkut taas varsin koristeellisia.

Tähänkin oli haudattu alle vuoden ikäinen vauva.

Nämä haudat olivat katoksen alla suojassa.

Hautojen muotokin näytti olevan täysin vapaavalintainen.

Jos katsoo haudoista hieman vasemmalle, niin siellä joku ottaa juuri minusta kuvaa...

Kukkia ei meidän tapaamme haudoilla ollut, ja silloinkin kun niitä oli, ne näyttivät lähinnä luonnon omilta aikaansaannoksilta.

Hautausmaa oli paikoin niin pitkän heinän peitossa, että hautoja ei meinannut edes erottaa heinän alta. Ruohonleikkureina toimivat nelijalkaiset ystävämme.

Hautausmaan keskellä oli pitkulainen aukio, jossa oli pieniä katoksia. Joidenkin katosten alla oli kukkasia, jotkut katokset olivat tyhjiä, ja joidenkin alla paloi vielä hiillos. Katot olivat noesta aivan mustat.

Mietin, mitä katoksissa oikein mahdettiin polttaa. Ei kai vain ruumiita? Miksi hautausmaalla poltettaisiin ruumiita; eivätkö ne haudata kokonaisina maahan? Näytin myöhemmin kuvia ukkelille, ja hän totesi, että kyllä nuo ruumiinpolttopaikkoja taitavat olla. Jotkut kuulemma polttavat ruumiit ennen maahan panemistakin. Olin siis tietämättäni käynyt jonkun savuavien jäännösten äärellä...

Tässä on nuotio jo valmiina seuraavaa lähtijää varten.

Aikani hautoja kuvattuani huomasin, että yksi mies lähti seuraamaan minua. Päätin kuitenkin olla välittämättä miehestä ja jatkaa kuvaamistani. Pian huomasin kauempana toisen miehen, jolla oli olkapäällään iso kassi ja joka otti kuvia isohkolla järjestelmäkameralla - ja kameran linssi osoitti suoraan minuun päin. Minä harmistuin: eikö länsimaalainen saa olla hautausmaallakaan rauhassa! Lähdin kävelemään ripeästi kauemmas, jotta saisin karistettua molemmat miehet kannoiltani, mutta minua seurannut mies lähti puolijuoksua perääni, ja kameramieskin lähti hyppimään kameroineen samaan suuntaan.

Minua seurannut ukko osoitteli minulle hautoja ja yritti kovasti selittää jotain hindiksi. Yritin ensin olla välittämättä ukosta mitään, mutta lopulta kysäisin, eikö mies osaisi telugua. Ehkä miehellä oli jotain mielenkiintoistakin kerrottavaa? Selvisi, että telugu oli miehen äidinkieli mutta että hän oli yritti puhua minulle hindiä, koska ulkomaalainen osaa täällä paljon todennäköisemmin hindiä kuin telugua. Mies paljastui hautausmaan työntekijäksi, ja nyt kun yhteinen kielikin oli löytynyt, mies oikein innostui esittelemään minulle hautoja. Kameramieskin rohkaistui tulemaan lähemmäs ja utelemaan minulta, mikä minä oikein olin naisiani. Mies itse oli kuulemma toimittaja, joka oli tullut tekemään hautausmaalle ihan toista juttua mutta olikin sitten kiinnostunut minusta, kun oli nähnyt minun (ulkomaalaisen) näpsivän kuvia haudoista.

Niin me sitten hyppelimme heinikossa peräkanaa, hautausmaan työntekijä edellä ja minä ja toimittaja perässä. Toimittaja käski minua poseeraamaan milloin minkäkin hautakiven edessä, ja minä yritin puristaa naamalleni väkinäisen hymyn, vaikka minulla oli ihan hirveä hikiletti ja olemus oli muutenkin mahdollisimman kaukana kuvauskelpoisesta yksilöstä. Hautausmaan työntekijäkin tunki itsensä puoliväkisin muutamaan kuvaan, vaikka toimittaja ei ollutkaan yhtään kiinnostunut hänen kuvaamisestaan.

Minä sen sijaan otin hänestä oikein mieluusti kuvan, kun hän halusi poseerata hautausmaan portilla olevan patsaan vieressä.

Kyllä toimittaja kuvasi aina välillä muutakin kuin minua. Tässä hän kuvaa hautausmaan kupeeseen rakennetun sillan alle jääneitä hautakiviä.

Huomatkaa: hautakivien päällä SAA seisoa.

Lopulta minulla oli kaikkien hautojen päällä hyppimisen jälkeen niin kuuma, että hiki vain valui, ja kiitin hautausmaan työntekijää esittelystä, ja totesin toimittajalle olevani lähdössä. Mutta eihän homma ollut ollenkaan sillä hyvä. Toimittajan kun piti vielä haastatellakin minua. Siinä sitten käytiin läpi muun muassa sellaiset tärkeät asiat, kuten oliko minun ja mieheni avioliitto rakkausavioliitto; mikä piirre minua viehätti miehessäni eniten ja mikä on meidän hääpäivämme. Toimittaja ei tainnut kylläkään saada minusta oikein mitään mielenkiintoista irti, sillä mietin koko ajan mielessäni, että älä nyt vain lörpöttele mitään julkaisukelvotonta tai mitään liian henkilökohtaista (toimittaja kun oli sanonut julkaisevansa kaiken).

Kotona kerroin ukkelille käyneeni vihdoinkin hautausmaalla, mutta toimittajan kohtaamisesta en kertonut mitään. Minua huvitti suunnattomasti ajatus, että kyseinen sanomalehti on juuri se sama lehti, jonka ukkeli lukee aamulla ensimmäiseksi. Jos hän sieltä eukkonsa räjähtäneen naaman bongaisi, niin aika varmasti minäkin kuulisin siitä.

P.S. Kuva ilmestyi lehdessä jo tänään. Olin aamulla keittiössä, kun ukkeli huusi minulle, että hei, sinun kuvasi on lehdessä! Ukkeli oli juuri meinannut ruveta päivittelemään, että kato perhana, lehdessä on jonkun ulkomaalaisen kuva - kunnes hän huomasi, että se olikin hänen vaimonsa.  Eikä mennyt kauaa, kun ukkelille rupesi tulemaan viestejä, että oletko nähnyt vaimosi päivän lehdessä. Ja juuri äsken soitti ystäväni, jonka isänkin piti päästä puhelimeen onnittelemaan minua siitä, että olin päässyt lehteen.

Kaikkein huvittavinta tässä on se, että koska en tiennyt, miten täällä suhtauduttaisiin siihen, että joku käy kuljeskelemassa hautausmaalla ihan vain huvin vuoksi, yritin pitää käyntini vähän salassa. Nyt kaikki ovat sitten saaneet lukea hautausmaakäynnistäni päivän lehdestä.