Oravat ovat minusta veikeitä otuksia, kun niillä on aina niin kauhea meno ja touhotus päällä. Intiassa oravia näkee ainakin yhtä paljon kuin Suomessa, vaikka täkäläiset kurret ovatkin hieman erinäköisiä kuin suomalaiset. Intialaisella palmuoravalla on nimittäin selässään kolme - tai pohjoisintialaisella oravalajilla viisi - viivaa.
Intialainen orava on myös tietääkseni ympäri vuoden samanvärinen; se ei siis vaihda väriä, kuten pohjoinen serkkunsa. Jotkut oravat ovat kuitenkin yleisväritykseltään hieman harmaampia ja jotkut ruskeampia, mutta en tiedä, mistä erot mahtavat johtua.
Intialaista palmuoravaa tavataan luonnonvaraisena vain Intiassa ja Sri Lankassa. Muistelen kuitenkin joskus nähneeni viiruselkäisen oravan New Yorkin Central Parkissakin, mutta en tiedä, muistanko väärin vai onko viiruselkäisiä oravia olemassa useita eri lajeja.
Palmuoravan selkäviirujen takana on tarina, jonka anoppi kerran kertoi minulle.
Tarinan mukaan Intian ja Sri Lankan välinen kivisilta (Adam's Bridge) on Rama-jumalan rakentama. Raman apuna rakennustöissä oli apinajumala-Hanuman ja tämän apina-armeija. Pieni oravakin auttoi rakennustöissä kykyjensä mukaan ja kantoi pieniä kiviä Raman avuksi. Rama oli vaikuttunut oravan avusta ja silitti oravan selkää kiitokseksi. Koska orava oli pyörinyt rantahiekassa, se oli pölyinen, ja kun Rama silitti oravaa, Raman sormista jäi viirut oravan selkään. Näin syntyi siis intialainen viiruselkäinen palmuorava. :-) Tämän Rama-yhteyden takia oravaa pidetään Intiassa myös pyhänä eläimenä.
torstai 28. huhtikuuta 2011
tiistai 26. huhtikuuta 2011
Ihana Vizag
Olin jo pitkään haaveillut pääseväni tukahduttavasta Hyderabadista jonnekin rannikolle, ja nyt pääsiäisviikonloppuna toiveeni vihdoinkin toteutui. :-)
Kävimme Vizagissa (toiselta nimeltään Visakhapatnam), joka sijaitsee Andhra Pradeshin rannikolla ehkä noin 500 kilometrin päässä Hyderabadista. Mistään virkistävistä tuulista ei tähän vuodenaikaan kannata kyllä rannikollakaan haaveilla, sillä vaikka siellä tuuleekin, tuulet ovat kuumia eivätkä tuo yhtään vilvoitusta. Ilmasto on rannikolla kuitenkin pikkuisen erilainen kuin sisämaassa - muutaman asteen viileämpi ja paljon kosteampi - joten se toi edes hieman vaihtelua Hyderabadin kuumankuivaan ilmaan.
Moni on kertonut Vizagin olevan kaunis paikka, mutta emme olleet koskaan käyneet sitä itse toteamassa. Edes ukkeli ei ollut koskaan käynyt Vizagissa, vaikka kaupunki hänen kotiosavaltiossaan sijaitseekin. Nyt kun Vizag-neitsyys on menetetty, haaveilen jo uudesta matkasta Vizagiin, sillä tykkäsin paikasta kovasti. Meri tuo muutenkin minulle sellaisen vapauden tunteen, jota jään sisämaassa aina kaipaamaan.
Vizag oli ennen pieni kalastajakylä, mutta se on nyt kasvanut yli kahden miljoonan asukkaan suurkaupungiksi, joka on kuuluisa erityisesti maan suurimpiin lukeutuvasta satamastaan ja terästeollisuudestaan.
Vizagia kutsutaan rantojensa takia usein itärannikon Goaksi tai itärannikon jalokiveksi. Aivan kaupungin keskustassa sijaitsee Ramakrishna Beach, jonka vierellä kulkee mukava rantakatu.
Vizagin rannat ovat tyypillisiä intialaisia rantoja, jotka soveltuvat länsimaiseen rantalomailuun erittäin huonosti. Koska turisteja ei kaupungissa juurikaan liiku, rannoilla ei ole sellaisia rantapalveluja (aurinkotuoleja, suihkuja, pukukoppeja), joita länsimaalainen saattaisi kaivata. Intialaiset itse kun eivät tällaisia palveluja tarvitse, sillä he tulevat rannalle lähinnä iltaisin, jolloin aurinko on jo hieman matalammalla - ja silloinkin täydessä vaatetuksessa. Uimaankin (jopa uima-altaaseen) mennään häveliäisyyssyistä vaatteet päällä. Länsimaisen turistin ei siis kannata hirveästi ihmetellä, jos hän päätyy kaikessa outoudessaan ja alastomuudessaan yhden jos toisenkin intialaisen kameraan. Vähäpukeisuus ja alastomuus on Intiassa melkoinen tabu, ja suomalaiseen saunaankin intialaiset menevät jonkinlaiset vaatteet päällä - vaikka kyseessä olisivat saman perheen, samaa sukupuolta olevat, jäsenet.
Vizagin rantakin heräsi eloon oikeastaan vasta illalla, jolloin ranta täyttyi ihmisistä ja rantakatu kaupustelijoista ja muista palveluntarjoajista.
Merivesi ei minua hirveästi houkutellut, sillä vesi ja ranta tuoksahtelivat paikoitellen aikamoisen paljon. Merenkäyntikin on Vizagissa, kuten monilla muillakin intialaisilla rannoilla, todella kova ja aallot erittäin arvaamattomat, joten henkiparan riskeeraaminen virkistäytymisen tähden ei todellakaan houkuttele. Merta on kuitenkin kiva katsella - ja kuunnella, sillä aaltojen pauhu on aivan uskomaton!
Koska en ole muutenkaan mikään rantalomailija (poltan itseni hyvin herkästi, olen hirveän laiska laittamaan aurinkorasvaa, ja auringossa makaaminen on ainakin Intian kesälämpötiloissa tuskallista ja tylsää), intialainen rantakulttuuri sopii minulle oikein hyvin. Perinteinen aurinkolomailu onnistuisi kyllä Vizagissakin, sillä rannalla sijaitsevat hotellit tarjoavat kaikki palvelut länsimaiseen makuunkin.
Vizagin tärkein nähtävyys taitaa olla Ramakrishna Beachilla vuodesta 2002 lepäillyt Kursura-sukellusvene, joka toimii sukellusvenemuseona. Vuodesta 1970 vuoteen 2001 se oli Intian merivoimien käytössä, ja sillä oli tärkeä rooli mm. Intian ja Pakistanin välisessä sodassa vuonna 1971.
En ollut koskaan ennen käynyt sukellusveneessä, joten nyt oli loistava tilaisuus käväistä sisällä toteamassa, onko sukellusvene oikeasti niin klaustrofobinen paikka kuin olin kuvitellut.
Sukellusveneeseen mentiin sisään kyljessä olevasta ovesta, rappuja pitkin kiipeämällä, mutta opas kertoi, että se ei ole mikään normaali kulkuaukko (tietenkään), vaan normaalisti sukellusveneeseen mennään katossa olevaa putkea pitkin. Nyt putken eteen oli viritetty naru, ettei kukaan akrobaatti vain lähde kiipeilemään.
Opas kertoi, että kaikki sukellusveneessä on alkuperäistä, paitsi tietenkin dummy-nuket, joita oli laitettu sinne tänne ikään kuin sukellusveneen miehistöksi.
Kierros kesti sen verran vähän aikaa (5-10 minuuttia), ettei minulle onneksi ehtinyt tulla mitään ahtaan paikan kammoa. On muutenkin varmaan hieman toista käyskennellä maalle nostetussa sukellusveneessä kuin uppeluksissa olevassa aluksessa. En rohkene edes kuvitella, millaista mahtaa olla meren syvyyksissä, kaikkien koneiden, äänten ja kuumuuden keskellä! Minulle saisi kyllä heti lähettää jonkinlaisen piipaa-aluksen, kun niin sekoaisin siellä!
Hieman valoisampi nähtävyys oli Kailasagiri-näköalakukkula, jonne pääsee sekä autolla että köysirataa pitkin. Valitsimme köysiradan, vaikka ukkeli olikin vähän epäluuloinen. :-) ("Minä en kyllä luota intialaisiin köysiratoihin, en sitten yhtään...")
Näköalat olivat jo matkalla ihan hienot...
...mutta ylhäällä tietysti vielä paremmat.
Olin kuvitellut kukkulan jonkinlaiseksi hiljaiseksi paikaksi, jossa on ehkä muutama tyyppi, eikä mitään sen kummempia palveluja. Siksi olikin melkoinen yllätys todeta perillä, että kukkulahan on ihan kunnon turistipaikka - hyvässä mielessä siis. Ihmisiä oli liikkeellä aivan valtavasti, mikä johtui tietysti suurelta osin siitä, että oli sunnuntai. Siitä huolimatta paikassa oli jotain ihan erityistä viehätystä, mikä johtui varmasti näköalaloista, mutta varmasti myös luonnon vihreydestä.
Kukkulan ympärillä kiersi hauska näköalajuna, joka liikkui tosi, tosi hitaasti, jotta matkustajat ehtivät nähdä varmasti kaikki maisemat.
Kukkulalla oli näköalojen lisäksi paljon muutakin näkemistä ja tekemistä, ja palvelujakin oli.
Intialaiset tosin osaavat keksiä ohjelmanumeroita ihan itsekin. :-)
Kukkulalta laskeuduttuamme piti päästä käymään Vizagin yliopiston kampusalueella: siellä oli meneillään käsityönäyttely, jonka vetonaulana oli Taj Mahal -jäljitelmä, ja se piti ehdottomasti päästä näkemään. Tämä pienois-Taj muistutti aika lailla oikeaa Taj Mahalia.
Monumentti oli tehty kai jonkinlaisesta paperimassasta, ja hieman mietiskelin, miten rakennelma mahtaa reagoida sateeseen.
Itse käsityömessut olivat - luvalla sanoen - kyllä aika ihmeelliset. Esitteillä oli niinkin perinteisiä käsitöitä kuin muoviämpäreitä, hulavanteita ja sadan rupia verkkarihousuja. Messualue oli minusta hieman sottainenkin; ei siis yhtään sellainen paikka kuin Hyderabadin Shilparamam-puisto. (Kyllä mulle nyt pitäisi jo maksaa jotain provikkaa, kun olen mainostanut Shilparamamia niin paljon!) Tarjolla oli myös huvipuistolaitteita lapsille sekä tietysti ne pakolliset 236 ruokakojua, joita ilman mitään intialaista tapahtumaa ei voi järjestää.
Mutta käsitöistä viis; kaikkein hauskinta olikin vain kuljeskella alueella, nauttia messutunnelmasta ja katsella ihmisiä. Tasapuolisuuden nimessä on sanottava, että kyllä ihmisetkin katselivat minua! :-D
Otin muutaman videonkin, ja viimeinen video päättyi valokuvaamiseen, kun muutama messuvieras ei tiennyt, että kuvaan videota, vaan he luulivat, että otan tavallista valokuvaa ja tulivat poseeraamaan minulle. Pitihän heistä sitten valokuvakin ottaa. :-)
Kävimme Vizagissa (toiselta nimeltään Visakhapatnam), joka sijaitsee Andhra Pradeshin rannikolla ehkä noin 500 kilometrin päässä Hyderabadista. Mistään virkistävistä tuulista ei tähän vuodenaikaan kannata kyllä rannikollakaan haaveilla, sillä vaikka siellä tuuleekin, tuulet ovat kuumia eivätkä tuo yhtään vilvoitusta. Ilmasto on rannikolla kuitenkin pikkuisen erilainen kuin sisämaassa - muutaman asteen viileämpi ja paljon kosteampi - joten se toi edes hieman vaihtelua Hyderabadin kuumankuivaan ilmaan.
Moni on kertonut Vizagin olevan kaunis paikka, mutta emme olleet koskaan käyneet sitä itse toteamassa. Edes ukkeli ei ollut koskaan käynyt Vizagissa, vaikka kaupunki hänen kotiosavaltiossaan sijaitseekin. Nyt kun Vizag-neitsyys on menetetty, haaveilen jo uudesta matkasta Vizagiin, sillä tykkäsin paikasta kovasti. Meri tuo muutenkin minulle sellaisen vapauden tunteen, jota jään sisämaassa aina kaipaamaan.
Vizag oli ennen pieni kalastajakylä, mutta se on nyt kasvanut yli kahden miljoonan asukkaan suurkaupungiksi, joka on kuuluisa erityisesti maan suurimpiin lukeutuvasta satamastaan ja terästeollisuudestaan.
Vizagia kutsutaan rantojensa takia usein itärannikon Goaksi tai itärannikon jalokiveksi. Aivan kaupungin keskustassa sijaitsee Ramakrishna Beach, jonka vierellä kulkee mukava rantakatu.
Vizagin rannat ovat tyypillisiä intialaisia rantoja, jotka soveltuvat länsimaiseen rantalomailuun erittäin huonosti. Koska turisteja ei kaupungissa juurikaan liiku, rannoilla ei ole sellaisia rantapalveluja (aurinkotuoleja, suihkuja, pukukoppeja), joita länsimaalainen saattaisi kaivata. Intialaiset itse kun eivät tällaisia palveluja tarvitse, sillä he tulevat rannalle lähinnä iltaisin, jolloin aurinko on jo hieman matalammalla - ja silloinkin täydessä vaatetuksessa. Uimaankin (jopa uima-altaaseen) mennään häveliäisyyssyistä vaatteet päällä. Länsimaisen turistin ei siis kannata hirveästi ihmetellä, jos hän päätyy kaikessa outoudessaan ja alastomuudessaan yhden jos toisenkin intialaisen kameraan. Vähäpukeisuus ja alastomuus on Intiassa melkoinen tabu, ja suomalaiseen saunaankin intialaiset menevät jonkinlaiset vaatteet päällä - vaikka kyseessä olisivat saman perheen, samaa sukupuolta olevat, jäsenet.
Vizagin rantakin heräsi eloon oikeastaan vasta illalla, jolloin ranta täyttyi ihmisistä ja rantakatu kaupustelijoista ja muista palveluntarjoajista.
Merivesi ei minua hirveästi houkutellut, sillä vesi ja ranta tuoksahtelivat paikoitellen aikamoisen paljon. Merenkäyntikin on Vizagissa, kuten monilla muillakin intialaisilla rannoilla, todella kova ja aallot erittäin arvaamattomat, joten henkiparan riskeeraaminen virkistäytymisen tähden ei todellakaan houkuttele. Merta on kuitenkin kiva katsella - ja kuunnella, sillä aaltojen pauhu on aivan uskomaton!
Koska en ole muutenkaan mikään rantalomailija (poltan itseni hyvin herkästi, olen hirveän laiska laittamaan aurinkorasvaa, ja auringossa makaaminen on ainakin Intian kesälämpötiloissa tuskallista ja tylsää), intialainen rantakulttuuri sopii minulle oikein hyvin. Perinteinen aurinkolomailu onnistuisi kyllä Vizagissakin, sillä rannalla sijaitsevat hotellit tarjoavat kaikki palvelut länsimaiseen makuunkin.
Vizagin tärkein nähtävyys taitaa olla Ramakrishna Beachilla vuodesta 2002 lepäillyt Kursura-sukellusvene, joka toimii sukellusvenemuseona. Vuodesta 1970 vuoteen 2001 se oli Intian merivoimien käytössä, ja sillä oli tärkeä rooli mm. Intian ja Pakistanin välisessä sodassa vuonna 1971.
En ollut koskaan ennen käynyt sukellusveneessä, joten nyt oli loistava tilaisuus käväistä sisällä toteamassa, onko sukellusvene oikeasti niin klaustrofobinen paikka kuin olin kuvitellut.
Sukellusveneeseen mentiin sisään kyljessä olevasta ovesta, rappuja pitkin kiipeämällä, mutta opas kertoi, että se ei ole mikään normaali kulkuaukko (tietenkään), vaan normaalisti sukellusveneeseen mennään katossa olevaa putkea pitkin. Nyt putken eteen oli viritetty naru, ettei kukaan akrobaatti vain lähde kiipeilemään.
Opas kertoi, että kaikki sukellusveneessä on alkuperäistä, paitsi tietenkin dummy-nuket, joita oli laitettu sinne tänne ikään kuin sukellusveneen miehistöksi.
Kulkukäytävä lähellä pääsisäänkäyntiä.
Nuo ilmastointilaitteet eivät kyllä ole mitään alkuperäisiä, veikkaisin...;-)
Nuo ilmastointilaitteet eivät kyllä ole mitään alkuperäisiä, veikkaisin...;-)
Kierros kesti sen verran vähän aikaa (5-10 minuuttia), ettei minulle onneksi ehtinyt tulla mitään ahtaan paikan kammoa. On muutenkin varmaan hieman toista käyskennellä maalle nostetussa sukellusveneessä kuin uppeluksissa olevassa aluksessa. En rohkene edes kuvitella, millaista mahtaa olla meren syvyyksissä, kaikkien koneiden, äänten ja kuumuuden keskellä! Minulle saisi kyllä heti lähettää jonkinlaisen piipaa-aluksen, kun niin sekoaisin siellä!
Hieman valoisampi nähtävyys oli Kailasagiri-näköalakukkula, jonne pääsee sekä autolla että köysirataa pitkin. Valitsimme köysiradan, vaikka ukkeli olikin vähän epäluuloinen. :-) ("Minä en kyllä luota intialaisiin köysiratoihin, en sitten yhtään...")
Näköalat olivat jo matkalla ihan hienot...
...mutta ylhäällä tietysti vielä paremmat.
Olin kuvitellut kukkulan jonkinlaiseksi hiljaiseksi paikaksi, jossa on ehkä muutama tyyppi, eikä mitään sen kummempia palveluja. Siksi olikin melkoinen yllätys todeta perillä, että kukkulahan on ihan kunnon turistipaikka - hyvässä mielessä siis. Ihmisiä oli liikkeellä aivan valtavasti, mikä johtui tietysti suurelta osin siitä, että oli sunnuntai. Siitä huolimatta paikassa oli jotain ihan erityistä viehätystä, mikä johtui varmasti näköalaloista, mutta varmasti myös luonnon vihreydestä.
Kukkulan ympärillä kiersi hauska näköalajuna, joka liikkui tosi, tosi hitaasti, jotta matkustajat ehtivät nähdä varmasti kaikki maisemat.
Kukkulalla oli näköalojen lisäksi paljon muutakin näkemistä ja tekemistä, ja palvelujakin oli.
Intialaiset tosin osaavat keksiä ohjelmanumeroita ihan itsekin. :-)
Kukkulalta laskeuduttuamme piti päästä käymään Vizagin yliopiston kampusalueella: siellä oli meneillään käsityönäyttely, jonka vetonaulana oli Taj Mahal -jäljitelmä, ja se piti ehdottomasti päästä näkemään. Tämä pienois-Taj muistutti aika lailla oikeaa Taj Mahalia.
Monumentti oli tehty kai jonkinlaisesta paperimassasta, ja hieman mietiskelin, miten rakennelma mahtaa reagoida sateeseen.
Itse käsityömessut olivat - luvalla sanoen - kyllä aika ihmeelliset. Esitteillä oli niinkin perinteisiä käsitöitä kuin muoviämpäreitä, hulavanteita ja sadan rupia verkkarihousuja. Messualue oli minusta hieman sottainenkin; ei siis yhtään sellainen paikka kuin Hyderabadin Shilparamam-puisto. (Kyllä mulle nyt pitäisi jo maksaa jotain provikkaa, kun olen mainostanut Shilparamamia niin paljon!) Tarjolla oli myös huvipuistolaitteita lapsille sekä tietysti ne pakolliset 236 ruokakojua, joita ilman mitään intialaista tapahtumaa ei voi järjestää.
Mutta käsitöistä viis; kaikkein hauskinta olikin vain kuljeskella alueella, nauttia messutunnelmasta ja katsella ihmisiä. Tasapuolisuuden nimessä on sanottava, että kyllä ihmisetkin katselivat minua! :-D
Otin muutaman videonkin, ja viimeinen video päättyi valokuvaamiseen, kun muutama messuvieras ei tiennyt, että kuvaan videota, vaan he luulivat, että otan tavallista valokuvaa ja tulivat poseeraamaan minulle. Pitihän heistä sitten valokuvakin ottaa. :-)
torstai 21. huhtikuuta 2011
Poliisista, päivää
Intialainen poliisi on parjattu, pilailtu ja hieman pelättykin hahmo. Poliiseista liikkuu lukuisia vitsejä ja legendoja, joissa heidät kuvataan julmina, epäpätevinä ja läpeensä korruptoituneina tyyppeinä - eikä totuus tästä kovin kaukana olekaan. Minun ei onneksi ole tarvinnut hirveästi olla poliisien kanssa tekemisissä; mitä nyt he kerran pysäyttivät minut kyselläkseen vähän taustatietojani; kerran tutkivat auton tavaratilaa, kerran yrittivät lifatata kyytiini ja kerran hakkasivat pampulla automme kattoa, kun en tajunnut pysähtyä punaisiin valoihin. Olen saanut pidettyä poliisin siis suhteellisen etäällä - aina toissapäivään asti, jolloin poliisisetä hieman jututti minua ja rapsautti pienen pikavoiton.
Olimme viattomalla päiväajelulla lähellä Hussein Sagar -järveä, kun tien vieressä päivystäneet poliisit ohjasivat meidät tien sivuun. Istuimme autossa ihmettelemässä, että mitäs nyt, kunnes näin, että poliisi lähestyi meitä jonkinlainen laite kädessään. Luulin ensin, että poliisi meinaa puhalluttaa minut, sillä laite näytti kaukaa katsottuna aivan promillemittarilta. Olin muuten aiemmin luullut, että Intiassa ei edes harrasteta mitään alkoholitestauksia, vaan ihmiset saavat rauhassa ajella niin kännissä kuin vain pystyvät. Kerran satuin kuitenkin näkemään, kun poliisi puhallutti autoilijoita jonkinmoiseen huuliharppuun. Alkoholitestauksia tehdään siis Intiassakin, ihan todistettavasti!
Nyt ei kuitenkaan ollut kyse mistään promillemittauksista, sillä poliisin laite sylkäisi ulos kuitin. Kuitissa luki auton omistajan eli mieheni nimi, osoite, auton rekisterinumero ja tieto avoimista maksamattomista sakoista (challan), joita tällä rekisterinumerolla löytyi kuulemma yksi kappale. Poliisi kertoi ystävällisesti, että sitä on tullut ajeltua päin punaisia ja että poliisin kameraan on tallentunut oikein valokuvakin tästä rikoksesta. Nyt minun pitäisi kuulemma maksaa rikkeestä 135 rupian suuruinen sakkomaksu. Yritin vähän tiedustella tapahtuman taustoja, mutta poliisi ei kuitenkaan osannut sen tarkemmin sanoa, missä päin Hyderabadia kyseinen rike oli sattunut. Hänellä ei myöskään ollut mukana mitään valokuva-albumia, josta olisin voinut ihailla omaa kuvaani, vaikka kuinka pyysin todistusaineistoa näkyville.
Poliisi oli hyvin ystävällinen ja oikein korrekti, mutta se ei silti estänyt häntä yrittämästä kartuttaa kahvikassaansa: kun kysyin poliisilta toistamiseen summaa, joka minun piti maksaa, se olikin yhtäkkiä kasvanut 150 rupiaan. Onneksi tiesin, että poliisien kanssa saa ja pitääkin tinkiä, joten suostuin maksamaan vain sen 135 rupiaa, joka sakkolapussakin luki.
Kun myöhemmin rupesin tutkimaan sakkoa, huomasin rikepäivämäärän, joka oli 7.7.2010. Enhän minä edes ollut tuolloin Intiassa - autoa on siis ajanut joku muu! Suhtaudun niin epäluuloisesti intialaiseen poliisiin, että en yhtään ihmettelisi sitäkään, vaikka rike olisi täysin tuulesta temmattu. Kuka muutenkaan muistaa, mitä on tehnyt jonakin tiettynä päivänä yli yhdeksän kuukautta sitten? Ja vaikka muistaisikin, poliisille selittely ei auta, vaan sakko on maksettava - jos ei muusta syystä, niin siitä ilosta, että pääsee poliisista eroon.
Poliisit ovat jo pitkään yrittäneet saada Hyderabadin liikennettä jonkinlaiseen järjestykseen, mutta aika kehnoin tuloksin. Risteyksiin asennetut kamerat ("peltipoliisit") ovat yksi viimeisimmistä keinoista taistella liikennesääntöjen rikkojia vastaan. Kamera ottaa kuvan virheen tekijästä, ja elektronisesti tallennettu sakko eli e-challan postitetaan rekisterinumeron perusteella kotiosoitteeseen. Ongelmaksi on muodostunut kuitenkin se, että sakot joko eivät koskaan saavu perille tai että sakon saaja ei maksa sakkoaan. Vain 20-25 prosentin sakkojen saajista on arvioitu maksavan sakkonsa.
Ongelman ratkaisua etsiessään poliisit iskivät viisaat päänsä yhteen ja keksivät vihdoin systeemin, jolla sakkotulot saadaan paremmin kerättyä. He ottivat käyttöön kannettavat laitteet, jotka ovat yhteydessä keskuspalvelimeen ja ajoneuvorekisteriin (kuva: The Hindu). Laitteeseen syötetään auton rekisterinumero, minkä jälkeen laite näyttää kaikki avoimet sakot, joita kyseiselle kulkuneuvolle on kertynyt. Sitten laite tulostaa kuitin, ja poliisin tarvitsee vain kerätä sakot kuljettajalta. Koska poliisin on mahdoton jahdata yksittäisiä avoneuvoja, joilla on maksamattomia sakkoja tilillään, poliisi on aloittanut ruuhka-aikojen ulkopuolella sattumanvaraiset tarkastukset, joissa pysäytetään kaikki tiellä liikkuvat, ja tarkistaa heiltä mahdolliset maksamattomat sakot. Tällä keinolla saadaan kerättyä jopa 60 prosenttia sakoista, ja tämmöiseen rysään minäkin osuin.
Oman ajoneuvonsa sakkotilanteen voi myös tarkistaa netissä Hyderabadin liikennepoliisin sivuilla. Sivulle syötetään oma rekisterinumero, minkä jälkeen ruutuun singahtaa tieto mahdollisista maksamattomista sakoista. Kävin äsken piruuttani katsomassa oman sakkotilanteeni, ja sama sakko, jonka olin jo maksanut, näkyi edelleen sivulla (onneksi siellä ei kuitenkaan ollut uusia challaneita!). Kuvankin olisin voinut linkkiä klikkaamalla nähdä, jos olisin tajunnut käydä katsomassa sen ennen sakon maksamista: kuvat nimittäin poistetaan netistä sen jälkeen, kun sakko on maksettu. Harmi - olisi ollut kauhean hauska nähdä, kuka autoamme tuolloin ajoi!
Vaikka tämä nimenomainen poliisi olikin ystävällinen meitä kohtaan, poliisi on muuten suurin piirtein viimeinen henkilö, jonka puoleen haluan ongelmatilanteessa kääntyä, sillä poliisit ovat lähes poikkeuksetta hyvin epäystävällisiä, epäinhimillisiä ja korruptoituneita. Poliisit näyttävätkin olevan ainakin liikenteessä lähinnä sitä varten, että he saavat rahastaa tienkäyttäjiä milloin mistäkin - todellisesta tai keksitystä - syystä.
I Paid A Bribe -sivuston tilastojen mukaan poliisilaitos onkin Intian korruptoitunein laitos.
Tuohon I Paid A Bribe -sivustoon kannattaa muuten ehdottomasti tutustua, jos on kiinnostunut intialaisen korruption eri muodoista, ja haluaa lueskella raportteja ihmisten eteen tulleista tilanteista, joissa he ovat joutuneet maksamaan lahjuksia eri virastoille ja osastoille. On erinomaisen hyvä, että korruptiosta tehdään julkinen asia, sillä vaikka se ei korruptiota lopettaisikaan, niin ainakin se lisää ihmisten tietoisuutta asiasta.
Itse sain tutustua ensimmäisen kerran intialaisen poliisin korruptoituneisuuteen jo ihan ensimmäisellä Intian-matkallani. Olimme tuolloin autolla liikenteessä Chennaissa, ja auto kuului mieheni serkulle, joka asui Karnatakan osavaltiossa (Chennai kuuluu Tamil Nadun osavaltioon). Poliisi pysäytti meidät jatkuvasti, mikä johtui kuulemma siitä, että auto oli vieraan osavaltion kilvissä. Chennain poliisi, joka on kuulemani mukaan yksi Intian korruptoituneimmista, rahastaa erityisesti vieraan osavaltion kilvissä olevia kulkuneuvoja.
Yksi tilanne oli semmoinen, että serkku ajoi yksisuuntaista katua väärään suuntaan, ja poliisi vaati tästä 400 rupiaa sakkoa. Pienen neuvottelun jälkeen serkku ja poliisi saivat kuitenkin sovittua sakon loppusummaksi 100 rupiaa. Toisella kerralla serkku ajoi tutkaan, jonka olimme kyllä huomanneet tien vierellä mutta joka ei ollut edes osoittanut meidän suuntaamme, vaan jonnekin aivan muualle. Poliisi selitti meille, että tämä onkin semmoinen tutka, jolla mitataan sivuttain! Poliisi vaati taas 400 rupiaa, mutta serkku sanoi maksavansa vain 100. Poliisi oli hieman nyreänä, sillä hän olisi kuitenkin halunnut sen neljäsataa, koska ylempi poliisivirkamies vaati osansa, eikä hänelle itselleen jäisi mitään, jos saisi vain satasen. (Mitä enemmän hän saisi meiltä rahaa, sitä enemmän hänelle itselleen jäisi sen jälkeen, kun hän on miinustanut ylemmälle poliisille kuuluvan osan.) Lopulta saimme kuitenkin tingittyä tämänkin sakon sataan rupiaan.
Vaikka liikennepoliisit ovat niin parjattuja ja vihattuja, niin silti on hyvä, että he ovat olemassa. Isoimmilla risteysalueilla on yleensä aina poliisit ohjaamassa liikennettä, vaikka risteyksessä olisi liikennevalotkin. Joskus poliisit kytkevät liikennevalot pois päältä, koska heidän mielestään liikenne sujuu paljon mallikkaammin, jos he itse ohjaavat liikennettä valojen sijaan. Tässä saattaa olla jotain perääkin; onhan poliisi ehkä edes jonkinlainen pelote liikenteessä. En tiedä, kuinka kaoottista liikenne mahtaisi olla, jos poliiseja ei olisi.
Jos ajattelee liikennepoliisin työolosuhteita, niin eihän poliisin työ todellakaan mitään herkkua ole. Mahtaa olla kiva seisoa koko päivä porottavassa auringonpaisteessa, hirveän metelin, saasteiden ja sekopäisten autoilijoiden keskellä. Tässä valossa en yhtään ihmettelekään, että poliisit eivät jaksa olla ystävällisiä; pääasia on, että liikenne sujuu. Ruoat ja virvokkeet he kuitenkin saavat usein ilmaiseksi katukojuista: poliisin tarvitsee vain mennä lähimmälle ruokakojulle ja sanoa myyjälle pari valittua sanaa - onkos sinulla luvat kunnossa, oletko pistänyt bisnekset pystyyn laittomalle paikalle ja niin edespäin. Helpoiten myyjä pääsee poliisista eroon, kun tarjoaa poliisille ruokaa, teetä tai mitä hänellä nyt sattuukin olemaan kojussaan myynnissä. Varsin näppärää työmaaruokailua siis.
Olimme viattomalla päiväajelulla lähellä Hussein Sagar -järveä, kun tien vieressä päivystäneet poliisit ohjasivat meidät tien sivuun. Istuimme autossa ihmettelemässä, että mitäs nyt, kunnes näin, että poliisi lähestyi meitä jonkinlainen laite kädessään. Luulin ensin, että poliisi meinaa puhalluttaa minut, sillä laite näytti kaukaa katsottuna aivan promillemittarilta. Olin muuten aiemmin luullut, että Intiassa ei edes harrasteta mitään alkoholitestauksia, vaan ihmiset saavat rauhassa ajella niin kännissä kuin vain pystyvät. Kerran satuin kuitenkin näkemään, kun poliisi puhallutti autoilijoita jonkinmoiseen huuliharppuun. Alkoholitestauksia tehdään siis Intiassakin, ihan todistettavasti!
Nyt ei kuitenkaan ollut kyse mistään promillemittauksista, sillä poliisin laite sylkäisi ulos kuitin. Kuitissa luki auton omistajan eli mieheni nimi, osoite, auton rekisterinumero ja tieto avoimista maksamattomista sakoista (challan), joita tällä rekisterinumerolla löytyi kuulemma yksi kappale. Poliisi kertoi ystävällisesti, että sitä on tullut ajeltua päin punaisia ja että poliisin kameraan on tallentunut oikein valokuvakin tästä rikoksesta. Nyt minun pitäisi kuulemma maksaa rikkeestä 135 rupian suuruinen sakkomaksu. Yritin vähän tiedustella tapahtuman taustoja, mutta poliisi ei kuitenkaan osannut sen tarkemmin sanoa, missä päin Hyderabadia kyseinen rike oli sattunut. Hänellä ei myöskään ollut mukana mitään valokuva-albumia, josta olisin voinut ihailla omaa kuvaani, vaikka kuinka pyysin todistusaineistoa näkyville.
Poliisi oli hyvin ystävällinen ja oikein korrekti, mutta se ei silti estänyt häntä yrittämästä kartuttaa kahvikassaansa: kun kysyin poliisilta toistamiseen summaa, joka minun piti maksaa, se olikin yhtäkkiä kasvanut 150 rupiaan. Onneksi tiesin, että poliisien kanssa saa ja pitääkin tinkiä, joten suostuin maksamaan vain sen 135 rupiaa, joka sakkolapussakin luki.
Kun myöhemmin rupesin tutkimaan sakkoa, huomasin rikepäivämäärän, joka oli 7.7.2010. Enhän minä edes ollut tuolloin Intiassa - autoa on siis ajanut joku muu! Suhtaudun niin epäluuloisesti intialaiseen poliisiin, että en yhtään ihmettelisi sitäkään, vaikka rike olisi täysin tuulesta temmattu. Kuka muutenkaan muistaa, mitä on tehnyt jonakin tiettynä päivänä yli yhdeksän kuukautta sitten? Ja vaikka muistaisikin, poliisille selittely ei auta, vaan sakko on maksettava - jos ei muusta syystä, niin siitä ilosta, että pääsee poliisista eroon.
Liikennesakkoja Hyderabadissa: ilman kypärää ajaminen 100 rupiaa (1,55 euroa); kännykkään puhuminen ajaessa 500 rupiaa (7,7 euroa); kolme päällä ajaminen 250 rupiaa; punaisia päin ajaminen 50-100 rupiaa; kaistasäännön rikkominen 50-100 rupiaa.
Muut vielä ymmärrän, mutta en tuota viimeistä... onko täällä jossain jotain ajokaistojakin?
Muut vielä ymmärrän, mutta en tuota viimeistä... onko täällä jossain jotain ajokaistojakin?
Poliisit ovat jo pitkään yrittäneet saada Hyderabadin liikennettä jonkinlaiseen järjestykseen, mutta aika kehnoin tuloksin. Risteyksiin asennetut kamerat ("peltipoliisit") ovat yksi viimeisimmistä keinoista taistella liikennesääntöjen rikkojia vastaan. Kamera ottaa kuvan virheen tekijästä, ja elektronisesti tallennettu sakko eli e-challan postitetaan rekisterinumeron perusteella kotiosoitteeseen. Ongelmaksi on muodostunut kuitenkin se, että sakot joko eivät koskaan saavu perille tai että sakon saaja ei maksa sakkoaan. Vain 20-25 prosentin sakkojen saajista on arvioitu maksavan sakkonsa.
Ongelman ratkaisua etsiessään poliisit iskivät viisaat päänsä yhteen ja keksivät vihdoin systeemin, jolla sakkotulot saadaan paremmin kerättyä. He ottivat käyttöön kannettavat laitteet, jotka ovat yhteydessä keskuspalvelimeen ja ajoneuvorekisteriin (kuva: The Hindu). Laitteeseen syötetään auton rekisterinumero, minkä jälkeen laite näyttää kaikki avoimet sakot, joita kyseiselle kulkuneuvolle on kertynyt. Sitten laite tulostaa kuitin, ja poliisin tarvitsee vain kerätä sakot kuljettajalta. Koska poliisin on mahdoton jahdata yksittäisiä avoneuvoja, joilla on maksamattomia sakkoja tilillään, poliisi on aloittanut ruuhka-aikojen ulkopuolella sattumanvaraiset tarkastukset, joissa pysäytetään kaikki tiellä liikkuvat, ja tarkistaa heiltä mahdolliset maksamattomat sakot. Tällä keinolla saadaan kerättyä jopa 60 prosenttia sakoista, ja tämmöiseen rysään minäkin osuin.
Oman ajoneuvonsa sakkotilanteen voi myös tarkistaa netissä Hyderabadin liikennepoliisin sivuilla. Sivulle syötetään oma rekisterinumero, minkä jälkeen ruutuun singahtaa tieto mahdollisista maksamattomista sakoista. Kävin äsken piruuttani katsomassa oman sakkotilanteeni, ja sama sakko, jonka olin jo maksanut, näkyi edelleen sivulla (onneksi siellä ei kuitenkaan ollut uusia challaneita!). Kuvankin olisin voinut linkkiä klikkaamalla nähdä, jos olisin tajunnut käydä katsomassa sen ennen sakon maksamista: kuvat nimittäin poistetaan netistä sen jälkeen, kun sakko on maksettu. Harmi - olisi ollut kauhean hauska nähdä, kuka autoamme tuolloin ajoi!
Vaikka tämä nimenomainen poliisi olikin ystävällinen meitä kohtaan, poliisi on muuten suurin piirtein viimeinen henkilö, jonka puoleen haluan ongelmatilanteessa kääntyä, sillä poliisit ovat lähes poikkeuksetta hyvin epäystävällisiä, epäinhimillisiä ja korruptoituneita. Poliisit näyttävätkin olevan ainakin liikenteessä lähinnä sitä varten, että he saavat rahastaa tienkäyttäjiä milloin mistäkin - todellisesta tai keksitystä - syystä.
I Paid A Bribe -sivuston tilastojen mukaan poliisilaitos onkin Intian korruptoitunein laitos.
Tuohon I Paid A Bribe -sivustoon kannattaa muuten ehdottomasti tutustua, jos on kiinnostunut intialaisen korruption eri muodoista, ja haluaa lueskella raportteja ihmisten eteen tulleista tilanteista, joissa he ovat joutuneet maksamaan lahjuksia eri virastoille ja osastoille. On erinomaisen hyvä, että korruptiosta tehdään julkinen asia, sillä vaikka se ei korruptiota lopettaisikaan, niin ainakin se lisää ihmisten tietoisuutta asiasta.
Itse sain tutustua ensimmäisen kerran intialaisen poliisin korruptoituneisuuteen jo ihan ensimmäisellä Intian-matkallani. Olimme tuolloin autolla liikenteessä Chennaissa, ja auto kuului mieheni serkulle, joka asui Karnatakan osavaltiossa (Chennai kuuluu Tamil Nadun osavaltioon). Poliisi pysäytti meidät jatkuvasti, mikä johtui kuulemma siitä, että auto oli vieraan osavaltion kilvissä. Chennain poliisi, joka on kuulemani mukaan yksi Intian korruptoituneimmista, rahastaa erityisesti vieraan osavaltion kilvissä olevia kulkuneuvoja.
Yksi tilanne oli semmoinen, että serkku ajoi yksisuuntaista katua väärään suuntaan, ja poliisi vaati tästä 400 rupiaa sakkoa. Pienen neuvottelun jälkeen serkku ja poliisi saivat kuitenkin sovittua sakon loppusummaksi 100 rupiaa. Toisella kerralla serkku ajoi tutkaan, jonka olimme kyllä huomanneet tien vierellä mutta joka ei ollut edes osoittanut meidän suuntaamme, vaan jonnekin aivan muualle. Poliisi selitti meille, että tämä onkin semmoinen tutka, jolla mitataan sivuttain! Poliisi vaati taas 400 rupiaa, mutta serkku sanoi maksavansa vain 100. Poliisi oli hieman nyreänä, sillä hän olisi kuitenkin halunnut sen neljäsataa, koska ylempi poliisivirkamies vaati osansa, eikä hänelle itselleen jäisi mitään, jos saisi vain satasen. (Mitä enemmän hän saisi meiltä rahaa, sitä enemmän hänelle itselleen jäisi sen jälkeen, kun hän on miinustanut ylemmälle poliisille kuuluvan osan.) Lopulta saimme kuitenkin tingittyä tämänkin sakon sataan rupiaan.
Poliisin suurinta hupia on pysäytellä moottoripyöräilijöitä ja kysellä papereita. Jos kaikkia papereita ei ole - tai joskus vaikka olisikin - sakko rapsahtaa taatusti.
Onneksi en saanut sakkoja siitä että, että kuvasin sakkoja antavaa poliisia...
Onneksi en saanut sakkoja siitä että, että kuvasin sakkoja antavaa poliisia...
Vaikka liikennepoliisit ovat niin parjattuja ja vihattuja, niin silti on hyvä, että he ovat olemassa. Isoimmilla risteysalueilla on yleensä aina poliisit ohjaamassa liikennettä, vaikka risteyksessä olisi liikennevalotkin. Joskus poliisit kytkevät liikennevalot pois päältä, koska heidän mielestään liikenne sujuu paljon mallikkaammin, jos he itse ohjaavat liikennettä valojen sijaan. Tässä saattaa olla jotain perääkin; onhan poliisi ehkä edes jonkinlainen pelote liikenteessä. En tiedä, kuinka kaoottista liikenne mahtaisi olla, jos poliiseja ei olisi.
Jos ajattelee liikennepoliisin työolosuhteita, niin eihän poliisin työ todellakaan mitään herkkua ole. Mahtaa olla kiva seisoa koko päivä porottavassa auringonpaisteessa, hirveän metelin, saasteiden ja sekopäisten autoilijoiden keskellä. Tässä valossa en yhtään ihmettelekään, että poliisit eivät jaksa olla ystävällisiä; pääasia on, että liikenne sujuu. Ruoat ja virvokkeet he kuitenkin saavat usein ilmaiseksi katukojuista: poliisin tarvitsee vain mennä lähimmälle ruokakojulle ja sanoa myyjälle pari valittua sanaa - onkos sinulla luvat kunnossa, oletko pistänyt bisnekset pystyyn laittomalle paikalle ja niin edespäin. Helpoiten myyjä pääsee poliisista eroon, kun tarjoaa poliisille ruokaa, teetä tai mitä hänellä nyt sattuukin olemaan kojussaan myynnissä. Varsin näppärää työmaaruokailua siis.
Nykyään liikennepoliiseilla on monissa paikoissa sentään jonkinlaiset kopit, joissa he voivat istua ja olla varjossa.