Totuttelua ja mellakointia

Kun toissayönä katselin lentokoneen ikkunasta Hyderabadia, minut valtasi epätoivo: voi ei, taasko olen täällä. Minulle tulee nykyään aina tällainen olo saapuessani Intiaan ja pelkään joka kerta, että olotila jää pysyväksi, enkä jostain syystä pystykään olemaan Intiassa. Suomalaisen elämän helppous ja yksinkertaisuus polttelee vielä mielessäni, eikä Intian kaaos ja anarkia voisi vähempää houkutella. Esimakua intialaisesta mentaliteetista saa jo lentokoneen laskeutuessa: Varmasti ainakin yksi henkilö nousee hortoilemaan käytävälle, ennen kuin turvavyö-valo on sammunut tai jopa ennen kuin kone on edes pysähtynyt. Ainakin yksi kännykkä piippaa, vaikka elektronisia laitteita ei vielä saisi laittaa päälle. Noin joka toisen käsimatkatavara on niin painava, että laukun omistaja ei jaksa itse nostaa laukkuaan ylähyllyltä, vaan hänen pitää pyytää lentoemäntä tai vierustoveri apuun.

Hyderabadin lentokenttä on kuitenkin hyvä paikka laskeutua Intiaan, sillä se on niin moderni, siisti ja tehokas. Kaikista lentokentistä, joilla olen Intiassa ollut, pidän eniten juuri Hyderabadin lentokentästä. Delhin uusi lenttokenttäkin on kuuleman mukaan hieno, mutta siellä en ole vielä käynyt. Kaikki sujuu Hyderabadin kentällä nopeasti ja järjestelmällisesti, ja maahantulotiskin setä jopa hymyilee minulle luovuttaessaan passini takaisin.

Kiva pikku kanaali Hyderabadin lentoasemalla.

 Kun astelee ulos intialaiselta lentokentältä, tuntuu siltä kuin kävelisi pitkin punaista mattoa: ulosmenokäytävän molemmin puolin, kaiteiden takana, on paksut muurit ihmisiä, jotka tuijottavat uteliaan kärkkäästi jokaista ulostulijaa. Minulle tulee heistä mieleen valokuvaajat, ja odotan melkein, milloin salamavalot alkavat räpsyä. Nämä aitojen takana kyttäilevät ihmiset ovat tuleet tietenkin vastaanottamaan lentokentältä jotakuta. Intialaiseen tapaan vastaanottajia saattaa joskus olla useampikin: kun ensimmäisen kerran saavuimme mieheni kanssa Hyderabadiin vuonna 2005, meitä oli vastassa neljätoista ihmistä. Osa porukasta oli mieheni sukulaisia, lisäksi oli muutama autonkuljettaja, ja loppujen henkilöllisyydestä en päässyt koskaan selvyyteen.

Kun autonkuljettaja kaahaa yhden aikaan yöllä kahdeksankaistaista kehätietä hurjaa vauhtia, minulla on aikaa tuijotella ulos yön tyhjyyteen ja miettiä syntyjä syviä. Tuumaan mielessäni, että laskeutumishetkellä tuntemani epätoivo johtuu varmaan siitä, että olen viettänyt niin paljon aikaa samoilla seuduilla Hyderabadissa, ja kaikki on tullut jo tutuksi ja kovin arkiseksi. Enää ei tule sellaisia jännityksen perhosia vatsaan kuin ensimmäisillä Intia-visiiteillä. Arki on pitkälti aika samaa sekä Suomessa että Intiassa, vaikka ympäristö ja arjen toimintatavat ovatkin aivan erilaisia. Pikkuhiljaa epätoivo alkaa hälvetä, kuten aina ennenkin, ja alan tuntea oloni taas kotoisaksi.

Ensimmäinen päivä, eli eilinen, meni samoissa merkeissä, kuten aina ennenkin: siivotessa, siivotessa ja siivotessa. Vaikka mies oli ollut Hyderabadissa jo reilun viikon, ja joku oli kuulemma käynyt siivoamassa ennen hänen tuloaan, asunto oli aivan järkyttävän pölyinen. Sateista on jo sen verran aikaa, että ilma on muuttunut tosi kuivaksi ja pöly kulkeutuu sisään mitä ihmeellisimmistä raoista. Avasin aamulla vanhasta tottumuksesta ovet ja ikkunat, sillä joulukuussa yöt olivat kylmiä, mutta päivät kuitenkin suhteellisen lämpimiä, joten luukut oli hyvä pitää päivällä auki, jotta asuntokin hieman lämpenisi. Nyt kuitenki rupesin iltapäivällä ihmettelemään, kuinka täällä on näin kuuma. Tajusin, että ilma on tainnut muuttua jo sen verran kesäisemmäksi, että luukut on parasta pitää keskipäivällä kiinni.

Katsellessani parvekkeelta ulos totesin, kuinka kuivan näköiseksi maisema on muuttunut kuukaudessa, parissa. Kun Suomessa lämpötila sanelee vuodenaikojen vaihtelun, täällä sade on ratkaisevin tekijä. Modernin säätieteen mukaan Intiassa on kolme vuodenaikaa; kesä, sadekausi ja talvi. Kesä kestää maaliskuusta kesäkuuhun, sadekausi kesäkuusta lokakuuhun ja talvi lokakuusta maaliskuuhun. Vuosissa on tietysti eroja, ja esimerkiksi viime vuonna Hyderabadissa saatiin sadetta vielä marraskuussakin.

Vanha kanafarmi, jonka kuvasin katoltamme marras-joulukuun vaihteessa. Kaikki on sadekauden jäljiltä vielä hyvin vehreää.
 

Sama kanafarmi tänä aamuna.

Jos elämä ei ole Intiassa muutenkaan yhtä yksinkertaista kuin Suomessa, eilen ja tänään elämää on Hyderabadissa (ja muilla Telanganan alueilla) vaikeuttanut vielä bandh, jonka voisi kai suomentaa jonkinlaiseksi boikotiksi. Andhra Pradeshin osavaltio muodostuu kolmesta alueesta, Andhrasta, Rayalaseemasta ja Telanganasta. Jotkut, mm. TRS-puolueen kannattajat, haluavat Telanganalle itsenäisen osavaltion aseman ja hakevat pontta mielipiteilleen mellakoimalla ja aiheuttamalla kaikenlaista sekasortoa ja harmia muulle väestölle vahingoittamalla esimerkiksi julkisia kulkuvälineitä. Päätös Telanganan tulevaisuudesta piti tehdä jo tammikuun alussa, mutta sitä ei ole vieläkään tehty, vaan asia odottelee pääsyä parlamentin käsittelyyn. Epätietoisuus rassaa Telanganan kannattajia, mikä ilmenee väkivaltaisuuksina ja vahingontekoina.

Itsenäisen Telanganan kannattajat yrittävät nopeuttaa asioita julistamalla kaksipäiväisen boikotin, bandhin, joka alkoi eilen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Hyderabad viettää kaksi päivää hiljaiseloa, kun ravintolat, elokuvateatterit, ostoskeskukset, bensa-asemat, virastot, koulut jne. on suljettu. Sulkeminen on pitkälti varotoimi, jolla pyritään välttämään mahdolliset selkkaukset ja väkivallan kohteeksi joutuminen. Julkiset kulkuvälineet eivät nekään liikennöi samasta syystä, ja esimerkiksi Andhra Pradeshin tieliikenneyhtiölle APSRTC:lle aiheutuu bandhista päivässä lähes miljoonan euron menetys. Pelkona on, että Telangana-aktivistit, mm. Osmania-yliopiston opiskelijat, hyökkäävät auki olevia laitoksia ja julkisia kulkuvälineitä kohti mm. heittelemällä kiviä ja polttopulloja. Jo tammikuussa, kun päätös Telanganan kohtalosta piti tehdä, liikkeet valmistautuivat ilkivaltaan ja levottomuuksiin peittämällä kauppansa verkoilla.

Mercedes Benz -liike ja vähän iso "moskiittoverkko".

Koko GVK one -ostoskeskus on suojattu verkolla. Kuinkahan kauan tämänkin verkon asetteluun on mahtanut kulua?

Tavalliset ihmisetkin välttelevät bandhin aikana ulkona liikkumista, erityisesti niillä alueilla, joilla aktivistit tunnetusti aiheuttavat levottomuuksia. Turvallisuudessa on kuitenkin eroja eri kaupunginosien välillä, ja esimerkiksi alue, jolla me asumme, on kaukana levottomuuksien keskipisteestä ja siten (käsittääkseni!) myös varsin turvallinen. Kaupatkin olivat täällä ainakin eilen pääasiassa auki. Toistaiseksi bandh on sujunut suhteellisen rauhanomaisesti muuallakin kaupungissa - mitä nyt jotkut opiskelijat ovat heitelleet poliiseja kivillä ja poliisi on vastannut kyynelkaasulla; muutamaa bussia on vahingoitettu kivillä; yksi maitolaitos ja yksi pankki on ryöstetty ja joihinkin liikelaitoksiin on hyökätty. Eiköhän tämä toinenkin päivä suju ihan rauhallisissa merkeissä.