Paperinkeräystä Intian malliin

Lauantaiaamuisin voisi kuvitella saavansa nukkua pitkään, kun ei tarvitse lähteä aamulla aikaisin mihinkään. Voisi myös kuvitella, että kaikki muutkin ajattelisivat samalla tavalla ja antaisivat toisilleen rauhan nauttia lauantaiaamun kiireettömyydestä.

Intiassa asiat eivät tietenkään mene näin. Koska suurin osa ihmisistä on melko varmasti lauantaiaamuisin kotosalla, lauantaiaamut ovat otollista aikaa kaikille niille, joilla on jonkinlainen tarve käydä soittelemassa ihmisten ovikelloja. Maitopoika käy hakemassa maksunsa kerran kuussa lauantaiaamuisin, kuten myös lehtipoika. Lehtimaksut sentään haetaan nykyään myöhemmin kuin ennen, jolloin lehdenjakaja soitti ovikelloa ja otti maksunsa samaan aikaan kuin hän lehdet jakoikin, eli puoli seitsemän ja seitsemän välillä. Nykyään maksut käydään keräämässä sentään vasta yhdeksän jälkeen. Roskienkerääjäkin hakee maksunsa kerran kuussa lauantaiaamuisin, mutta tämä tapahtuu sentään vasta joskus yhdentoista jälkeen.

Vakituisten kävijöiden lisäksi lauantaiaamuisin ovikelloa saattaa soittaa myös joku satunnaisemmilla asioilla liikuskeleva, kuten lehtimyyjä, jotka käy kaupittelemassa Deccan Chronicle -sanomalehteä erikoishintaan, tai talonvahti, joka käy keräämässä nimiä listaan niistä, jotka ovat halukkaita osallistumaan taloyhtiön uudenvuoden juhliin.

Tänä lauantaina ovikello soi puoli kymmeneltä, enkä osannut yhtään arvata, kuka siellä mahtaisi olla. Ovella seisoi kaksi kaveria, jotka kyselivät, oliko meillä vanhoja sanomalehtiä. Kun mieheni ihmetteli, että mitäs te niillä teette, he antoivat tarkemman selvityksen: he ostavat vanhoja lehtiä ja myyvät ne edelleen uusiokäyttöä varten.

Kaikenlainen jätteiden kierrätys on Intiassa varsin surkeassa jamassa, sillä esimerkiksi paperista vain 14 prosenttia päätyy kierrätykseen, kun Euroopassa vastaava luku on 70 prosenttia. Jätteiden lajittelu ja kierrätys on Intiassa muutenkin varsin erikoista puuhaa, sillä se on kokonaan yksityisen sektorin, "yksityisyrittäjien", vastuulla. Kotitalouksissa kaikki jätteet pannaan samaan pussiin, ja sitten joku kyseisen alueen jätehuollosta vastaava tulee hakemaan roskapussin kotoa, yleensä päivittäin. Jätteet kuljetetaan johonkin roskienkeräyspaikkaan, jossa ne vasta lajitellaan roskienlajittelijoiden (ragpickers) toimesta. Lajittelijat erottelevat jätteistä - useimmiten paljain käsin ja jaloin, ja muutenkin ilman minkäänlaisia suojavarusteita - kaiken kierrätyskelpoisen, kuten muovin, metallin ja vaatteet. Koska työolosuhteet ovat sellaiset kuin ovat, on sanomattakin selvää, että lajittelijat saavat kaikenlaisia terveysongelmia, kuten haavoja, allergioita ja hengityselinten sairauksia.

Olin aiemminkin lukenut systeemistä, että jossakin paikoissa lajitellut kierrätyskelpoiset jätteet (metalli, muovi ja paperi) käydään hakemassa kotiovelta ja että niistä jopa maksetaan: paperista 4 rupiaa per kilo; muovista ja metallista 2 rupiaa per kilo. En kuitenkaan koskaan ollut omakohtaisesti törmännyt tällaiseen palvelumuotoon. Sanomalehtikierrätys oli ollut minulle iso musta aukko, ja sanomalehdet tuppasivatkin kasaantumaan meidän huushollissamme aina harmiksi asti. Olin siis suunnattoman ilahtunut tästä uudesta palvelusta!

Paperinkerääjät kertoivat maksavansa sanomalehdistä 60 paisaa kappaleelta. Tämä on mielestäni aika paljon, sillä jos uuden sanomalehden hinta on 2 rupiaa, lehden hinnasta saisi melkein kolmasosan takaisin. Minä olisin kyllä voinut antaa lehdet ilmaiseksikin, kunhan vain pääsisin niistä jotenkin eroon.

Kannoimme vanhat sanomalehdet paperinkerääjille ovensuuhun. He ottivat lehdet, istuivat käytävälle oven eteen ja rupesivat laskemaan.

Sanomalehtiä oli 70 kappaletta, mikä teki siis 42 rupiaa.


Rahasummaa suurempi ilo tuli kuitenkin siitä, että pääsimme lehdistä näin helposti eroon. Mieheni oli niin ilahtunut hyvästä palvelusta, että otti vielä miesten puhelinnumerotkin. Miehet lupasivat tulla joka tapauksessa taas kuukauden päästä uudestaan. :-)

Varokaa putoilevia autonkappaleita!

Kun saavuimme viime viikolla hääjuhlapaikalle, parkkipaikalla kävi melkoinen kuhina. Paikalla oli intialaiseen tapaan miehiä, jotka viittilöivät kuljettajille, mihin heidän tuli pysäköidä. Yksi mies oli meidänkin automme edessä ja näytti käsimerkein, kuinka pitkälle voisin ajaa. Ilmeisesti painoin kaasua hieman liian voimallisesti, koska auton edestä kuului rusahdus.

Jaahas, ajattelin. Ilmeisesti osuin johonkin. Vika oli tietenkin miehessä, joka opasti pysäköinnissä, koska hän ei ollut käskenyt minun pysähtyä ajoissa.

Mieheni nousi autosta ulos ja kävi tarkistamassa, miten oli käynyt. "Ei se mitään", hän sanoi. "Mennään häihin."

Unohdin koko asian, kunnes satuin seuraavana iltana vilkaisemaan parkkipaikallamme auton etuosaa. Auton etuhelma irvisteli rumasti ja roikkui sen näköisenä, että se saattoi pudota maahan hetkenä minä hyvänsä.


Kauhistuneena ihmettelin miehelleni, miksi auto oli sen näköinen. Mies muistutti, että itsehän minä olin edellisenä päivänä ajanut päin kivetystä. En voinut mitenkään uskoa, että sellainen pieni kosketus olisi irrottanut helman. Tässä täytyi nyt olla jotakin hämärää - joku muu on varmasti törmännyt autoomme jossakin! Autonkin täytyy olla harvinaisen heikkoa tekoa, jos ei se kestä normaalia käsittelyä.

Sitten muistin edellisviikkoisen episodin erään kaupan parkkihallissa. Olin törmännyt siellä seinään tismalleen samalla tavalla kuin hääpaikallakin, kun olin kuvitellut, että auton ja seinän välissä on vielä paljonkin tilaa. En ollut viitsinyt mainita tästä tapauksesta miehelleni mitään, ja siksi syytinkin nyt vain intialaisten autojen huonolaatuisuutta. Yksi pieni kosketus, ja heti joku osa irtoaa!

Työntelimme etuhelmaa takaisin paikoilleen, ja se näyttikin solahtavan takaisin paikalleen aika mukavasti. Seuraavan ajon jälkeen helma kuitenkin repsotti taas, vieläkin pahemmin.


Tiet ovat täällä sadekauden jälkeen monin paikoin hirveässä kunnossa, kun sade on uurtanut teihin syviä monttuja. Normaalistikaan teiden kunnossa ei ole kehumista, sillä viemäriaukoista puuttuu kansia, keskellä tietä saattaa olla isoja kivenlohkareita tai pystyssä sojottavia rautatappeja, ja hidasteet, töyssyt, ovat joskus Himalajan korkuisia. Varsinkin pimeällä ajaminen on usein arpapeliä, ja autolle saattaa käydä aika köpelösti, jos ajaa kovalla vauhdilla korkeaan töyssyyn.

On huvittavaa, miten nopeasti intialainen suhtautuminen autoihin tarttuu: auto on vain esine, ja viat saadaan aina korjattua. On ihan normaalia, että autossa on kolhuja tai naarmuja tai että joku kulma vähän repsottaa. Kun ensimmäisen kerran otin hieman lähikontaktia yhteen autoriksaan ja autoomme tuli pieni naarmu, se tuntui minusta maailmanlopulta. Mökötin kaksi päivää, koska olin mielestäni maailman surkein kuski. Ei auttanut yhtään, vaikka minulle kuinka vakuuteltiin, että autoihin tulee Intiassa väkisinkin kolhuja.

Jonkinmoista edistystä on siis kai tapahtunut, koska minua ei nyt haittaa tämä roikkuva muovinkappale yhtään. Ennen liikkeelle lähtöä työntelen helmaa aina takaisin paikoilleen ja toivon hiljaa mielessäni, että helma ei tippuisi tielle ainakaan sillä reissulla. Perillä sitten tarkistan, että kaikki osat ovat vielä mukana.

Onneksi auton korjauttaminen on täällä naurettavan halpaa ja työ tehdään nopeasti. Nyt pitäisi vain saada auto sinne korjaamolle...

Intialaisissa häissä

Meneillään oleva aika on telugukalenterin mukaan häiden järjestämisen kannalta suotuisaa aikaa, joten jotain häihin liittyvää näkee lähes päivittäin. On upein kukka-asetelmin koristeltuja autoja, valoilla koristeltuja taloja sekä juhla-alueiden portteja, joiden suuret ja komeat kyltit toivottavat tervetulleeksi milloin kenenkin häihin.

Meidän naapuritalossammekin juhlittiin viikonloppuna häitä. Tämä hienosti koristeltu auto oli parkkeerattu kyseisen talon eteen.

Häät eivät ole Intiassa mikään läpihuutojuttu, vaan niistä tehdään niin prameat kuin vain varat antavat myöten. Varakkaimmat tekevät kaikkensa, jotta heidän järjestämänsä häät olisivat hienommat kuin kenenkään toisen. Häiden kukkakoristeluja varten lennätetään tuoreita orkideoita Bangkokista asti; shownumeroksi tilataan helikopteri, joka pudottaa kukkien terälehtiä juhla-alueen päällä; häävieraille jaetaan muistolahjaksi Rolex-kelloja. Uusin trendi ökyrikkaiden keskuudessa on häiden siirtäminen kokonaan pois Intian kamaralta jonnekin eksoottiseen lomakohteeseen, esimerkiksi Malesiaan tai Singaporeen. Kaikki ehkä noin 300-400 häävierasta lennätetään useaksi päiväksi kaukaiseen kohteseen, ja vieraat saavat itse matkan lisäksi ilmaisen ylläpidon luksushotellissa - sekä tietenkin kaupan päälle vielä hääjuhlan. (Mitenköhän saisi kutsun tämmöisiin häihin...?)

Intialaiset häät ovat, ainakin Andhra Pradeshissa, tavallisesti kaksipäiväiset: ensimmäisenä päivänä on itse hääseremoniapäivä, jolloin tapahtuu varsinainen vihkiminen papin (pujarin) johdolla; seuraavana päivänä on häävastaanotto, joka on hieman vapaamuotoisempi tilaisuus. Vastaanotto sisältää yleensä valokuvaamista, syömistä (joskus myös juomista) ja mahdollisesti myös jonkinlaista ohjelmaa. Olen aiemmin käynyt kahdella häävastaanotolla, mutta itse hääseremonioita en ole koskaan päässyt näkemään.

Olimme saaneet kutsun viime perjantaina järjestettyihin häihin, ja huvittavaa oli, että emme vielä juhlapaikallakaan tienneet, oliko kysymys vihkimistilaisuudesta vai häävastaanotosta. Tilaisuus oli ulkoilmatilaisuus, joka järjestettiin läheisellä isolla puistolueella, ja mietiskelinkin miehelleni, miten juhlien olisi käynyt, jos olisi sattunut satamaan kaatamalla. Yleensähän tähän vuodenaikaan (=talvi, joka kestää lokakuusta helmikuuhun) ei juurikaan sada, mutta tämä vuosi on ollut poikkeuksellinen: ensin monsuunikausi vain jatkui ja jatkui ja sitten tuli vielä jal-sykloni. Vielä viime viikkoa edeltävällä viikollakin satoi muutamana päivänä ihan kaatamalla. Onneksi hääpäivän ilta oli kuitenkin pitkästä aikaa harvinaisen kaunis ja tyyni, ja oli melkein täysikuukin. Se lupasi varmasi hyvää uudelle avioparille!

Papit ja muut ovat valmistautumassa tilaisuuteen.

Puutarha-alueen etuosassa oli lava, ja valkoasuiset pujarit nähtyämme ja kutsukorttiamme tutkisteltuamme tulimme siihen tulokseen, että kyse saattaisi olla itse vihkimistilaisuudesta eikä vastaanotosta. Minua hieman huvitti vihkimisen ajankohta, joka oli 10.07 p.m. (eli kello 22.07). Miksi juuri seitsemän minuuttia yli kymmenen eikä tasalta, joka olisi näyttänyt kutsukortissakin paljon kivemmalta?

Kummallinen kellonaika johtui kuulemma siitä, että se oli pappien määrittelemä, suotuisin ajankohta vihkimiselle. Intialainen elämä perustuu yleensäkin kaikenlaisille uskomuksille siitä, onko joku ajankohta suotuisa tai epäsuotuisa minkäkin toiminnan tai tapahtuman kannalta, eikä naimisiinmeno ole mitenkään poikkeus. Mangalsutra (eräänlainen kaulanauha), joka vastaa hieman meidän vihkisormustamme ja jolla liitto vahvistetaan, tulee sitoa naisen kaulaan juuri tuona kyseisenä ajankohtana (murtham).

Cocktail-tarjoilu alkoi kutsukortin mukaan kello 19.00 ja päivällistarjoilu kello 20.30. Me olimme paikalla puoli kahdeksan jälkeen, eli hyvissä ajoin ennen ruokatarjoilua! (Tykkään käydä häissä nimenomaan ruoan takia, vaikka en kyllä kehtaisi tunnustaa sitä kenellekään...)

Lavan eteen oli aseteltu tuoleja, joilta vieraat saattoivat katsella lavan hääseremonioita. Reunoilla sijaitsevista katoksista tarjoiltiin ruokaa, ja tuolirivistöjen takana oli ruokapöytiä, joiden ääressä saattoi istua ja syödä.


Cocktail-alue oli eristetty muusta alueesta aidalla, jonka keskelle oli jätetty kulkuaukko. Siveellisten ihmisten ei siis edes tarvinnut nähdä alkoholia, kun se juotiin sermin takana piilossa.

Hippu tässä katselee cocktail-alueelle - ja päällä on sama kolttu kuin diwalinakin. Olin siis erittäin alipukeutunut, mikä ei kyllä yhtään haitannut, koska tiesin jo etukäteen, että näin tulisi olemaan. Kaikilla intialaisilla naisilla on nimittäin häissä aina kalleimmat ja hienoimmat sarit päällä, ja koska minä en sareja käytä, niin minkäs teet.

Hedelmätorni.

Seuraavalla videolla näkyy yleisnäkymä juhlapaikkaan:



Sulhanen saapui juhlapaikalle soittokunnan johdattelemana.


Häät voivat olla Intiassa hyvinkin erilaiset riippuen siitä, missä päin Intiaa ollaan. Siitä syystä häävieraat eivät aina oikein tiedä, mitä häissä milloinkin tapahtuu ja miksi. Muutenkin hääseremonioihin tuntuu liittyvän jonkinlaista mystiikkaa, sillä pappien seremonioissa käyttämä kieli on sanskrit, jota oikeastaan kukaan nykypäivän intialainen ei ymmärrä. Pappi voisi siis panna ihan omiaan, ja vieraat vain nyökyttelisivät tyytyväisinä.

Hääseremoniat ovat pitkät ja monimutkaiset, eikä hääparikaan tunnu olevan etukäteen selvillä häiden kulusta. Pappi on kuitenkin vieressä opastamassa, mitä kulloinkin pitää tehdä.



Hääparin päälle ripotellaan siunaukseksi riisinjyviä, aivan kuten meillä Suomessakin. Tällä videolla hääpari ottaa vastaan onnitteluja:



Morsian oli niin liikuttunut ja onnellisen näköinen, että häntä olisi voinut katsella vaikka kuinka kauan!



Poislähtiessä vieraille jaettiin vaaleanpunaiset pussit, joista paljastui seuraavanlainen sisältö:

Pussissa oli rasia intialaisia makeisia, yksi mozambi-hedelmä (makea limetti), kaksi betel-puun lehteä sekä pienet pussilliset kumkum-jauhetta, kurkumaa sekä pureskeltavaa betelpähkinää.

Häistä jäi jotenkin hirmuisen mukava olo - tunnelma häissä oli jotenkin lämminhenkinen, ja hääpari, varsinkin morsian, vaikutti hyvin onnelliselta. Sulhanen oli vähän jäyhä, mutta ehkä häntä vähän jännitti?


Niin - se tärkein: ruoka oli erittäin hyvää ja sitä oli riittävästi... :-D

Tuputtamista, tarjoamista vai mitä...

Muutama ilta sitten, pari tuntia ennen päivällisaikaa, meille tuli kylään sukulaismies Suresh. Miesväki istuskeli olohuoneessa, ja minä olin keittiössä laittamassa ruokaa. Viivyttelin tahallani riisin keittämistä ja rotien (intialaisten leipien) paistamista, koska odottelin, josko Suresh lähtisi, ennen kuin käymme syömään. Lopulta kello oli kuitenkin niin paljon, että oli pakko laittaa riisit kiehumaan ja leivät paistumaan.

Ruoka valmistui, ja koska Suresh istui edelleenkin olohuoneessa, oli asiaankuuluvaa tiedustella häneltä, söisikö hänkin päivällistä.

- Ei, en halua mitään, Suresh vastaa lähes pelästyneen näköisenä ja koskettaa samalla vatsaansa: siellä on siis kai jo ennestään jotain.
- Okei, minä vastaan, ja olen salaa helpottunut. Olen paistanut vain kuusi rotia, kaksi jokaiselle. (Mieheni serkku majaili tuolloin meillä, joten meitä vakisyöjiä oli kolme.) Jos Sureshkin haluaisi syödä, täytyisi suorittaa jonkinlainen rotien uusjako. Lisäksi kaikki valmistamani ruokalajit olivat minusta jotenkin epäonnistuneita (yksi oli liian suolainen, toinen liian hapan ja kolmas oli mauton), enkä halunnut, että Suresh pääsisi kuuluttamaan koko suvulle, että ei se Hippu kyllä ainakaan ruokaa osaa laittaa.

Katan pöytään kolme lautasta.

Mieheni oli puhunut makuuhuoneessa puhelimeensa, mutta on nyt saanut puhelunsa päätökseen. Hän ilmaantuu nyt vuorostaan tiedustelemaan Sureshilta, eikö tämä haluaisi syödä päivällistä.

- Ei, ei, olen syönyt jo, Suresh vastaa.
- Mitä sinä olet syönyt?, mieheni tenttaa.
- Nuudeleita.
- Missä?
Seuraa pitkä ja yksityiskohtainen selostus siitä, missä ja minkälaisia nuudeleita Suresh on syönyt.
- Syö nyt edes vähän, mieheni maanittelee Sureshia. - Vai etkö uskalla syödä Hipun laittamaa ruokaa?
- Ei, ei se sitä ole, Suresh naurahtaa. - Minulla ei todellakaan ole nälkä.
- Maista nyt edes yksi roti, mies sanoo Sureshille.
Suresh ei vastaa mitään; hymyilee vain ja näyttää hieman hämmentyneeltä.

Mieheni alkaa raivata ruokapöydän päätyä tyhjäksi hedelmäkulhosta, sanomalehdistä ja muusta roinasta, jotta pöytään saataisiin neljäskin istumapaikka.

Minä kannan pöytään neljännen lautasen.

-No niin, tule syömään, mieheni kutsuu Sureshia.

Suresh tulee - ja syö lopulta rotin, riisiä, jogurttia ja pikkelssiä ja maistaa kaikkia kolmea ruokalajia.

Minä en tajua mistään mitään. Oliko Sureshilla kuitenkin nälkä, oliko hän vain utelias, vai eikö hän kehdannut kieltäytyä kutsusta? Olinko minä kauhean epäkohtelias, kun hyväksyin ensimmäisen kieltävän vastauksen (ja olin vielä kaiken kukkuraksi salaa tyytyväinen siihen!)? Oliko mieheni kohtelias, kun melkein pakotti toisen syömään?

Miksi yksinkertaisista asioista pitää tehdä niin monimutkaisia? Eikö riitä, että asiaa kysytään kerran ja että siihen vastataan kyllä tai ei?

Huoh.

Muistokirjoitus papukaijalle

Tällaiseen muistokirjoitukseen törmäsin muutama viikko sitten sanomalehdessä.

3. vuosipäivä

APPU
s. 10.1.2002
k. 25.10.2007
Kaipaamme sinua, Appu
Sesha Rao, Bharati Ramana Kishore Naidu ja ystävät

Mahtoi olla rakas papukaija...

Diwali-muistoja

En tiedä, eksyykö tänne Kukkapilliin enää kukaan, kun en ole päivittänyt blogia pitkään aikaan, mutta päätin kuitenkin taas aloittaa postailun, pitkän pohdinnan jälkeen. Ainakin tämä blogi toimii jonkinlaisena päiväkirjana minulle itselleni, jos ei muuta.

Diwalia vietettiin Intiassa 5.11., eli melkein jo pari viikkoa sitten (ai miten niin myöhässä...). Diwali on valon juhla, ja se on yksi tärkeimmistä ja suurimmista juhlista Intiassa. Diwalin tärkeimpiä elementtejä ovat diyat, pienet savilamput, joilla koti koristellaan. Diya-lampun "polttoaineeksi" laitetaan gheetä (kirkastettua voita) tai öljyä (tavallisimmin seesamiöljyä). Tulen sydämeksi astiaan laitetaan puuvillalanka, joka palaa muutaman tunnin. Valo kaikissa muodoissaan on diwalissa keskeisessä asemassa, niin tavalliset kynttilät kuin juhlavat ulkovalaistuksetkin (suomeksi sanottuna "jouluvalot").

Diwalin valoja sytyttämässä.

Ulko-ovien edustat koristellaan rangoleilla, taiteellisilla kuvioilla, joiden piirtämiseen käytetään perinteisesti riisijauhoa. Rangolien tarkoitus on alun perin ollut ruokkia pieniä maan eliöitä, kuten muurahaisia ja muita ötököitä. Rangoli voidaan piirtää myös rangoli-kynillä, tai se voidaan muotoilla esimerkiksi kukkien terälehdistä.

Kukkien terälehdistä tehty hieno rangoli. Asetelman keskellä ja oven edessä on diya-lamppuja.

Diwalina kuuluu pukeutua uusiin vaatteisiin, ja kaikki lehdet ovat täynnä mainoksia ja tietoja viimeisimmistä pukeutumistrendeistä. Vaatekaupoissa käy melkoinen vilske, kun kaikki haluavat ostaa jotakin uutta ja hienoa.

Trendikkäitä sareja.

Minut oli kutsuttu diwaliksi erään ystäväni kotiin, jossa olisi myös koolla ystäväni perhettä, enimmäkseen vanhempaa väkeä. Päätinkin, että minun oli viimeinkin aika ostaa (ensimmäistä kertaa elämässäni) jokin intialainen kolttu! Vanhempi väki on Intiassa usein hyvin traditionaalista, eivätkä vanhemmat ihmiset yleensä muutenkaan välttämättä tunne länsimaalaista elämänmenoa kovin hyvin. Kun olisin blondina muutenkin melkoinen kummajainen ystäväni suvun keskellä, ajattelin, että asianmukainen pukeutuminen saattaisi hieman helpottaa sopeutumista - puolin ja toisin. Tärkein syy intialaisen vaatteen hankintaan oli kuitenkin se, että minun teki ihan kauheasti mieli kerrankin vetää päälleni jotain intialaisen oloista, eikä aina kuljeksia länsimaisissa vaatteissa.

Tällaiseen kolttuun päädyin. Onneksi minulla sattui olemaan asuun sopivat punaiset kapeat housut, ettei tarvinnut ostaa intialaisia housuja, jotka ovat minusta vieläkin kovin outoja...

Kaula-aukon koristuksia.

Diwalia pidetään hyväenteisenä aikana uudistuksille ja uusien hankintojen tekemiselle, joten kaikissa kaupoissa, ei vain vaatekaupoissa, käy diwalin alla melkoinen kuhina, kun ihmiset ostavat aivan hulluina uusia kodinkoneita, huonekaluja, autoja, asuntoja. Liikenneruuhkat paisuvat diwalin alla shoppailun takia aivan uusiin sfääreihin, jopa keskipäivällä, jolloin kaduilla muutoin on yleensä suhteellisen väljää.

Makeiset kuuluvat tärkeänä osana diwaliin, ja makeismyymälät, leipomot ja tavaratalot ovat tulvillaan erilaisia makeis-, pähkinä- ja hedelmärasioita. Näitä makeisrasioita sitten lahjoitellaan ystäville ja tuttaville. Suklaarasiavuorien edessä tuli ihan mieleen joulunalusaika Suomessa! Minun piti hakea makeisrasiat ystäväni perheelle paikallisesta Almond Housesta, joka on kuuluisa mantelimakeisistaan. Typeränä jätin kauppareissuni kuitenkin viime tippaan, ja kun viimeinkin sain itseni kauppaan, kauppa näytti siltä, kuin se olisi ryöstetty. Ihmisiä kuitenkin oli paikalla niin paljon, etten meinannut sekaan mahtua, ja katsoinkin parhaimmakseni paeta takaisin samaa tietä, mitä olin tullutkin.

Päädyin lopulta Karachi Bakeryn suklaahyllyjen ääreen, ja ostin sieltä muutaman kokoelman suklaamakeisia - kaksi rasiaa ystäväni perheelle ja kaksi itselleni, koska pitäähän minunkin diwalia juhlia... Toinen rasia on vielä syömättä - ihmeiden ihme!

Näkyvin ja kuuluvin osa diwalia ovat raketit ja kaikenlaiset paukkupommit. Paukuttelu aloitetaan hyvissä ajoin ennen diwalia - kiireisimmät aloittavat sen jo pari viikkoa ennen varsinaista juhlapäivää. Paukuttelu aloitetaan aamulla kukonlaulun aikaan tai mieluiten jo ennen sitä, ja sitä jatketaan pikkutunneille asti. Intiassa ei ole mitään aikarajoja rakettien ja muiden härpäkkeiden ampumiselle, ja vaikka olisikin, kuka niitä noudattaisi! Minulta meinasikin mennä hermot aika monena aamuna, kun heräsin hirveään, pihalta kuuluvaan jysäykseen. Aivan kuin sota olisi syttynyt. Ihmiset käyttävät aivan järjettömiä summia ilotulitteisiin, ja tyhjille tonteille oli perustettu tilapäisiä ilotulitemyymälöitä, joista jotkut olivat kooltaan Helsingin kauppatorin suuruisia. Silti monet raketit ja pommit pääsivät loppumaan myymälöistä ennen diwalia, ja mattimyöhäiset saivat jäädä nuolemaan näppejään.

Minua hämmästytti paukuttelussa erityisesti se, miten vapaasti lapset saavat täällä pelata pommien ja muiden ilotulitteiden kanssa. Aikuiset lähinnä katselivat vierestä, kun lapset sytyttelivät tähtisadetikuilla erilaisia pommeja, valosuihkuja ja mitä niitä nyt on.

Intiassa ilotulitteiden suhteen tuntuu olevan sellainen meininki, että tulitteissa on tärkeintä ääni - mitä suurempi (ja pitkäkestoisempi) pamaus, sitä parempi. Itse en ole paukuttelusta mitenkään innostunut, sillä minulle on jäänyt trauma eräästä uudenvuodenaatosta, kun joku pommi räjähti jalkojeni juuressa. Monet intialaiset kuitenkin tuntuvat rakastavan pauketta, vaikka tietysti löytyy paljon niitäkin, jotka eivät siitä tykkää. Erityisesti vanhukset, vauvat ja eläimet ovat diwalin aikaan lujilla.

Mieheni sattui olemaan diwalina Suomessa käymässä, eikä minulla olisi ollut diwaliksi mitään erityistä ohjelmaa, ellei ystäväni olisi kutsunut minua heille juhlimaan. Ujostelin aluksi ajatusta, että menisin diwaliksi jonkun kotiin, aivan tuntemattomien sukulaisten keskelle. En halunnut tungetella, kun ajattelin, että jos diwali on kovinkin perhekeskeinen juhla, kuten meillä joulu. Vastalauseeni tyrmättiin kuitenkin heti alkuunsa - diwalina ei kuulemma kenenkään kuulu olla yksin, vaan diwalista voi nauttia vain porukalla! Intiassa tuskin onkaan sellaisia juhlia, joihin vain perheenjäsenet olisivat tervetulleita. Minusta tuntuu, että täällä ovat ovet avoinna aina ja kaikille.

Aluksi hieman jännitti, miten oikein illasta selviäisin, mutta jännitykseni katosi ehkä noin minuutissa, sillä kaikki olivat minua kohtaan aivan ihanan ystävällisiä. Erityisesti ystäväni kaksi isoäitiä olivat varsinaisia ilopillereitä! Ilta kului rattoisasti: sytytimme kynttilöitä ja katselimme parvekkeelta vastapäisten talojen diwali-valaistuksia, söimme makeisia ja paljon hyvää ruokaa, ammuimme kadulla paukkuja ja raketteja ja ihastelimme muiden ilotulituksia. Hämmästelin intialaista huolettomuutta: autot ja moottoripyörät ajelivat kaduilla ilotulitteiden seassa, eivätkä olleet moksiskaan siitä, jos joku pommi vähän paukahti autonrenkaan vieressä. Jännitysmomenttejakin illassa oli, sillä muutaman kerran jonkun raketti lähti vähän väärään suuntaan, esimerkiksi naapurin parvekkeelle. Mutta tekevällehän sattuu! Kolttunikin keräsi kovasti kehuja; se kuulemma sopi minulle oikein hyvin. En tiedä, olivatko kehujat tosissaan, mutta minä tunsin itseni ihan joksikin kuningattareksi. :-)