Riika on riskillä ruma

Tervehdys Riiasta! Meitä on ukkelin kanssa näköjään puraissut jokin pahemman luokan matkustuskärpänen, kun emme malta olla kotona ollenkaan. Tällä kertaa ukkeli sai idean, että mitä jos lähdettäisiin autolla Riikaan, ja minä olin tietysti heti valmis. Viime vuoden Riika-reissusta oli jäänyt erinomaisen hyvät muistot, ja autoileminenhan on aina mukavaa - ihan sama minne sitä menee!

Nyt ukkeli on päikkäreillä, ja kun minä en keksinyt muutakaan tekemistä, ajattelin raapaista jonkinlaisen pikapostauksen eilisestä päivästä. Kun ukkeli herää, on tarkoitus mennä hieman saunomaan ja uimaan, ja illalla saatamme lähteä jonnekin klubille, jos vain jaksamme. Viime yö meni nimittäin vähän pipariksi, sillä ukkeli oli pyytänyt huoneen hotellin ylemmästä kerroksesta. No, huoneemme on kerroksessa 24, eli ylimmässä mahdollisessa kerroksessa. Vain kaksi kerrosta ylempänä on Sky Bar, josta kuului musiikin jumputusta puoleen kolmeen asti, eivätkä nämä vanhukset saaneet nukuttua. Parempi siis vain mennä itse bileisiin mukaan kuin yrittää nukkua!

Rikkonaisissa yöunissa on se hyvä puoli, että on jo viiden aikaan hereillä ottamassa kuvia, kun aurinko nousee.

Mutta palataanpa nyt sinne eiliseen.

Laitoimme siis auton laivaan, ja jatkoimme Tallinnasta matkaa kohti Riikaa. Ukkeli on käynyt kavereineen ennenkin autolla Riiassa, mutta minulle kerta oli ensimmäinen. Harmittaa vain se, että aikaa on niin vähän, ettei ole aikaa kierrellä Latviaa enemmänkin. Liettua ja Tallinnan ulkopuolinen Viro kiinnostaisivat nekin kovasti.

Alkumatkasta oli vielä aika pilvistä ja sateistakin, mutta onneksi pian kirkastui.

Virolaiset paikannimet jaksavat naurattaa.

Ensimmäinen varikkopysähdys: Olerex-huoltoasema.
 

Sisse pääs.

Virolainen maaseutu oli minusta kovin viehättävän näköistä, vaikka maaseudun olemusta olikin vähän vaikea vangita vauhdissa kuviin.

Ajonopeuden hallinta ja tarkkailu tuottivat hieman päänvaivaa. Kun on tottunut suomalaisiin peltipoliiseihin, oli aluksi hieman vaikea tottua bongaamaan virolaisia ja myöhemmin latvialaisia peltipoliiseja.

Virolainen peltipoliisi.

Olin aika yllättynyt virolaisten ja latvialaisten ajotavasta, sillä se on huomattavasti aggressiivisempi kuin esimerkiksi suomalaisten. Suomi-tyttö meinasi jäädä aluksi jalkoihin, ennen kuin oppi maan tavoille. 😀 Ohitukset ovat huimia, eikä ohittaessa ole väliä, minkälainen viiva kaistojen välissä oli. Myös risteysalueilla ohitellaan ihan surutta. Toisaalta nopeammille annetaan tietä - hitaammin ajava väistää aina pientareelle - ja tietä antanutta myös muistetaan kiittää hätävilkkuja lyhyesti välkäyttämällä.

Poliiseja näkyi matkalla yllättävänkin paljon, mutta ukkeli seurasi silmä kovana kännykästään Waze-sovellusta, johon autoilijat laittavat aina ilmoituksen, jos ovat nähneet tiellä poliisin. Näin muut autoilijat osaavat jarruttaa ajoissa.

Odotin Viron ja Latvian rajaa jännityksellä, vaikka rajan ylityksen pitikin olla ihan läpihuutojuttu. Rajalla oli kuitenkin hirveä jono, eikä jono liikkunut mihinkään, joten hermohan siinä alkoi mennä. Muutama auto ajoi jonon ohitse pientareen kautta ja kääntyi pikkutielle, joten mekin katsoimme kartasta, voisiko rajan ylittää jostakin muualta kuin päätieltä. Kun selvisi, että läheistä pikkutietäkin pääsisi ylittämään rajan, koukkasimme pientareen kautta vaihtoehtoisreitille.

Rajan yli vievä tie. 😁

Tien varrella oli sentään kyltti, joka ilmoitti, milloin olimme saapuneet Latviaan.

Latviassa tie kulki hetken matkaa aivan meren vieressä, ja oli pakko pysähtyä ihailemaan dyynimaistä hiekkarantaa.

Sitten matka taas jatkui!

Saavuimme Riikaan vähän yli neljän tunnin ajamisen jälkeen.

Perillä meitä odotti tuttuakin tutumpi hotelli (Radisson SAS Blu Latvija) ja melkein samanlainen huone kuin viimeksi.

Ukkeli halusi lähteä tervetuliaisdrinksuille Galleria-ostoskeskuksen kattoterasille, ja minä jätin tavoistani poiketen laukun heti purkamatta. Yleensä haluan purkaa laukun heti hotelliin päästyäni ja laittaa kaikki tavarat paikoilleen, koska se saa olon tuntumaan jotenkin kotoisalta.

Kattoterasilla oli niin viileää, että kaikki villapeitot olivat käytössä, ja ukkeli joutui värjöttelemään ilman peittoa. Minulla oli sentään farkkutakki, joten en palellut ihan niin paljon. Olen muuten antanut itseni ymmärtää, että Riiankin kesä on ollut kylmä ja sateinen.

Katolla pyöriskeli piipittämässä niin iso lokinpoikanen, että se oli valehtelematta melkein porsaan kokoinen. Poikanen ilmeisesti huomasi minut otolliseksi kohteeksi, sillä se tuli ihan viereeni tuijottamaan ja piipittämään.  

Annatko mulle jotain, jos mä katson tälleen oikein anovasti...

Ukkeli ei yleensä tykkää mennä syömään ravintolaan summamutikassa, ilman mitään etukäteistietoa paikasta, mutta nyt päätimme ottaa riskin ja mennä läheiseen georgialaiseen ravintolaan, kun halusimme vain saada jotakin syödäksemme ja päästä nukkumaan.

Riskinotto ei tällä kertaa kannattanut.

Nuo kurkkupötköt ja kokonaiset tomaatit kruunasivat kaiken!

Nyt ukkeli heräsi, ja sauna kutsuu! Palaan asiaan taas joskus!

Hajamielisyyttä ja vessa-asioita

Jaana Savolainen kirjoitti viime viikolla Hesarin pääkirjoituksessa siitä, kuinka luottamus on yksi niistä asioista, joita 100-vuotiaassa Suomessa voidaan juhlia. Ihmiset luottavat Suomessa tuntemattomiin ihmisiin, poliisiin ja muihin viranomaisiin, mutta ei tarvitse mennä kovin pitkälle Pohjoismaiden ulkopuolelle, kun tilanne on jo aivan toinen.

Ajattelin itsekin pääkirjoitusta lukiessani, kuinka hyvin asiat meillä Suomessa ovat, ainakin mitä luottamukseen ja rehellisyyteen tulee. Suomalainen voi periaatteessa luottaa siihen, että aivan tuntematonkin ihminen on luotettava ja että tällä ei ole varastaminen, huijaaminen tai muu vilunkipeli päällimmäisenä mielessä. Toki poikkeustapauksiakin löytyy, mutta ne tapaukset ovat (ainakin toistaiseksi) onneksi vain poikkeuksia. Olisihan se suunnattoman rasittavaa, jos joutuisi koko ajan olemaan varuillaan ja epäilemään toisen tarkoitusperiä ja rehellisyyttä. Usein suomalaiselle käykin niin, että hän huomaa ulkomailla lomaillessaan olleensa aivan liian luottavainen ja sinisilmäinen ja tulleensa höynäytetyksi tavalla tai toisella. Vielä enemmän luottamusasioita joutuu pohdiskelemaan silloin, jos muuttaa asumaan ulkomaille sellaiseen maahan, jossa rehellisyys käsitetään hyvin eri tavoin kuin meillä Suomessa.

Samana päivänä, kun olin lukenut Savolaisen kirjoituksen, menin Prismaan. Keräsin siellä ostokseni koriin, menin kassalle ja rupesin latomaan tavaroita hihnalle. Silloin tajusin, että jotain puuttui. Käsilaukkuni ei ollutkaan olkapäälläni! Olin unohtanut sen jonnekin!

Keräsin tavarani nopeasti hihnalta takaisin koriin ja läksin juoksemaan paniikissa siihen suuntaan, mistä olin tullut. Mielessäni pyöri kaikenlaista. Minulla on paha tapa kulkea laukku auki reuhottaen, koska olen ilmeisesti liian laiska sulkemaan laukun vetoketjua. Kaikki laukussa olisi siis varsin helposti mukaan napattavissa, kun ei tarvinnut edes aukaista vetoketjua. Kännykkä oli siinä ensimmäisenä tyrkyllä, eikä lompakkoa ja kameraakaan tarvinnut hirveän syvältä kaivaa. Toivoin, että laukku olisi edelleen siellä, minne olin sen epähuomiossa jättänyt, tai jos joku oli jo löytänyt laukun, löytäjä olisi ollut rehellinen ja luotettava ihminen ja toimittanut laukun sisältöineen päivineen infopisteeseen.

En ehtinyt juosta pitkällekään, kun kaupassa kaikui kuulutus: "asiakas Satu se-ja-se, ottakaa yhteys infopisteeseen". Minut valtasi helpotuksen tunne: joku oli siis jo löytänyt laukkuni ja vienyt sen infoon! Mutta olisiko laukussa kaikki tallella?

Jätin täyden ostoskorin kassojen viereen ja säntäsin infopisteeseen. Myyjä siellä taisi nähdä jo kaukaa, että nyt on laukun omistaja tulossa, kun tulee sellaista kyytiä. Päivittelin myyjälle, miten olin saattanutkin unohtaa laukkuni tuolla lailla, mutta myyjä oli onneksi hyvin ymmärtäväinen. Pikainen vilkaisu paljasti myös, että laukussa oli kaikki tallella. Mikä helpotus! Miten voin ollakin niin hajamielinen, että unohdan laukkuni tuolla tavoin?! Pitäisiköhän olla huolissaan?

Kävin hakemassa ostoskorini ja palasin kassalle. Taakseni jonoon tuli vanhempi nainen, joka totesi laukkuni nähdessään, että "ai, se oli teidän laukku". Kun nainen kertoi olleensa se, joka oli laukun löytänyt, kiittelyistäni ei meinannut tulla loppua. Nainen kertoi nähneensä laukun siinä lattialla yksinään ja ihmetelleensä, missä laukun omistaja mahtoi olla. Hän oli tiedustellut paikalle osuneelta toiselta asiakkaalta, oliko laukku tämän, ja yhdessä he olivat sitten miettineet, mitä tehdä. Naista oli vähän arveluttanut tarttua laukkuun, sillä hän pelkäsi jonkun ajattelevan, että hän yritti varastaa laukun. Lopulta hän oli kuitenkin vienyt laukun läheiselle kalatiskille, josta se oli toimitettu edelleen infopisteeseen.

Nainen kertoi löytäneensä kaupasta joskus lompakoitakin. Ihmiset kuulemma unohtavat lompakoitaan varsinkin hevi-osastoille, kun alkavat mättää hedelmiä tai vihanneksia pussiin ja laskevat lompakkonsa siksi aikaa kädestään. Kerrankin nainen oli nähnyt lompakon hedelmäröykkiön päällä ja ajatellut heti olevansa piilokamerassa. Kun ympärillä ei ollut kuitenkaan näkynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa, nainen oli uskaltanut tarttua lompakkoon. Seuraava ongelma olikin se, miten viedä lompakko infoon niin, ettei mahdollinen lompakon omistaja luulisi naisen yrittävän omia lompakkoa itselleen. Nainen oli lopulta ratkaissut ongelman niin, että hän oli kulkenut lompakon kanssa käsi pystyssä kuin joku Deturin matkaopas. Saatiinpa loppujen lopuksi makeat naurut tästäkin törppöilystä! 😁

Oletko sinä unohtanut omaisuuttasi joskus jonnekin? Oletko saanut omasi takaisin?

Ruokakaupasta muihin ruoka-asioihin. Ukkeli palasi Intiasta ja ilmoitti minulle jo Delhistä, että hänellä oli mukanaan täysi kassillinen anopin minulle lähettämiä ruokatavaroita. Olin pyytänyt anoppia lähettämään vihreitä ja punaisia chilejä, currylehtiä ja korianterijauhetta, mutta tällainen lasti sieltä tuli:

Olen kuvannut näitä Intian-tuliaisia monta kertaa ennenkin, mutta koska ne jaksavat ilahduttaa aina vain, pakkohan ne oli tälläkin kertaa kuvata. Erityisen ilahduttavaa oli se, että kaikki tuotteet saapuivat perille priimakunnossa, vaikka ne olivat olleet kassissa yli 24 tuntia.

(Jos jotakuta kiinnostaa tietää tarkemmin, mitä nuo kaikki ovat, niin tässä tuotteet vasemmasta ylänurkasta lähtien: litteitä vihreitä papuja, inkivääriä, vihreitä chilejä, valkosipulia, sitruunoita, minimunakoisoja, kuivattuja kookoksenpuolikkaita, intialaista palmusokeria, currylehtijauhetta, tuoretta korianteria, karvaskurkkuja, korianterijauhetta, chilijauhetta, mannasuurimoita, punaisia chilejä ja currylehtiä.)

Appiukko on taas kunnostautunut Whatsapp-videoiden lähettämisessä. Viimeisin video oli sellainen, että jäin jopa miettimään, pitäisikö ottaa videon ohjeet käyttöön. Videolla kerrottiin naisesta, joka joi lasillisen kurkumavettä (= lasillinen lämmintä vettä + 1 tl kurkumaa + ripaus mustapippuria) vuoden ajan joka aamu sekä kurkuman terveysvaikutuksista yleensä. Kurkumanhan sanotaan muun muassa parantavan verenkiertoelimistön toimintaa, lievittävän kakkostyypin diabeteksen oireita, lisäävän kehon emäksisyyttä ja tätä kautta pienentävän riskiä sairastua syöpään, suojaavan aivoja, estävän ja vähentävän tulehduksia, helpottavan nivelreuman oireita, parantavan ruoansulatusta, suojaavan maksaa ja hidastavan ikääntymistä.

Vaikka olen jo tiennytkin kurkuman terveysvaikutuksista, en silti ole kurkumaa koskaan itse kokeillut (muuten kuin laittanut sitä ruokaan tietysti). Nyt innostuin asiasta siksi, että noudatan jo anopin neuvoa juoda joka aamu 2-3 lasillista lämmintä vettä, ja olisi varsin helppo lisätä yhteen lasilliseen kurkumaa ja pippuria. Koska olen luonteeltani vähän sellainen skeptikko, joka epäilee aluksi kaikkea, en innostunut tuosta lämpimän veden juomisestakaan ensin ollenkaan. Olen kai niin länsimaisen lääketieteen aivopesemä, että on mahdoton uskoa intialaisiin ayurvedan oppeihin. Alun perinhän anoppi antoi tuon neuvon siksi, että kärsin Intiassa ummetuksesta, ja anopin mukaan lämmin vesi rentouttaa suoliston ja saa suolimassan liikkeelle.

Join aluksi vain huoneenlämpöistä vettä, mutta rupesin sitten kokeilemaan lämmitettyä vettä. Lämmitin vettä vedenkeittimellä sen verran, että vettä pystyi vielä hyvin juomaan, ja join sitä aina 2-3 lasillista ensimmäiseksi aamulla, siis ennen kuin olin laittanut suuhuni mitään muuta. Nyt olen juonut lämmintä vettä säännöllisesti ehkä nelisen kuukautta (poikkeuksena matkat, joilla lämmintä vettä ei ole aina ollut aamulla ensimmäiseksi saatavilla), ja voin kertoa, että eipä ole ummetus enää vaivannut! Vatsa toimii kuin unelma - varmasti ja säännöllisesti! Jos siis kärsit ummetusongelmista, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan lämmintä vettä aamuisin! Itse lisään jokaiseen lasilliseen myös hieman sitruunamehua, koska en tykkää lämpimän veden mausta sellaisenaan. Anoppi tosin neuvoi lisäämään veteen hunajaa, mutta hunaja on minulta pannassa, sillä hunajassahan on kaloreita. Vesi pitää myös juoda suhteellisen nopeasti eikä hiljalleen lipittämällä.

Tuon kokemuksen rohkaisemana ajattelenkin, että jospa kurkumavedessäkin on jotain perää. Ukkeli on tosin sitä mieltä, että teelusikallinen kurkumaa päivässä tuolla lailla juotuna on liikaa ja että kurkuma pilaa sisäelimet. Tiedä ketä tässä nyt sitten uskoisi. Kaikesta huolimatta taidan kokeilla kurkumavettä ja aloittaa heti huomisaamuna.

Toimivia vatsoja itse kullekin! 😀

Asiantuntijan asuntomessukatsaus

Tulipa käytyä taas asuntomessuilla. On se kumma, että ihmisen, joka ei ole pätkääkään kiinnostunut rakentamisesta, remontoimisesta, sisustamisesta tai puutarhanhoidosta, pitää kuitenkin tunkea itsensä asuntomessuille. Kaiken lisäksi olin oikein innokas pääsemään sinne, mikä pistikin miettimään meikäläisen messumotiivia. Oliko se kenties toisten kotien utelias töllistely?

Joka tapauksessa olen iloinen, että menin messuille, sillä viihdyin siellä erinomaisen hyvin. Kokemukseni myönteisyyteen vaikutti ehkä strategiani: kävin vain niissä taloissa, jotka olivat etukäteen vaikuttaneet minusta (syystä tai toisesta) kiinnostavilta. Jätin siis tylysti katsomatta ne talot, jotka eivät minua kiinnostaneet, enkä tuntenut asiasta edes mitään syyllisyyttä. Saatoin toki menettää tällä taktiikalla jotain näkemisen arvoista, mutta minusta on parempi katsoa muutama talo ajatuksella kuin laukata kaikkien läpi kuin päätön hevonen.

Tarkoituksenani oli ollut katsoa 12 taloa, mutta kierros typistyi lopulta vain yhteentoista taloon. Kuulin nimittäin messualueen portilla, että taloa numero 4 ei pääsisikään katsomaan, sillä taloa ei yksinkertaisesti ollut. Tuo 35-neliöinen minitalo, Modulart, oli pitänyt toimittaa Mikkeliin kokonaisena Latviasta, mutta talo ei ollut koskaan tullutkaan perille.

Koska näin vain pienen osan taloista, arvioitani ei kannata ottaa minään absoluuttisena totuutena messujen tarjonnasta. Suokaa anteeksi myös kaikki epäasialliset kommenttini ja asiaankuulumattomat pohdintani.

Sain kokea järkytyksen heti ensimmäistä taloa lähestyessäni. Taloon oli jonoa! Pitäisikö minunkin nyt jäädä odottamaan sitä, että pääsisin sisälle taloon? Mitään tällaista en ollut tilannut.

Siihen vain jonon perälle. Kyllä se sinunkin vuorosi vielä joskus koittaa.

Olin myös ajatellut kierrellä taloissa rauhassa ja jäädä välillä fiilistelemään "talon henkeä", mutta eihän se mitenkään onnistunut. Oli pakko mennä jonossa ripeästi eteenpäin, tai muuten väkijoukot rynnivät päälle.

Odottelen tässä, että pääsisin ottamaan sellaisen kuvan, jossa ei ole yhtään messuvierasta.

Talot olivat ulkomuodoltaan suureksi osaksi melko perinteisiä, mutta poikkeuksiakin oli. Erikoisin talo oli varmasti talo numero 5 eli Wave. Se taisi olla muutenkin messujen suosituin kohde.

Wave.

Kontio Toive.

Kotikontti.

Honka INK.

Koska messualue sijaitsee Saimaan rannalla, ei ollut mitenkään yllättävää, että järvimaisema oli otettu osaksi sisustusta.

Villa Saimaanhelmi.

Harmaja Saimaa.

MinunVALO.

Talo Vahvaselkä.

Tuommoisissa maisemissa korkeat huoneet ja isot ikkunat pääsevät todellakin oikeuksiinsa. Ajattelin myös, että paskempikin talo voi tuntua varsin mukavalta ja asumiskelpoiselta, jos ikkunoiden takana on tuommoinen maisema.

Keittiö on kodin sydän, kuten kaikki tiedämme. Senkin me kaikki varmaan tiedämme, että minä en tykkää avokeittiöistä. Sain kuitenkin nähdä avokeittiöitä oikein yllin kyllin, sillä yhdessäkään käymässäni talossa ei ollut erillistä, ovella suljettavaa keittiötä. Yhdessä oli pohjapiirroksen mukaan näyttänyt sellainen olevan, mutta sekin osoittautui avonaiseksi keittiönurkkaukseksi.

Casa Wellikulho.

Nykyään näyttää olevan myös tärkeää, että keittiö, ruokailutila ja olohuone ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Onko tämä jokin uusi suomalainen unelma, että yksi askel keittiöstä ruokapöytään ja yksi askel ruokapöydästä sohvalle? Vai ovatko neliöt niin kortilla, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin tunkea kaikki samaan tilaan?

Villa Saimaanhelmi.

Casa Wellikulho.

Villa Kuusikko.

Talo Vahvaselkä.

Yritin miettiä, miksi minua häiritsee niin kovasti, että keittiö, ruokailutila ja olohuone ovat kaikki samassa tilassa. Tulin siihen tulokseen, että käytännöllisten syiden (keittiöstä tulevat hajut, äänet jne.) lisäksi minua häiritsee se, että tällaisessa yhtenäisessä tilassa ei ole selkeästi missään, kun on koko ajan vähän kaikkialla. Minä haluan olemiselleni selkeät rajat.

Itse keittiöt eivät ole nykyään enää mitään mummolasta tuttuja kokonaisuuksia, joiden tiskikaapista roikkuu tiskiharja, ja vesihanan päällä komeilee vaaleanpunainen tiskirätti. Nykyajan keittiöissä on tärkeää, että ne sopivat muuhun sisustukseen ja että niitä voi katsella sohvalta ihaillen.

Harmaja Saimaa.

Talo Vahvaselkä.

Honka INK.

Kontio Toive.

Wave.

Kaksi vuotta sitten ihmettelin asuntomessujen mustia saunoja, mutta nyt näkyi paljon hyvin vaaleita tai jopa valkoisia saunoja, ja kiukaatkin olivat hyvin erikoisen mallisia.

Saimaan Ateljee.

Saimaan Ateljee.

Talo Vahvaselkä.

Kontio Toive.

MinunVALO.

Drop-altaat näyttivät olevan yksi messujen suurimmista hiteistä, sillä niitä näkyi yhdellä jos toisellakin pihalla.

Wave.

Talo Vahvaselkä.

Villa Saimaanhelmi.

Minä en ole koskaan ymmärtänyt paljuja, enkä ymmärrä nyt näitä drop-altaitakaan. Mitä iloa tuommoisessa pienessä altaassa lillumisessa oikein on? Minusta altaan pitäisi olla tarpeeksi iso, jotta siellä voisi tehdäkin jotakin, kuten vesijumpata tai uida. 😀

Vessoissa ja pesutiloissa pisti silmään tummuus, joskus jopa suoranainen synkkyys.

Wave.

Villa Kuusikko.

Kotikontti.

Vessojen valaistus oli usein myös niin himmeä, että hyvä jos itseään peilistä näki. Tuohan se tietysti jännitystä elämään, kun ei tiedä, minkä näköisenä lähtee töihin.

Koska yritän etsiä sisäistä sisustajaani, yritin kiinnittää messuilla huomioni erityisesti sellaisiin juttuihin, joista pidin. Niitä löytyi messuilta paljonkin, mutta tässä muutama esimerkki.

Tämä valaistu sängyn pääty oli minusta kaunis. Tykkäsin myös seinän väristä. (Saimaan Ateljee.)

Näistä pesutiloista tuli ihan sellainen hotellifiilis. (Kotikontti)

Viehätyin suuresti Kotikontin terassista ja piha-alueesta.

Tykkäsin näissä pesutiloissa siitä, että vaikka värit ovat melkein yhteneväisiä, pinnat ovat kuitenkin vähän erilaiset. (Saimaan Ateljee)

Tarvitseeko selittää? Harmaja Saimaan piharakennuksessa oli oma kuntosali. Me like!

Jäin pitkäksi aikaa tähän kuntosalin ovelle tuijottamaan, sillä näkymä toi mieleeni pitkäaikaisen haaveeni: haluaisin sellaisen kodin, johon saisi oman kuntosalin. Rupesin suunnittelemaan, mitä kaikkea kuntosaliini tulisi. Sinne tulisi ainakin soutulaite, kuntopyörä, juoksumatto, TRX-narut, penkki, tanko ja levypainoja, nyrkkeilysäkki, puolapuut ja voimistelurenkaat, leuanvetotanko, paljon eripainoisia kahvakuulia, jooganurkkaus ja mitä vielä! Jos jotain toivon, niin sitä, että pääsisin laittamaan omaa kuntosalia! Olenkohan ihan terve?

Muut ihmiset kävivät kuntosalin ovella vain pyörähtämässä ja katsomassa, että jaahas, kuntosali. En voinut käsittää, kuinka ihmiset saattoivat ohittaa moisen ihanuuden yhdellä vilkaisulla. Kummallista.

Yritin myös katsella talojen värimaailmaa sillä silmällä, sillä olen yrittänyt miettiä, millaisesta värityksestä itse kotonani tykkäisin, jos olisi täysi valta päättää ja valita. Kauttaaltaan valkoinen koti on ainakin poissuljettu juttu kohdallani, sillä valkoisuus on minusta tylsää ja latteaa.

Kontio Toive.

Kaiken valkoisuuden keskelle sattui sopivasti vielä rouvakin valkoisissaan. (Kontio Toive)

Valkoinenkin menettelee, jos valkoisuus rikotaan jollakin muulla, voimakkaalla värillä. Muiden värien rinnalla valkoinen herää henkiin aivan eri tavalla kuin yksinään. Lisäksi tummat värit tuovat sopivasti käytettynä minusta sellaisen ylellisyyden tunnun.

Vaalea puu on (liiallisesti käytettynä) minusta ihan kesämökkikamaa.

Honka INK.

En voi olla ajattelematta myös valkoisen käytännöllisyyttä. Valkoinen sopii oikein hyvin sairaalaan, jossa jokaisen likatahran kuuluukin näkyä, mutta kuinka hyvin se sopii kotiin, jossa pienet (tai vähän isommatkin) kätöset tuhrivat paikkoja?

Tykkäsin kovasti Kotikontin värimaailmasta, vaikka talo ei muuten mikään täydellinen ollutkaan.

Kotikontti.

Pidin tuosta valkoisen, mustan ja tammen yhdistelmästä, vaikka toisaalta tuosta tulikin sellainen 70-luvun takkahuonefiilis.

Sen verran tämä messukäynti kuitenkin selvensi, että pystyin vihdoinkin hahmottamaan itselleni mieluisan värimaailman. Se olisi yhdistelmä valkoista, mustaa, tummaa puuta, oranssia, keltaista ja ripaus kultaa. Luulen, että noilla väreillä sisustettu asunto olisi aika lailla minun näköiseni. Saattaisin jopa ruveta koti-ihmiseksi. 😀 Nyt ei muuta kuin universumille tilaus uudesta kodista!


Nämä talot kävin katsomassa:

5. Wave
6. Harmaja Saimaa
8. Saimaan Helmi
10. Honka Ink
11. Kontio Toive
16. Saimaan Ateljee
18. Casa Wellikulho
23. Talo Vahvaselkä
24. MinunVALO
26. Kotikontti
27. Villa Kuusikko