Moi! Mun nimi on Enska, ja mie tulin kertomaan, kuinka mie pääsin kyläilemään kaupunkiin mun parhaan kaverin luo.
Mie oon tuossa oikealla.
Matkalla pysähdyttiin huoltsikalla.
Kaalikääryleitä! Kyllä vetää suun muikeaksi!
Mikäs paikka se tämä on, kun täällä on niin paljon kiviä?
Saattueessakin piti ajaa!
Mie tunsin itseni ihan ministeriksi.
Kaverin kotoa löytyy kaikkia hassuja juttuja, joita mun kotona ei ole.
Kuinkakohan monta karhua tänne mahtuu?
Mie meinasin laittaa postimiehelle kyltin, että "varokaa vihaista nallea".
Mie innostuin vähän rullailemaan. Mie yritin mennä tuonne putkeenkin, mutta jäin jumiin.
Hikiset paikat.
Täällä mie oon!
Lintulammella. Nähtiin vaan hevosia.
Mun kotikylässä ei ole tällaista ravintolamaailmaa niin kuin Ison Omenan kauppakeskuksessa on. Meillä on vaan yksi kievari, josta saa lähinnä ohrapirtelöä, tai niin mulle on ainakin kerrottu.
Meikä shoppailee.
Markettireissu oli tosi jännä. Myö nähtiin semmoinenkin setä, joka oli vähän niin kuin täti. Sillä oli pitkä vihreä kesämekko ja korkokengät jalassa. Mie olin vähän hämmentynyt.
Tervehdys taas täältä Itä-Suomesta. Täällä on puuhailtu kaikenlaista, kuten pesty mattoja, soudeltu ja tietenkin valokuvattu kaikkea, mikä liikkuu tai ei liiku.
Kun kuvasin yhtenä päivänä maassa jotain ötökkää takapuoli pystyssä, äiti kysyi, että oletko nyt varmasti kumartuneena Mekkaan päin. Mekka-asia jäi kiinnostamaan sen verran, että oli saatava selville, missä suunnassa Mekka oikeastaan onkaan. Arvelin, että tätäkin tarkoitusta varten olisi kehitetty jonkinlainen kännykkäsovellus, ja pianhan semmoinen löytyikin.
Piti kuitenkin poistaa sovellus kännykästä, kun se alkoi ärsyttää. Sovellus kun piippaa aina myös sen merkiksi, kun jokin rukousaika alkaa.
Netti on nykään korvaamaton apuväline muutenkin. Aina kun äiskä tai iskä miettii jotakin, minä katson asian netistä. Nyt tiedämme muun muassa sellaiset yleissivistyksen kannalta tärkeät asiat, että Sonja Lumme on 58-vuotias, Erkki Junkkarinen kuoli vuonna 2008, Harju & Pöntinen -kanavalla on joka viikko yli 250 000 kuuntelijaa ja että FK-housut tarkoittavat Finnkarelian housuja, joilla on suorien housujen ulkonäkö mutta verkkarien mukavuus.
Mansikka-aika on alkanut, enkä ole koskaan nähnyt niin isoja ja laadukkaita mansikoita kuin tänä vuonna. Ehkä viileä kesä on hyvä mansikoiden laadun kannalta?
Mansikoita on käyty kaupittelemassa ovellakin. Olin yhtenä päivänä pesemässä mattoja tuolla piharakennuksen terassilla, kun jäin hämmästyneenä tuijottamaan noin 12-vuotiasta poikaa, joka oli menossa rantasaunallemme päin. Poika huomasi minut, jolloin hän kysyi minulta, oliko rannalla mökkejä. Vastasin, että ei siellä mitään mökkejä ole; siellä on vain rantasaunamme. Kun poika jäi edelleen siihen hieman hämmentyneenä seisomaan, kysyin pojalta, millä asioilla hän oikein oli liikkeellä. Poika sanoi heidän etsiskelevän vain yhtä mökkiä. Sitten poika lähti. Kun kurkkasin nurkan taakse, näin pihalla auton, joka odotti poikaa. Myöhemmin kuulin, että poika oli käynyt koputtelemassa myös talon ovella. Hän olisi myynyt äidille mansikoita, mutta kun äiti oli kysynyt, missä mansikat olivat, poika oli vastannut, että autossahan ne. Äiti ei ostanut marjoja, kun olimme juuri päivällä ostaneet kaupasta viiden kilon laatikon. Vähän jäi omituinen maku tuosta visiitistä, kun poika puhui äidille yhtä ja minulle toista.
Kyläkaupoista löytyy aina kaikenlaista mielenkiintoista.
Rahamiehet liikkeellä.
Herkkuja ruokapöytään.
Painonvartijoiden vuosikokoontuminen.
Maisemia viiden kilometrin souturetkeltä.
Ahkera työmies maansiirtotehtävissä.
Kävimme myös äidin kanssa perinteisellä ajelulla, joka ei ollut tällä kertaa aivan niin päämäärätön kuin yleensä. Halusin nimittäin käydä uudestaan Uudessa-Värtsilässä tutkimassa toisenkin hylätyn tehtaan asunnon (ensimmäinen käynti löytyy täältä).
Näimme erään tien varressa erikoisen näköisiä lehmiä. Pysähdyin kuvaamaan lehmiä, ja lehmät kiinnostuivat minusta välittömästi.
Koko lauma - isot lehmät ja pienet lehmät, aivan kaikki! - lähti saman tien juoksemaan minua kohti.
En ole koskaan nähnyt näin uteliaita ja hauskoja lehmiä. Selvitin googlesta, että nämä taisivatkin olla suomenkarjaa, jonka sanotaan olevan aktiivinen ja utelias karjarotu. Näihin lehmiin kuvaus ainakin sopii erinomaisen hyvin. 😊 Aivan ihania otuksia!
Pikkuteiden varsilla näkyi myös lampaita. Oli niitä tavallisia, aivan valkoisia, pienempiä lampaita, ja sitten oli myös tämmöisiä kookkaampia tapauksia.
Suloisia palleroita nämäkin!
Löysin Uudesta-Värtsilästä ilokseni tyhjillään olevan kaupan. Kauppa on muuten sama, jossa mummonikin tapasi aikoinaan käydä. Äidillä on vieläkin käytössä yksi kattila, jonka mummo on tästä samaisesta kaupasta äidilleni ostanut!
Ilmeisesti työntekijöiden nimikoidut naulakot.
Hylätyn tehtaankin löysin!
Harmitti, kun en päässyt koluamaan tehdasaluetta paremmin, sillä heti tuossa oikealla puolella oli talo, jonka pihassa oli auto. En viitsinyt mennä siihen ihan toisten silmien alle löytöretkeilemään.
Kävin yhdessä tyhjillään olevassa tehtaan asunnossakin, mutta se oli kyllä pienoinen pettymys. Lattia oli nimittäin niin huonossa kunnossa - monin paikoin kokonaan romahtanut - että edes minä en viitsinyt ottaa riskiä ja tutkia paikkoja perusteellisemmin.
Muutama kuva tuli kuitenkin otettua.
Jos kuvittelitte pääsevänne ilman yhtään ötökkäkuvaa, niin väärässä olitte. 😀
Murha.
Osa II.
Vesipisaroitakin olen toki taas kuvannut. Niistähän ei Suomen kesässä ole puutetta!
Nyt taidan lähteä saunomaan! Mukavat viikon jatkot!
Jos tunteet kävivät matkalla välillä kuumina, niin matkalla koettiin myös varsin hienoja hetkiä. Yksi päivä oli jopa niin mahtava, että se oli minusta yksi elämäni parhaista päivistä. Päivä sisälsi runsaasti seikkailullisia aktiviteetteja. 😊
Kuulin yhtenä iltana synttärisankarin siskolta, että synttärisankari oli järjestänyt meille seuraavaksi päiväksi ohjelmaa. Sisko ei oikein tiennyt, mitä päivä tulisi sisältämään, mutta vaijeriliukua ainakin. Bussi lähtisi kymmeneltä, ja mukaan saisivat tulla kaikki, ketkä halusivat. Olin hinkunut vaijeriliukumaan koko loman ajan (olin nähnyt mainoksia kyseisestä aktiviteetista ja ajatellut, että se olisi aivan minun juttuni), enkä halunnut jättää tätä päivää mistään hinnasta väliin.
Mukaan lähtivät kaikki muut paitsi ukkelin sisko, joka ei voinut hyvin, sekä siskon vanhempi tytär, jolla oli iltapäivällä paluulento New Yorkiin, koska hän ei ollut saanut töistä enempää lomaa. Pakkauduttuamme bussiin opas kertoi meille päivän ohjelman: tiedossa olisi vaijeriliukua, köysilaskeutumista, snorklausta tippukiviluolassa ja lopuksi lounas. Kuulosti todella jännittävältä! Harmitti vain, kun en ollut tiennyt, että menisimme uimaan, eikä mukanani ollut minkäänlaisia uimavehkeitä. Snorklaus piti siis jättää välistä. Mutta oli minulla onneksi taas käsilaukku. Hieno nainen ottaa käsilaukun mukaan vaijeriliukumaankin.
Aloitimme köysilaskeutumisesta. Ennen kuin pääsi tositoimiin, piti pukea asianmukaiset varusteet päälle: kypärä, valjaat ja hanskat.
Yeah, I am a sexy lady.
Sitten matkasimme hieman syvemmälle viidakkoon. (Kaikki aktiviteetit suoritettiin viidakossa, jossa on kuulemma runsaasti jaguaarejakin.)
Synttärisankari panee jalkaa toisen eteen.
Köysilaskeutumispaikan nähtyämme naamat hieman venähtivät (omani mukaan lukien).
Meidän oli tarkoitus laskeutua köyden varassa 20 metrin korkeudesta, mikä on ensikertalaiselle juuri niin paljon kuin miltä se kuulostaakin.
Ensin oli kuitenkin opeteltava hieman tekniikkaa.
Korkeus ei minua pelottanut, vaan minua huoletti se, miten osaisin tulla alas teknisesti oikein. Olen äärimmäisen huono omaksumaan käytännön juttuja nopeasti, varsinkin jos ne pitäisi oppia niin, että joku vain selittää ja näyttää. Minun pitäisi ensin ymmärtää taustalla oleva teoria (=miksi), jotta voisin omaksua käytäntöpuolen (=miten). Omituinen hiihtäjä.
Teinkin siis jo alhaalla päätöksen, että laskeutuisin viimeisenä tai lähes viimeisenä, jotta voisin katsella muita ja ottaa heiltä oppia. Silti epäilin, etten ikinä osaisi tulla alas oikein, vaan lätsähtäisin maahan tyylikkäästi kuin märkä rätti.
Viimeistään torniin kiivettyämme tajusimme, kuinka korkealla olimme.
Kaukana näkyy kaksi vaijeriliukutornia, joita oli metsän keskellä useampikin.
Kaikkien olisi pitänyt odottaa vuoroaan keltaisen viivan takana. Sehän onnistui oikein hyvin, kuten kuvasta näkyy.
Lapset laskettiin alas ensimmäisinä.
Aikuisten piti sitten osata se oikea tekniikka. Oikea käsi piti pitää alhaalla, ja vauhtia piti hallita oikean käden muutamaa sormea kevyesti yhteen puristaen, ei koko kämmenellä köyttä rutistaen. Vasemman käden piti olla ylhäällä köydessä, mutta se ei saanut puristaa köyttä ollenkaan, vaan sen piti vain tukea köyttä. Jalkojen piti olla ylhäältä lähtiessä vaakasuorassa, polvia ei saanut taivuttaa, eikä alaskaan kannattanut katsella. Niin paljon muistettavaa ja osattavaa!
Päätin kuitenkin, etten antaisi periksi, ja ihmeiden ihme: pääsin alas. Omasta mielestäni tulin alas vieläpä aika hyvin!
Täältä tullaan!
Prkl.
Melkein maassa!
Oli myös tosi kivaa, kun muut huusivat kannustushuutoja alhaalta. Tämmöisiä juttuja on paljon kivempi tehdä isolla porukalla kuin yksin!
Voin kertoa, että oli hieman tutiseva olo, kun pääsin maan pinnalle. Jalat olivat ihan spagettia! En ehkä ottaisi köysilaskeutumista harrastuksekseni, mutta yhden kerran tuo oli kivaa.
Kun kaikki olivat tulleet onnistuneesti alas (synttärisankarin vaimo tosin meinasi jänistää, mutta tuli kuitenkin alas toisella yrittämällä), oli aika siirtyä vaijeriliukutorniin. Sitä olin odottanut kaikkein eniten!
Vaijeriliuku tuntui köysilaskeutumisen jälkeen varsin helpolta, sillä sitä varten ei tarvinnut opetella mitään tekniikkaa; sen kuin vain istui ja antoi mennä!
Liukuja oli kolme: ensin liu'uttiin ensimmäisestä tornista toiseen,
sitten toisesta kolmanteen ja lopuksi kolmannesta neljänteen. Liu'ut
pitenivät koko ajan niin, että viimeinen liuku oli pisin. Unohdin ottaa
kuvan taulusta, jossa kerrottiin liukutornien korkeudet ja liukujen
pituudet, joten minulla ei ole antaa tarkkoja tietoja niistä. Korkealla
kuitenkin oltiin ja pitkälle liu'uttiin. 😀
Otin videon, kun ukkelin nuorempi siskontytär liukuu. (En muuten ymmärrä sitä, miksi kuvanlaatu on videoissani aina niin huono, kun niitä katsoo Youtuben kautta. Läppäriltä katsottuna videot näyttävät ihan selviltä ja hyviltä. Pitäisiköhän kuvata kännykällä kameran sijaan? Miten te muut kuvaatte videoita? Olenkohan kysynyt tätä joskus aikaisemminkin?)
Toki piti videoida omakin liuku. Videoni on (huonon kuvanlaadun lisäksi) aika surkea siitä syystä, että minulla oli jostain syystä aina tapana ruveta pyörimään kesken matkan. Ehkä asentoni oli jotenkin väärä? Harmitti myös, kun minulla ei ollut sellaista kypärään kiinnitettävää kameraa, sillä oli vähän vaikea pitää kamerasta kiinni, kun vauhti oli aika kova, ja käsissä oli jättisuuret hanskat. En mielelläni olisi halunnut pudottaa kameraa viidakon keskelle.
Vaijeriliukujen jälkeen oli vuorossa snorklaus, joka suoritettiin varsin eksoottisessa ympäristössä, tippukiviluolassa maan alla. Meksikossa on runsaasti maanalaisia vesiesiintymiä (cenotes), ja sellaisessa "vesiluolassa" tämäkin snorklaus suoritettiin. Koska minulla ei ollut sitä uimapukua, olin valmistautunut jäämään snorklausreissulta pois ja odottelemaan muita ukkelin kanssa. Ukkelikaan ei voinut mennä snorklaamaan, koska tippukiviluola ei sopinut ahtaan paikan kammoisille. Periaatteessa se ei olisi sopinut uimataidottomillekaan (puolet seurueestamme oli uimataidottomia), mutta pelastusliivien kanssa uimataidottomatkin saivat mennä snorklaamaan.
Ukkeli keksi kuitenkin matkamuistomyymälän luona, että voisin ostaa myymälästä itselleni shortsit ja t-paidan ja uida niissä. Päätin siltä seisomalta tehdä niin. Elämäni ensimmäinen snorklausreissu ei saisi kaatua siihen, että minulla ei ollut uimapukua! Väliäkö sillä, että minulla ei edelleenkään ollut pyyhettä tai edes kampaa (kampa ei kuulu hienon naisen käsilaukun varusteisiin). Neonvihreä t-paita ja oranssit shortsit menivät oikein hyvin uima-asusta. Onneksi minulla oli jo kokemusta shortsien käyttämisestä, koska muuten en olisi varmasti kehdannut olla shortseissa, ja snorklausreissu olisi jäänyt tekemättä. (Minulla ei ole tippukiviluolasta tai snorklauksesta valitettavasti yhtään kuvaa, sillä jätin kamerani ukkelin hoitoon.)
Ensimmäinen snorklaukseni ei ollut mitenkään mieltä ylentävä kokemus, mikä johtui täysin ympäristöstä. Luola oli valaistu, mutta yleisvaikutelma oli silti kostea ja pimeä. Luolassa lenteli lepakoita, joita pelkään yli kaiken. Vesi oli kylmää, ja pinnan alla oli teräviä kiviä, joten piti edetä varoen, jottei olisi iskenyt polveaan kiveen. Pari kertaa kuitenkin iskin. Päätäkin piti muistaa varoa, koska katosta roikkui teräviä tippukiviä. Kaiken lisäksi kukaan ei ollut neuvonut, miten snorklausvarusteiden kanssa piti toimia. Ihmettelin aluksi esimerkiksi sitä, miksi maskini huurustui niin, etten nähnyt sen läpi yhtään mitään. Phoenixin-serkun mies valisti sitten minua, että minun piti hengittää suun kautta snorkkelin läpi eikä nenän kautta maskiin. No niinpä tietysti! Purin myös snorkkelin päätä niin voimallisesti, että sain leukaperäni pian niin kipeiksi, että odotin vain, milloin snorklaus loppuisi. Sitäkään en ymmärtänyt, mitä maskin läpi olisi pitänyt katsella. Ehkä niitä tippukivimuodostelmia, koska ei kai tippukiviluolassa sentään kaloja ole? Jälkeenpäin ajattelin, että olisin nauttinut kierroksesta paljon enemmän ilman snorklausvarusteita, koska nyt kaikki energiani kului niiden kanssa sähläämiseen. En kuitenkaan valita, vaan olen iloinen, että sain kokea tuonkin. Ainakin olen ensi kerralla vähän viisaampi.
Oletko sinä kokeillut köysilaskeutumista, vaijeriliukua tai snorklausta, tai tekisikö mielesi kokeilla jotakin näistä?
On hyvä päättää tämä postaus asiallisesti eli lentokoneen vessaan.
Auringonlaskuselfie.
Tämä matkalainen päättää raporttinsa nyt tähän. Kiitos, että jaksoitte lukea!
P.S. Ukkeli lähti Intiaan, ja minä lähdenkin tästä kohta Itä-Suomeen. Alkoivat kotimaisemat jo kyllästyttää. 😀
