Viisaus tulee idästä

Sen jälkeen kun appiukko sai uuden älypuhelimen, hän on kunnostautunut WhatsApp-viestien lähettelyssä. Viestit ovat tavallisimmin terveyttä koskevia litanioita, joita appiukko laittaa auliisti eteenpäin ainakin minulle. Tyypillisesti viesteissä neuvotaan, kuinka pitäisi syödä ja juoda, jotta pysyisi terveenä ja hyvinvoivana. Onpa joukossa ollut sellainenkin video, jossa kerrottiin, kuinka sormilla syömisestä on tulossa Intiassa uusi trendi. Hienommatkin hotellit ovat nyt alkaneet jättää ruokailuvälineet kattamatta, ja ihmisiä kannustetaan syömään perinteiseen intialaiseen tapaan sormin ja lisäämään tällä tavalla ruoasta saatavaa nautintoa.

Yleensä en appiukon viestilitanioita sen tarkemmin lueskele, mutta viimeisin viesti oli niin erikoinen, että sitä oli pakko tutkia perusteellisemmin. Kyse oli Rujuta Diwekar -nimisen ravitsemusterapeutin ja fitness-asiantuntijan ruokavaliosta, jota Diwekar suosittelee diabeetikoille ja kaikille niille, jotka haluavat pitää painonsa kurissa. Rujuta Diwekarin asiakkaisiin lukeutuu monia julkkiksia, kuten Kareena Kapoor ja Saif Ali Khan, mutta hänen tunnetuin tapauksensa taitaa olla Anant Ambani, joka pudotti Diwekarin avulla 18 kuukaudessa huikeat 108 kiloa. Toki Ambani harrasti myös liikuntaa - hänen esimerkiksi sanotaan kävelleen joka päivä 21 kilometriä - mutta liikuntahan on sivuseikka painonpudotuksessa, vai mitä.

Tässä lyhyt kooste Diwekarin ravitsemusohjeista.

Syö paikallisesti kasvatettuja hedelmiä, kuten banaaneja, viinirypäleitä, mangoja. Kaikissa hedelmissä on fruktoosia, joten ei ole väliä, syötkö mangon vai omenan.

Syö kookosta. Raasta tuoretta kookosta erilaisten ruokien, kuten pohan päälle. Kookoksessa ei ole lainkaan kolesterolia, ja se tekee vyötäröstäsi kapean.

Älä syö kaurapuuroa tai muroja aamiaiseksi. Ne ovat pakattuja elintarvikkeita, emmekä me tarvitse sellaisia. Ne ovat myös mauttomia ja tylsiä, eikä päivä saisi alkaa syömällä jotain tylsää. Aamiaiseksi pitää syödä pohaa, upmaa, idliä, dosia ja parathoja.

Kaappi täynnä pakattuja elintarvikkeita.

Ja kaupasta saa lisää.

Syö säännöllisesti valkoista riisiä. Tummaa riisiä emme tarvitse. Tumma riisi väsyttää painekeittimenkin, kun sitä pitää keittää viiteen tai kuuteen [painekeittimen] vihellykseen asti, joten miksi väsyttäisit sillä vielä vatsasikin? Riisin glykeeminen indeksi ei ole korkea vaan keskitasoa oleva, ja sitä voi vielä pienentää syömällä riisiä linssien tai jogurtin kanssa. Riisissä on paljon mineraaleja, joten riisiä voi syödä kolme kertaa päivässä.

Voit syödä samalla aterialla sekä riisiä että chapatia [vehnäleipää] tai sitten vain pelkkää riisiä - riippuu siitä, kuinka nälkäinen olet. Syö riisiä rohkeasti kaikilla aterioilla.

Valkoista riisiä ja chapati-leipää - samalla aterialla.

Syö gheetä [kirkastettua voita] päivittäin. Se kuinka paljon meidän tulisi gheetä syödä, riippuu ruoasta. Jotkin ruoat tarvitsevat enemmän gheetä kuin jotkin toiset, ja päinvastoin. Syö runsaasti gheetä. Se alentaa kolesterolia.

Älä pelkää ruokaa ja välttele esimerkiksi riisin tai gheen syömistä. Ruoasta pitäisi tulla hyvä olo.

Yhtään ei pelota syödä näitä.

Eikä näitä.

Syö vuodenajan mukaan. Syö monsuunikautena pakodoita [uppopaistettuja suolapaloja] ja jalebeja [sokerisiirapissa uitettuja makeisia]. Nälkä riippuu vuodenajasta. Joinakin vuodenaikoina tarvitsemme uppopaistettua ruokaa, joten syö silloin sitä.

Monsuunikausi on ympäri vuoden.

Syö enemmän, jos sinulla on kova nälkä. Anna vatsasi toimia oppaanasi ja päinvastoin.

Noudatan vain vatsani kutsua.

Älä koskaan tuijota kaloreita. Kiinnitä huomiosi ravintoarvoihin.

Kalorit. Mitä ne on?

Älä juo teetä aamulla ensimmäiseksi äläkä myöskään silloin, kun olet nälkäinen. Muutoin voit juoda teetä 2-3 kertaa päivässä ja käyttää teessä myös sokeria.

Sano EI vihreälle teelle. Ei vihreää, keltaista, violettia tai sinistä teetä.

Älä juo mehuja niin kauan kuin sinulla on suussasi hampaat, joilla pureskella vihannekset ja hedelmät.

Syö kaikkia perinteisiä ruokiamme. Kysy itseltäsi, onko tämä sellaista ruokaa, jota jo isoisä ja isoäiti söivät. Jos vastaus on kyllä, syö ruokaa rohkeasti.

Jo isoisä kävi täällä.

 
 

Violetti... tai ainakin jotain sinnepäin

Olen joskus osallistunut makrohaasteisiin, mutta siitä on hyvin kauan aikaa. Pienen Linnun järjestämiin makrohaasteisiin en ole koskaan osallistunut, mitä suuresti ihmettelen. Tässä on käynyt ihan selvästi jonkinlainen työtapaturma, mutta siihen tulee nyt korjaus.

Tämän viikon aiheena on violetti, joka tarjosikin mukavasti haastetta. Violetteja kuvauskohteita oli yllättävän vaikea löytää, mutta onneksi niitä löytyi kuitenkin muutama. Ennen minulla olisi ollut violetteja vaatteitakin, sillä tykkäsin aiemmin violetista väristä kovasti. Nykyään en violeteista vaatteista suuremmin perusta.

Makrokuvaus tarjoaa joskus ihan uusia kuvakulmia omaan elämään. Esineistä saattaa nimittäin lähempää tarkasteltuna paljastua jotakin sellaista, mitä niistä ei kauempaa katsoen huomaisi. Tässäkin hammasharjassa näkyy olevan jokin karva! Onneksi tämä on vain laatikosta löytynyt ukkelin varaharja, koska muuten olisi vallan huolestuttavaa, jos hammasharjoissamme olisi hämähäkinseittiä!

Korulaatikosta löytyi useampikin kuvauskohde. 

Tässä seuraavassa kuvassa tapahtui jokin ihmeellinen valoilmiö.

Korusta nousi tuollainen vihreä leimahdus, kun auringon valo osui siihen, vaikka korussa ei ole vihreää laisinkaan. Leimahdus tallentui kameralle vahingossa, ja vaikka kuinka yritin saada leimahdusta näkymään uudestaan, sitä ei enää tullut. Onkohan tässä kyse samantyylisestä auringon valon taittumisesta kuin auringon vihreässä välähdyksessäkin?

Joka tapauksessa toivon, että tällaisen kotikutoisen vihreän välähdyksen näkeminen merkitsee samaa kuin auringon vihreän välähdyksenkin. Vihreään välähdykseen liittyy nimittäin uskomus, että jos sen näkee, ei koskaan enää erehdy tunneasioissa. Sitä odotellessa...

Harissa-purkin kansi.

Osa kolumbialaista viidenkymmenentuhannen peson seteliä.

 Hushållspapper.

Talouspaperista tuli mieleeni, että minusta ne puoliarkkipaperit ovat hirveän ärsyttäviä. Puoliarkkeja pitää kumminkin ottaa aina kaksi palaa (vähintään), kun ei se yksi riitä mihinkään. Joskus pitää ottaa kolmekin palaa ihan vain siksi, että se puoliarkki ärsyttää niin paljon.

Tähän syvälliseen avautumiseen on hyvä lopettaa.

Mukavaa ystävänpäivän iltaa, kaikki blogiystävät - sekä tietysti myös live-elämän ystävät!

Muisto vain

Olin jo lapsena kirjaston suurkuluttaja, ja kirjasto olikin yksi lempipaikoistani. Raahasin kotiin kassikaupalla kirjoja, ja kirjoja oli kerrankin niin paljon, että muovipussi hajosi kesken matkan. Siinä olikin ihmettelemistä, miten saisin kirjat kotiin! Kirjastokortti oli pahvinen läpyskä (muistaakseni vaaleanpunainen), ja se piti näyttää aina lainatessa kirjastotädille. Jos kirjastokortti oli unohtunut kotiin, kirjastokortin numerokin riitti lainaamiseen. Muistan oman numeroni vieläkin, joten taisin joutua asioimaan pelkällä kirjastokortin numerolla aika usein, kun se on syöpynyt niin tiukasti mieleeni. Silloisen kotikyläni kirjastoon liittyy kaikenlaisia muistoja, mutta ikimuistoisin kaikista taitaa olla se, kun kaverini kaatoi vahingossa kokonaisen kirjahyllyn!

Yksi kirjaston erityispiirteistä oli se, että kirjastossa piti olla hiljaa. Teinivuosina taisi tulla hieman koeteltua kirjaston hiljaisuusvaatimuksia, mutta yleisesti ottaen niitä noudatettiin aika hyvin. Kirjasto onkin aina ollut paikka, joka hiljaisuudellaan ja rauhallisuudellaan on inspiroinut tutkimaan hyllyjä, ottamaan kirjan käteen, ihastelemaan kauniita kirjojen kansia ja pohtimaan, millainen lukukokemus kansien sisältä mahtaisi löytyä.

Kirjasto on ollut minulle tärkeä paikka läpi koko elämäni, ja onneksi kirjasto on sijainnut aina kohtuullisen matkan päässä kotoa. Nykyinen lähikirjastoni oli viime syksyyn asti läheisen kauppakeskuksen toisessa kerroksessa. Kirjasto oli iso, viihtyisä ja rauhallinen, ja siellä oli jopa pieni kattoterassi, jossa saattoi kesäisin istuskella. Loppuaikoina kirjaston tyyli alkoi kuitenkin muuttua. Lehtisali esimerkiksi muutettiin nuorten kokoontumistilaksi, ja lehtisali sai muuttaa entisestä valoisasta tilasta pienempään kopperoon. Lopullisesti kaikki muuttui viime syksynä, kun kauppakeskuksen laajennusosa valmistui, ja uusi kirjasto avattiin uudella puolella. 

Uusi kirjasto romutti täysin käsitykseni siitä, millainen kirjaston tulisi olla. Kirjasto sijaitsee nyt keskellä niin sanottua palvelutoria, kuntalaispalveluiden keskittymää, joka kokoaa samaan paikkaan kirjaston, terveysaseman, neuvolan, mielenterveys- ja päihdepalvelut, kaupungin yhteispalvelupisteen, Kelan palvelupisteen, HUS:n laboratorio- ja kuvantamispalvelut, nuorten tieto- ja neuvontapiste yESBOxin sekä kulttuurin ja taiteen kohtaamispaikka Kohtaamon. Kirjastoa kuvataankin kirjaston sivuilla seuraavasti: "Kirjaston aineistoja ja toimintoja on tilassa kaikkialla - ei voida oikeastaan nimetä mitään tiettyä tilaa ja sanoa, että tässä on kirjasto ja tuolla on vaikkapa neuvola."

Tervetuloa kirjastoon. Ensimmäisenä ovat vastassa kirjojen palautusautomaatit sekä varattujen kirjojen noutohyllyt. Oikealle jää järjestyksenvalvojien tiski.

Kun ensimmäisen kerran kävin kirjastossa, en löytänyt kuin osan kirjastosta. Harhailin lastenkirjaosastolla ja ihmettelin, missä aikuisten kirjat olivat. Onneksi paikalla oli runsaasti henkilökuntaa opastamassa ja perehdyttämässä uuteen kirjastoon (heitä todellakin tarvittiin!), ja sain kuulla, että kirjasto jatkui yhteispalvelupisteen jälkeen ja että myös aikuisten osasto olisi siellä.

Aikuisten osasto häämöttää tuolla hyvin kaukana, kuten myös kirjaston palvelutiski.

Kuvassa näkyvällä alueella toimivat muun muassa HSL ja Kela, ja kattoon ripustetuista tauluista voi seurata, kuinka pitkä jono on esimerkiksi Kelaan. Arkipäivisin odotustila on usein aivan tupaten täynnä eri maiden kansalaisia, ja pisin jonotusaika, jonka olen Kelaan nähnyt, on ollut vähän yli kaksi tuntia.

Sama toiseen suuntaan.

Kirjaston palvelutiski on siis kaukana kirjaston "sisäänkäynnistä", ja jos haluaa saada kirjastopalveluja oikeilta ihmisiltä, on suunnattava kerroksen melkein perimmäiseen nurkkaan. Hämmentävää on se, että järjestyksenvalvojilla on kumminkin palautusautomaattien vieressä oma pisteensä, jossa istuu yleensä kaksi järjestyksenvalvojaa. En ole vielä oikein ymmärtänyt, miksi kirjastossa/palvelutorilla pitää olla noin näkyvä järjestyksenvalvonta, mutta kai silläkin jokin hyvä syy on. Kirjaston palvelutiskille pääsy on pienen työn takana, sillä vastassa on niin monimutkainen vuoronumerolaite, että minäkin tarvitsin ensimmäisellä kerralla peräti kaksi ihmistä neuvomaan, kuinka laite toimii.

Ymmärrän palvelutorin mukanaan tuomat edut, sillä samassa tilassa olo helpottaa varmasti kirjaston ja muiden tahojen välistä yhteistyötä. Palveluja löytyykin monenlaiseen tarpeeseen. Esimerkiksi senioritoiminta on vilkasta, mikä on tärkeää siitäkin syystä, että alueella ei ole ikäihmisten palvelukeskusta, kuten monella muualla alueella Espoossa. Kirjaston lavalla järjestetään muun muassa seniorijumppia, mikä herätti minussa aluksi ihmetystä. On hyvä, että ikäihmisten hyvinvointia edistetään tuomalla palvelut sinne, missä ikäihmisetkin ovat, mutta onko kirjasto kuitenkaan ihan oikea paikka jumppatuokioihin? Nuorisotoiminnasta kirjastolla on jo ennestään paljon kokemusta, eikä uusi kirjasto ole ainakaan huonontanut nuorten palveluja. On äänieristetty musiikkistudio, soittohuone ja paljon muuta.

Tällaiselle tavalliselle kirjastokäyttäjälle, joka käyttää vain kirjaston peruspalveluja, kirjasto on kuitenkin muuttunut aivan vieraaksi paikaksi. Kärsin kirjaston hälystä ja markkinatunnelmasta, eikä minun teekään mieli viipyä kirjastossa yhtään sen kauemmin kuin on pakko. Levällään olevan kirjaston hyvä puoli on se, että se on helposti lähestyttävä (sinne saattaa eksyä jopa vahingossa!), mutta samalla kirjasto on menettänyt kirjaston luonteensa. Aikuisten osastolla - joka siis on siellä peränurkassa - voi vielä aistia jonkinmoisia muistoja entisiltä kirjastoajoilta, mutta kokonaisuudessaan kirjasto ei ole minusta enää kirjasto. Mutta ehkä nykypäivän kirjasto onkin tällainen - kuin marketti, jossa käydään asioimassa eikä oleskelemassa.

Olisi kiva kuulla, millainen rooli kirjastolla on ollut sinun elämässäsi. Pitäisikö kirjaston olla edelleen hiljainen ja rauhallinen paikka, vai onko aika jo ajanut hiljaisen kirjaston ohi?

Stressinpaljastin

Stressi on varmasti enemmän tai vähemmän tuttua meille kaikille. Suuri osa stressistämme saattaa kuitenkin olla tiedostamatonta, jota voi olla vaikea havaita. Tiedostamattoman stressin syytkin olla usein vähemmän ilmeiset kuin esimerkiksi työuupumuksen, ja pahan olon taustalta voi löytyä vaikkapa tukahdutettuja tunteita. Liiallista stressiä olisi kuitenkin tärkeä välttää, sillä stressi voi aiheuttaa monenlaisia sairauksia, tai ainakin olla osasyy niiden kehittymiseen. Mutta kuinka välttää stressiä, jos ei edes tajua stressaavansa, saati sitten tiedä stressin aiheuttajaa? Eikö olisi kätevää, jos olisi olemassa stressinpaljastin? Olisihan se valtavan näppärää, jos olisi laite, joka paljastaisi, millaisissa tilanteissa stressaannumme. Niin osaisimme ottaa rauhallisemmin ja eläisimme elämämme onnellisina loppuun asti.

Itse asiassa sellainen laite onkin jo olemassa, tai näin ainakin kuulin väitettävän. Spire on mindfulness- ja aktiivisuustunnistin (mindfulness and activity tracker), jonka toiminta perustuu hengitystaajuuden ja -rytmin analysointiin. Hengitys nimittäin paljastaa mielentilamme: Kun hengitämme hitaasti ja tasaisesti, olemme rauhallisia, ja kun hengitämme nopeasti ja tasaisesti, olemme keskittyneitä. Stressaantuneina tai jännittyneinä hengityksemme on sen sijaan nopeaa ja epätasaista. Spire pystyy havaitsemaan rintakehän laajenemisen ja palautumisen ja määrittelemään rintakehän liikkeen perusteella hengitystaajuuden ja -rytmin. Hengitys puolestaan paljastaa mielentilamme: hengitysrytmi on siis yhtä kuin mielemme rytmi.

Miksi ihmisen pitäisi sitten tietää, miten hän hengittää? Siksi, että samalla kun hengitys voi paljastaa stressin, hengitys on myös keino kontrolloida stressiä. Hengitys on asia, johon pystymme itse vaikuttamaan. Hengittämällä syvään pystymme rauhoittamaan itsemme, ja kun stressi vähenee, ajatuksemme toimivat kirkkaammin, ja meistä tulee tuottoisempia ja luovempia.

Kuulostaa aikamoiselta, vai mitä? Minusta Spire kuulosti ihan huuhaalta, mutta niin utelias olin, että piti tilata laite itselleni. Halusin testata, toimisiko Spire ja voisiko siitä olla jotain hyötyäkin.

Selvennykseksi sanottakoon vielä, että Spire-kokeilu on tehty täysin omaehtoisesti ja omakustanteisesti. Kukaan ei siis ole lähestynyt minua asian tiimoilta, ja laitteenkin olen maksanut itse. En tiedä, saako Spirea suomenkielisenä tai ylipäänsä Suomen markkinoilta vielä ollenkaan, mutta itse en ainakaan löytänyt Spiresta minkäänlaista suomenkielistä tietoa. Kertokaahan, jos tiedätte asiasta jotakin.

Spire ja kaunis korkista tehty langaton laturi.

Spire on melko tarkalleen tulitikkuaskin kokoinen.

Spire kiinnitetään joko rintaliiveihin (kuppien väliin keskelle) tai housunkaulukseen ensimmäisen vyölenkin tienoille. Itse olen käyttänyt Spirea vain rintaliiveissä, joten en osaa sanoa, miten hyvin laite housunkaulukseen asetettuna toimisi, mutta rintaliiveissä se ainakin tuntuu toimivan moitteettomasti. Vaikka laite näyttää kylmän metalliselta, se ei sitä ole, vaan sitä on oikeastaan aika miellyttävä käyttää. Olen kokeillut laitetta nyt kymmenisen päivää, joten pystyn tekemään jo jonkinlaisen yhteenvedon.

Spire toimii Bluetooth-yhteydellä kännykkään, ja kännykästä voi tarkkailla hengityksensä aaltoilua ja hengitystiheyttä reaaliajassa.

Tuntuu jotenkin rauhoittavalta katsella, kuinka oma hengitys piirtää aaltomaista viivaa. Kuka mistäkin hupinsa saa! 😀

Spire tunnistaa hengityksestä kolme eri mielentilaa: rauhallisen (calm), keskittyneen (focus) sekä stressaantuneen/jännittyneen/hermostuneen (tense). Mielentilojen lisäksi Spire tunnistaa aktiivisuuden sekä paikallaan olon. Spiren mittayksikkö on jakso (streak), joka alkaa, kun samaa mielentilaa tai aktiivisuuden tasoa on jatkunut vähintään kaksi minuuttia.

Spireen voi asettaa erilaisia hälytyksiä omien toivomustensa mukaisesti. Jos siis haluaa tietää vaikkapa sen, kun stressitilaa on jatkunut kaksi minuuttia, Spiren voi laittaa hälyttämään kahden minuutin stressijakson jälkeen. Hälytykset voi asettaa sekä kännykkään että Spireen tai vain jompaankumpaan. Hälytykset voi jättää kokonaan poiskin, jos vain haluaa tutkiskella tuloksia jälkeenpäin.

Itse asetin Spiren ilmoittamaan, jos olen ollut stressaantuneena kaksi minuuttia tai vetämättä henkeä syvään tunnin. Kaksi minuuttia on minusta sopiva aika stressihälytykselle, sillä silloin saa itsensä "rysän päältä" kiinni. Pystyy heti tuoreeltaan miettimään, mitä teki tai ajatteli kyseisellä hetkellä, ja stressin aiheuttaja paljastuu.

Hälytykset voi yhdistää myös karttapaikannukseen ja kalenteriin, jotta näkee, missä oli tai mitä teki kyseisen hälytyksen aikana.

Tule Ikeaan, meillä stressataan. 😀

Kun laite aivan ensimmäisen kerran värähteli stressin merkiksi, suorastaan pelästyin. Olin istunut sohvalla kaikessa rauhassa läppärini kanssa ja unohtanut koko laitteen. Pomppasin säikähtäneenä ylös ja ihmettelin, miksi laite hälytti. Enhän minä ollut mitään tehnyt! Sitten tajusin, että olin ajatellut yhtä menneisyydessä tapahtunutta juttua, joka on jäänyt kaivelemaan minua. Spire havaitsi mielipahani ja hengitykseni muuttumisen ja ilmoitti siitä nyt minulle. Uskomatonta.

On ollut äärimmäisen mielenkiintoista - joskus jopa huvittavaakin - havaita, millaiset asiat saavat minut stressaantumaan. Kun kävin siivotessani läpi vanhoja lapsuusajan valokuvia, Spire värisi ahkeraan, mikä pani miettimään. Kun olin kaupan sovituskopissa sovittamassa vaatteita, myyjä kävi jatkuvasti kiekumassa sovituskopin ulkopuolella, että jos haluaisin muita kokoja, minun pitäisi vain pyytää häneltä. Hermohan siinä meinasi mennä, kun en saanut rauhassa keskittyä sovittamiseen, ja Spirekin huomasi tämän. Spire hälytti myös, kun istuin ravintolassa ja yritin valita ruoka-annostani, tai kun puhuin puhelimessa univaikeuksistani. Jos luin netistä jotakin mieltäni kuohuttavaa, Spire huomasi senkin. Tuntui melkein, että Spire osasi lukea ajatukseni. Erityisen huvittavaa oli, kun lueskelin netistä silmäpusseista ja siitä, miten silmäpusseista pääsisi mahdollisimman nopeasti eroon. Eiköhän Spire ruvennut värisemään sen merkiksi, että olen stressaantunut. Stressin aihe tämäkin!

Vastaavasti olen ollut keskittynyt esimerkiksi lukiessani, syödessäni, autolla ajaessani, kirjoittaessani, televisiota katsoessani, valokuvatessani - ja anopin kanssa puhelimessa puhuessani!

Todistettua tietoa joogan rauhoittavasta vaikutuksesta!

Spiressa on myös kuunneltavia ekstroja (boosts), jotka pitävät sisällään muun muassa apukeinoja rauhoittumiseen, työntekoon ja keskittymiseen sekä opastettuja meditaatioita.

Itse en ole noista ainakaan vielä sen suuremmin innostunut, vaikka jotkin niistä ovatkin ihan ok.

Hengitys kuuden minuutin stressinvähennysekstran jälkeen.

Yksi ekstra (Get Revitalized) oli suorastaan omituinen. Sen loppuhuipennus oli: "Now, get off that couch and go make some shit happen."

Okei.

Mielenkiintoinen lisäelementti Spiressa ovat sähköpostit, joita tulee Spirelta ensimmäisen käyttöviikon ajan.

En ole tällaiseen "henkilökohtaiseen" opastukseen minkään muun laitteen yhteydessä ennen törmännyt, ja käytäntö on tuntunut todella mukavalta. Tulee sellainen olo, että laitteen käyttäjistä oikeasti välitetään.

Aktiivisuusmittarina Spire on surkea. Spire laskee toki askeleet (mitään muuta se ei sitten aktiivisuudesta kerrokaan), mutta tulosten oikeellisuus arveluttaa. Käytin kolmena päivänä Spirea ja Polarin urheilukelloa samanaikaisesti, jotta voisin vertailla niiden askelmääriä toisiinsa. Spiren laskema askelmäärä jäi jokaisena päivänä paljon alle Polarin askelmäärän, ja jonakin päivänä ero oli niinkin huima kuin reilut 3000 askelta. En tosin tiedä, kumpaan laitteeseen enemmän uskoa, kun nuo ranteessa pidettävät mittarithan laskevat jokaisen kädenheilautuksen askeleeksi.

Suurin ongelma Spiressa on minusta se, että Spire joskus ikään kuin jumittuu aktiivisuusnäyttöön aktiivisuusjakson jälkeen, ja saattaa kestää kymmenenkin minuuttia, ennen kuin Spire palautuu normaaliin hengitystiheysnäyttöön.

Spire siis näyttää tätä, vaikka olisin istunut jo kymmenen minuuttia.

Askeleet ja kaloritkaan eivät tuossa näytössä näy, vaan nuo lukemat näyttävät aina nollaa. Olen antanut kummastakin asiasta palautetta Spirelle, ja toivon, että niihin tulee tulevaisuudessa parannus. Ainakin Spirella tunnutaan suhtautuvan palautteeseen erittäin myönteisesti, ja tuotetta kehitetään jatkuvasti käyttäjien toiveiden mukaiseksi.

Toinen asia, jota hieman ihmettelen, on se, että Spire ei aina tunnista stressiäni, vaikka itse aivan selvästi tunnen stressaavani tai jännittäväni. Yksi mahdollinen selitys on se, että jännitys ei näy hengityksessäni, vaikka se kehossani muuten tuntuisikin. Joskus taas Spire on ilmoittanut minun olleen stressaantuneen, vaikka en todellakaan ole sitä ollut. Näitä sattuu kuitenkin aika harvoin, ja yleisesti ottaen Spire on hämmästyttävän tarkka. Laite on ollut todella myönteinen yllätys.

Spiresta voi lukemani mukaan olla hyötyä varsinkin sellaisille, joilla on ADHD tai jotka kärsivät paniikkikohtauksista tai ahdistuksesta, mutta Spire on erinomainen apuväline myös kaikille muille, jotka haluavat tulla tietoisemmaksi omasta stressistään ja stressin syistä. Itse olen ollut Spireen erittäin tyytyväinen, eikä sadan euron hinta ollut minusta lainkaan paha, kun ottaa huomioon, millaisen hyödyn Spiresta voi saada. Ei tarvitse edes joogata tai meditoida, kun pelkästään hengittämälläkin voi saavuttaa tasapainoisemman mielen!

Jos Spire kiinnostaa, suosittelen katsomaan Spiren perustajan, Neema Moravejin erinomaisen 12 minuutin mittaisen esittelyn aiheesta:
What your breath is telling you

Tämä video puolestaan herätti minun kiinnostukseni Spirea kohtaan:
Kassandra Reinhardtin arvostelu Spiresta:
Mindfulness & Activity Trainer - Spire Review

Rauhallista sunnuntaita!

Edit. kello 18.00. Tein äsken uuden päivityksen Spireen. Nyt nuo molemmat ongelmat, joista kerroin antaneeni Spirelle palautetta, oli korjattu! Aivan käsittämättömän tehokasta toimintaa!

Alku

Ajattelin edetä sen minun manifestini kanssa sillä tavalla, että teen aina kuukauden alussa pienen koosteen siitä, miten olen edistynyt. En kuitenkaan aio pitää manifestia minään kiveen kirjoitettuna päämääränä, jonka tavoitteet minun pitää väkisin runnoen saavuttaa. Toivomus on toki tulla lopulta sellaiseksi ihmiseksi kuin manifestissa toivoin, mutta lopullisen toteutumistavan saa elämä päättää. Muuten voi käydä niin, että keskityn liian intensiivisesti johonkin, ja minulta menee samalla jotain muuta tärkeää ohi. Siksi olen ajatellut katsoa, mitä eteen tulee, hyväksyä jokaisen kokemuksen ja kiittää vastoinkäymisistäkin. Jätän siis manifestin hautumaan alitajuntaani ja palaan siihen ehkä joskus myöhemmin. Sillä välin elän elämääni, mutta hyvin toisella tapaa kuin ennen, pysähtyen ja pohtien.

Yritän nähdä elämän uudessa valossa pääasiassa tietoisen läsnäolon keinoin, mutta en kuitenkaan halua noudattaa orjallisesti tietoisen läsnäolon "oppeja". En halua syödä jonkun toisen valmiiksi pureskelemaa. Jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija, ja minusta tuntuisi hassulta pitää jonkun toisen ajatuksia absoluuttisena totuutena ja minun elämääni sellaisinaan sopivina. Sen sijaan haluan ammentaa tietoa monista eri lähteistä ja omaksua niistä sen, minkä koen itselleni tärkeäksi ja oleelliseksi. (Samalla tietysti toivon, että joku muukin saisi havainnoistani jotain hyötyä tai iloa.) Jos jokin asia ei minuun vetoa, jätän sen kylmästi huomioimatta, kuten esimerkiksi sen meditoinnin. Tai ehkä voisi sanoa, että jätän asian hautumaan, koska eihän sitä koskaan tiedä. Uskon, että saavutan tyynemmän, tasapainoisemman ja läsnäolevamman elämän omalla tavallani.

(En tiedä, onko tietoinen läsnäolo yleisesti hyväksytty suomennos mindfulness-sanalle, mutta sitä kuitenkin käytän, koska jostain syystä en vain pysty käyttämään mindfulnessia. Kai se tuntuu minun suuhuni aivan liian trendikkäältä termiltä, ja minunhan pitää aina ihan periaatteesta vastustaa kaikkea trendikästä. 😊)

Kirjoittelen nyt ainakin tällä kertaa joitakin kuluneen kuukauden aikana tekemiäni havaintoja. (Kohtia on neljä, joten ei tämä ihan loputtomiin jatku.) Kuvituksena on lapsena saamiani synttärikortteja, kun en muitakaan kuvia jaksanut ottaa tähän keksinyt. Sopivathan ne tavallaan teemaan, kun on kasvusta kysymys.

1. Rakas päiväkirjani

Elämä on täynnä ohikiitäviä hetkiä, ja ohikiitävinä hetket myös pysyvät, ellei pysähdy ja ota niistä kiinni. Oivallinen tapa ikuistaa hetket on kirjoittaa niistä päiväkirjaan. Kirjoittelin nuorempana ahkerastikin päiväkirjaan, mutta parikymppisenä kirjoittelu loppui. Päiväkirjoja tulee harvoin jälkeenpäin luettua, mutta se ei olekaan minusta päiväkirjaan kirjoittamisen pointti, vaan tärkeintä on pysähtyä päivän päätteeksi pieneksi hetkeksi ja miettiä kulunutta päivää. Muuten päivistä tulee toistensa kaltaisia, ja päivistä tulee viikkoja, viikoista kuukausia ja kuukausista lopulta vuosia.

Hankin siis vuoden aluksi päiväkirjan sekä muistikirjan ja -vihkoja. Hieman kuitenkin pelotti pitkän tauon jälkeen, että päiväkirjaan kirjoittaminen alkaisi tuntua työltä, enkä jaksaisikaan enää jonkin ajan päästä kirjoitella. Ratkaisin ongelman sillä tavalla, että hankin päiväkirjan, jossa on kullekin päivälle tarpeeksi vähän kirjoitustilaa. 😀

Coelhon kalenteri inspiroi värikkyydellään kirjoittamaan.

Ajattelin ensin, että kirjoittaisin kirjaan vain mukavia asioita, ja tekisin päiväkirjasta sellaisen "positiivisuuspäiväkirjan", jota olisi myöhemminkin mukava lukea. Pian kuitenkin totesin, että sellainen ei ole minua: pelkkien myönteisten juttujen kirjaaminen tuntuisi minusta teennäiseltä ja valheelliselta, kun kumminkin tietäisin, että kaikki päivät eivät ole olleet pelkästään iloisia. (Samasta syystä ajatus kiitollisuuspäiväkirjan pitämisestä ärsyttää minua suuresti.) Päätin kuitenkin kirjoittaa kirjaan niin, että yrittäisin löytää kielteisistä asioistakin jotain hyvää ja nähdä pettymykset ja takaiskut mahdollisuutena oppia jotakin.

Muistikirjan ostin sitä varten, että voisin kirjoittaa siihen tekemiäni havaintoja ja huomiota. Asioiden kirjoittaminen muistiin ja niiden pohtiminen luo tunteen siitä, että minulla on jonkinlainen ote elämääni. Kirjoittaminen tekee myös havainnot konkreettisemmiksi ja auttaa huomaamaan, että edistystä tapahtuu. Jos en koskaan pysähdy pohtimaan, en myöskään opi, vaan toistelen samoja ajatus- ja käyttäytymismalleja päivästä toiseen.

Kirjoitan kirjaan myös lukemiani tai kuulemiani ajatuksia, jotka puhuttelevat minua tai jotka tuntuvat sillä hetkellä jollakin tavalla merkityksellisiltä, vaikka en tietäisikään, miksi. Olen kirjoittanut kirjaan muun muassa Kaija Koon lausahduksen, jonka luin viimeisimmästä Anna-lehdestä (kyllä, naistenlehdetkin herättävät ajatuksia):

"Tieto kuoleman vääjäämättömyydestä on ihmiselle kuin pahin kepponen. Ilman tätä tietoa maailma olisi varmasti toisenlainen. Olisiko meillä edes uskontoja? Eläisimmekö vain hetkessä ilman suunnitelmia?"

Yritän myös pohtia asioita monipuolisemmin kuin ennen: en pelkästään päällä, kuten minulla on ollut tapana, vaan myös sydämellä ja keholla. Tällä tavalla asioista voi aueta aivan uusia puolia, ja voi löytyä se minun totuuteni, jolloin itseni näköisen elämän eläminen helpottuu.

2. Lue huuliltani

Minun on aina ollut vaikea ilmaista toisille (paitsi ihan läheisimmille) ihmisille kielteisiä tuntemuksiani, enkä ole koskaan oikein ymmärtänyt, mistä syystä. Erään taannoisen episodin yhteydessä selitys kuitenkin pamahti mieleeni kuin salama kirkkaalta taivaalta: minun on vaikea ilmaista toisille kielteisiä ajatuksia siksi, etten tiedä, miten toinen tulee reagoimaan. Pelkään loukkaavani toista, ikään kuin toinen ihminen olisi tehty lasista ja hän hajoaisi sillä hetkellä, kun minä sanon jotain kielteistä. Monesti oletan tai toivon toisen arvaavan, miltä minusta tuntuu. Ajattelen, että kyllähän toinen nyt osaa lukea rivien välistä. Tämä on johtanut pettymyksiin, kun toinen ei olekaan "ymmärtänyt" minua, ja samalla myös epämääräiseen tyytymättömyyden tunteeseen, kun olen alitajuisesti tiennyt, etten ole ilmaissut itseäni niin kuin olisin sisimmässäni halunnut.

Tajusin samalla jotain muutakin: minä en ole vastuussa siitä, mitä toinen ihminen tuntee. Ei ole minun tehtäväni yrittää arvailla, miten toinen ottaa minkäkin tiedon vastaan, koska enhän minä voi sitä kumminkaan tietää. Minun velvollisuuteni on ilmaista toiselle ihmiselle mahdollisimman tarkkaan, miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen, ja siihen loppuu minun velvollisuuteni. Miten toinen ihminen reagoi, on hänen "työmaataan". Olen tavallaan velkaa toiselle sen, että ilmaisen ajatukseni mahdollisimman selvästi, mutta ennen kaikkea olen velkaa sen itselleni. Sillä jos en ilmaise itseäni selvästi, minä olen se, joka tulee kärsimään.

Toinen syy, miksi en mieluusti ilmaise kielteisiä ajatuksiani tai tuntemuksiani, on se, että minulla on asiasta huonoja kokemuksia. On sellaisia ihmisiä, joilta on turha odottaa minkäänlaista ymmärrystä tai myötätuntoa. Jos sellaiselle ihmisille paljastaa syvimpiä tuntojaan, saa hyvin todennäköisesti tiskirätin naamalleen. Tuo ihminen saattaa mitätöidä kokemukseni sivuuttamalla sanomani täysin tai rupeamalla kertomaan omasta ongelmastaan, joka on tietenkin paljon pahempi kuin minun ongelmani. Hän saattaa olla jopa myös hieman huvittunut ja saada minut tuntemaan, että olen huono ja lapsellinen, kun tunnen mitä tunnen. Lopulta häpeän sitä, että olen mennyt paljastamaan ajatukseni, ja kynnys kertoa tuntemuksistani tulevaisuudessa kasvaa entistä korkeammaksi.

Mutta nyt olen ruvennut ajattelemaan niin, että ei ole minun ongelmani, jos joku ei osaa kuunnella tai olla myötätuntoinen. Ongelma on sillä toisella. Minä en tarvitse toisen ihmisen hyväksyntää tai allekirjoitusta sille, mitä tunnen. Minun ei tarvitse antaa toisen ihmisen saada minusta henkistä yliotetta, vaan voin pysyä vahvana ja varmana omista tuntemuksistani: minä tunnen näin, ja minun tunteeni ovat aitoja ja tosia. Jos toinen ihminen haluaa litistää tai mitätöidä tunteeni, niin se kertoo aika paljon hänestä itsestään. Minä voin kulkea pystypäin ja olla ylpeä siitä, että uskallan ilmaista itseäni. Toisaalta minun ei myöskään tarvitse ehdoin tahdoin kiduttaa itseäni, sillä joillekin ihmisille on vain parempi olla kertomatta juuri mitään ja puhua vain arkisista asioista. Eivät he tule kuitenkaan koskaan toisenlaisiksi muuttumaan.

3. Kaikki tehot irti!

Olen aina ollut sellainen ihminen, jonka pitää saada hommat mahdollisimman nopeasti tehtyä. Hitaushan on laiskan ja saamattoman ihmisen tunnusmerkki! Vieläkin parempi on, jos menossa on monta hommaa samanaikaisesti, koska silloin tulee nopeasti valmista. Tuleehan sitä valmista yleensä lopulta, mutta monen asian tekeminen samanaikaisesti ei tunnu minusta hyvältä. Sen sijaan että tuntisin itseni tehokkaaksi ja taitavaksi multitaskaajaksi (hyi, trenditermi tämäkin), tunnen koheltavani ja sekoilevani.

Nyt olen pyrkinyt toimimaan toisin. Teen asiat rauhallisesti (jos ei ole oikeasti kiire) ja keskityn yhteen asiaan kerrallaan. Kerron aivan arkisen esimerkin.

Inhoan yli kaiken laukkujen pakkaamista ja varsinkin purkamista, mikä johtuu varmasti suurelta osin siitä, että minulla on aina ihan järkyttävät määrät tavaraa mukana. Yritän siksi purkaa laukut mahdollisimman nopeasti ja huiskia tavarat nopeasti paikoilleen, jotta pääsisin nopeasti mukavampien hommien pariin. Kun tulin viimeksi Itä-Suomesta, päätin purkaa laukkuni rauhallisesti ja keskittyen, koska minulla ei todellisuudessa ollut mikään kiire. Mietin rauhassa, mihin mikäkin tavara tulee, ja liikuin hitaammin kuin tavallisesti (yleensä säntäilen). En miettinyt, mitä laukkujen purkamisen jälkeen tekisin, vaan keskityin täysin laukkusavottaan, vaikka se onkin niin vastenmielinen homma. Pyrin pitämään koko ajan "paketin kasassa". Lopputulos oli hämmästyttävä. Minusta tuntui, että törmäilin vähemmän, en pudotellut tavaroita, ja luulen, ettei laukkujen purkamiseen mennyt yhtään sen kauemmin aikaa kuin jos olisin yrittänyt purkaa tavarat nopeasti - ehkä jopa päinvastoin! Mikä tärkeintä: tunsin koko ajan oloni rauhalliseksi ja hallituksi, kun tein asiat keskittyen ja kiiruhtamatta. Miten hieno ja harvinainen tunne meikäläiselle!

Olen yrittänyt toimia muissakin asioissa samalla tavalla. Käsken itseni ottamaan rauhallisesti ja keskittymään siihen, mitä olen kulloinkin tekemässä. Tuon mieleni takaisin sieltä, missä se kulloinkin vaeltelee, ja palautan sen käsillä olevaan hommaan. Sanon itselleni, että nyt teen tätä; muut hommat saavat odottaa.

Netti on oikea ajatusten ja keskittymisen pirstaloija. Minulle käy monesti niin, että rupean lukemaan jotakin nettisivua, mutta mieleeni pulpahtaa kesken kaiken jokin toinen juttu, joka minun piti katsoa. Ennen kuin ehdin tajutakaan, olen jo jättänyt alkuperäisen nettisivun ja syöksynyt toiselle. Lopulta minulla saattaa olla auki kymmenenkin välilehteä, ja olen tyystin unohtanut, mitä olin alun perin tekemässä.

Nykyään otan "aikalisän": aina kun minulle tulee mieleen jokin toinen juttu, joka minun pitäisi katsoa, pysähdyn. Havaitsen, että nyt minulle tuli tämmöinen tarve mennä toiselle nettisivulle - mitä teen? Lähdenkö toiselle sivulle vai pysyttelenkö alkuperäisellä? Kumpi tuntuu tärkeämmältä? Sitten joko hylkään mieleeni tulleen ajatuksen, tai jos se toinen asia tuntuu tärkeältä, avaan sitä varten valmiiksi uuden välilehden tai kirjoitan asian ylös, jottei se unohtuisi. Tuo pieni pysähtyminen on ratkaiseva, sillä se saa minut tuntemaan, etten ole impulssieni vietävissä. En ole internetin orja, vaan netti on minun hallinnassani.

Nalle. ❤

4. Mañana... Maybe

Olen aivan erinomaisen hyvä viivyttelemään ja siirtämään vastenmielisten juttujen tekemistä viimeiseen asti. Viivyttelen ja viivyttelen, vaikka tiedän, että vastenmielinen homma pitää kuitenkin lopulta hoitaa, ja vaikka viivyttelystä tulee niin kurja olo. Ahdistaa ja kiukuttaa, enkä saa tehdyksi oikein mitään muutakaan kunnolla. En pysty keskittymään täysillä mihinkään, kun se inhottava homma painaa takaraivossa.

Olen nyt muutaman kerran kokeillut sellaista, että yksinkertaisesti pakotan itseni tekemään sen kaikkein vastenmielisimmän homman ensimmäiseksi. Kun se on saatu alta pois, voi tehdä kaikkea muuta. Tämä saattaa kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei todellakaan ole ollut. Vastenmieliseen työhön tarttuminen (siis ennen kuin on viimeinen pakko) on tuntunut aivan käsittämättömän suurelta ponnistukselta! Kokemus on kuitenkin osoittanut, että se onnistuu, vaikka tahdonvoimaa siinä kyllä vaaditaan.

Kun olen saanut sen ikävän jutun tehdyksi, olo on keventynyt ihan uskomattoman paljon. Mieli on tuntunut jotenkin kirkkaammalta, ja olo on ollut helpottunut. On tullut sellainen pystyvä ja itsetyytyväinen olo: sain tuommoisenkin veemäisen homman tehtyä, vaikka ei ollut vielä viimeinen pakkokaan! Tämä on minulle ihan uusi tunne, ja minulle onkin avautunut uusi tietoisuus siitä, miltä tuntuu, kun ei vetkuttele. Kun olen saanut ikävimmän homman pois päiväjärjestyksestä, muiden juttujen tekeminenkin tuntuu aivan toisenlaiselta, niin paljon helpommalta. Uskon, että mitä useammin pakotan itseni toimimaan heti ja olemaan viivyttelemättä, sitä paremmin alan muistaa tuon helpottuneen ja tyytyväisen olon, joka homman tekemisestä seuraa. Uskon myös, että uudenlaiset onnistumisen kokemukset kannustavat käyttäytymään jatkossakin samalla tavalla.

Kaikkea ikävää ei voi kuitenkaan hoitaa heti alta pois, vaan joskus asiat jäävät itsestä riippumattomista syistä kesken. Olen kova stressaantumaan sellaisesta, jos jokin asia jää roikkumaan, vaikka itse haluaisin hoitaa homman loppuun. On niin vaikea hyväksyä keskeneräisyys ja siihen liittyvä epävarmuuden tunne. Perjantaina kävi esimerkiksi niin, että postissa oli tullut firmalle monen monta kummallista TyEL-maksulappua, joiden summat ja päivämäärät eivät vastanneet lainkaan todellisuutta. Oli liian myöhäinen ajankohta soitella enää mihinkään ja selvittää asiaa: minulla oli siis koko viikonloppu aikaa murehtia ja stressata!

Aiemmin olisin saanut kirjeet avattuani hirveän hepulin: ai kamala, nyt tuli tällainen juttu; mitä ihmettä teen?! Tällä kertaa sanoin kuitenkin itselleni, että ihan rauhallisesti nyt, ei hätää; mietitäänpä asiaa hetki. Hengitin syvään, enkä antanut paniikin herätä. Kun tajusin, että joutuisin odottamaan joka tapauksessa maanantaihin, päätin tehdä asian eteen sen, minkä sillä hetkellä saatoin. Laskin siis viime vuoden palkat ja tein muut tarvittavat valmistelut maanantaiaamun puhelinkeskustelua varten. Aiemmin olisin luultavasti heittänyt kirjeet jonnekin nurkkaan, enkä olisi tehnyt asian hyväksi mitään, kun eihän asia kuitenkaan tulisi loppuunkäsitellyksi ennen maanantaita. Sitten olisin aina ohimennessäni nähnyt kirjeet, muistanut asian ja ahdistunut. Kun tein nyt kaiken sen, minkä sillä hetkellä pystyin, minulle tuli tunne, että homma oli minun puoleltani kunnossa. Enempää en voinut tehdä. Niin mielikin sai rauhan.

Nyt päästän teidät pahasta ja lopetan tähän. Sen kuitenkin vielä sanon, että olen jo tämän ensimmäisen kuukauden aikana ollut todella ihmeissäni siitä, miten paljon pienetkin muutokset vaikuttavat. On uskomatonta, miten pieniltä tuntuvilla asioilla saa lisättyä elämänhallinnan tunnetta ja miten paljon levollisemmaksi ja rauhallisemmaksi itsensä voi sen seurauksena tuntea.

Ihmiskoe jatkuu! 😃

Tänään kotona

Mustavalkohaasteen aiheena on tällä kertaa "tänään kotona", joten kuvauskohteet löytyivät näppärästi neljän seinän sisältä. Innostuin pitkästä aikaa myös vähän makroilemaan, ja totesin, että makrokuvia pitäisi ottaa enemmänkin, kun se on jotenkin niin mukavaa ja rauhoittavaa puuhaa.

 

Koska täällä on viimeksi siivottu?

Koti on varmasti useimmalle meistä paras paikka maailmassa, tai ainakin koti herättää miellyttäviä ajatuksia. Vaikka itse tykkään myös matkalaukkuelämästä (tosin nykyään vähemmän kuin ennen), olen alkanut viihtyä myös entistä paremmin kotona. Toisaalta olen jo pitkään haaveillut muutosta jonnekin muualle. Nykyinen kotimme on ihan hyvä, varsinkin sijainniltaan ja rauhallisuudeltaan, mutta kodissamme on joitakin käytännön puutteita, joihin haluaisin mieluusti parannuksen. Suurin syy muuttohaaveisiini taitaa kuitenkin olla se, että kaipaan vaihtelua: olen yksinkertaisesti kyllästynyt asumaan aina tässä samassa asunnossa. Tänä keväänä tulee viisitoista vuotta täyteen, ja se on paljon se. Olemmekin jo katselleet asuntoja, mutta mitään konkreettista emme ole asian suhteen vielä tehneet. Kaiken lisäksi vaatimuksemme taitavat olla sellaiset, että niitä on mahdoton täyttää. Vaatimuksia ei ole paljon, mutta ne vähäisetkin tuntuvat utopistisilta.

Itselläni on oikeastaan vain kaksi vaatimusta, mutta niiden suhteen en tule tekemään kompromisseja: vessoja pitää olla kaksi, ja keittiön tulee olla erillinen huone eikä mikään avokeittiö. Varsinkin uudemmissa taloissa tuntuu olevan aina avokeittiö, mitä en itse oikein ymmärrä. Onko avokeittiö jostakin (minulle tuntemattomasta) syystä parempi kuin erillinen keittiö, vai onko tämäkin näitä nykyajan arkkitehtien päähänpistoja, että avokeittiötä suositaan siksi, että se näyttää arkkitehdin silmiin hyvältä? Ymmärrän toki, että ruokaa laittaessa on kiva seurustella perheen ja vieraiden kanssa, mutta omalla kohdallani muut seikat (esimerkiksi keittiöstä tuleva melu ja hajut) ajavat seurustelun tärkeyden ohi.

Vieraista tuli mieleeni Marja Hintikka, joka kertoi taannoin jossakin tv-ohjelmassa episodista, joka hänelle oli sattunut kyläilemässä ollessaan. Hintikka oli tutkinut kyläpaikan kylpyhuoneen kaappia, mutta kaapista olikin pudonnut parfyymipullo tai vastaava, joka oli mennyt rikki. Siinä olikin Hintikalla ollut ihmettelemistä, että miten tästä selvitään kunnialla. Hintikasta tuntui olevan aivan normaalia käytöstä, että toisten kotona availlaan kaappien ovia ja tutkitaan, mitä niissä on. Olin aivan pöyristynyt, sillä minulle ei tulisi mieleenkään tutkia toisten kaappeja. Miksi ihmeessä niin tekisin? Minua eivät kiinnosta toisten hammasharjat, parfyymit tai pikkuhousut. Ehkä olen itse jotenkin outo, mutta minusta ei ole ihan normaalin ihmisen käytöstä, että tutkitaan toisten koteja luvatta.

Onko elämää tiskirätin takana?

Kiitos Matkattarelle taas mukavasta haasteen aiheesta! 😊