Minulla oli tänään ihan huikean jännittävä päivä, mutta ennen kuin ehdin käymään läpi päivän retkellä otetut valokuvat, ajattelin osallistua taas Matkattaren mustavalkohaasteeseen, jonka aiheena tällä viikolla on raita.
Tässä siis enemmän tai vähemmän raidallisia mustavalkokuvia.
Tähän kuvaan ovat uineet tietenkin muikut. Tulin käväisemään Itä-Suomessa, ja pysähdyin matkalla vakikaupassani Imatran Prismassa. Siellä oli muikut tarjouksessa, ja koska muikut olivat niin houkuttelevan näköisiä, nappasin niitä mukaani kilon. Äiti paistoi osan muikuista pannulla, ja osa valmistui leivinuunissa. Kyllä se vain niin on, että pannulla paistetut muikut pesevät uunimuikut mennen tullen!
Laituri oli nostettu talvea varten ylös ja rantasaunakin pantu talviteloille.
Tämä oli kyllä todella lyhyt postaus, mutta on varmaan joskus hyvä tehdä tällaisiakin, ettei teiltä lukijoilta mene aivan hermo. 😊
Lopuksi kuva-arvoitus, joka on varmasti aika helppo. Mitä tässä seuraavassa kuvassa mahtaa olla?
Mukavaa viikonloppua!
P.S. Näin muuten tänään talven ensimmäiset lumihiutaleet.
Rupesin tässä yhtenä päivänä miettimään huumoria ja sitä, miksi ihmisiä naurattavat niin kovin erilaiset asiat. Miksi se, mikä naurattaa minua, ei naurata jotakuta toista ollenkaan - ja päinvastoin? Kertooko huumorintajumme meistä jotakin? Mistä huumori ylipäänsä kumpuaa?
Huumori on oikeastaan aika vaikea laji, sillä sen kanssa saa olla joskus tarkkana. Yhdessä nauraminen on ihanaa, ja huumori yhdistää ihmisiä mielestäni luontevammin kuin mikään muu, mutta toisaalta huumori voi myös erottaa ja jättää jopa ulkopuolelle. Huumori ei myöskään tunnu olevan kaikille ihmisille yhtä tärkeää: joku toinen kaipaa elämäänsä enemmän huumoria ja hauskuutta kuin joku toinen.
Itsestäni tuntuu, että elämä kävisi kovin raskaaksi, jos huumoria ei olisi, ja siksi pyrinkin etsimään hauskuutta aktiivisesti elämääni. Yksinkertaisimmillaan huumorin etsintä voi olla sitä, että katson televisiosta jonkin hauskan ohjelman, joka naurattaa ja saa hyvälle tuulelle. Toisaalta pyrin lähestymään elämää kokonaisuutenakin huumorin näkökulmasta ja etsimään hauskuutta sieltäkin, missä sitä ei näyttäisi ensi silmäyksellä olevan. Huumori tuo myös moneen asiaan toisenlaisen näkökulman, eikä esimerkiksi epäonnistuminenkaan haittaa, kun sille voi myöhemmin nauraa.
Yritin etsiä kattavaa listaa huumorin eri lajeista, mutta koska en sellaista löytänyt, kokosin oman listan. Moni huumorin laji jäi varmasti puuttumaan listalta. Millainen huumori sinuun puree?
Tilannekomiikka ja hauskat sattumukset.
Perinteiset vitsit.
Hauskat kertomukset. Jokainen varmasti tuntee jonkun tarinaniskijän, joka ilahduttaa muita jutuillaan, jotka ovat ainakin hänen omasta mielestään hauskoja.
Vessahuumori eli pieru- ja kakkajutut.
Alapäähuumori.
Kohellushuumori: törmäilyä ja koheltamista esimerkiksi Duudsonien tyyliin.
Sarkasmi/lakonisuus.
Kuiva huumori.
Itsensä pilkkaaminen eli pilan tekeminen omista heikkouksista ja puutteista.
Sanailu ja kielellä leikittely, kuten munansaannokset ja sanojen kaksoismerkitykset.
Toisten kustannuksella vitsailu.
Musta huumori.
Käytännön pilat ja kepposet.
Itseäni naurattaa erityisesti tilannekomiikka. Yllättävät tapahtumat, jotka eivät sovi tilanteeseen lainkaan, saavat nauramaan. Kerron muutaman esimerkin, vaikka ne eivät näin jälkeenpäin kerrottuna ehkä nauratakaan. Tilannekomiikalle onkin tyypillistä, että jälkeenpäin kerrottuna tapahtumat eivät tunnu läheskään yhtä hauskoilta kuin sattuessaan.
Kohlasimme kerran äidin kanssa marketissa jotakin, ja vieressämme seisonut leikkelemyyjä ilmeisesti seurasi touhujamme. (Jostakin syystä minulle ja äidille sattuu aina kaikkea hassua, kun olemme yhdessä liikkeellä.) Kun hetken ajan päästä kävelimme leikkeletiskin ohi, myyjä madalsi ääntään ja tarjosi äidilleni leikkelettä, jonka hän oli käärinyt tupakan muotoon: "Palaako rouvalla?" Repesin tilanteelle niin totaalisesti, että minun piti poistua hekottelemaan toiseen hyllyvälikköön. Hetken ajan päästä äiti tuli tuomaan minullekin lihapalaa: myyjä oli kuulemma käskenyt äitiä viemään maistiaisia myös "siskolleen". Siinä vaiheessa minulta loppui huumori - olinko muka niin vanhan näköinen, että menisin äitini siskosta?! - vaikka myyjä oli tietysti vain yrittänyt imarrella äitiäni. Yhteen suuntaan kun kumartaa, niin toiseen pyllistää!
Tämä toinen episodi sattui joskus teininä, kun olimme äitini kanssa kauppakeskuksen hississä. Sain siinä hissimatkalla päähäni tehdä pienen käytännön pilan. Laitoin nenäni melkein kiinni ovenrakoon, siis siihen keskelle, josta ovet ensimmäiseksi aukeaisivat. Kun hissi pysähtyisi ja ovet avautuisivat, hissiä odottavat ihmiset saattaisivat säikähtää, kun naamani olisikin siinä ihan lähietäisyydellä. Kävi kuitenkin niin hassusti, että hissiä oli odottamassa romaninuorukainen, joka oli saanut täsmälleen saman idean kuin minäkin: hänkin oli laittanut nenänsä melkein oviin kiinni, ja ilmeisesti hänenkin aikomuksenaan oli säikäyttää hississä sisällä olijat. Kun hissi sitten pysähtyi ja ovet aukesivat, olimme nuorukaisen kanssa melkein nenät vastakkain. Säikähdimme kumpikin ensin ihan hirveästi, mutta lopulta säikähdys suli melkoiseksi naurukohtaukseksi.
Tilannekomiikassa naurattaa usein tilanteen absurdius. Tässä seuraavassa videonpätkässäkään ei naurata kiroilu, vaan se, miten absurdilta kiroilu tuossa tilanteessa tuntuu.
Käytännön piloissa minua ei naurata ihmisten höynäyttäminen, vaan näen käytännön pilatkin tilannekomiikan kannalta. Minusta on suunnattoman huvittavaa, kun asiat lähtevät kehittymään täysin ennalta-arvaamattomaan suuntaan.
Seuraavaksi kaksi klippiä Possesta, jota olen innostunut katsomaan vasta tänä vuonna ja joiden sätkyukko-osuudet ovat minusta parasta ohjelmassa. Sätkyukossa (tai -akassa) joku julkkis naamioidaan aina jonkin paikan työntekijäksi, ja Possen väki antaa julkkikselle korvanappiin ohjeita, mitä tämän tulee sanoa tai tehdä.
(Tämä ensimmäinen klippi on tosin jo viime kaudelta, ja jälkimmäinen liikkuu minun mielestäni jo hyvän maun rajoilla.)
Monenlaiset kielijututkin naurattavat.
Seuraavassa lääkäreiden saneluja kirjasta Molemmista päistä tähystetty:
Kävely hankalaa, ahdistavaa, kumartuminen ja ylösnouseminen aiheuttavat myös oireita. Puita sisään viedessään joutuu hengittämään.
Iho kunnossa, ei yski, eikä nuhi.
Potilas on nyt tilanteessa, että harkitsee tekonivelen asentamista omaisten kanssa.
Astunut toisella jalalla tyhjän päälle, oikea jalka ollut korkealla ylhäällä noin 1,5 metrin korkeudessa ja vääntynyt alas tullessaan.
Pakaran paiseen haavan paraneminen persekuntoon.
Tänään ensin ystävien kanssa kouristanut, tuotu tämän jälkeen sairaalaan kouristamaan.
Hänellehän on vuosikausia sitten tehty pukamien vuoksi avoleikkaus, lisäksi gynekologi operoinut omaa puoltaan.
Aamiaisella potilas oksensi kokonaisen kulhon.
Kaksi viikkoa sitten kaatunut, sormi ollut samaan aikaan korvassa.
*****
Vessahuumori ja alapääjutut naurattavat nekin, tiettyyn rajaan asti. Tämä oli minulla nuorena vessan seinällä, mutta jossakin vaiheessa elämää se hävisi. Ilahduin kovasti, kun löysin sen taas netistä!
Sen sijaan perinteiset vitsit eivät minua yleensä naurata, sillä jo vitsien lähtöasetelma (nyt kerron vitsin; kohta pitää nauraa) vie nauruhalut. Huumorin tulee olla jossain määrin spontaania, ja hyvässä huumorissa on minusta tilaa omalle oivaltamiselle - hauskuuden "pointti" pitää ikään kuin saada keksiä itse. Pilkkahuumori, piikittely tai minkäänlainen toisen ulkonäköön tai
henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kohdistuva huumori ei sekään naurata.
Myöskään Putouksen tyyliset hahmot, jotka toistelevat viikosta toiseen samoja hokemia ja joiden "hauskuus" perustuu naaman vääntelyyn ja/tai ulkonäöllisiin seikkoihin, eivät naurata. Hahmoistakin voisi saada niin paljon hauskempia, jos näyttelijät viitsisivät kehitellä hahmoja pidemmälle, mutta minusta tuntuu, että näyttelijät haluavat mennä yli siitä, missä aita on matalin. Vai naurattaako jotakuta tällainen?
Minusta tällainen huumori on katsojien aliarvioimista, ja tulen suorastaan pahalle tuulelle tällaisesta. On Putouksessa ollut sellaisiakin hahmoja, joissa on ollut vähän enemmän sisältöä, ja siksi olen sarjaa kai viitsinyt katsoakin. Tällaisista hahmoista mieleeni tulevat ensimmäiseksi Jussi Vatasen Karim Z. Yskowicz ja samaisen näyttelijän kotirouva Antsku, Antti Holman Kissi Vähä-Hiilari sekä Mari Perankosken Karjalan Kandalfi.
Entä niin sanottu huumorintajuttomuus: onko huumorintajuttomia ihmisiä olemassa? Joskus voisin vannoa, että huumorintajuttomia todellakin on olemassa, mutta ehkä kyse onkin vain siitä, että huumorintajuttomilta vaikuttavien ihmisten huumorintaju on aivan erilainen kuin minun? Ehkä emme naura samoille asioille, ja ehkä minä vaikutan toisen mielestä aivan yhtä huumorintajuttomalta kuin hän minun mielestäni? On myös mahdollista, että huumorintajuttomia ihmisiä todellakin on. Ehkä he syyllistyvät huumorintajuttomuudellaan jopa kuolemansyntiin.
Vaikka huumorilla onkin tärkeä sosiaalinen tehtävä, en kuitenkaan ole samaa mieltä siitä, että yksin naurattaisi vähemmän ja hillitymmin kuin seurassa ja että yksin nauramisessa ei ole järkeä. Itse ainakin nauran aivan samalla tavalla, olin sitten yksin tai jonkun seurassa. Nauran esimerkiksi joskus jotakin ohjelmaa katsoessani niin kamalasti, että pelkään naapurien häiriintyvän. Onneksi meillä on mukavat ja ymmärtäväiset naapurit! Omalla kohdallani muiden seurassa tai yksin nauraminen eroavatkin ehkä siinä, mikä kulloinkin naurattaa: seurassa naurattavat enemmän tilannekomiikka, sanailu ja hassut sattumukset, mutta yksin ollessa tulee naurettua enimmäkseen jollekin televisiossa nähdylle tai luetulle jutulle.
Yleisesti tunnutaan ajattelevan, että huumorintajulla ja persoonallisuudella on jonkinlainen yhteys ja että se, millainen huumorintaju meillä on, paljastaa myös, millaisia ihmisiä olemme. Aiheesta on kirjoitettu kirjoja, tehty tutkimuksia ja kirjoitettu artikkeleita. Uskon, että huumorintajumme todellakin kertoo luonteestamme jotakin, mutta en siltikään usko, että huumorintajun perusteella voisi luokitella ihmisiä mitenkään tyhjentävästi ja yksiselitteisesti. Väitän näin senkin takia, että itseäni esimerkiksi eivät naurata aina samat asiat, vaan huumorintajuni vaihtelee tilanteen, mielialan, seuran ja muiden tekijöiden mukaan. Huumorintaju kertookin mielestäni enemmän tavastamme tarkastella ympäröivää maailmaa kuin siitä, millaisia ihmisinä olemme. Joka tapauksessa huumori ja nauraminen ovat meille hyväksi: nauru rentouttaa, vähentää stressihormonien tuotantoa ja kivun tunnetta sekä lisää endorfiinien tuotantoa - mutta vain silloin, jos nauru on aitoa.
Huumori on myös erittäin kulttuurisidonnaista, ja saattaa viedä hyvinkin kauan, ennen kuin pääsee vieraaseen kulttuuriin niin hyvin sisälle, että alkaa nauraa samoille asioille kuin alkuperäisväestö. Tämä pätee erityisesti kielelliseen huumoriin, sillä kieleen perustuvia hauskuuksia voi muutenkin olla mahdoton kääntää toiselle kielelle. Erityisesti yhteiskunnallinen ja poliittinen huumori vaativat jonkinasteista yhteiskunnallista tietämystä.
Avautuvatko nämä intialaiset pilapiirrokset sinulle?
Toisaalta huumorintaju voi olla hyvin samanlainen kulttuurieroista huolimattakin. Ukkelin Tirupatin-kaverilla on esimerkiksi hyvin samankaltainen huumorintaju kuin itselläni, ja se perustuu hyvin paljon sanailuun ja tilannekomiikkaan. Kun olimme viimeksi Tirupatin-mökillä, ja istuskelimme illalla puutarhassa, kaveri laittoi hyttyskierukan palamaan, sijoitti sen tuolini alle ja totesi, että "se vie sun pierutkin mennessään".
Olen muistaakseni joskus kertonutkin, että kaikki kotiin liittyvät päätökset tapahtuvat meillä hyvin verkkaisesti, jos ollenkaan. Kotimme on samannäköinen vuodesta toiseen, sillä emme ole sisustajaihmisiä ollenkaan, minä vielä vähemmän kuin ukkeli. Minulle on oikeastaan aivan sama, miltä meillä näyttää; pääasia että homma toimii ja että kotona viihtyy.
Olemme suunnitelleet jo pitkään uuden sohvan hankkimista, mutta emme ole saaneet tehtyä tämänkään asian hyväksi mitään. On jotenkin niin rasittavaa juosta kaupoissa vertailemassa ja valikoimassa. Eilen kuitenkin tapahtui semmoinen ihme, että saimme äkillisen tarmonpuuskan: rupesimme selailemaan huonekalukauppojen nettisivuja ja mittailemaan paikkaa, johon sohvan tulisi mahtua. Saimme lähdettyä jopa kaupoille! Tarkoitus oli käydä muutamassa kaupassa katselemassa sohvia ja miettiä sen jälkeen asiaa.
Ensimmäisessä kaupassa oli useampikin sohva, joka olisi sopinut meille mittojensa puolesta, ja yksi niistä vaikutti jopa kelvolliselta tapaukselta. Se ei tosin ollut sellainen löhöämiseen kutsuva divaanisohva, jollaista minä olin ajatellut, vaan lähinnä istumiseen tarkoitettu malli. Värivaihtoehtoja oli kuusi, ja jos maksoi vähän lisää, saattoi valita neljästäsadasta väristä. Meille riittivät ne kuusikin vaihtoehtoa, sillä niistä löytyi parikin meitä miellyttävää väriä: beige ja vaaleanharmaa. Tummempi harmaa oli sekin ok. Sohva sai meidän mielestämme olla mahdollisimman neutraalin värinen, koska saattaisimme pian kyllästyä kovin erikoiseen väriin.
Olimme lähdössä jo seuraavaan kauppaan, kunnes myyjä kysäisi, haluaisimmeko kuitenkin vilkaista niitä muita kangas- ja värivaihtoehtoja. Ajattelimme, että ei kai siitä mitään haittaakaan olisi, ja marssimme värivalikoiman eteen. Löytyi lisää harmaan ja beigen eri sävyjä ja myös muita kivoja, hillittyjä värejä.
Lisää värivaihtoehtoja.
Myös yksi vihreä väri miellytti silmääni jostakin syystä kovasti. Ihastelin väriä ukkelille, ja ukkeli otti kangaspalan käteensä ja totesi kankaan tuntuvan erittäin miellyttävältä.
Niin me sitten ostimme vihreän sohvan.
En vieläkään ymmärrä, mitä oikein tapahtui. Meidän oli vain pitänyt katsella neutraalin värisiä divaanisohvia, mutta tulimmekin ensimmäisestä kaupasta vihreän sohvan omistajina ulos. Olen yrittänyt kuvitella, miten sohva sopisi meidän olohuoneeseemme, ja tullut siihen tulokseen, että ei mitenkään. En kerta kaikkiaan osaa kuvitella mitään vihreää möhkälettä olohuoneeseemme! Ei kuitenkaan auta muu kuin alkaa sopeutua ajatukseen, sillä vihreä sohva on meille joka tapauksessa tulossa. Mutta ainakin sohva sopisi kahvakuulieni väriin!
Kahvakuulailut ovat kyllä (taas) hieman pannassa, sillä olen kärsinyt jo pitkään alaselkäkivuista. Kivut alkoivat liikuntataukoni aikana elokuussa, kun istuin liian pitkiä aikoja ilmeisesti huonossa asennossa. Intiassa kävin hieronnassa, joka auttoi, ja kivut hävisivät pikkuhiljaa. Nyt ne ovat kuitenkin palanneet, eikä eilinen kahvakuulan kanssa riehuminen ainakaan auttanut asiaa (ajattelin, että liikunta olisi selälle hyväksi, mutta olisi kannattanut liikkua ehkä vähän rauhallisemmin). Itku pääsi eilen illalla, kun selkäni oli niin kipeä.
Selkään koskee joka asennossa (paitsi makuulla), mutta istuminen tuntuu olevan selälle erityistä myrkkyä. Olenkin yrittänyt vältellä istumista, ja sen takia sain pestyä tänään ikkunatkin, kun oli keksittävä jotain seisoaltaan suoritettavaa tekemistä. Vaatekaapit ja vaatehuonekin pitäisi siivota, mutta kyseiset hommat sisältävät painavien laatikoiden nostelua, eli ne saavat ehkä vielä hieman odottaa.
Onneksi meillä on sellainen työpöytä, jonka saa nostettua seisomakorkeuteen, ja sillä lailla tätäkin postausta kirjoitan, läppärin edessä seisten. Mutta on se maan vetovoima vaan kumma juttu: kovasti tekisi mieli hilata persukseni penkkiä kohti tai vaihtoehtoisesti retkahtaa sängylle makaamaan.
Yritän nyt miettiä, että miten tästä eteenpäin. Ei varmaan auta muu kuin katsella, millaisiksi tulevat päivät muotoutuvat, ja mitä pystyn tekemään. Onpahan ainakin hyvä syy olla panostamatta ruoanlaittoon yhtään! Perjantainahan minä jaksoin vielä kokkaillakin, ja minulla on siitä oikein kuvallista todistusaineistoakin.
Mikä ei kuulu joukkoon: paistinpannu, kattila vai imuri?
Sinapinsiemenet ovat kivoja pikku pirulaisia: jos purkki putoaa kädestä, siemenet vierivät jokaiseen mahdolliseen (ja mahdottomaankin) paikkaan, ja niitä on äärimmäisen vaikea saada pois, muuta kuin imurilla.
Perjantai-iltaa viettelin yksinäni, sillä ukkeli oli kollegoidensa kanssa iltariennoissa. Iltani muodostuikin varsin hohdokkaaksi, sillä päädyin katsomaan Ensitreffit alttarilla -sarjaa. En ole sarjaa aiempina kausina
seurannut, koska sarjan idea on tuntunut minusta niin typerältä.
(Idea on lyhykäisesti se, että kolme paria menee sokkona naimisiin. Asiantuntijat ovat valinneet mielestään toisille sopivat puolisot, jotka tapaavat toisensa ensi kertaa vasta alttarilla.) Satuin näkemään sarjasta yhden jakson viimeksi vanhempieni luona ollessani,
ja pieni kiinnostus sarjaa kohtaan heräsi. Mielenkiintoinen
ihmiskoe!
Vaimo remppaa, ja mies toimii työnjohtotehtävissä.
Myös sohvalta käsin voi antaa ohjeita.
Sarja kiinnosti minua siksikin, että oli mielenkiintoista vertailla näitä länsimaisia "järjestettyjä avioliittoja" intialaisiin. Suurin osa intialaisista avioliitoistahan on edelleen järjestettyjä, ainakin perinteisemmissä piireissä.
Mieleeni tuli heti kaksi suurta
eroavaisuutta. Ensinnäkin Ensitreffien avioliitoissa puolison valitsevat asiantuntijat, jotka tässä ohjelman suomalaisessa versiossa ovat logo- ja seksuaaliterapeutti Elina Tanskanen, psykologi ja kirjailija Tony Dunderfelt sekä teologian tohtori ja rakkaustutkija Jason Lepojärvi. (Rakkaustutkija kuulostaa niin mielenkiintoiselta, että melkein tekisi mieli ruveta sellaiseksi.) Sukulaiset tai muu lähipiiri eivät siis osallistu valintaprosessiin millään tavalla, vaan häät näyttävät tulevan heille usein yllätyksenä. Intiassa taas sopiva puoliso etsitään tavallisesti tuttavapiiristä, ja sukulaiset ja tuttavat ovat pääroolissa sopivaa puolisoa haettaessa. Täysin tuntemattomalle puolisoehdokkaalle omaa tytärtä tai poikaa ei mieluusti naiteta, koska tuntemattomuus on uhka, joka voi myöhemmin aiheuttaa ongelmia. Toinen ero Ensitreffit-ohjelman avioliittojen ja intialaisten
avioliittojen välillä on se, että Intiassa puolisot tapaavat toisensa ennen häitä ja myös tutustuvat toisiinsa.
Kerronpa tähän väliin yhden esimerkin, joka on niin tuore, että se sattui viime viikolla. Ukkelin Ruotsin-serkun vaimon veljelle on nimittäin etsiskelty puolisoa, ja sellainen tuntui löytyneenkin. Kun kävimme Hyderabadissa yhtenä iltana syömässä tämän sulhon kanssa, hän esitteli ylpeänä tulevan morsiamensa kuvaa. Morsian oli kuvankaunis - hän olisi voinut olla vaikka filmitähti - mikä herätti minussa pientä varauksellisuutta. Ei sulhossakaan mitään vikaan ollut, mutta hän oli kuitenkin sellainen perusmies, ja mietinkin, että kovin oli epäsuhtainen pariskunta, ainakin noin ulkonäöllisesti. Kihlajaisia kuitenkin vietettiin, ja häätkin oli määrä järjestää pian.
Viime viikolla saimme kuitenkin kuulla, että kihlaus oli purkautunut. Morsian oli kieltäytynyt menemästä sulhonsa kanssa naimisiin, koska tämä kuulemma juopotteli koko ajan. Tosiasiassa mies ei juo alkoholia lainkaan. Oli käynyt myös ilmi, että tyttö oli tehnyt vanhemmiltaan salaa mallin töitä, ja kuka tietää, mitä muuta tyttö oli vanhemmiltaan ja tulevalta puolisoltaan salannut? Tyttö ei ollut ollut sulhon suvulle entuudestaan kovinkaan tuttu, ja ihmettelinkin, kuinka heidät oli alun perin edes toisilleen löydetty. Emme tietenkään tiedä asioiden todellista laitaa, mutta ukkeli epäili, että tytön vanhemmat olivat saattaneet pakottaa tytön naimisiin. Ehkä tytöllä oli ollut rakkausuhde johonkin toiseen (epäsopivaan) henkilöön, ja tyttö piti kiireesti naittaa jollekin toiselle, ennen kuin suurempaa vahinkoa ehti tapahtua. Mene ja tiedä.
Miehelle etsitään nyt kuumeisesti uutta morsianta, ja vaikka kaikki ovatkin harmissaan, että kaikki päättyi vähän nolosti, kaikki ovat kuitenkin sitä mieltä, että on hyvä, että asiat tulivat ilmi jo tässä vaiheessa. Olisi ollut aika ikävää, jos tosiasiat olisivat paljastuneet vasta häiden jälkeen!
Nyt lähden kokeilemaan uutta uunikalaa, joka ei hirveästi keittiössä seisoskelua vaadi. En ole koskaan ennen sumakkia tai sichuaninpippuria kokeillut tai edes maistanut, ja toivottavasti kala ei ole ihan kamalaa. Illanjatkoja!
Olen jo monesti halunnut osallistua Matkattaren järjestämään Mustaa ja valkoista -haasteeseen, jonka tarkoituksena on ottaa mustavalkoinen kuva tai useampi haasteessa kulloinkin määritellystä aiheesta. En ole aiemmin saanut lähdettyä haasteeseen mukaan, mutta tällä kertaa, kun aiheena oli vanha, oli ihan pakko osallistua.
En ehtinyt edes miettimään, mitä haasteeseen kuvaisin, sillä kuvauskohde tuli vastaan oikeastaan sattumalta. Päätin nimittäin eräänä aamuna ohikulkumatkalla poiketa hetken mielijohteesta Seurasaareen, ja kiinnostava kuvauskohde olikin vastassa heti saarelle tullessani.
Tämä rakennus on vuonna 1890 rakennettu metsänvartijan rakennus, joka toimii nykyään kahvila-myymälänä ja infopisteenä. Rakennus on tuommoinen sienen mallinen siksi, että se jäljittelee perinteistä norjalaista aittaa, "stabburia", jonka yläkerros on alakerrosta leveämpi. Arkkitehti Frithiof Mieritz oli käynyt opintomatkalla Etelä-Norjassa ja omaksunut sieltä vaikutteita.
Yritin etsiä tietoa siitä, miksi norjalaiset aitat tehtiin yläosastaan leveämmiksi, mutta en löytänyt asialle järkevää selitystä. Törmäsin jossakin sellaiseen selitykseen, että koska aitat oli tarkoitettu muun muassa lihan, juuston ja viljan säilyttämiseen, leveämmän yläosan oli tarkoitus estää jyrsijöiden pääsy ruoan kimppuun. En oikein ymmärtänyt selitystä, kun eivätkös hiiret ja rotat pysty kiipeämään lähes mihin tahansa? Sain samalla selville senkin, että joitakin norjalaisia aittoja vuokrataan nykyään majoituskäyttöön, niin Norjassa kuin Kaliforniassakin. Olisipa hauska yöpyä stabburissa!
Olen mustavalkokuvaajana vielä aivan noviisi, enkä tiedä, ovatko kuvat ollenkaan sellaisia kuin niiden pitäisi. Minun pitäisi kehittyä kuvaajana muutenkin, mutta kun minulla ei ole yhtään kärsivällisyyttä! Haluaisin saada hienoja kuvia heti, ilman minkäänlaista vaivannäköä ja varsinkaan asioiden opiskelua. Turha siis valittaa, kun kaikki on omasta viitseliäisyydestä kiinni!
Seurasaaressa kävellessäni mietin, miksi en ole käynyt Seurasaaressa moneen vuoteen, vaikka ajelen myös Seurasaaren ohi hyvin usein. Miksi en ollut käynyt Seurasaaressa kesällä, kun ulkomuseokin olisi ollut vielä auki? Tämä on tosin tyypillistä minulle: havahdun tekemään asioita ihan väärään aikaan, ja varsinkin silloin, kun on jo liian myöhäistä. Kohta se on ruskakin päättynyt, ja sitten varmaan minäkin innostun kuvaamaan ruskan värejä, kun niitä ei enää ole.
Koska olin lähtenyt Seurasaareen ex tempore, en ollut varustautunut kierrokseeni mitenkään. Olin pukeutunut aivan liian kevyesti, sillä tuuli todella kylmästi, ja sormeni alkoivat mennä valkoisiksi ja tunnottomiksi hetkessä. Oli minulla toki ne samat hanskat, jotka minulla oli ollut Kummakivelläkin, mutta nehän eivät hirveästi lämmitä. Kaiken huipuksi kävi perinteinen moka, että kameran akku alkoi vedellä viimeisiään. Harmitti vietävästi: kerrankin kun tuli lähdettyä, niin sitten akku loppuu! Akun loppuminen on varmastikin teidän onnenne, sillä olisitte muuten joutuneet varmaankin katsomaan taas järkyttävän määrän kuvia. 😳 Kuvahaasteen maksimikuvamäärä tosin taitaa olla viisi kuvaa, mutta olisinhan minä voinut tehdä Seurasaaresta vielä toisenkin postauksen...
Viides kuvani onkin sitten Seurasaaren Karunan vanhan kirkon ikkunoista, jotka näyttivät minusta hauskoilta.
Karunan vanha kirkko on rakennettu vuonna 1685, ja sen historiaan liittyy mielenkiintoinen seikka. Kirkko on nimittäin sijainnut alun perin Karunassa, Sauvossa (siitä nimikin juontaa), mutta kun Karunaan rakennettiin uusi kirkko, tämä vanha siirrettiin Seurasaareen vuonna 1912. Kirkko onkin Seurasaaren ulkomuseon vanhin rakennus.
Tämä viikonloppu on lähtenyt minun osaltani menemään ihan päin prinkkalaa, eikä se taida tästä miksikään muuttua. Toivottelen kuitenkin parempaa viikonloppua teille! Minä lähden nyt leipomaan sämpylöitä, jos se vaikka taas siitä iloksi muuttuisi.
Ajelen lähes päivittäin uuden Konepaja-nimisen asuinalueen ohi, joka on nousemassa lähelle Pasilaa. Alueelle nousevat talot ovat aiheuttaneet kummastusta ja herättäneet kysymyksiä: onko moderni kerrostalorakentaminen nykyään Suomessa tällaista? Jos nimittäin Konepajan talot edustavat nykyajan kerrostalorakentamista, yksivärisiä taloja pidetään nykyään ilmeisen tylsinä. Ongelma kuitenkin poistuu onneksi helposti sillä, että lätkäistään oranssi tai keltainen väriläiskä talon seinään tai katolle. Suorakaiteen muotoiset talot ovat nekin ilmeisesti auttamattoman vanhanaikaisia; kaarevuus tai kulmikkuus näyttää olevan päivän sana. Parvekkeetkaan eivät ole enää mitään mökkihöperöisten
nysväyspaikkoja, vaan elämän parvekkeella tulee kuulua ja näkyä.
Nykyajan parvekkeet kun ovat kummallisia ulokkeita, joiden kaikki seinät ovat lasia. Näin kaikki voivat varmasti tarkkailla, kuinka monta kertaa se
Virtasen Pena käy tupakalla, ja minkä väriset kalsarit
hänellä tänään on.
Konepajan taloja ihmetellessäni olen monesti miettinyt, ovatko nämä rakentamistavat - väriläiskät, erikoiset muodot ja tyrkkyparvekkeet - yhteisiä kaikille Helsingin uusille asuinalueille, vai ovatko nuo vain jotain Konepajan talojen erityispiirteitä. Oli siis korkea aika lopettaa pähkäily ja lähteä ottamaan asiasta selvää! Tervetuloa mukaan Konepajalle, Jätkäsaareen, Alppikylään ja Kalasatamaan, jotka ovat kaikki parhaillaan rakenteilla olevia helsinkiläisiä asuinalueita.
"Konepajan alueesta on tulossa viihtyisä asuinalue, josta löytyy historian henkeä. Konepaja-alueen rakentaminen suosii ratahistoriasta kumpuavia materiaaleja ja värimaailmaa, käyttää paljon tiiltä rakennusmateriaalina ja hyödyntää symbolisia yksityiskohtia esimerkiksi alueen porteissa. Aleksis Kiven kadun ja Teollisuuskadun välissä sijaitsevassa korttelissa suojellaan vanhan konepaja-alueen yli satavuotiaita rakennuksia. Nämä rautateiden historiaan liittyvät rakennukset peruskorjataan uutta käyttöä varten.
Konepaja-alueen asemakaava on tiivis ja tehokas, sillä rakennusoikeutta on paljon. Parkkipaikat rakennetaan maan alle. Kortteleiden väliin tulee vehmaita puistoalueita."
Kuten jo mainitsinkin, Konepajan alueen taloja hallitsee väriläiskä-ajattelu.
Konepajan alueen Teollisuuskadun puolta.
Aleksis Kiven kadun puolta.
Alueen historiaa tuodaan esille muun muassa junan kuvin.
Kokonaisuudessaan Konepajasta jäi vähän persoonaton vaikutelma, sillä alue ei oikein herännyt minulle henkiin.
Jätkäsaaresta
olen kirjoitellut joskus aiemminkin, ja olen tainnut joskus jonkin talon
valokuvatakin. Aiemmat käyntini Jätkäsaaressa ovat kuitenkin olleet
melkoisia pikapyrähdyksiä, mutta tällä kertaa tarkastelin Jätkäsaarta ihan rauhassa, nimenomaan asumisen ja rakentamisen
näkövinkkelistä.
"Jätkäsaari ja Telakkaranta rakennetaan Helsingin eteläkärkeen osaksi kantakaupunkia ja avomeren äärelle. Alueilla asutaan ja työskennellään tulevaisuudessa kantakaupunkimaisessa ympäristössä, jossa monipuoliset palvelut ja julkisen ja kevyen liikenteen reitit ovat käden ulottuvilla. Jätkäsaaressa toimii myös vilkas matkustajasatama, josta on hyvät laivayhteydet Tallinnaan ja Pietariin.
Jätkäsaaresta tulee elävä kantakaupunkimainen alue, jossa katujen varsilla on paljon kahviloita ja kauppoja. Pääkatujen varsilla talojen kivijalat on varattu erilaisille liikeyrityksille. 18 000 asukasta, keskustan läheisyys ja matkustajasatama tulevat houkuttelemaan alueelle runsaasti erilaisia palveluja."
Minut yllätti Jätkäsaaressa valtava kuhina, joka alueella oli käynnissä. Toinen yllättävä seikka oli alueen suuri koko. Jätkäsaaren kohdalla voidaan ihan oikeutetusti puhua kokonaisesta kaupunginosasta, sillä sellainen oli alueelle nousemassa - ja sen kyllä huomasi. Joka puolella oli nostureita, rakennustelineitä, tietöitä, keltakypäräisiä työmiehiä ja kuorma-autoja.
Väriläiskä-rakentaminen leimaa Jätkäsaartakin.
Jätkäsaaresta jäi sellainen vaikutelma, että se ei ole valmistuttuaan ehkä paskempi paikka ollenkaan.
Jätkäsaaren Clarion-hotellin olen kuvannut ennenkin, mutta en tästä näkövinkkelistä.
Hotelli on varsin ajankohtainen, sillä se avaa ovensa 17. päivä, eli alle kahden viikon päästä.
Siirtykäämme seuraavaksi Alppikylään, josta minulla ei ollut etukäteen minkäänlaista kuvaa. En ollut edes tiennyt, että moinen paikka on olemassa! Nimen perusteella Alppikylä kuulosti kyllä varsin mielenkiintoiselta ja viehättävältä.
"Alppikylään on rakenteilla aivan uudentyylinen pientaloalue, jollaista ei muualla Helsingissä vielä ole. Värikkäitä rivi-, kerros- ja paritaloja rakennetaan yhteensä noin 2000 asukkaalle. Asumismuotoja löytyy Helsingin vuokra-asunnoista omistusasuntoihin, mutta myös hitas- ja omistusoikeusasuntoja rakennetaan.
Alppikylän nimi on tullut todennäköisesti siitä, kun alueen talot sijaitsivat vuosikymmeniä sitten jyrkähkössä ja korkeassa länteen päin viettävässä kalliorinteessä Vanhan Porvoontien varrella. Nimi tuli siis komeista kallioista ja mäenrinteestä, jossa oli taloja. Alue oli kuin pieni Alppikylä."
Alppikylään ei voi saapua huomaamattaan, sillä värejä on käytetty täällä enemmänkin kuin vain läiskäksi asti.
Alppikylän ilme oli hyvin toisenlainen kuin esimerkiksi Jätkäsaaren: alue oli melko kompakti ja hyvin rauhallinen, mikä johtui osittain varmasti siitä, että talot olivat suhteellisen pieniä.
Alppikyläkin tuli joistakin taloista mieleen.
Alppikylä on asuinalue, sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä alueella näytti olevan pelkkiä taloja. En nähnyt alueella edes kioskia, saati sitten kauppaa. Ilmeisesti viereisen Jakomäen palvelut ovat sen verran lähellä, että Alppikylään ei ole palveluja kannattanut rakentaa.
Rauhallisuus oli suorastaan silmiinpistävää, ja jäin miettimään Alppikylän liikenneyhteyksiä: miten täältä pääsee pois muualle? Mutta autoilevalle lapsiperheelle Alppikylä on varmasti loistava paikka asua, sillä alue vaikutti turvalliselta ja lapsiperheelle muutenkin sopivalta.
Seuraavaksi todistusaineistoa siitä, miten paljon kuvakulma voi vaikuttaa jostakin paikasta saamaamme mielikuvaan.
Kuva 1.
Kuva 2. Uskoisitteko, että tässä on saman talon piha toisesta suunnasta katsottuna?
Sivusta katsottuna talon piha näytti aivan valtavalta viidakolta, mutta toisesta suunnasta katsottuna piha olikin ihan siistin näköinen.
Alppikylän uusien talojen keskelle oli jäänyt hassusti muutama vanha rakennus.
"Kalasatamassa meri on lähellä. Luonnonläheisyyttä alueelle tuovat näkymät Mustikkamaalle, Korkeasaareen ja Vanhankaupungin selän virkistysalueille. Myös monista asunnoista avautuu maisema saaristoon.
Rantoja ja kanavia kiertää tulevaisuudessa pitkä rantapromenadi. Alueen keskeisin puisto, Kalasatamanpuisto, tulee olemaan kaikkien asukkaiden kohtauspaikka. Kulttuuria löytyy vierestä Suvilahdesta, ja Tukkutorin yhteyteen Teurastamolle on kehittynyt ruoka- ja tapahtumakeskittymä. Kalasatamassa lähellä ovat koti, palvelut, työ ja vapaa-aika.
Kalasatamassa asutaan, liikutaan ja työskennellään myös pitkän rakentamisvaiheen aikana. Asukkaiden viihtyvyyden parantamiseksi ja alueen hyvän maineen luomiseksi sinne tehdään rakentamisaikaista ja pysyvää taidetta."
Mutta eihän meitä pieni kaaos haittaa, kun on tätä taidetta.
Alueella on toki jo paljon valmiitakin taloja, ja niissä on käytetty värejä paljon niukemmin kuin Konepajalla, Alppikylässä tai Kalasatamassa. Ennemminkin tuntui, että Kalasatamassa on panostettu rakennusten muotoon.
Toki väriäkin löytyi. Kaikkein värikkäin rakennus taisi olla Kalasataman päiväkoti.
Kalasatamassa oli enemmän perinteisiä parvekkeita kuin muilla alueilla, mikä teki taloista minusta heti miellyttävämmän oloisia.
Kalasataman historia vilkkaana satamapaikkana tuotiin kivasti esille, sillä talojen seinillä oli kuvia Sörnäisten satamaan aikoinaan liikennöinneistä laivoista.
M/S Antareksen kuva ilahdutti aivan erityisesti, sillä olen ollut Antareksella aikoinani työharjoittelussa ja ohjannutkin kyseistä laivaa. Kukapa uskoisi, että tämmöinen blondi on ollut joskus tuommoisen 157-metrisen laivan ruorissa kiinni. 😅
Kävin myös ihmettelemässä kesäkuun ensimmäisenä päivänä avattua Isoisänsiltaa, joka yhdistää Kalasataman Mustikkamaahan ja Korkeasaareen.
Semmoinen oli tämä (pitkähkö, anteeksi) kierros Helsingin muutamalla uudella asuinalueella.
Rakennetaanko sinun kotikaupunkiisi uusia asuinalueita? Näyttävätkö ne samantyyppisiltä kuin nämä helsinkiläiset? Millaisia ajatuksia nämä alueet herättivät?
