(Tähän postaukseen ei ole tarjota muita valokuvia kuin viime viikonloppuna kuvaamani kiivi.
On muuten aika juhlallinen tunne, kun saattaa käyttää aikaansa niinkin jonninjoutavaan tekemiseen kuin kiivinpalasen valokuvaamiseen. 
)
Olen ensimmäistä kertaa elämässäni ylpeä itsestäni ja siitä, mitä olen tehnyt. Varmasti olen tehnyt elämässäni paljon muutakin, mistä olisin voinut olla ylpeä, mutta jostakin syystä en ole koskaan tuntenut minkäänlaista ylpeyttä tekemisistäni. Ehkä tämä poikkeuksellinen ylpeyden tunne johtuu siitä, että tiedän, että tämä saavutus ei tullut mitenkään helpolla. Varsinkin ensimmäinen syksy opiskelujen parissa oli vaikea, ja minusta tuntui, että olin aivan väärällä alalla. Kyse ei loppujen lopuksi ollut niinkään siitä, että olisin ollut väärällä alalla, vaan suurin ongelma oli omassa päässäni: olin jumiutunut vanhoihin ajatusmalleihin, jotka tuntuivat estävän etenemisen. Muistan miettineeni, että jos jossain myytäisiin vaihtopäitä, kävisin ostamassa sellaisen. Miten muuten voisin ikinä päästä eroon vääristyneistä ajattelutavoistani?
Puolitoista vuotta sitten ensimmäisen työharjoittelun ensimmäisen viikon aikana kirjoitin varsin lannistuneen postauksen, jonka kävin lukemassa nyt uudelleen. Kirjoitus herättää minussa monenlaisia ajatuksia. Toisaalta tunnen suurta empatiaa tuota ihmistä kohtaan, joka postauksen aikoinaan kirjoitti, sillä muistan niin selvästi, miten vaikealta kaikki tuolloin tuntui ja miten kukaan ei tuntunut ymmärtävän, vaikka kuinka yritin selittää. Toisaalta tunnen hilpeyttä ja jonkinlaista voitonriemuista tyytyväisyyttä: eikö kannattanutkin kärsiä, kun lopputulos oli tämä, että seison tässä nyt voittajana? Jollakin tapaa myös hieman harmittaa: miksi en ole tehnyt tätä tai jotain muuta vastaavaa jo paljon aikaisemmin, kun kerran pystyn näinkin suuriin muutoksiin? Miten paljon muita salattuja voimavaroja minussa on? Mihin kaikkeen muuhun pystyisin, jos vain tosissani yrittäisin?
En tiedä, kuinka lopulta onnistuin pääsemään eroon vinksahtaneista ajattelutavoistani, mutta luulen, että kyse oli suurelta osin jonkinlaisesta muutosvastarinnan murtumisesta. En jaksanut enää taistella muutosta vastaan, vaan annoin periksi, menin virran mukana, sopeuduin tilanteisiin - ja sitten huomasinkin yhtäkkiä pärjääväni ja jopa nauttivani haasteista. Kaiken lisäksi olen näiden parin vuoden aikana löytänyt itseni; ihmisen, joka on ollut minulta koko elämäni ajan enemmän tai vähemmän kadoksissa. Kummallisinta on se, että voin sanoa pitäväni siitä ihmisestä, jonka olen löytänyt. Minusta on kiva olla minä. Hyväksyn senkin, että kaikki eivät minusta pidä, eikä minun tarvitse vaivata päätäni asialla mitenkään. Joku sanoi jossain akkainlehdessä taannoin jotenkin niin, että "en tarvitse sinun rakkauttasi rakastaakseni itseäni", ja minusta se oli hemmetin hienosti ja osuvasti sanottu.
Sen verran intensiivistä opiskelu oli, että tuntuu vieläkin kovin vaikealta tajuta, että opiskelumateriaaleja ei tarvitse enää koskaan ottaa esiin vaan että kaikki on tehty. Kaikki. (Tosin olen miettinyt, että jos olisin nuorempi, saattaisin haluta opiskella lääkäriksi.) Mietin tuossa jokin aika sitten, mitä tekisin sitten, kun minulla alkaisi loma - kunnes tajusin, että eihän minulla mikään loma ala. Minullahan alkaa loppuelämä! On niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä nyt, kun aikaa on. Töitä pitäisi tietysti etsiä, mutta koska sisälläni asustelee loinen nimeltä laiskamato, meinasin kumminkin ensin vähän lomailla.
Olen haaveillut monta vuotta myös vapaaehtoistyön tekemisestä, ja nythän siihenkin olisi aikaa. Mieleni tekisi myös kirjoittaa keittokirja, ja se kahvilakin piti perustaa.
Jos ei tarvitsisi kuunnella hiventäkään järjen ääntä, toteuttaisin kaikkein hulluimman haaveeni: muuttaisin Intiaan ja aloittaisin siellä yhden bisneksen, jonka liikeidea on muhinut päässäni siitä asti, kun Intiassa asuimme. Uskon vakaasti siihen, että yritys menestyisi, jos idean vain saisi markkinoitua intialaisille oikealla tavalla. Että tämmöisiä realistisia suunnitelmia täällä on! Nyt kun olen yhden haaveeni toteuttanut, taidan todellakin kuvitella kykeneväni mihin vain.
Mistä tulikin mieleeni, että minähän halusin joskus astronautiksikin... mutta siihen hommaan taitaa olla jonkinlainen yläikäraja?
Olisi niin paljon postattavaa, ja tuskin maltan odottaa sitäkään, että pääsen haahuilemaan kameran kanssa metsään tai oikeastaan minne tahansa. Ehkä tästä alkaa Kukkapillin uusi kukoistuskausi. Tai sitten ei.
Ei muuta kuin uusia haasteita päin!
