Uneton San Franciscossa

Kello on nyt kaksi yöllä, mutta olen ihan pirteä, vaikka olen nukkunut vain viitisen tuntia. Kroppa ilmeisesti luulee olevansa Suomen ajassa ja katselevansa kohta joulurauhan julistamista. Tosiasiassa se on nyt kuitenkin San Franciscossa, jonne saavuimme eilen illansuussa (siis tätä paikallista aikaa; täällä on aika kymmenen tuntia Suomen aikaa jäljessä). Hotelliin saavuimme viiden jälkeen, kun olimme valvoneet kellon ympäri (kumpikaan ei ollut saanut nukutuksi lentomatkalla yhtään, mikä ei ole mitään uutta), ja ukkeli vieläkin kauemmin, kun hän ei ollut nukkunut lähtöä edeltävänä yönä kotona silmänräpäystäkään.

Istun tässä ikkunan edessä ja katselen öistä San Franciscoa, joka näyttää aika rauhalliselta.

Kaduilla ei näy muuta kuin satunnaisia takseja, joidenkin firmojen pakettiautoja, muutamia yksittäisiä ihmisiä, ja pari paloautoakin meni äsken pillit huutaen. Toisessa oli juuri sellaiset kilometrin mittaiset tikapuut, jollaisia näkee aina amerikkalaisissa elokuvissa. Ukkeli vetää sikeitä, ja minä olen vähän kateellinen. Mutta meneehän se aika näinkin.

Katunäkymät ovat aika toisenlaiset nyt yöllä kuin illalla, jolloin kadut olivat aivan järkyttävän ruuhkaiset, ja liikenne oli aivan jumissa.

Kaikki kuitenkin odottelivat kiltisti vuoroaan (mitä nyt torvet välillä vähän soivat), eikä kukaan ajellut jalkakäytävällä, kuten Intiassa.

Taksikuski, joka toi meidät lentokentältä hotellille, meinasi polttaa päreensä ihan totaalisesti, kun matkaan meni niin paljon kauemmin kuin normaalisti. Pari kertaa hän teki semmoisen syöksyn autojen välistä, että ukkeli käski minua kiinnittämään jo turvavyönkin. Kun puikkelehtiminen ei enää auttanut, vaan olimme auttamattomasti jumissa, kuski alkoi hokea fuckia. Fuck, fuck, fuck. Minä ajettelin, että paljonko tuokin auttaa. Lopulta kuski pyysi saada jättää meidät hotellia edeltävään kadunkulmaukseen, kun "olettehan te itsekin nähneet, että emme me tästä mihinkään liiku". Ja tottahan se oli: olimme seisoneet paikoillamme liikkumatta mihinkään neljien, viisien liikennevalojen ajan. Vaikka kaupungissa on muutenkin ruuhkia (erityisesti ruuhka-aikoina), joulu aiheuttaa kuulemma vielä lisää tukoksia teille, kun kaikki shoppailevat hulluina. Tämä viikko tulee kuulemma olemaan liikenteen puolesta ihan kamala. Jippii. Tuskin maltan odottaa.

Illalla hotelliin kotiuduttuamme emme jaksaneet tehdä muuta kuin käydä lähiviinibaarissa maistamassa kalifornialaista viiniä (tärkeysjärjestys on kunnossa, vai mitä, kun pitää ensimmäiseksi viinibaariin sännätä) ja syömässä vähän jotain.

Istuimme takkatulen äärellä, ja takka oli koristeltu ajankohtaan sopivasti joulusukin ja muine jouluhärpäkkein.

Sliderseja.

Tuo oli tosi mutkattoman oloinen paikka eikä ollenkaan sellainen jäykkäniskaisten viinihifistelijöiden paikka kuin olin etukäteen pelännyt. Minuakaan ei ahdistanut tuolla yhtään, vaikka en mitään viineistä tiedäkään. Erotan kyllä punaisen, valkoisen ja roseviinin, mutta siihen se sitten jääkin. Onneksi tarjoilijalta saattoi pyytää suosituksia.

Lentomatkamme San Franciscoon oli sujunut jännittävissä merkeissä. Meillä ei nimittäin ollut vielä boarding passeja välille Frankfurt-San Francisco, joten menimme Frankfurtissa kysymään Lufthansan tiskiltä, että voisimmekohan mahdollisesti saada semmoiset. Meidät ohjattiin edelleen United Airlinesin (joka operoi Lufthansan Frankfurt-SF -väliä) tiskille, jossa virkailija rupesi höpisemään meille jotain jostain ESTA:sta. Me katselimme ukkelin kanssa toisiamme ja virkailijaa huuli pyöreänä, että mikäs se sellainen ESTA on. Virkailija katsoi meitä epäuskoisena ja kysyi, että kai te nyt ESTA:sta olette kuulleet. No emmepä olleet. Viisuminkin mies taisi mainita, jolloin minä esitin fiksua ja sanoin, että emme me mitään viisumia tarvitse, kun suomalaiset eivät tarvitse viisumia Yhdysvaltoihin (tämän verran olin sentään tarkistanut ennen lähtöä). Mies katsoi meitä vähän säälivästi ja käski meitä menemään lähtöporttimme luona olevalle tiskille ja olemaan siellä tasan kello puoli yksitoista: "toivottavasti joku pystyy auttamaan teitä".

Portin luona jatkoimme ihmettelyämme, että mikäs tämä tämmöinen ESTA on. Ukkeli päätti kilauttaa kaverilleen, joka oli käynyt USA:ssa taannoin, ja kysyä asiasta. Sillä aikaa minä tutkiskelin lentolippua tarkemmin, ja siellä sivun alaosassa luki ihan selvästi (hyvin pienellä printillä tosin), että "Don't forget to register online via ESTA, the Internet-based travel authorization system". Jaahas. Taas oli jäänyt pienellä printatut lukematta.

Sillä aikaa ukkeli oli saanut kaverinsa langan päähän, ja tämä oli vahvistanut, että kyllä semmoinen ESTA-hakemus (jonkinlainen viisumin korvike niiden maiden kansalaisille, jotka eivät tarvitse viisumia USA:han matkustaessaan) pitää tosiaan olla täytettynä ja että hakemus pitää tehdä viimeistään 72 tuntia ennen matkaa. Muuten ei kai pääse maahan. Ajattelin, että tähänkö tämä matka nyt jo tyssäsi, Frankfurtiin. No, tulipahan käytyä Saksassa kumminkin.

Ukkelin kaveri otti kuitenkin asian huolekseen ja sanoi, että hän voi täyttää ne hakemukset teille. Niin kaveri rupesi täyttämään Intiasta käsin meidän ESTA-hakemuksia, mikä ei ollutkaan ihan simppeli juttu noin puhelimitse, sillä kaverin piti saada tietää kaikenlaista, kuten isäni ja äitini nimet. (Opin muuten sen, että ennen matkaa on hyvä ladata kännykät, läppärit ja kaikki muut mahdolliset härpäkkeet ihan täyteen.) Hakemusten täyttämiseen meni 45 minuuttia, ja tässä vaiheessa olin enemmän kuin onnellinen siitä, että ukkeli oli saanut alkuperäisen lentomme vaihdettua toiseksi. Alkuperäisellä lennolla olisi nimittäin ollut aikaa vaihtaa koneesta toiseen kokonaiset 50 minuuttia. Johan se olisi mennyt ESTA-lomakkeiden täyttelyyn.

Kun ukkelin kaveri oli saanut hakemukset täytettyä - ja maksettuakin vielä - oli aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen eli niiden boarding passien metsästämiseen. Lähtötiskille oli ilmestynyt tällä välin muutama muukin ihminen, eli suomeksi sanottuna kaikki koneen noin 370 matkustajaa, ja hyvin monella (ellei peräti kaikilla) ei heilläkään ollut boarding passeja. Jonottajia kävi kuulustelemassa tiukka täti, joka ei suostunut vastaamaan minkäänlaisiin kysymyksiin vaan joka komensi kaikki rikkurit kiltisti takaisin jonoon. Hänellä itsellään oli kyllä kovastikin kysymyksiä: onko paluulippua (näyttäkää se); mitä varten olette Yhdysvaltoihin menossa; oletteko käyneet siellä aikaisemmin; missä ukkeli on töissä ja mitä hän tekee siellä; mikä on meidän keskinäinen suhteemme, onko meillä aseita. Ei tullut mieleenkään vitsailla, että joo, on mulla yksi kivääri.

Lopulta me ja kaikki muutkin matkustajat saimme boarding passimme ja pääsimme koneeseen - sekin mies, joka epäili kysymyksiä kyselleen naisen olleen CIA:sta. Vajaan kolmen tunnin koneenvaihtoaika tuli lopulta käytettyä niin tehokkaasti, että hyvä kun kerkesin vessassa käymään ja vesipullon ostamaan. Mitenköhän olisi käynyt sillä toisella lennolla?

Tulimme siihen tulokseen, että boarding passeja ei ilmeisesti myönnetäkään USA:han menijöille automaattisesti, vaan ne annetaan vasta lentokentällä, kun virkailijat ovat todenneet omin silmin, millainen pulliainen Amerikkaan on yrittämässä. Ei ole helppoa tämä Amerikan-matkailu.

Matkalla bongasin hyvin pienen kuunsirpin (en tiedä, kuinka monta tuntia vanhan).

United Airlinesista minulla ei ole oikein mitään hyvää sanottavaa. Jotain kertoo ehkä se, että minusta parasta koko matkassa oli United Airlinesin turvallisuusvideo, joka oli tehty amerikkalaisella ammattitaidolla viihdyttäväksi ja jonka jaksoi jopa katsoa. Milloin tulee jatko-osa?

United Airlines on hionut itsepalvelun huippuunsa: matkustajia kannustetaan tuomaan lennolle omat läppärit ja kännykät, jos he mielivät katsoa lennon aikana esimerkiksi elokuvia. (Lentoyhtiö tarjoaa toki wifin sekä suuren määrän uusimpia laatuelokuvia, kuten Die Hard ja Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat.) Yhdentoista ja puolen tunnin lennon aikana muiden lentoyhtiöiden henkilökohtaiset viihdejärjestelmät alkoivat tuntua melkoiselta luksukselta. (Tässä kohtaa huomauttaisin taas niistä täyteen ladatuista teknisistä vimpaimista.)

Henkilökohtainen viihdejärjestelmä.(Penelope Cruz raahaa juuri ruumista elokuvassa Volver.)

Tästä minun jaarittelustani ei nyt näytä tulevan loppua ollenkaan. Mutta kello on tulossa vasta neljä, ja ukkelikin kuorsaa vielä. Aamukahvia saisi muistaakseni kuudelta, joten sinne ei olisi enää kuin pari tuntia. Ukkeli heräsi äsken hetkeksi ja käski tilaamaan huonepalvelusta jotain syötävää, jos on nälkä, mutta en millään viitsisi vastaanottaa ketään huonepalvelun tyyppiä keskellä yötä nallepyjamassani. (Otin pyjamankin mukaan varuiksi, jos vaikka joutuu nukkumaan sellaisessa paikassa, jossa ei voi kekkuloida keskellä yötä vessaan alasti.)

Tälle päivälle ei ole vielä oikein muita suunnitelmia muuta kuin että iltapäivällä pitää hakea auto vuokraamosta. Eiliset ruuhkat nähtyäni rupesin jo ajattelemaan, että olikohan ihan järkevää vuokarata auto jo nyt, kun olemme lähdössä San Franciscosta eteenpäin vasta lauantaina. Muistaakseni tässä oli takana se ajatus, että jos jouluna (siis joulupäivänä, kun sehän on täällä se juhlapäivä) emme keksi mitään muuta tekemistä, kun kaikki paikat ovat kiinni, voimme lähteä autolla jonnekin kaupungin ulkopuolelle ajelemaan. Tiedän jo nyt, että ajaminen ruuhkassa tulee käymään hermoilleni, varsinkin, jos jono ei liiku mihinkään. Mutta ei auta. (Ukkeli on sanonut ajavansa motareilla ja kaupunkien ulkopuolella, mutta koska hän on ajanut kaupungeissa, varsinkin vieraissa, niin paljon vähemmän kuin minä, kaupunkiajaminen on ollut aina minun heiniäni.)

Lisää näkymiä hotellihuoneen ikkunasta: One Maritime Plaza -rakennus.

Transamerica Pyramid.

San Francisco-Oakland -silta.

Pysäköinti on San Franciscossa kuulemma aivan kamalan vaikeaa - ja järkyttävän kallistakin vielä kaiken lisäksi - ja ajaminenkin on haasteellista, kun kaupungissa on niin paljon mäkiä. Luin eilen matkalla yhdestä opaskirjasta, että San Franciscossa ajaminen vaatii hyviä taskuparkkeeraustaitoja (ne mulla kyllä on) ja että kuljettajan pitää osata parkkeerata myös joskus hyvinkin jyrkkään ylä- ja alamäkeen (sitä mä en osaa, tai en ole kyllä hirveästi kokeillutkaan). Mäkisessa maastossa pitää myös muistaa jättää tarpeeksi tilaa autojen väliin liikennevaloissa, kun autot kuulemma aina liukuvat väkisinkin vähän taaksepäin mäestä lähdettäessä. Mitä perkelettä - käyttäytyvätkö nämä automaattivaihteiset autot jotenkin eri tavalla kuin manuaaliset, kun ei minulla ainakaan Suomessa liu'u auto mäessä mihinkään. Mistä tulikin mieleeni, että automaattivaihteet jännittävät minua aika lailla. Kyllähän niihin tottuu pian, mutta jos heti ensimmäiseksi pitää ajaa jostain ahtaasta parkkihallista ulos, niin siinä voi pieni paniikki iskeä. Dubaissa minun piti kerran ajaa automaattivaihteinen auto ulos ahtaasta parkkihallista, enkä meinannut saada autoa millään liikkeelle, kun auto vain hyppi ja pomppi. Lopulta kiljuin paniikissa ukkelille, että miksi tässä on vain kaksi poljinta; kumpi tästä puuttuu - jarru vai kaasu?! Lupaavalta siis näyttää.

Nyt toivottelen kaikille oikein ihanaa joulua sinne Suomeen ja muuallekin maailmaan! Suomessa on jo joulurauha laskeutunut maahan, ja kohta tulee varmasti jo pukkikin. Minä otin muuten tottulakit varuiksi mukaan, jos tulee äkillinen mieliteko kulkea San Franciscon kaduilla tonttulakki päässä.

Lähdetään lennolle (nyt ihan oikeesti)

Voi apua. Sain Taikalta jouluhaasteen, enkä ole yhtään jouluihminen. Sen olen tässä viime vuosina todennut ja myöntänyt. Olin kuvitellut olevani herkkä sielu, joka leijailee joulun tunnelmassa kuin eteerinen enkeli, mutta vuosien saatossa olen todennut, että eipä tässä ole paljon liihoteltu. Minä ja joulu emme taida oikein sopia yhteen.

Tässä kuitenkin vastaukset Taikan kysymyksiin.

1. Uskotko joulupukkiin tai tonttuihin?
Toki uskon, molempiin. Olenhan niitä ihan omin silmin nähnyt.

2. Kirjoititko joulupukille?
Eipä tullut mieleenkään, että joulupukillekin voisi kirjoittaa. Ehkä ensi vuonna? Mitähän pukki sanoisi, jos kirjoittaisi pukille semmoisen vähän tuhman kirjeen...

3. Onko kinkku joulupöydän kunkku vai selviätkö ilmankin?
Tarkemmin ajateltuna en taida edes pitää kinkusta. Voin syödä sitä muutaman siivun, mutta sitten se alkaakin jo tökkiä. En kestä sitä, että sitä samaa lihaa pyöritellään edestakaisin päivästä toiseen. Ennemmin liputtaisin perinteisen karjalanpaistin puolesta.

4.  Noloin saamani joululahja tai lahjojen jakoon liittyvä muisto?
Minusta koko lahjojenjakotilaisuus on jotenkin nolo ja teennäinen. En ole koskaan pitänyt siitä, että keräännytään porukalla availemaan lahjoja. Se on jotenkin kiusallista. Noloja joululahjoja en muista saaneeni, mutta antaneeni muistan montakin.

5. Onko jokin joululahja jäänyt käyttämättä tai kaapin perälle notkumaan? 
Miksi en muista saamiani joululahjoja, vaikka olen saanut varmasti niin paljon kivoja lahjoja? No, yöpaitoja minulla on aika monta, kun en edes käytä yöpaitaa - muuta kuin haahuiluasuna ennen nukkumaan menoa.

6. Milloin ja millä tavalla koristelette joulukuusen?
Aika on muuttanut perinteitä, ja nykyisin vanhemmillani (heidän luonaan tavallisesti vietämme joulun) kuusi koristellaan aatonaattona. Äiti ottaa nykyään aktiivisemmin osaa koristeluun ja sanoo painavan sanansa: laitetaanko kullan vai hopeisen värisiä lameita ja hörhelöitä. Iskäkin pitää perinteitä yllä: hän kiroilee joka vuosi kuusen kynttilöitä ripustaessaan. Tänä vuonna vanhemmille ei tule kuulemma kuusta lainkaan, kun ei siellä ole ketään juhlijoitakaan.

7. Ostatko kotiisi joulukukkia? Mikä on joulukukkasi?
En osta. Kukkien ostaminen on minun kohdallani ihan turhaa rahan haaskausta, kun kukat kuolevat kumminkin. Iskä ostaa jouluna meille naisille kukat, tavallisesti joulutähden tai amarylliksen(?). Hyasintteja eivät siedä muut kuin minä.

Kiitos haasteesta, Taika!

Pohtivaisena ihmisenä olen yrittänyt miettiä, miksi en pidä joulusta. Kyse on varmaankin monen asian summasta, mutta luulen, että perimmäisenä ongelmana on se, etten oikein tiedä, mitä joulultani haluaisin. Ehkä minulla on epärealistiset odotukset joulun suhteen: odotan hienoa joulun tunnelmaa, jota ei kuitenkaan ole mahdollista (syystä tai toisesta) saavuttaa, ja sen takia joulu on aina pettymys.

Tai ehkä joulu ei vain sovi luonnolleni. Minusta kun on ikävää, että parin päivän ajan pitää teeskennellä, että vuoden tylsimmät päivät, joina ei tapahdu yhtään mitään, ovat jotenkin hienoja. Sen kuitenkin tiedän, mitä en joulultani halua: en halua syödä jouluruokia, joista suurinta osaa inhoan; en ostaa lahjoja tai saada niitä; en pakottaa ketään (lue: ukkelia) juhlimaan joulua vasten tahtoaan; syödä itseäni ähkyksi ja sitten pohtia, kuinka pääsen niistä kiloista eroon; en teeskennellä joulumieltä, kun ei sitä ole, tai odottaa, että arki tulisi vihdoinkin. Mikä se semmoinen juhla on, että odottaa vain, milloin arki tulee?

Tänä jouluna minun ei onneksi tarvitse kärvistellä tylsyyden takia, sillä päätimme pitkästä aikaa lomailla ukkelin kanssa ja lähteä Amerikkaan. Olin alun perin toivonut pääseväni Intiaan moikkaamaan appivanhempia, mutta koska ukkeli vasta tuli Intiasta ja koska hän oli ollut siellä paljon pidempään kuin oli aikonut, hän ei viitsinyt lähteä sinne taas. Eikä Intia olisi ollut ukkelille lomaa muutenkaan; työnteoksihan se olisi kuitenkin taas mennyt.

En ensi alkuun innostunut Amerikasta ollenkaan, kun olen aina ajatellut Amerikan olevan sellainen paikka, jossa minä en viihtyisi. New Yorkista kyllä tykkäsin (kävin siellä vuonna 1999), joten en oikein ymmärrä, mistä vastenmielisyyteni maata kohtaan juontaa. Sitten sain kuitenkin idean: mitä jos tekisimmekin jonkinlaisen road tripin? Road tripistä (onko tällä jokin suomennos?) olen nimittäin aina haaveillut, vaikka muuten olenkin ollut Amerikka-vastainen. Olisi kiva ajella autolla pitkin ja poikin ja katsella maisemia. Rupesin katselemaan karttaa ja heittelemään ukkelille ideoita - San Francisco, Los Angeles, Grand Canyon, Phoenix, Las Vegas... - ja ukkelihan innostui. Nyt olemme sitten tiistaina lähdössä San Franciscoon, josta jatkamme matkaamme jonnekin päin.

Sitä ennen lähden kuitenkin käymään Itä-Suomessa katsomassa, miltä maailma näyttää siellä näin joulun alla. Mitään etukäteisjoulua emme taida viettää, kun äiti sanoi, että hän ei kyllä rupea taas juhlimaan joulua varsinaisen joulun ulkopuolella. Heti perään hän kuitenkin myönsi, että se tammikuun lopussa vietetty joulu oli kuitenkin aika ikimuistoinen ja hauska. Minustakin on paljon mukavampaa juhlia joulua jonakin muuna aikana kuin jouluna (jaa miten niin olen omituinen). Ei sitä tiedä, vaikka innostuisin taas raahaamaan metsästä kuusenoksia ja syömään piparitaikinaa.

Minustako kuntosaliharrastaja?

Olen aina inhonnut kuntosaleja, ja ajatuskin kuntosalilla käymisestä on tuntunut vastenmieliseltä. Intiassa ostin kokeeksi kuukauden jäsenyyden yhdelle salille, mutta kävin siellä muistaakseni tasan kaksi kertaa - ja silloinkin taisin viihtyä lähinnä juoksumatolla. Olenkin aina epäillyt, että salivastaisuuteni on johtunut siitä, että en ole koskaan tosissani yrittänyt: jos kävisin salilla tarpeeksi monta kertaa ja tulisin tutuksi laitteiden kanssa, saattaisin hyvinkin alkaa tykätä saliharjoittelusta. Ehkä olen perustanut kuntosalivastaisuuteni mielikuviin, joita minulla on salilla treenaamisesta ollut.

Tänä syksynä päätin sitten ottaa härkää sarvista ja ostin puolen vuoden jäsenyyden salille. Päätökseen vaikutti monta asiaa: sali oli sopivasti matkan varrella; sali tarjosi jäsenyyttä tarjoushintaan, ja pakettiin kuului myös oman kuntosaliohjelman laadinta; ja - mikä tärkeintä - sain salille kaverin. Tämän viimeksi mainitun merkitystä en voi kylliksi korostaa, sillä varsinkin alkuun henkinen tuki oli tärkeää. Iso osa salivastaisuuttani kun on juontanut kuntosalilaitteista: ne ovat tuntuneet isoilta, pelottavilta ja monimutkaisilta. Tuntui helpottavalta, että mukana oli kaveri, jonka kanssa laitteita saattoi tarvittaessa pähkäillä.

Saliharrastus alkoi ohjaajan tapaamisella ja sillä, että katsoimme, mitä laitteita minä voisin ohjelmaani sisällyttää ja miten laitteet toimivat. Menin tapaamiseen suurin toivein - kerrankin joku laatisi minulle ihan oman ohjelman! - mutta ilo vaihtui pian pettymykseksi. En tiedä, oliko ohjaajalla kiire jonnekin, mutta kävimme laitteet läpi melkoista pikavauhtia, ja tunnin mittaiseksi ilmoitettu ohjaustuokio kesti vain puolisen tuntia. Ohjaaja ei myöskään millään lailla ottanut huomioon kondromalasiaani (polvilumpion rustonpehmentymää), vaan laati minulle ihan yleisen ohjelman, joka oli lähes identtinen kuin kaverin. Minun olisi ehkä pitänyt käydä hakemassa kuntosaliohjelma samaiselta fysioterapeutilta, jolla olin käynyt viime vuonna saamassa polvea vahvistavia kuminauhajumppaohjeita ja joka oli käskenyt tulla kuukauden päästä tekemään kuntosaliohjelman. No. Siitä kuukaudesta on nyt kulunut vuosi ja neljä kuukautta, enkä ole vieläkään käynyt sitä ohjelmaa hakemassa. Ajattelin nimittäin, että en kumminkaan rupeaisi salilla käymään, joten mitä minä sillä ohjelmallakaan tekisin. 

Kurjasta alusta huolimatta rupesin käymään salilla pari kolme kertaa viikossa - ja melkein joka kerta piti kiukutella kaverille, kun salille meno tuntui aina yhtä vastenmieliseltä. Käynnin jälkeen olin kuitenkin taas ihan tyytyväinen, että oli tullut mentyä. Pikkuhiljaa tulin tutuksi laitteiden kanssa, eikä niiden kanssa räplääminen enää pelottanut yhtä paljon. Sitä paitsi: tarpeeksi kauan kun räveltää jonkin laitteen säätöjen kanssa, niin joku salilla kävijöistä kyllästyy katselemaan sitä sähläämistä ja tulee ihan vapaaehtoisesti neuvomaan, miten laite toimii. Yhden perselihaslaitteen kimpussa tuskaillessani taisin saada paikalle kaksikin avustajaa.

Se, mikä salitreenissä eniten ihmetytti ja mikä myös laski salilla käymisen motivaatiota oli se, että en saanut treeniä tuntumaan oikein missään. Olin kuvitellut, että lihakset tulisivat treenamiseen jälkeen kipeiksi ja että kropassa tuntuisi, että oli tullut tehtyäkin jotain. Ihan tavallisella kotijumpalla kun olen aina saanut lihakseni erinomaisen kipeiksi, ja olen ajatellut lihasten kipeytymisen olevan jonkinlainen harjoituksen tehokkuuden mittari. (Korjatkaa, jos olen väärässä!) Esimerkiksi reisiojentaja-laite aiheutti päänvaivaa, kun en tiennyt, miten saisin treenin tuntumaankin jossain. Ohjaaja oli neuvonut tekemään kolme viidentoista liikkeen sarjaa, ja sekä painot että toistojen määrä tuntuivat olevan minulle sopivat, sillä enempää en olisi jaksanut tehdä. Treeni ei kuitenkaan tuntunut seuraavana päivänä missään, ja tuntuikin siltä, että harjoitus oli ollut ihan yhtä tyhjän kanssa. Seuraavalla kerralla yritin tehdä liikkeen suuremmilla painoilla sillä lopputuloksella, että en jaksanut tehdä liikettä kovinkaan monta kertaa, ja polvikin rusahteli uhkaavasti. Sitten yritin lisätä toistojen määrää, mutta siihenkään en pystynyt. Kyseisen laitteen käyttäminen ei siis tuntunut hirveän innostavalta, kun ihan peruskyykkäykset tuntuivat paljon tehokkaammilta kuin mokoma kuntosalilaite. Sama ongelma oli monen muunkin laitteen kanssa, enkä oikein tiennyt, mitä tein väärin ja mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin. Salilla oli harvoin henkilökuntaa paikalla, joten en voinut kysyä heiltäkään, eikä tuo ensimmäinen ohjaaja-kokemus ollut muutenkaan herättänyt luottamusta heitä kohtaan.

Vatsan ja selän treenaukseen tarkoitetut laitteet olivat minusta niin vastenmielisiä ja tylsiä, että siirryin aika pian treenaamaan vatsaa ja selkää lattialle. Minusta on ollut muutenkin aina paljon kivempi jumpata ihan oman kehon painolla, tai korkeintaan käsipainojen tai muiden vastaavien kanssa. En ole koskaan tuntenut vetoa minkäänlaisia laitteita kohtaan, päinvastoin. Perusjumppakin voi olla tehokasta ja paljon kivempaa kuin salilaitteissa vääntäminen, kun ei minulla muutenkaan ole tarkoitus rakentaa mitään muskeleita. Siellä lattialla vatsalihasliikkeitä tehdessäni rupesinkin miettimään, että onko mitään järkeä maksaa siitä, että tulen tekemään salille samoja liikkeitä, joita voisin tehdä kotonakin, ilmaiseksi.

Minulla taitaa olla salijäsenyyttä edelleen muutama kuukausi jäljellä, mutta viime aikoina ei ole tullut salilla käytyä, kun päivät ovat olleet sen verran pitkiä. Eikä harjoittelun tehottomuuskaan ole yhtään motivoinut käymään salilla. Ehkä olin alun perinkin oikeassa, ja salilla käyminen ei vain ole minun juttuni? Eihän kaikki sovi muutenkaan kaikille - yksi tykkää yhdestä, toinen toisesta. Mutta nyt olen ainakin kokeillut salilla käymistä useammin kuin pari kertaa, ja voin perustaa mielipiteeni tosiasioihin enkä mutu-mielikuviin.

Viiksien kosketus iholla

Jo toinen postaus saman viikon sisällä. Nyt on, kuulkaas, hurja tahti päällä. Kaiken lisäksi ajattelin kirjoittaa kerrankin melkein ajankohtaisesta aiheesta eli Linnan juhlista. Tosin näkökulma ei ole mitenkään tuore: lueskelin nimittäin eilen Käytöksen kultaista kirjaa vuodelta 1955 (kyllä, näinkin voi itsenäisyyspäivänsä viettää), ja sieltä löytyi varsin päteviä vinkkiä itsenäisyyspäivän juhlijoillekin.

(Lainausten kirjoitusasu on suoraan kirjasta, ja postauksen kuvat on lainattu Hesarin ja Iltalehden sivuilta.)

"Kauneinkaan puku ei voi viehättää naisen yllä, joka ei huolehdi siitä, että hän ainakin kerran päivässä puhdistaa ihonsa kaikkia ruumiinosia myöten. Kylpy tai suihku ja sen jälkeen kuivaharjaus sekä kölninvedellä pyyhkiminen aamuisin luo pohjan päivän hyvinvoinnille ja myös pukeutumiselle. Hien haju niin miehellä kuin naisella on pahimpia seikkoja, mihin voi syyllistyä, sen vuoksi puhtaus vaatii myös hienhajua poistavien aineiden käyttöä. Sanomattakin on selvää, että puhtauteen kuuluu käsien, varpaiden ja kynsien huolellinen hoito yhtä hyvin kuin kasvojenkin, mistä esim. kaikki ihokarvat on usein ja tarkasti poistettava, iho puhdistettava joka ilta kosmeettisten aineiden jäljiltä, mikäli niitä käyttää, sekä hoidettava erinäisin voitein.

Pukeuduttaessa on otettava huomioon, että hieno nainen ennen kaikkea huolehtii siitä, että hänen alusvaatteensa ovat moitteettoman ehjät ja puhtaat ja - jos haluaa olla oikein hieno, käsintehdyt. Yhtenäisyys on kaunista, jos on mahdollista toteuttaa se. Kun esim. käyttää sinistä kerrastoa, on edullista käyttää myös sinisiä rintaliivejä ja mahdollisesti sinisiä liivejäkin, jos niitä on vaihdettavaksi eri kerrastojen värin mukaan. Pääasia on kuitenkin alusvaatteiden moitteeton puhtaus. Englantilaisen ladyn sanotaan pitävän tärkeämpänä alusvaatteidensa kuin päällyspukujensa eleganssia."

Mites ne alkkarit, Kike?

"Liika piittaamattomuus ja ennen kaikkea huolimattomuus pukeutumiskysymyksissä ovat moitittavia ominaisuuksia, mutta yhtä arveluttavaa on liiallinen komeilu, prameilu ja näyttämisen halu pukujen muodostaessa itsetarkoituksen. Todella elegantin naisen puku ei milloinkaan ole arvo sinänsä, vaan tekee naiselle saman palveluksen kuin kehys taideteokselle. Joskus tietenkin sattuu, että kehys on parempi kuin teos."

Kehys kuvassa oikealla.

"Kaksi seikkaa on tärkeätä pukeutumisen suhteen: että puku sopii kantajalleen ja että se sopii tilaisuuteen, jossa sitä kannetaan. Ensinmainitun säännön suhteen ihmisen on ensin tunnettava itsensä. Useimpien naisten pukeutuminen ei ilmaise heidän itsetuntemustaan, vaan salaisen unelman siitä, minkälaisia he toivoisivat olevansa. Unelma ei sitten useinkaan kestä karua todellisuutta. Kun nainen on katsellut kyllin intohimottomasti peiliin, hän oppii valitsemaan itselleen sopivat vaatteet."

"Ellei nainen ole kaunis, ja uskaltaa tunnustaa sen itselleen, hän ei valitse huomiotaherättävää mallia tai väriä pukuihinsa, koska huomion kohteena oleminen vaatii arvostelun kestämistä. Jos hän taas on huomiotaherättävän kaunis, riippuu kokonaan hänen luonteestaan, minkälaiset vaatteet hän valitsee. Jos hän haluaa mainosjulisteena vaikuttavan puvun tai värin - hän kyllä voi kestää katseet, jotka se vetää puoleensa, mutta usein hänkin haluaa jalon ja hillityn kehyksen kauneudelleen, ja se ei milloinkaan ole räikeä.

Kasvonvärien keinotekoinen tehostaminen on vuosien mittaan meillä pohjoismaissakin lisääntymistään lisääntynyt. Vielä 40 vuotta sitten olisi pidetty kosmeettisia aineita käyttävää naista maineeltaan epäilyttävänä, kun sen sijaan nykyisin ainakin puuterirasia ja huulipuikko kuuluu 'kunniallisimpienkin' naisten käsilaukkuun. Aika suosii iloista värikkyyttä, sitä paitsi nuoruuden ja viehättävyyden aikakautta koetetaan kaikin tavoin keinotekoisesti mm. kosmeettisten aineiden ja huolellisen ihonhoidon avulla pidentää."

"Valitettavasti on yhä vieläkin paljon epätietoisuutta siitä, miten tällaisia aineita parhaiten käytetään. Moni on ulkomailla nähnyt räikeästi maalattuja naisia ja päättänyt kotimaassakin esiintyä 'rohkean ennakkoluulottomasti'. Seuraavassa muutamia yleisiä osviittoja:

Se joka ei katso voivansa ostaa hyviä, ensiluokan aineita, jotka tietenkin ovat kalliita, olisi parasta olla käyttämättä niitä lainkaan, sillä huono 'sotamaalaus', ympäri suun tienoita levinnyt huulipuna ja räikeät punaiset läiskät poskilla, on paljon rumempaa kuin kokonaan kaunistamattomat kasvot. Täydellisen make up'n suorittaminen vaatii taitavuutta, jota täytyy suorastaan opetella - hyvät aineet eivät sitä yksistään tee. On kiinnitettävä huomiota temeperamenttiin: sangviininen vaaleaverikkö valitsee iloisemman punaisen ja hehkeämmän rougen kuin sysimustatukkainen ja kekälesilmäinen etelämaalainen, joka suosii tummempia, syvempiä, lilaan ja purppuraan vivahtavia punaisia.

Ennenkuin ryhtyy kosmeettisia aineita käyttämään voi istua tekemään laskelmia siitä, onko tarvittava määrä aikaa, rahaa ja intoa uhrattavana ulkomuotonsa kohentamiseksi kosmeettisten aineiden avulla. Jos sitten ryhtyy kosmeettisten aineiden käyttöön, on tärkeätä muistaa, että paitsi taitoa, siihen vaaditaan makua ja hyvä valaistus. Se joka aamulla kylpyhuoneen sähkölampun valossa 'nuohoaa' kasvonsa, voi kokea hätkähdyttävän pettymyksen nähdessään kasvonsa päivänvalossa."

"Make up tulisi siis aamupäiväkäyttöä suorittaa valoisan ikkunan ääressä ja yleensä aina käyttää aineita varovaisemmin aamupäivä- kuin iltapäiväkäyttöä varten. Huolellinen nainen käyttää jopa kahta huulipuikkoa: toista aamupäivällä - toista illalla sähkövaloa silmälläpitäen.

Koruja käytettäessä on parasta olla varovainen. On aina parempi olla kokonaan ilman koruja kuin kantaa niitä liikaa. Korun on myös vastattava ja jos mahdollista ilmennettävä kantajansa persoonallisuutta, puvun ja tilaisuuden laatua. Esim. ohuet moninkertaiset kilisevät rannerenkaat, jotka edustavat jonkinlaista Itämaiden tyylin jälkikaikua ja joita Euroopan eteläosissa näkee, eivät sovi pohjoismaisittain uneksivalle Aino-tyypille, ei liioin valoisan iloiselle naiselle, vaan ainoastaan kekälesilmäiselle, carmenmaiselle kaunottarelle.

'Naiset ensin, vaikka heikkoihin jäihin', sanoo suomalainen koiranleuka. Itse asiassa tämä sanonta ei liene kovin kaukana niistä historiallisista tilanteista, jolloin se on syntynyt. Sanotaan näet tämän kohteliaisuuden pohjautuvan kaikkea muuta kuin ritarilliseen mielenlaatuun: Kun historian jonakin pimeänä ajankohtana oli välttämätöntä aina olla varuillaan salamurhaajia vastaan, naisten arvoisat 'ritarit', halutessaan uskaltautua johonkin linnaan synkän portin kautta, ensiksi lähettivät naiset, nuo vähemmän arvokkaat olennot, edellään ja itse jälkijoukkona odottivat toimenpiteen seurauksia."

Lopuksi vielä yksi viisaus kirjasta:

"Eräs vanhan ajan viisas nainen vastasi kerran nuorelle parille, kun nämä valittivat sitä, että heidän oli pakko jättää hänet yksin kotiin: 'Minulla ei ole ikävä muuta kuin ikävässä seurassa, eikä oma seurani ole mielestäni sitä...'

Tämä tarina valaisee epäsuorasti aiheelleemme tärkeää toteamusta, nim. sitä, että jokaisen ihmisen on pakko ensisijaisesti oppia seurustelemaan itsensä kanssa, koska oma minä on ainoa henkilö, jonka seuraa hän ei voi vapaaehtoisesti välttää 'kehdosta hautaan saakka'. Siitä voisimme astua askelen edemmäs ja sanoa, että vain se, joka osaa seurustella itsensä kanssa, osaa tuon taidon lähimmäistensäkin parissa."

Linnan juhlat laittoivat taas miettimään monenlaisia asioita.

Ensinnäkin, mikä ihme tuota Veltto Virtasta oikein vaivaa, kun hänen pitää joka juhlissa pyrkiä huomion keskipisteeksi, keinolla millä hyvänsä? Ei kai kukaan täysjärkinen ihminen saa päähänsä tulla presidentin vastaanotolle Särkänniemen vihreä ranneke kädessään?

Ja entäs sitten tämä Haukion käden nuoleskelu? (Katsokaapa muuten Haukion ilmettä. )

Kieltä peliin, Veltto!

 
Ihmettelin myös "taiteellista vapautta", jota televisiolähetysten kommentaattorit kovasti kannattivat joidenkin kohdalla. He kun tuntuivat olevan sitä mieltä, että pukeutumisetikettiä saa rikkoa, jos rikkomus kuvastaa henkilön persoonaa. Eli siis Kike Elomaa saa käyttää Linnassa buutseja, koska "hän tykkää muutenkin inkkarityylistä", ja Sofi Oksanen on toimittajien mielestä aina yhtä tyylikäs ja persoonallinen, vaikka hänellä olisi fasaani päässään.

Mutta sitten Velton baskerit, rusetit ja muut viritelmät ovat aina yhtä tyylittömiä ja etikettivirhe aina yhtä karmea, vaikka nekin ehkä kuvastavat yhtä lailla kantajansa persoonallisuutta. Olisikin kiva tietää, että missä se raja kulkee - kuka saa rikkoa etikettiä ja kuka ei?
 
Ihmettelen myös, miten se osoittaa Elastisen puvun olleen kallis ja laadukas, että "yhden napinläven tekemiseen oli mennyt 45 minuuttia". Minä saisin menemään yhteen napinläpeen helposti varmaan parikin tuntia, eikä siitä silti mikään Armani tulisi.

Entäs sitten uutisointi, kuten "Linnan juhlien jymy-yllätys: näyttelijäpariskunta odottaa lasta!" Kyseessä olivat siis näyttelijät Kari Heiskanen ja Anna-Maija Tuokko, jotka päättivät paljastaa Tuokon raskauden vauvavatsan paljastavalla puvulla. Kyllä olikin jymy-yllätys, että tuommoinen Tuokko on edes olemassa.

Sitten: Elina Kiikko häikäisi Stella McCartneyn luomuksessa - jestas, mikä uuma!

Mistä lähtien luurankomaisen laihan naisen uuma on ollut jotenkin ihailtava asia? On surullista, että Kiikko ei näytä vieläkään selvinneen syömishäiriöstään, vaikka hän vaikutti voivan puolitoista vuotta sitten jo paremmin.

Tässäpä nämä tämänvuotiset Linnan juhlat sitten olivatkin. Mitähän minä laittaisin päälle, jos tulisi kutsu Linnaan?

Rakas, sinusta on tullut pullukka

Kovin on taas ollut hiljaista täällä blogissa. Kovasti on tehnyt mieli kirjoitella, mutta en vain koskaan ole selvinnyt tänne asti. Nyt voisin kuitenkin taas vältellä tekemättömiä töitä ja lätistä aikani kuluksi jotain. Toivon, että postaustahti paranee tulevaisuudessa, mutta saa nyt nähdä.

Joulukuu se sitten tulla pärähti. Joulukuun alku tarkoittaa tietenkin joulun lähestymistä, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että saa availla joulukalenterin luukkuja (= joulukuun ykkösasia). Minulla ei ollut viime vuonna joulukalenteria, eikä ollut sitä edellisenäkään vuonna, kun olimme Intiassa, mutta tänä vuonna päätin, että nyt se joulukalenteri tulee. Eikä mikä tahansa joulukalenteri, vaan juuri se sama, joka minulla oli jo lapsena. Äitini omin käsin ompelema kalenteri.

Kas tässä.

(Kalenteriin kuuluu ohut metallitanko, jolla kalenterin saa ripustettua kätevästi seinälle, mutta koska en löytänyt tankoa enkä mitään muutakaan kättä pidempää ja ohuempaa mistään, ripustin kalenterin seinälle henkarilla. Idea on muistaakseni Tuijalta peräisin - tosin minulla on vahva epäilys, että Tuijalla roikkui henkarissa jotakin paljon tyylikkäämpää kuin vanha joulukalenteri. )

Lapsena joulukalenterissa oli mukana jännitystäkin, kun äiti täytti luukut. Koskaan ei tiennyt, mitä luukuista tulisi! Nyt aikuisena joudun täyttämään kalenterin ihan itse, joten jännitysmomentti jää kalenterista kokonaan pois. (Tosin eivät kaupan suklaakalenteritkaan kovin yllättäviä ole: mitähän sieltä luukusta tänään tulee... kas vain, suklaata!) Yhtenä vuonna olin niin epätoivoinen joulukalenterijännityksen kanssa, että sain ylipuhuttua (lue: pakotettua) ukkelin kalenterivastaavaksi. Ukkeli hoiti homman niin hyvin ja näki kalenterin takia niin paljon vaivaa, että minua melkein nolotti. (Vai mitä sanotte sellaisestakin, että yhtenä päivänä luukussa oli lappu, jossa luki, että "katso rappukäytävään". Kun sitten avasin oven ja kurkkasin rappukäytävään, siellä odotti kukkakimppu.) 

Tarkkasilmäiset ehkä huomasivatkin, että kalenterissa on yllätyksiä kaksin kappalein. Keksin nimittäin, että voisin tehdä kalenterista tuplakalenterin: voisin laittaa jokaiseen luukkuun yllätyksen sekä minulle että ukkelille. Ukkeli ei tosin ole makeisista (varsinkaan suklaasta) kovinkaan innostunut, joten saattaa käydä niin ikävästi, että joudun syömään hänenkin yllätyksensä. Olen myös laittanut yllätykset vasta alkukuun luukkuihin, ettei vain tule kiusausta...

Itsenäisyyspäivän patukat.

Suuri arvoitus. Mitähän täällä on?

Kaiken lisäksi ukkeli on - ainakin omien sanojensa mukaan - dieetillä, kun hän tuli rakentaneeksi Intian-matkansa aikana hieman keskikehoaan. Sukulaiset ja tuttavat olivat ystävällisesti kommentoineet ukkelin kasvanutta vatsakumpua, että "onpa sinun vatsasi kasvanut valtavasti kolmessa viikossa!".

Nykyään minua naurattaa intialaisten suorasukaisuus, mutta eipä naurattanut kymmenen tai yksitoista vuotta sitten. Ukkeli tokaisi minulle silloin nimittäin, että "sulla on perseessä selluliittia". Minä vedin tietysti herne-maissi-paprikat nenääni. Ei tuollaista saa sanoa toiselle ihmiselle! Jokainen kantaa omat kilonsa ja omat selluliittinsa, eikä muilla ole muutenkaan oikeutta arvostella toisten ulkonäköä! Ukkelin mielestä hänen kommenttinsa oli pelkkä toteamus - hän vain ilmoitti, mitä hänen silmänsä näkivät  - mutta minä otin kommentin hyökkäyksenä itseäni vastaan: olin lihava, ruma ja kaikin puolin kelvoton yksilö!

Vuosien saatossa olemme löytäneet ukkelin kanssa asiassa jonkinlaisen balanssin: hän ei enää heittele yhtä suorasukaisia kommentteja kuin joskus ihan alkuaikoina (koska hän tietää, että minä loukkaannun niistä kumminkin), ja minä puolestani heitän joskus jotakin ns. vitsikästä ukkelin ulkomuodosta - siis silloin kun on aihetta, kuten nyt tämän jalkapallon ilmaannuttua kuvioihin.

Olen jotenkin aina ajatellut, että me suomalaiset olemme erityisen hienotunteista kansaa ja että meillä ei ole tapana kommentoida puolison ulkonäköä kuin korkeintaan riidan tuoksinassa. Siksi ilahduinkin kovasti, kun luin aikoinani Kalle Palanderista, joka oli ruvennut laihdutus- ja kuntokuurille sen jälkeen, kun hänen vaimonsa oli nälvinyt Palanderin plösähtänyttä ulkomuotoa. Minusta on hienoa, jos puolison kielteisen palautteen pystyy kääntämään voimavaraksi, joka motivoi muutokseen. (Ulkonäköäkin voi tosin kommentoida monella tavalla. Halventavassa ja ilkeämielisessä kommentoinnissa, jolla pyritään alistamaan tai mitätöimään toinen, ei ole minusta mitään myönteistä, enkä kannata sitä millään tavalla.)

En tiedä, kumpuaako se, mikä on kenenkin mielestä sopivaa tai epäsopivaa, hienotunteista tai tunkeilevaa, ihmisen persoonasta, kasvatuksesta vai itsetunnosta. Vai ovatko nämä kuitenkin - enemmän tai vähemmän - kulttuureille yhteisiä piirteitä? Olemmeko me suomalaiset hienotunteisia, vai saako puolison ulkonäköä kommentoida, joskus hyvinkin suorin sanankääntein? Jäin miettimään sukupuolten välisiä erojakin: ehkä miehet eivät ota ulkonäköönsä kohdistuvaa kritiikkiä yhtä vakavasti kuin naiset? Mitä olisi Palanderin vaimo mahtanut tykätä, jos Palander olisi antanut vastaavanlaista palautetta hänelle?

Minä loukkaannuin tuon selluliittikommentin jälkeen ukkelille verisesti, ja päätin olla puhumatta hänelle enää ikinä. Kehtasikin sanoa minulle moista! Pahimpien höyryjen laannuttua kuitenkin sisuunnuin ja läksin lenkille. Oikein muistan sen tammikuun alun päivä (saattoi olla loppiainen, kun kaikki joulusuklaatkin oli sopivasti syöty): minulla ei ollut mitään lenkkeilyvaatteita, koska enhän minä ollut liikuntaa harrastanut, joten oli pakko lenkkeillä toppavaatteissa. Vaikka en muuta kuin kävellyt, olin lenkin jälkeen hiestä yltä päältä märkä, ja inhosin liikuntaa vieläkin enemmän. Jokin oli kuitenkin muuttunut, ja liikunnasta tuli vaivihkaa pysyvä osa elämääni. Pikkuhiljaa löysin myös liikunnan ilon, joka saa minut liikkeelle edelleenkin (ellei kyseessä ole vastenmielinen liikunta, kuten kuntosaliharjoittelu). Enkä varmasti koskaan unohda, mistä tämä kaikki lähti: siitä selluliittiperseestä.

Loppuun vielä yksi Prismassa otettu kuva. 

Älkää kysykö, miksi olen kuvannut miesten boksereita. En tiedä.

Miksi tuo saa aina paremmat lihat

Annoskateus. Se on, kuulkaas, hirvittävä asia. Tämä tuli mieleeni, kun selailin viime aikoina ottamiani valokuvia (joita ei ole monta, ellei viime viikonlopun häröilypäivääni lasketa mukaan) siinä toivossa, että sieltä löytyisi jotain postaukseen kelpaavaa materiaalia.

Olimme muutama viikko sitten ukkelin kanssa syömässä pidemmän kaavan mukaan, mikä on niin harvinaista, etten edes muista edellistä kertaa. Ukkelihan pyörii ravintoloissa (siis ihan syömässäkin) jatkuvasti, mutta minun kanssani hän päätyy aina jonnekin Mäkkärin tiskille. (Vika ei ole hänen, mutta ei se toisaalta ole minunkaan. Syyttäkäämme siis Putinia.) Sen harvan kerran kun sitten lähdemme "oikeaan" ravintolaan, odotukset ovat korkealla. Ruoan tulisi olla hyvää, ja mikä tärkeintä: ruokaa tulisi olla paljon. Eihän ravintolasta ole hyvä nälkäisenä poistua.

Ukkeli otti tällä kertaa pääruoaksi karitsankaretta ja minä otin päivän kala-annoksen, kun luvassa oli kuulemma kuhaa, perunakrokettia ja kukkakaalipyrettä.

Kun annos tuli pöytään, pettymys valtasi mieleni: tässäkö tämä nyt on?

Jee, porkkanoita! Niitä ei kotona saakaan.

Silmäilin tilaamaani annosta: kyllä siinä tosiaan kalanpala ja perunakroketti oli. Kukkakaalipyrettäkin löytyi pieni nokare kalan alta, eli annos vastasi hyvin tarjoilijan kuvausta.

Samaan aikaan pöydän toiselle puolelle purjehti lautasellinen ruokaa.

Ei auttanut itku markkinoilla: pakkohan minun oli se kuhanrääpäle ja perunakroketti syödä, kun olin kerran annoksen itselleni tilannut. (Mainitsinko jo, että annokseen kuului myös porkkanaviipaleita?) Onneksi ukkeli antoi minulle (säälistä) yhden lampaansiivun, ja sitä järsiessäni saatoin todeta, ettei lammas ollutkaan niin hyvää kuin miltä se oli näyttänyt, ja lihaakin kimpaleessa oli aika vähän. Tuli vähän parempi mieli.

Pääruoan jälkeen seuraava pettymys teki jo tuloaan. Jälkiruokalistalta ei nimittäin löytynyt mitään sellaista, mitä olisin halunnut tilata (tällainenkin on näköjään mahdollista). Ainoa suklainen jälkiruoka (koska jos ravintolassa tilaa jälkiruoan, sen on oltava ehdottomasti suklainen - kuka esimerkiksi tilaa jälkiruoaksi jäätelöä, tai vielä pahempaa, kupin kahvia?) oli jälkiruoka nimeltä "suklaata ja kirsikkaa". Mistä tuleekin mieleeni toinen asia, jota voisin kritisoida, eli ruokalistat. Eikö niitä voi kirjoittaa sillä lailla, että asiakaskin ymmärtää, mitä ruoka pitää sisällään? Kuvittelin "suklaata ja kirsikkaa" -annoksen koostuvan parista palasta suklaata ja muutamasta kirsikasta, joten oli pakko oikein vaivata tarjoilijaa ja tiedustella, mitä annos mahtoi pitää sisällään. Kun kuulin annoksen sisältävän suklaakakkua ja kirsikkasorbettia, päätös oli helppo.

Kadehdin ukkelin juustolautasta niin paljon, että unohdin ottaa siitä kuvankin.

Annoskateus ei siis ole mikään leikin asia, ja se voi vaivata ihmistä jo ihan nuorella iällä, jopa jo päiväkodissa. Minä odottelen, että milloin tulisi sellainen ravintola, jossa asiakkaalla olisi oikeus vaihtaa annos toiseen ihan vain sillä perusteella, että annos ei näytä hyvältä.

Nyt ukkelin ollessa Intiassa olen taas saanut muistutuksen siitä, kuinka mukavaa on, että meillä on käytössämme tätä nykypäivän modernia teknologiaa. Soittelemme ukkelin kanssa nimittäin facetime-videopuheluita, kun on niin mukava, että näkee toisen naaman. Siinä samalla voi tehdä näppäriä havaintoja tyyliin "etkö ole vieläkään käynyt parturissa"; "onko tuo meidän vanha tyyny vieläkin tallella" tai "miksi kaivat koko ajan nenääsi". Olen yrittänyt ajoittaa soittoni tarpeeksi myöhäiseen ajankohtaan, jotta appivanhemmat olisivat jo nukkumassa, ettei tarvitsisi videopuhella heidän kanssaan. Ei siinä mitään, kivahan anopin naamaakin olisi nähdä, mutta on jotenkin jännittävää puhua hänen kanssaan naamatusten puhelimessa. Kaiken lisäksi paikalla saattaisi olla muutakin sukua, ja saattaisin huomata olevani videopuhelussa vaikka kenen kanssa. Sehän olisi ihan hirveän vaarallista.

Yhtenä iltana ukkeli soitti juuri, kun pyörin läheisellä ostarilla lippalakki päässä (selvennykseksi sanottakoon, että olin lähtenyt lenkille ja tarkoitus oli ladata bussilippu siinä samalla). Kun vastasin puhelimeen, oli pelko persiissä, että nyt oli se hetki, kun anoppi haluaisi jutella - kaljakuppilan edustahan on optimaalinen paikka puhella anopin kanssa. Vielä kun joku alkuasukas olisi ilmestynyt taakseni örveltämään, olisin voinut todeta anopille, että "tässä mä viettelen iltaa ihan perinteiseen tapaan."

Sitten vakavampaan aiheeseen eli jääkaappimagneetteihin. Taisin bongata jääkaappimagneetteja ensimmäiseksi Sirokolla, ja ne nähtyäni minullekin tuli luonnollisesti kova tarve esitellä jääkapin oveani. Kovin monta magneettia meillä ei ole, ja nekin vähäiset ovat pääasiassa tylsiä matkamuistomagneetteja.

Ovessa on myös muutama tärkeä postikortti, joiden katseleminen jaksaa aina ilahduttaa.

Ovessa on myös jostakin lehdestä leikkaamani lista siitä, kuinka vältetään keskustelun karikot.

Tämä piti oikein laittaa jääkaapin oveen, kun neuvot olivat minusta niin hyviä - kaikki paitsi tuo viimeinen. Minusta sellainen, joka menee henkilökohtaisuuksiin ja alkaa osoitella toisen heikkoja kohtia tai vaikkapa arvostella toisen ulkonäköä, ei ole mitenkään erityisen taitava keskustelija. Toisen heikkouksien korostaminen on minusta vain osoitus siitä, että kyseinen henkilö ei enää mitään muuta keksi ja että kaikki muut keinot on käytetty.

Nämä säännöt ovat roikkuneet ovessa jo monta vuotta, mutta en tiedä, olenko oppinut niistä mitään. Olen muutenkin hyvä lukemaan kaikenlaisia neuvoja ja oppaita mutta äärettömän huono oppimaan niistä mitään. Elämähän olisi hirveän tylsää, jos pyrkisi oppimaan virheistään.

Jääkaapin ovessa on vielä myös sanamagneetteja (en tiedä, millä nimellä noita tarkalleen ottaen kutsutaan), joita sain joskus rasiallisen. Sanoja oli laatikossa sen verran niukalti, että en saanut niillä mitään korkealentoisia ajatuksia aikaiseksi, vaan niistä tuli tämmöisiä köyhän miehen aforismeja.

Elämä on iloinen asia.

Nyt on aika lähteä yrittämään, josko nukkumatti korjaisi meikäläisen.

Lähdetään lennolle

En osaa nykyään oikein iloita viikonlopuista, sillä niistä on tullut mahdollisuus tehdä kaikki viikon aikana rästiin jääneet hommat. Minulla on aina pitkä lista tehtävistä, jotka pitäisi saada viikonlopun aikana tehtyä, joten ei ole ihmekään, että lauantaiaamuun herääminen tuntuu usein työltä. Tänä lauantaiaamuna päätin kuitenkin ottaa täydellisen vapaapäivän, kun ukkelikin oli lähtenyt Intiaan. Unohtaisin kaikki velvollisuudet yhdeksi päiväksi ja tekisin juuri mitä minua huvittaa - koko päivän!

Seuraava kysymys oli, että mitä sitten haluaisin tehdä. Vastausta ei tarvinnut kauan miettiä - halusin nimittäin mennä hautausmaalle (kaikki normaalit ihmisethän haluavat suunnata vapaa-ajallaan ensimmäiseksi hautausmaalle). En halunnut kuitenkaan mennä millekään tavalliselle hautausmaalle, vaan halusin mennä jonnekin muualle. Muistelin lukeneeni joskus saksalaisten sotilaiden hautausmaasta, joka sijaitsi Honkanummella lähellä Vantaan vankilaa. Sinne lähtisin!

Hautausmaalta matka jatkui Nissaksen kartanon raunoille, Helsinki-Vantaan näköalaterassille, Ilmailumuseoon ja Jumboon. Tervetuloa minun päivääni! (Varoitus: tämä postaus on pitkä.)

Saksalaisten sotilaiden hautausmaa oli metsän keskellä, ja haudat oli siroteltu polkujen varteen. Keskelle aluetta kallion päälle oli pystytetty iso risti.

Hautausmaalle on haudattu 364 toisessa maailmansodassa ja kuusi ensimmäisessä maailmansodassa Suomen alueella kaatunutta saksalaista. Sinne on myös haudattu 201 saksalaista merisotilasta, jotka hukkuivat Suomenlahdella vuonna 1944 kahden hävittäjäaluksen upotessa. Hukkuneiden nimet on kaiverrettu pyöreällä aukiolla sijaitsevaan muistomerkkiin.

Hautausmaan taustalla on saksalainen Volksbund Deutsche Kriegsgräberfürsorge -niminen järjestö, joka huolehtii maailmasodissa kaatuneiden saksalaisten haudoista eri puolilla maailmaa. Honkanummen saksalainen hautausmaa vihittiin käyttöön vuonna 1963, ja päivää myöhemmin vihittiin käyttöön toinen saksalaisten sotilaiden hautausmaa Norvajärvellä Rovaniemellä. Sotilaiden ruumiit siirrettiin alkuperäisistä hautauspaikoistaan Honkanummelle ja Norvajärvelle.

Hautakivet ovat hyvin yksinkertaisia - useimmissa on nimet, mutta joissakin lukee vain hautaan haudattujen sotilaiden lukumäärä.

Neljä saksalaista sotilasta.

Saksalaisesta hautausmaasta on kirjoittanut myös Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia -blogi. Jos hautausmaan historia kiinnostaa enemmänkin, kannattaa käydä lueskelemassa tuolta lisää.

Kun kerran Vantaalla olin, päätin piipahtaa katsomassa myös Nissaksen kartanon raunioita Hakunilan ja Sotungin rajamailla. Nissaksen kartano rakennettiin vuosina 1912-1913, mutta se tuhoutui tulipalossa vuonna 1935.

Kartanosta ei ole jäljellä muuta kuin perustukset, portaat sekä tämä kreikkalaistyylinen pylväikkö, joka näkyy Hakunilasta Sotunkiin johtavalle tielle. Pylväikkö on aikamoisen huomiota herättävä näky korkealla mäen päällä.

Olin kuullut, että rauniot ovat aika surkeassa kunnossa ja että niistä on tullut nuorison hengailupaikka, ja tämä tuli todettua nyt ihan omin silminkin. Raunioiden kunnostamista on kai suunniteltu, ja pylväikön katto näyttääkin minusta siltä, että sille on mahdollisesti tehty jotain.

Tämä on taas yksi niistä paikoista, joissa mielikuvitus lähtee lentoon ja joissa toivoisi pääsevänsä aikakoneen matkaan.

En viitsinyt tuolla kuitenkaan kovin kauan olla, sillä paikalla oli metelöivää nuorisoa ja joku dokaajakin.

Nissaksen kartanon raunioista on kirjoitellut myös Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia ja Ruosteinen. Käykäähän ihmeessä noiden linkkien takana tutustumassa paikkaan tarkemmin, jos vain kiinnostaa. Itse en viitsi paikasta sen enempää kirjoittaa, kun toiset ovat tehneet jo sen niin hyvin.

Vantaalla kun olin, keksin, että voisin käydä vihdoin Ilmailumuseossakin. Olen joka kerta lentoasemalla asioidessani ja museon kyltin nähdessäni miettinyt, että tuolla pitäisi vielä joskus käydä, ja nyt, minun päivänäni, oli vihdoin aika toteuttaa pitkäaikainen haave. Museolle ajaessani kävi kuitenkin hieman köpelösti, sillä museolle johtava tie oli suljettu, ja päädyin vahingossa lentoasemalle. Sitten mietin, että ei hätä ole tämän näköinen: ottaisin ilon irti tästäkin vahingosta ja kävisin lentoaseman näköalaterassilla, jolla käynnistä olin haaveillut myös pitkään.

Lentokonebongaus eli lentokonespottaus kiinnostaa minua itse asiassa enemmänkin, ja minun oli tarkoitus tänä kesänä käydä lentoaseman liepeillä bongailemassa lentokoneita. Jotenkin se kesä taas mennä hurahti, enkä tullut koskaan lähteneeksi, ja nyt on jo sen verran kylmä, että spottaus taitaa joutua odottelemaan ensi kesään (vaikka tosiharrastajat spottaavat lentokoneita varmaan ympäri vuoden, oli sää mikä tahansa).

Näköalaterassille oli helppo löytää, sillä sinne oli hyvät opasteet. Kuudennesta kerroksesta aukesi ihan mukavat näköalat lentokentän ylle.

No joo, vähän harmaalta näyttää.

Huomasin heti, että paikalla oli myös lentokonespottauksen tosiharrastajia.

Terassin sisätiloissa oli makeisautomaatti ja lentojen lähtö- ja tuloajoista kertovat taulut - ja mukavan lämmin. Ulkona tuuli nimittäin aika paljon, ja vaikka minulla oli paksu toppatakki ja huppu päässä, oli ihan jäätävän kylmä.

Lentojen aikatauluja silmäillessäni huomasin, että olin tullut paikalle vähän huonoon aikaan, sillä lentoja lähti ja saapui kovin harvakseltaan. Näin sentään onneksi joitakin koneita, ettei tullut ihan turha reissu.

Jumbojetti laskeutuu.

Melkein maassa!

Viereistä miestä vakoiltuani ymmärsin myös sen, että tosiharrastajan erottaa kameran lisäksi myös siitä, että hänellä on mukanaan vihko, johon hän kirjaa bongaamansa lentoyhtiöt. Keräileeköhän kukaan enää postimerkkejä?

Siinä se jumbojetti nyt on.

Viereinen mies kuului ottavan lentokoneiden nousuista myös "sarjaotoksia" - hän otti siis automaattisesti monta kuvaa peräkkäin. Se onkin varmasti oikein hyvä idea, ettei kuvista tule tämmöisiä:

Kyllä se vielä äsken siinä oli.

Monta nousua en nähnyt, mutta muutaman kumminkin, ja yhdestä sain jopa kuvan.

Kun olin aikani hytissyt kylmässä, oli aika suunnata vihdoinkin kohti Ilmailumuseota. Museon pihalla oli aika paljon autoja, ja syykin selvisi pian: museossa oli meneillään ilmailukirjallisuuspäivä. Minua ei kirjallisuustapahtuma kuitenkaan kiinnostanut, vaan suuntasin kohti museota, joka koostui kolmesta näyttelyhallista - kahdessa oli pysyvät näyttelyt; yhdessä vaihtuva näyttely. Pysyvät näyttelyhallit eivät olleet lämmitettyjä, joten toppatakilla ja hupulla oli taas käyttöä.

En oikein etukäteen ollut tiennyt, mitä Ilmailumuseossa tarkalleen olisi - vanhoja lentokoneita kai? Pian kävi ilmi, että siellä oli paljon muutakin ja että näyttely oli vieläkin mielenkiintoisempi kuin olin kuvitellut. Jippii!

Seuraavassa kuvassa on Saab Draken -hävittäjäkone vuodelta 1955. Kone on yksipaikkainen, ja sitä käytettiin Suomessa harjoitushävittäjänä.

Tämä taas on käsittelyharjoitusohjus. Punaisessa nauhassa ohjuksen kärjessä lukee "poista ennen lentoa". Pelottavaa.

Tämä taas on Suomen ensimmäinen helikopteri, joka saapui 11.5.1953 Imatran Voima Oy:n ja Ilmavoimien yhteiskäyttöön. Viimeisen lennon kopteri lensi vuonna 1976. Ihmettelen suuresti tuota lasista/muovista kupua: eikö tuommoinen ollut hirveä turvallisuusriski? Metallia sen olla pitää - ainakin näin naisen logiikalla ajatellen. 

Heittoistuimen hätäpakkauksen sisältö.

Melkoiset on varusteet hätäpakkauksessa, kun siellä on kirves, saha ja näemmä suksetkin! (Paremmat varusteet kuin meillä kotona.) Kuivamuonaakin näyttää olevan melko hyvin - on ainakin mustikkakeittoa, hernekeittoa, taloussuklaata ja pinaattikeittoa. Nuo valkoiset pussukat sen sijaan arveluttavat. Mitähän niissä mahtaa olla? Suolaa? Sokeria? Jauhoja?

Lisäpolttoainesäiliö.

Lentokenttäpalomies 60-luvulta.

Saksalainen lentopommi.

Kaikkein mielenkiintoisinta museossa oli minusta Convair 340 -lentokone, joka oli aluksi 44-paikkainen ja myöhemmin 52-paikkainen ja joka saapui Aero/Finnairille 18.5.1953. Kone on tehnyt Finnairin pisimmän työrupeaman, sillä se palveli aina vuoteen 1980 asti. Parasta tässä koneessa oli tietysti se, että sitä pääsi tutkimaan sisältä käsin.

Tervetuloa lennolle!

Sisällä näytti ihan siltä kuin lentokoneessa yleensä näyttääkin. Onneksi haju ei tallentunut valokuvaan - se oli nimittäin tympeä (sellainen ummehtunut).

Penkki piti tietenkin koeistua, ja minusta tuntui, että istuimet olivat jopa hieman mukavammat kuin monissa nykyajan koneissa.

Istuin näköjään varauloskäynnin kohdalla.

Ohjaamoon ei päässyt (kuten ei myöskään vessaan, mikä harmitti minua aivan erityisen paljon), joten ohjaamoa piti kuvata lasiseinän takaa. Siinä kuvatessani koneeseen tuli mies, joka rupesi juttusille ja totesi 50-luvun koneen näyttävän aika samanlaisilta kuin nykyajan lentokoneetkin. Olin hieman eri mieltä, sillä kyllä minusta koneen ikä näkyi koneesta ihan selvästi. Seuraavaksi mies uteli, olinko minä lentoemäntä, mikä tuntui minusta aika absurdilta kysymykseltä. Meneekö se siis jotenkin niin, että Ilmailumuseossa oleva nainen on automaattisesti lentoemäntä?

Näkymä koneen takaosaan.

Koneen keittiö, eli onko kapyysi nyt sitten oikea termi.

Oikea lentoemäntä.

Jostakin syystä minua kiinnostavat suuresti myös lentokoneiden moottorit, vaikka en niistä mitään tajuakaan (muuta kuin että ne ovat isoja). Olisi hienoa ymmärtää moottoreista jotain! Laitan moottoreistakin muutaman kuvan - silläkin uhalla, että viimeinenkin lukija kaikkoaa.

Tämä tässä on ohivirtaussuihkumoottori, jota on käytetty muun muassa Douglas/Boeing DC-9-50-, Boeing 727-200- ja Boeing 737-200 -koneissa.

Sama "sisältäpäin" nähtynä.

Tämä taas on yhdeksänsylinterinen Jupiter-tähtimoottori.

Tuo edellä mainittu Convair 340 oli muuten syönyt tämmöistä:

Eli tähtimoottori näyttää sielläkin olevan. (Mähän tunnen itseni jo ihan asiantuntijaksi. )

Lennonrekisteröinti- ja ohjaamon äänten taltiointilaite (eli musta laatikko).

Nykyisin "mustat laatikot" asennetaan kaikkiin yli 5 700 kg:n maksimilentopainoisiin turbiinikäyttöisiin lentokoneisiin ja helikoptereihin. Ne kestävät kovia iskuja ja yli tuhannen asteen lämpötilaa yli puolen tunnin ajan. Ne on varustettu vesiaktivoidulla akustisella lähettimellä, jonka avulla ne löydetään meren pohjalta. Mustat laatikot ovat aikaisemmin olleet mustia, sillä radio- ja sähkölaitteet on yleensä maalattu mustiksi.

Mustan laatikon taltioimaa tietoa.

Näytteillä oli myös hassuja pikkulentokoneita, jotka näyttivät enemmän tai vähemmän (yleensä enemmän) epäluotettavilta.

Kuvassa on Mignet HM-14 Pou Du Ciel eli "Taivaankirppu", jonka suunnitteli 1930-luvulla ranskalainen insinööri Henri Mignet jokamiehen lentokoneeksi. Keski-Euroopassa näitä koneita valmistettiin satakunta; Suomessa kolme. Konetyyppi asetettiin lentokieltoon vuonna 1936 ja Suomessa kolme vuotta myöhemmin, mitä en kyllä yhtään ihmettele.

Näissä kuvissa olevat koneet ovat yksipaikkaisia alkeisliitokoneita, jotka on poistettu käytöstä vuosina 1964 ja 1957. Hyvin turvallisen ja miellyttävän näköisiä rakennelmia.

Lopuksi piti vielä tunkea itseni Draken-hävittäjä -harjoitussimulaattoriin, jotta sain tuntumaa siitä, miltä tuntuisi olla hävittäjän ohjaksissa. Aika ahtaat olivat paikat hävittäjän ohjaksissa, ja taidankin tyytyä edelleenkin ihan tavallisiin lentokoneisiin. 

Oli kiva päivä!

THE END. 

P.S. Huomasin, että se hirveä sanavahvistus on taas palannut kommentteihin, jotan otan sen nyt taas pois ja kokeilen, kuinka kauan saan olla rauhassa roskapostiautomaattien hyökkäyksiltä.

P.P.S. Jos erikoiset hautausmaat kiinnostavat, käy lukaisemassa myös juttuni sympaattiselta lemmikkien hautausmaalta.