Haisevaa ruokaa ja sunnuntaiahdistusta

Kuten olen aiemminkin kertonut, meillä syödään enimmäkseen intialaista ruokaa. Itse voisin syödä intialaista vaikka jopa päivä, mutta ukkeli on vaihtelunhaluisempi. Niinpä meillä saattaa olla yhtenä päivänä intialaista ruokaa, seuraavana makkarakastiketta ja sitä seuraavana vaikkapa jotain kiinalaisen tyyppistä. Ukkeli ottaa joskus edellispäivän ruokaa lounaaksi töihin, ja hänellä on sellainen hassu tapa, että hän tykkää antaa eväistään maistiaisia eräälle intialaiselle kollegalleen, olkoon nyt vaikka Ravi nimeltään. Illalla ukkeli sitten kertoo minulle, kuinka Ravi oli maistanut tänään vaikkapa lihamakaronilaatikkoa ja tykännyt siitä kovasti. Oikein kiva, jos makaronilaatikko oli maistunut Raville, mutta kuinkakohan kaikkiruokainen hindu Ravi mahtaa olla? Jauheliha oli nimittäin sika-nautaa. Mutta ehkä se ei ole niin nuukaa, jos tulee popsineeksi hieman pyhää lehmääkin.

Kerrostaloasumisen yksi erikoisista puolista on se, että kerrostalossa eletään hyvin lähellä toisia, ilman että edes välttämättä tiedostetaan naapureiden läsnäoloa. Joskus kuitenkin naapuri antaa merkkejä olemassaolostaan esimerkiksi melun tai voimakkaiden hajujen muodossa. En ole koskaan häiriintynyt naapureilta leijuvista ruoan hajuista (kaali, silakat, munkit jne.), sillä hajut ovat olleet hyvin satunnaisia ja lyhytaikaisia. Mutta sitten tapahtui jotain dramaattista: taloomme muutti intialaisia!

Intialaiset muuttivat taloon ehkä pari kuukautta sitten, eikä heidän tulonsa jäänyt varmasti keneltäkään huomaamatta. Vaikka he asuvat neljä kerrosta alempamana kuin me, heidän kokkauksiensa hajut tulvivat meidänkin kerrokseen ja täyttävät koko rappukäytävän. Jos olette käyneet intialaisilla kylässä tai ylipäänsä ollut kahta metriä lähempänä intialaista henkilöä, tiedätte, että kyse ei ole mistään lievästä tuoksusta. Ei todellakaan. Kyse on paksusta, öljyn ja mausteiden sekaisesta hajusta, joka tarttuu vaatteisiin, hiuksiin ja kodintekstiileihin, itse asiassa aivan kaikkeen. Tämmöisen henkilön kanssa on mukava osua samaan aikaan hissiin. 

Ruoan hajut eivät oikeastaan haittaa minua nytkään, koska eiväthän ne meille sisään asti tule, eikä rappukäytävässä tule muutenkaan hirveästi oleiltua. Mutta mietin näiden intialaisten lähinaapureita ja sitä, kuinka paljon he mahtavat hajuista häiriintyä, kun hajuhaittoja tulee sentään monta kertaa päivässä. Ruokaa on tietysti jokaisen pakko tehdä, eikä kenellekään voi oikein mennä sanomaan, että voisitko ruveta kokkaamaan jotain vähemmän haisevaa ruokaa. Kenenkään ei pitäisi joutua tahtomattaan haistelemaan jatkuvasti naapureilta tulevia voimakkaita hajuja, mutta sitten taas toisaalta: kyllä jokaisella on oikeus laittaa sitä ruokaa, mitä haluaa.

Tänään meinasin laittaa muikkuja. Etsin pitkään kokonaisia silakoita (huonolla menestyksellä), mutta sitten löysin näitä kokonaisia muikkuja, jotka sopivat tarkoitukseensa oikeastaan vieläkin paremmin kuin silakat.

Huvittavinta tässä on tietysti se, että teen intialaista ruokaa itsekin. Olenkin suuresti ihmetellyt, kun meillä ei leiju jatkuvasti intialaisen ruoan haju, eivätkä meidän vaatteemmekaan haise sellaisille kuin muiden intialaisten vaatteet. Jos ukkeli on esimerkiksi ollut jollakin intialaisella kaverillaan kylässä, haistan sen heti hänen vaatteistaan. Totta kai minunkin ruoanlaitostani tulee hajuja, jotka kulkeutuvat ilmeisesti rappukäytäväänkin, ainakin joskus. Pakkohan tämä on myöntää, kun kerran minua vastaan on todistusaineistoakin: eräs naapuri totesi minulle nimittäin kerran hississä, että "teiltä tulee aina niin hyvät curryn hajut". Ohoh. Mutta väittäisin silti, että meidän hajuhaittamme ovat huomattavasti vähäisemmät kuin alakerran intialaisten aiheuttamat, ja hajutkin ovat kovin erilaiset heidän hajuihinsa verrattuina.

Olen miettinyt, mistä hajuerot mahtaisivat johtua - miksi alakerran intialaisten ruoka haisee aivan erilaiselle ja paljon voimakkaammin kuin meidän ruokamme? Erot saattavat johtua ensinnäkin siitä, että alakerrassa valmistetaan intialaista ruokaa huomattavasti useammin kuin meillä. Naapureilla kokkaaminen alkaa heti aamusta, kun taas meillä syödään intialaista vain iltaisin, ja välillä saattaa tosiaan mennä monta päivää, että meillä ei laiteta intialaista ollenkaan. Onhan se nyt päivänselvää, että jos intialaista ruokaa laitetaan kolmesti päivässä, siitä tulee paljon enemmän hajuja kuin jos valmistaa intialaista vain kerran päivässä, jos silloinkaan. Kun haisevaa ruokaa laitetaan jatkuvasti, asunto ei kerkeä tuulettumaan välillä, vaan hajut jäävät pyörimään asuntoon, ja uusi kokkauskerta vain voimistaa hajuja. Hajuerot saattavat johtua siitäkin, että minun ruoanlaittotyylini on keskivertointialaiseen verrattuna luultavasti aika erilainen ainakin siinä mielessä, että teen mitään uppopaistettua äärimmäisen harvoin, tuskin koskaan. Uppopaistettu ruoka kuuluu olennaisena osana monen intialaiseen ruokavalioon - jos ei muuten, niin uppopaistettujen naposteltavien muodossa - ja minusta voimakkain haju tulee juuri siitä öljyn ja mausteiden sekoituksesta.

Rappukäytävään tunkeutuvien hajujen voimakkuudelle saattaa olla vielä yksi selitys, joka ei liity itse ruokaan mitenkään. Voi nimittäin olla, että naapurit pitävät ruokaa laittaessaan ulko-oveaan auki, jotta heidän asuntonsa tuulettuisi ja jotta he saisivat hajut omasta asunnostaan pois. En olisi tästä yhtään yllättynyt, sillä olen nähnyt tätäkin harrastettavan (ja luoja paratkoon: olen tainnut tehdä noin joskus itsekin - joskus hyvin kauan sitten tosin!). Intialainen ruoka sopii länsimaisiin asuntoihin äärettömän huonosti, ja etenkin talvella on vaikeaa, kun ei oikein viitsi kokata kahdenkymmenen asteen pakkasella kaikki ikkunat ja ovet auki.

*****

Tänään on taas se päivä viikosta, jota inhoan kaikkein eniten, eli sunnuntai. Olen lapsesta asti inhonnut sunnuntaipäiviä, sillä minut valtaa sunnuntaisin aina epämääräinen levottomuuden ja ahdistuksen tunne. En oikein ymmärrä, mistä nuo tuntemukset mahtaisivat johtua. Ehkä ne juontuvat ajasta, jolloin juuri mikään paikka ei ollut sunnuntaisin auki ja oli pakko kykkiä koko päivä kotona. Nykyään sentään aika monet kaupat ja kirjastotkin ovat sunnuntaisin auki, vaikka harvemmin sitä tulee silti sunnuntaisin kaupoillekaan lähdettyä, vaikka mahdollisuus olisi. Eikä sunnuntaiahdistukseni vähene yhtään siitä, että tiedän pääseväni Prismaan, jos tulee äkillinen pakonomainen tarve päästä kauppaan. Mieluusti jättäisin sunnuntain kokonaan välistä ja hyppäisin lauantai-illasta suoraan maanantai-aamuun.

Sunnuntaiahdistusta miettiessäni keksin semmoisen mahdollisen selityksen, että ehkä ahdistus liittyy jotenkin viikon päättymiseen: sunnuntai on ikään kuin eräänlainen tilinpäätös siitä, mitä kuluneella viikolla on saanut aikaiseksi. En oikein usko tätä selitystä, sillä ei minua ahdista kuukauden vaihtuminenkaan, saati sitten vuoden vaihtuminen (uusivuosi on minusta yksi vuoden kivoimmista juhlista), joten mitä ahdistusta aiheuttavaa päättyvässä viikossa sitten olisi? Ehkä sunnuntaiahdistus johtuu sen sijaan joutenolon ja suorittamisen ristiriidasta: toisaalta sunnuntaina pitäisi levätä (sunnuntai oli kai alun perin jonkinmoinen lepopäivä), mutta koska nykyaikana pelkkä oleminen (saati sitten pitkästyminen) ei ole sallittua, pitäisi olla aktiivinen ja harrastaa sunnuntainakin jotakin hyödyllistä. Tuntuu, että jos viettää koko päivän lusmuillen, päivä menee ihan hukkaan.

Pidin itseäni aivan omituisena - kuinka joku voi ahdistua tietystä viikonpäivästä! - kunnes törmäsin naistenlehdessä artikkeliin, jossa kerrottiin ihmisistä, jotka kärsivät sunnuntaiahdistuksesta. On siis olemassa muitakin, joilla on sama ongelma! Mikä helpotus. Psychology Today -lehden mukaan sunnuntaiahdistus saattaa juontua lapsuudestamme: sunnuntait tuovat mieleemme lapsuuden muistot ja pelot tekemättömistä kotitehtävistä ja kokeista, joihin emme olleet valmistautuneet. Sunnuntait ahdistavat siten vielä aikuisinakin, vaikka todellinen syy onkin jäänyt sinne lapsuuteen. Sunnuntaiahdistuksen alkamisajankohtaakin on tutkittu, ja viikonloppu näyttäisi päättyvän sunnuntaina iltapäivällä kello 16.13, jolloin havahdumme edessä olevaan viikkoon.

Minua kyllä ahdistaa ihan koko päivän, aamusta alkaen. Ja vielä olisi monta tuntia edessä. Onneksi on kuitenkin aika paljon tekemistä tiedossa, joten ehkä tämäkin sunnuntai on pian ohi. Tervetuloa maanantai!

Tämä päivä alkoi kuten kaikki muutkin päivät: kahvikupilla ja Hesarilla. Tuo kuppi on muuten 20 vuotta vanha.

Minen mee uimaan (menin sitten kumminkin)

Siitä lähtien, kun minulla diagnosoitiin polvessa kondromalasia (polven rustonpehmentymä), elämä on ollut yhtä taistelua liikunnan kanssa. En saisi liikkua liikaa, koska liiallinen liikkuminen johtaa polven rasittumiseen, mistä puolestaan seuraa kipuja ja pakkolepoa. Lisäksi en pysty harrastamaan lainkaan sellaista liikuntaa, missä polvi tärähtää (esim. juoksua), ja se rajoittaa liikuntamahdollisuuksia jo aika tavalla.

Tällaiselle joko-tai -ihmiselle tasapainon löytäminen on ollut tosi vaikeaa, sillä harrastaisin liikuntaa mieluusti paljon enemmän kuin pystyn. Kaiken lisäksi olen niin typerä, että en opi virheistäni, vaan luisun aina liiallisuuksiin, kun liikunta vain nyt on niin kivaa. Ja lopulta käy niin, että polvi menee niin huonoon kuntoon, että tulee pakollinen stoppi, ja arkiaskareista suoriutuminenkin vaatii sisua ja hammasten kiristelyä.

Nyt olen taas siinä tilanteessa, että olen huhkinut itselleni pakkolepoa. Kun kumminkin haluaisin liikkua, aloin miettiä vaihtoehtoisia liikuntamuotoja, ja mieleeni putkahti uiminen. Uimistahan sanotaan hellemmäksi liikuntamuodoksi, joka ei rasita niveliä, joten se voisi siinä mielessä olla minullekin ihanteellinen liikuntamuoto. Asiassa on vain yksi mutta: vihaan uimista yli kaiken. Aika epätoivoinen saan olla, jos uimahalliin menen!

Vaan niin tuli tuokin epätoivon raja saavutettua, ja löysin itseni kaupasta tutkailemasta uimapukuja. (En omista uimapukua, kun enhän minä sellaista ole mihinkään tarvinnut. Bikinejä minulla kyllä on, mutta en voi kuvitella meneväni uimahalliin vaaleanpunaisissa rantabikineissä.) En pidä vaatteiden sovittelusta muutenkaan, mutta uimapukujen sovittelu on kyllä ihan ylivetoa puuhaa. Pitää riisua itsensä lähes ilkosilleen ja tarkastella itseään sovituskopin säälimättömästä peilistä. Kylmäkin kopissa on.

Toiveikkaana kuitenkin kaappaan mukaani sovituskoppiin muutaman uimapuvun, jotka ovat sieltä halvimmasta päästä. En ikinä maksaisi uimapuvusta viittäkymppiä, kun tiedän, että uimiseni jää kuitenkin vain siihen yhteen kertaan. Ostin itselleni kerran "kannusteeksi" kymmenen kerran sarjalipun uimahalliin, mutta lippu meni vanhaksi, ennen kuin olin saanut ne yhdeksän jäljellä olevaa kertaa käytyä.

Uimapuvuista löytyy kaikenlaisia vikoja: Yhden selkäpuolella on kummallisia kangassuikaleita, joiden paikoilleen asettelu vaatii melkoista akrobatiaa, ja yhden etumus jää kummallisen vajaaksi (kun ei ole täytettä, niin ei ole). Yksi latistaa muutenkin poikamaisen kroppani ihan litteäksi (kas vain, uimalauta on lähtenyt liikeelle), ja yhdessä on lahkeet, joiden suut ovat niin tiukat, että reiteni valuvat ulos niistä kuin pullataikina. Jaksan käydä parissa kaupassa, mutta palaan sitten ensimmäiseen ja ostan sen, jonka selkäpuolella on kangassuikaleet.

Kun uimapuku on vihdoinkin hankittu, on aika suorittaa muut etukäteisvalmistelut. Se tarkoittaa lähinnä sitä, että pitää ajaa ainakin säärikarvat, koska muuten joku voi tulla sanomaan, että tämä ei ole mikään koirien uimapaikka.

Sitten voinkin harkita jo uimahalliin lähtöä. Kiukuttelu alkaa heti aamusta, ja ukkeli joutuu sijaiskärsijäksi. Yritän miettiä, mitä kaikkea uimahalliin tarvitaankaan, ja tunnen kiusausta unohtaa uimapukuni kotiin. En ole käynyt uimahallissa niin moneen vuoteen, että eksyn matkalla kaksi kertaa (ei noitakaan taloja tuossa ennen ollut), ja ajattelen, että tämä on enne: joku yrittää sanoa minulle, että minun on parempi olla menemättä uimaan.

Löydän vihdoinkin uimahallin parkkipaikan, ja siellä on autoja kuin venäläisillä markkinoilla. Halli on tietysti aivan täynnä! Pakokauhu iskee. Tunnelma tiivistyy entisestään, kun näen bussilastillisen koululaisia, täpötäydeltä näyttävän uima-altaan ja eläkeläisten reipashenkisen vesijumppatunnin.

Kassalla joudun hieman odottelemaan, kun edellä olevalla miehellä on jotain epäselvyyksiä. Altaassa räpiköinti maksaa viisi euroa kerta, mutta kymmenen kerran sarjalipun saisi neljälläkympillä, jolloin uintikerran hinnaksi tulisi vain neljä euroa. Jätän sarjalipun kuitenkin ostamatta. Saan kassalta luottokortin näköisen läpyskän, jossa on reikä keskellä. Mitä tälläkin nyt pitäisi tehdä? Mitä tapahtui niille kumisille pukukaapin avainrinkuloille, jotka annettiin kassalta mukaan ja jotka laitettiin nilkkaan?

Edessä on puomi sekä jonkinlainen lukulaite, jonka tarkoitus on ilmeisesti lukea saamani korttiläpyskä. En osaa käyttää lukijaa, mutta onneksi kassatäti opastaa, ja pääsen vihdoinkin luikahtamaan sisään. Saan myös lisäopastusta siitä, kuinka kortti laitetaan pukukaapin oveen. Onnistun löytämään naisten pukuhuoneen, ja etsin sieltä itselleni mahdollisimman rauhallisen nurkkauksen. Samassa viereisen kopin omistaja palaakin uimasta, ja joudun keräilemään kasaan tavaroitani, jotka olin jo ansiokkaasti levitellyt pitkin penkkiä. 

Riisuutumisen jälkeen käärin pyyhkeen tiukasti ympärilleni, mutta pyyhe meinaa koko ajan pudota alas. Suunnistan kohti pesuhuonetta, mutta erehdyn ovesta ja löydän itseni pällistelemästä jonkinlaisesta fysioterapiahuoneesta. Käännyn kannoillani, ja yksi pukuhuoneessa ollut nainen, joka on seurannut haahuiluani, viittilöi minua nauraen aivan päinvastaiseen suuntaan. Kun varmistan vielä, että sielläkö ne suihkut siis ovat, nainen alkaa selittää, että tuolla päin on pesuhuone ja tuolla päin on uloskäynti. Ehkä hän ajatteli, että meinasin pyyhkeineni käväistä ryystämässä kahviossa kupin kahvia.

Pääsen onnistuneesti pesuhuoneeseen ja sieltä altaalle. En ensin tiedä, millä radalla minun pitäisi uida, ja uin yhden altaanmitan hitaalla radalla, mutta siirryn toisessa päässä kuntouimareiden radalle, kun en ole mikään kuviokelluja kuitenkaan. Nopeiden uimareiden radalle en kuitenkaan enää siirry, vaan pysyttelen loppuajan kuntouimareiden riemastuttavassa seurassa.

Altaassa muistan taas, miksi inhoan uimista. Vettä menee joka paikkaan - korviin, silmiin, nenään - eikä asiaa yhtään auta se, että jotkut uimarit lätsyttävät käsillään ja jaloillaan niin kuin yrittäisivät nousta lentoon. Miksi kaikki eivät voi uida nätisti vettä roiskuttamatta - siis niin kuin minä? Ärsyttää sekin, että kuntouimareiden radallakin on eri nopeutta meneviä uimareita, ja pakostakin joutuu ohittelemaan tai tulemaan ohitetuksi. Joutuu jatkuvasti kyttäilemään, onko joku kohta reppuselässäni tai milloin pääsen ohittamaan edellä menevän polskijan. Näissä tilanteissa voi sattua haavereitakin, mutta minun saldoni taitaa jäädä aika pieneksi: otan kontaktia vain yhteen ukkoon, kun raapaisen häntä reiteen, mutta hän ei onneksi ole moksiskaan.

Eniten minua kuitenkin inhottaa uimisessa se, että tunnen oloni uimahallissa niin alastomaksi. Pesu- ja pukuhuoneessa alastomuus on ihan kirjaimellista, ruumiillista, mutta henkinen alastomuus on vähintään yhtä epämiellyttävää. Minusta on inhottavaa esiintyä ihmisten ilmoilla ilman meikin häivää, tukka vettä valuvana ja ylläni vain uimapuku, joka paljastaa kylmyyden takia punertavan ihon. Olen siis ilmeisen turhamainen ihminen, vaikka olin kuvitellut jotain ihan muuta. Hieman kadehdin venäläisiä rouvia, jotka purjehtivat uima-altaassa täysissä tupeerauksissaan ja maalauksissaan ja viis veisaavat järjestyssäännöistä. Itse kun olen valitettavan kuuliainen ihminen, joka pesee meikkinsä ja kastelee hiuksensa ennen altaaseen menoa.

Uin kilometrin, ja katson sen riittävän minulle näin ensimmäiseksi kerraksi. Viimeisenä ponnistuksena yritän päästä ratoja erottavien pompulanauhojen alitse mahdollisimman coolisti sukeltelemalla, mutta tukkani liimautuu naamaani kiinni, ja näkyvyys on hetken aikaa nolla metriä. Yritän sutia hiukset pois silmien edestä, ja tarkistan pesuhuoneen ovella useampaan kertaan, että olen varmasti menossa naisten puolelle.

Saunassa ei ole ketään muuta, ja heitän löylyä kuuppakaupalla. Siinä vaiheessa ajattelen, että uiminen ei loppujen lopuksi ollutkaan ihan niin kauheaa kuin olin kuvitellut: jos etukäteiskuvitelmani uimisen kauheudesta olivat sadan prosentin luokkaa, niin todellisuudessa kauheusaste oli ehkä noin 80%. Eli aika kauheaa se silti oli.

Olin uidessani huomannut pientä epämukavuutta polvessani, mutta todellinen tilanne valkeni vasta altaasta nousun jälkeen. Polvi oli kipeä ja jäykkä, joten jouduin varomaan koipeani joka askeleella. Ilmeisesti jokin kiertoliike siinä potkun aikana ei sopinut polvelleni lainkaan, ja uiminen osoittautui minulle loppujen lopuksi haitallisemmaksi lajiksi kuin vaikkapa kävely.

Ei siis tainnut tulla uimisesta pysyvää harrastusta minulle. Kylläpä harmittaa.

Lähtiessäni hallissa oli paljon väljempää. Niinhän siellä aina.

Vanha ja väsynyt

Tämä viikko ei alkanut ihan parhaalla mahdollisella tavalla: heräsin aamulla neljän jälkeen ja elämäni totuudet levisivät silmieni eteen kuin eilinen eväs. Aamun varhaiset tunnithan ovat otollista aikaa kaikenlaisille syvällisille pohdinnoille, ja silloin kaikki tuntuu vähintäänkin maailmanlopulta. Kriisinpoikasta pukkaa taas.

Ukkelikin kuului olevan hereillä, ja vaikka tajusin, että nyt ei ole ehkä ihan paras aika avautumiselle, piti kuitenkin vuodattaa hänelle muutamia totuuksia elämästä. Ukkeli ei (kumma kyllä) ollut hirveän innostunut osallistumaan syväluotaaviin keskusteluihin, joten ei auttanut muu kuin nousta ylös. Tuli pyörähdettyä netissä, mutta kun sielläkään ei tuntunut olevan mitään mielenkiintoista, ei auttanut muu kuin kaivautua kirjan kanssa sohvalle.

Nyt minulla on työn alla Anita Amirrezvanin Kukkien verellä kirjottu, ja edellisiltana oli ollut pakko ahmaista loppuun Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulu, jossa Chua kertoo kiinalaisista kasvatusmetodeistaan. Kirja oli länsimaisen kasvatuksen saaneesta pöyristyttävää luettavaa, enkä voinut olla mielessäni vertailematta sitä, kumpi on lapsen kannalta parempi - lähes täysi vapaus tehdä mitä haluaa vai se, että vanhemmat sanelevat lapsensa elämän täysin. Kallistuisin ehkä kuitenkin vapauden puoleen, vaikka kyllä silläkin on varmasti etunsa, että vanhemmat "viisaampina" päättävät, kuinka lapsen tulee lapsuutensa ja nuoruutensa viettää. Tosin kumpi tahansa kasvatusmetodi on äärimmäisilleen vietynä varmasti yhtä huono, vai mitä mieltä olette seuraavasta:

"Kun Sophia ja Lulu [Amyn tyttäret] olivat pieniä, minä esimerkiksi pelkäsin kaikkein eniten, että muut vanhemmat kutsuisivat jommankumman heistä kotiinsa leikkimään. Miksi, miksi, miksi tämä kauhea länsimainen tapa? Kerran yritin kertoa totuuden ja selitin toiselle äidille, ettei Lululla ollut vapaa-aikaa, koska hänen piti soittaa viulua. Mutta nainen ei voinut sulattaa sitä, vaan ehdotteli aina vain uusia ajankohtia tyttöjen "leikkitreffeille". Minun oli vedottava sellaisiin tekosyihin, joita länsimaiset ihmiset pitävät perusteltuina: silmälääkäri, fysioterapia, vapaaehtoistyö. Jossain vaiheessa toinen äiti alkoi näyttää loukkaantuneelta ja kohdella minua jäätävästi, ikään kuin olisin ajatellut Lulun olevan liian hyvä hänen tyttärelleen. Se oli todellinen maailmankatsomusten yhteentörmäys. Kun olin saanut torjutuksi yhden leikkikutsun, tilalle tuli uskomatonta kyllä heti toinen. "Kävisikö lauantai?" - lauantai oli se päivä, jolloin Lulu kävi neiti Tanakan tunnilla New Yorkissa - "tai kahden viikon päästä perjantaina?" Länsimaisten äitien oli mahdotonta käsittää, ettei Lulu ollut vapaa yhtenäkään iltapäivänä koko vuonna."

Toinen katkelma:

"Kotona tytöt harjoittelivat joka ikinen päivä, mukaan lukien syntymäpäivät sekä päivät jolloin he viruivat sairaina (särkylääkkeet on keksitty) tai tulivat hammaslääkäristä kasvot puuduksissa (siihen auttoi vahvempi kodeiinipitoinen särkylääke). Niinpä en käsittänyt, miksi harjoittelusta pitäisi luistaa lomamatkoillakaan. Jopa vanhempani paheksuivat minua. "Ihan hullua", he sanoivat päätään puistelen. "Antaisit tyttöjen nauttia lomasta. Muutama vapaapäivä ei maailmaa kaada." Mutta kukaan vakavasti otettava muusikko ei ajattele niin.

Lulun viulun saatoimme ottaa mukaan ongelmitta. Viulukotelo kulki käsimatkatavarana ja mahtui mukavasti lentokoneen matkatavaralokeroon. Sophian soitin tuotti enemmän päänvaivaa. Jos matkustimme Yhdysvalloissa, asia hoidettiin muutamalla kaukopuhelulla. On nimittäin niin, että amerikkalaiset hotellit pursuilevat pianoja. Yleensä aulabaarissa on yksi ja kokoustilojen juhlasaleissa ainakin kaksi. Minun tarvitsi vain soittaa etukäteen hotellin vastaanottoon ja varata Chicagon Marriott-hotellin iso juhlasali meille iltakuudesta kahdeksaan tai Pasadenan Langham-hotellin Wentworth Room iltakymmenestä puoleenyöhön. Toisinaan kaikki ei kuitenkaan sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Havaijilla Mauin saarella GrandWailea -hotellin portieeri vei meidät Volcano-baariin ja kiikutti Sophialle sähköurut, mutta koskettimisto oli kaksi oktaavia liian lyhyt Sophian pianokappaletta varten, joka oli Chopinin poloneesi cis-molli. Baarissa oli muutenkin vaikea keskittyä, sillä siellä oli samaan aikaan menossa snorkkelisukelluksen kurssi. Sophia päätyi harjoittelemaan kellarin varastohuoneessa hotellin kabinettiflyygelillä, joka oli siellä parhaillaan huollettavana."

Kiinalainen kasvatusmetodi ei kuitenkaan aina toimi, ja Amyn nuorempi tytärkin alkoi nousta lopulta kapinaan äitiään vastaan (mikä ilmeisesti toimi myös kimmokkeena tämän kirjan kirjoittamiselle):

"Sitten Lulu teki jotain käsittämätöntä: hän alkoi kapinoida julkisesti. Niin kuin Lulu hyvin tiesi, lännessä kiinalainen kasvatus on luonteeltaan salaista. Jos käy ilmi, että piiskaat lapsiasi harjoittelemaan vasten heidän tahtoaan tai haluat heidän pärjäävän paremmin kuin muut tai luoja paratkoon kiellät yökyläilyt, toiset vanhemmat alkavat kohdella sinua kuin mitäkin syntisäkkiä ja lapsesi joutuvat maksamaan. Siksi siirtolaisvanhemmilla on tapana salata asioita. He oppivat näyttämään leppoisilta ja taputtavat muiden vanhempien seurassa lapsiaan selkään ja sanovat sellaisia asioita kuin: "Hyvä yritys, kamu!" ja "Mahtavaa joukkuehenkeä!" Eihän kukaan halua olla hylkiö."

Vaikka mieleni tekisi päivitellä, että huh huh, niin toisaalta on myönnettävä sekin, että en olisi yhtään pannut pahakseni, jos vanhempani olisivat puuttuneet lapsena ja nuorena elämääni enemmän ja jopa pakottaneet asioihin. Kadun vielä tänäkin päivänä esimerkiksi sitä, että lopetin pesäpallon pelaamisen teinivuosina, kun harkoissa käyminen ei vain sattunut enää huvittamaan. Mutta toisaalta jos olisin kokenut vanhempien taholta pakottamista, saattaisin nyt valittaa siitä, että en saanut elää elämääni niin kuin halusin. 

Nyt kun ajattelen asiaa, niin tämä kirja taisi olla osasyy siihen, miksi heräsin aamulla pohtimaan elämääni ja toteamaan, että elämäni on ihan paskaa (mitä se kyllä itse asiassa onkin). Yhtä sumuista kuin ilma tuolla ulkona.

Mutta kai tämäkin päivä tästä taas saadaan läpiviedyksi.

Pienenä kuriositeettina: löysin eilen koneelta muita kuvia etsiessäni kuvan Matinkylän avannosta vuodelta 2005. Silloin avanto ei vielä ollut poreavanto, ja se näyttikin vähän toisenlaiselta (verratkaapa huviksenne tuohon edellisen postauksen kuvaan).

Toivottavasti teidän viikkonne on alkanut paremmissa merkeissä!

Mulla on just tämmöinen olo.

Missio suoritettu

Kirjoittelin syksyllä Poseidonin temppelistä, joka sijaitsee Isossa Vasikkasaaressa Espoossa. Oikeastihan temppeli ei ole mikään temppeli vaan huvimajakäyttöön tehty yksityinen rakennus, joka on valmistunut jo vuonna 1897.

Päätin tuolloin temppeliä katsellessani, että kun meri jäätyy, menen tutkimaan temppeliä mereltä päin lähemmin. Temppeli on yksityisalueella, mutta ehkä ei ole yhtä paha rikos mennä yksityisalueelle meren kautta kuin jos sinne menisi maalta?

Olen ihan hirveä arkajalka mitä jäillä kävelemiseen tuleen, ja olenkin koko talven odotellut, milloin tulisi se aika, että uskaltautuisin jäille. Eilen se hetki sitten vihdoinkin koitti! Tosin ehtona oli, että näkisin jäällä muitakin ihmisiä. Jos jäällä ei näkyisi ketään, jäisin ihan vapaaehtoisesti rannalle ruikuttamaan. Reppua pakatessani mietin jäänaskaleita, että semmoiset olisi kyllä hyvä olla. Minulla on vain yksi kalapiikki, ja sillä ei kyllä taideta jäistä ylös päästä.

Rannalla havaitsin, että jäällä oli liikettä (ja että liikkujat olivat ihmisiä eivätkä esimerkiksi harakoita). Retki saattoi siis alkaa!

Väkeä kuin pipoa.

Pilkkijä kaira tanassa.

Vettä! Paniikki!

Heti rannassa oli ihan ilmiselvää sulaa, ja mietin, että uskaltaakohan siitä edes kävellä. Mutta koska muutkin olivat kävelleet samasta kohdasta, minäkin uskalsin. Aina kannattaa tehdä niin kuin muutkin.

Aavan meren tuolla puolen, jossakin on maa. Viro vissiinkin.

Olen aina ihmetellyt jääteitä ja sitä, miten ihmiset uskaltavat ajaa jäätä pitkin autolla. Minä en kyllä uskaltaisi. Tai jos näkisin tiellä muitakin autoja, niin ehkä sitten.

En ollut ihan varma, missä kohtaa temppeli olisi, kun olin katsellut sitä aiemmin vain maalta käsin, mutta helpostihan tuo löytyi.

Kohde paikallistettu!

Kalliolla tönöttävä temppeli näytti vähän orvolta ja yksinäiseltä. Siinä se on tönöttänyt jo 117 vuotta. Uskomatonta!

Lopuksi seurasi pieni kapuaminen lumista rinnettä ylös, ja pian temppeli olikin silmieni edessä.

Hämmästyksekseni huomasin, että temppeli olikin puusta rakennettu. Olin kuvitellut jotain ihan muuta (en tiedä oikein itsekään, mitä). Pinta kaipasi uutta maalia, eikä temppeli näyttänyt muutenkaan niin loistokkaalta kuin olin kuvitellut.

Olin kuvitellut myös, että temppeli olisi avoin huvimajamainen rakennus, mutta rakennuksessa olikin ovet, ja ne olivat tiukasti lukossa. En siis päässyt kurkkimaan sisälle, vaikka olisin kuinka halunnut.

Kalliolta oli hienot näkymät merelle.

Käytetäänköhän temppeliä vielä? Kuka sitä käyttää? Mihin tarkoitukseen? Miksi en voi palata 1800-luvun loppuun ja nähdä, millaisia juhlia täällä silloin järjestettiin?

Kun en saanut kysymyksiini vastausta, ei auttanut muu kuin lähteä paluumatkalle.

Ison Vasikkasaaren kesäravintola Gula Villan.

Matinkylän rannassa oli taas jokavuotinen avantokoppi, ja se näyttää olevan aina ahkerassa käytössä.

Ihmettelin ensin suuresti, kun avannon vesi pulppusi ihan hulluna. Sitten tajusin, että ehkä vedessä on jokin mööpeli, jonka tarkoitus on pitää avanto sulana?

Pulppuavaa lähdettä piti käydä ihmettelemässä oikein kopissa sisälläkin. 

Siinä se nyt on.

Kun tulin kopista ulos (kaikkine talvivarusteineni ja huppu tiukasti päässä), avantoon tulossa ollut mummeli kysäisi minulta hymyillen, että etkös sinä mennytkään sinne. Kun vastasin, että en kyllä ikinä uskaltaisi mennä avantoon, ja ihmettelin, eikö vesi ole kylmää, mummeli vastasi, että eihän se mitään kylmää ole; sehän on lämpimämpää kuin ilma! No joo, ihan loogiseltahan tuo kuulostaa. Ehkä vielä jonakin päivänä. Tai sitten ei.

Nyt on Poseidonin temppelikin nähty, eikä tarvinnut edes matkustaa Ateenaan. Mutta mitä me tästäkin retkestä taas opimme? Moni temppeli kaukaa kaunis!

Jäihinkään en näköjään pudonnut, kun kerran tässä tätä vielä kirjoittelen.

Kiitos, ettet ajanut ylitseni

Annamari Sipilä kirjoitti eilen Helsingin Sanomien kolumnissa asiasta, joka on pohdituttanut minuakin, nimittäin autoilijoiden suojatiekäyttäytymisestä. Sipilän mukaan autoilijat eivät pysähdy suojatien edessä antamaan tietä jalankulkijoille, vaan jalankulkijat ovat Helsingin keskustassa autoilijoiden ja pyöräilijöiden armoilla. Samasta asiasta kirjoitti aiemmin myös Merja Kyllönen, jonka mielestä suojatiet ovat kärsineet inflaation: käytännössä kukaan ei pysähdy, jos jalankulkija odottaa suojatien vieressä vuoroaan.

Sipilän ja Kyllösen mielipiteet hämmästyttivät minua suuresti, sillä minulla on asiasta aivan päinvastainen käsitys. Täällä Espoossa autoilijat nimittäin antavat jalankulkijoille tietä hyvinkin auliisti. Olenkin jo pitkään ihmetellyt, onko kohtelias suojatiekäyttäytyminen jokin espoolainen ilmiö, vai ollaanko muuallakin Suomessa yhtä kohteliaita. Helsingin keskustassa ei ilmeisesti ainakaan olla! Kyllä täälläkin tietysti näkee kaikenlaisia törppöjä (tästä ei esimerkiksi ole kovin monta päivää, kun näin auton ajavan pitkin suojatietä), mutta suojateiden ylittäjiin suhtaudutaan yleisesti ottaen hyvin huomaavaisesti.

Olen miettinyt, mikä tekee espoolaisten autoilijoiden liikennekäyttäytymisestä (ainakin täällä meidän nurkillamme) niin erilaisen kuin Helsingin keskustassa ajelevien, kun välimatkaa kaupunkien välillä ei kuitenkaan ole kuin viitisentoista kilometriä. Voi olla, että erot johtuvat liikenteen määrästä ja sen hektisyydestä. Kiireen tunne ja aggressiivisuus tarttuvat helposti, ja kiireisenä ja pahantuulisena muiden huomioon ottaminen helposti unohtuu. Huomaan muutoksen ihan omassa ajokäyttäytymisessänikin keskustassa ajellessani: ruuhkat, liikennevalot ja jatkuvat pysähdykset turhauttavat, eikä eteenpäin tunnu pääsevän millään. Silloin alkaa sapettaa ja tulee sorruttua helposti kaikenlaisiin äkkiliikkeisiin. Täällä "maalla" liikennettä on vähemmän kuin Helsingin keskustassa, ja ehkä ihmisetkin ajelevat siitä syystä kiireettömämmin: muutaman sekunnin pysähdys suojatien eteen ei maata kaada.

Meidän kotikulmillamme autoilijoilla on siis tavallisesti tapana pysähtyä suojatien eteen ja antaa tietä jalankulkijoille. Moni autoilija alkaa hidastaa vauhtiaan jo kaukana suojatiestä, jolloin jalankulkija ehtii hyvin tien yli, ilman että autoilijankaan tarvitsee kokonaan pysähtyä. Jos jalankulkija ei älyä lähteä ylittämään suojatietä, autoilija näyttää kädellään merkin, että suojatien yli saa mennä; autoilija kyllä odottaa.

Tämmöinen kohteliaisuus tuntuu minusta joskus kiusalliseltakin. Ei minua tarvitse jäädä odottelemaan silloin, jos olen vasta tulossa suojatielle. Samoin auton on turha pysähtyä silloin, jos olen selvästi jäänyt odottelemaan auton menoa. Erityisen turhaa pysähtyminen on silloin, kun auton takana ei ole tulossa toista autoa, ja minulla olisi auton mentyä hyvää aikaa ylittää tie. Sekin on minusta aika huvittavaa, että täydessä lastissa oleva bussi pysähtyy odottelemaan, että tepastelen tien yli - minulla olisi aikaa odotella, mutta bussilastillisella ihmisiä ehkä ei.

Autoilijana minua taas ärsyttävät sellaiset jalankulkijat, jotka porhaltavat suojatielle katsomatta lainkaan ympärilleen. He ilmeisesti olettavat suojatien olevan jonkinlainen turvasatama ja ajattelevan, että kyllä ne autoilijat pysähtyvät, kun näkevät, että minä olen tässä suojatiellä. Minusta jokaisen tienkäyttäjän - niin autoilijan kuin jalankulkijankin - pitäisi olla koko ajan valppaana, koska toisesta osapuolesta ei koskaan voi tietää. Ties mikä kaahari tai rattijuoppo sieltä on tulossa. Samoin sellaiset tienylittäjät ärsyttävät, joilla ei näytä olevan mitään kiirettä suojatien yli. En nyt tarkoita, että suojatien yli pitäisi juosta, mutta ei vauhtia tarvitsisi hidastaakaan sen takia, että ollaan suojatiellä.  

Sen lisäksi, että autoilijat antavat jalankulkijoille näillä kulmilla tietä, jalankulkijoilla on täällä myös tapana kiittää autoilijaa kättään heilauttamalla. Kiittäminen lämmittää toki autoilijan mieltä, mutta toisaalta ele tuntuu vähän huvittavalta. Autoilijan velvollisuushan on väistää jalankulkijaa, eikä suojatien yli pääsemisestä pitäisi minusta mitenkään erikseen kiitellä. Mutta koska kiittäminen tuntuu niin mukavalta, harrastan sitä jalankulkijana itsekin. Ulkomaalaiset tienylittäjätkin harrastavat kiittämistä, joten tapa ei ole ainoastaan suomalaisten omaksuma. Kerran eräs noin kahdeksanvuotias somalityttö heilautti minulle kättään kiitokseksi, kun päästin hänet suojatien yli, ja silloin kyllä vähän hymyilytti. Kuuluuko suojatien turvallisesta ylityksestä kiittäminen kirjoittamattomiin liikennesääntöihin, jotka kaikkien Suomessa asuvien tulee opetella?

Tämä kuva ei liity aiheeseen mitenkään, mutta onpahan auto kumminkin.

Totuuksia?

Kirjateemalla jatketaan, sillä sain Petralta hauskan kirjahaasteen. Haaste vaikutti ensisilmäyksellä aivan kamalan vaikealta: haastekysymyksiin piti nimittäin vastata kirjojen nimillä. Mutta kun aikani pähkäilin, niin löytyihän näihin jonkinlaiset vastaukset.


1. Oletko mies vain nainen?
- Pystyyn marinoitu nainen (Veikko Huovinen)

2. Kuvaile itseäsi.
- Pitkät hiukset (Raija Oranen)

3. Mitä elämä sinulle merkitsee?
- Aika suuri hämäys (Jennifer Egan)

4. Kuinka voit?
- Vladimir, katkennut lento (Marina Vlady)

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
- Missä sielu lepää (Pauliina Kainulainen)

6. Mihin haluaisit matkustaa?
- Linnunradan ääret (Vernor Vinge)

7. Kuvaile parasta ystävääsi.
- Hyvien ihmisten juhla (John Steinbeck)

8. Mikä on lempivärisi?
- Kevään hento viher (Johanna Aarnio)

9. Millainen sää on nyt?
- Sumuisten vuorten gorillat (Dian Fossey)

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
- Iloa tämä aamu (Maaria Leinonen)

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
- Aekusen naesen iholla, savolaeseen tappaan (Merja Toppi)

12. Millainen on parisuhteesi?
- Ei vaimoa mukaan kalavesille (Tero Ronkainen)

13. Mitä pelkäät?
- Hengenahdistusta (Niina Hakalahti)

14. Päivän mietelause?
- Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (Jeanette Winterson)

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
- Elä ja muista (Valentin Rasputin)

16. Miten haluaisit kuolla?
- Taju kankaalla (Joël Egloff)

Seuraavaksi voisinkin sitten haastaa itseni lukemaan nämä edellä mainitut kirjat.

Hullu akka

Olen aina ihastellut kirjablogeja ja sitä, kuinka niiden kirjoittajat jaksavat pohtia ja analysoida lukemiaan kirjoja ja kirjoittaa lukukokemuksistaan. Monesti olen ajatellut itsekin jotakin vaikuttavaa kirjaa lukiessani, että tästä kirjasta pitää kyllä kirjoittaa jotakin, mutta ajatukseksi se on vain jäänyt. Syynä on lukutapani: luen romaaneja yleensä vain sängyssä ennen nukkumaanmenoa, ja joskus jaksan lukea vain muutaman sivun, ennen kuin väsymys iskee. Lukemiseni on siis hyvin katkonaista, ja joskus tuntuu, että kirjan loppuun päästessäni olen jo melkein unohtanut kirjan alun. Kirjan tunnelma tai jonkinlainen punainen lanka katoaa tämmöisellä lukutyylillä ainakin takuuvarmasti, ja kirjasta on vaikea muodostaa niin selkeää kokonaiskuvaa, että osaisin tiivistää lukukokemukseni sanoiksi. 

Sama juttu kävi taas, kun luin Annica Wennströmin kirjan nimeltä Lapinkylä. Kirja puhutteli minua vahvasti, sillä se käsitteli samoja teemoja, joiden kanssa olen itsekin painiskellut enemmän tai vähemmän koko elämäni (muun muassa häpeää, ulkopuolisuuden tunnetta ja juurettomuutta). Välillä samastuin henkilöihin niin vahvasti, että minua melkein pelotti. Onko Wennström käynyt vakoilemassa minun ajatuksiani? Vaikka edellä mainitut tunteet eivät olisikaan omasta elämästä tuttuja, suosittelisin kirjaa silti vahvana lukukokemuksena. Kirjan avulla pääsee myös kurkistamaan saamelaisuuteen, kulttuuriin, joka ainakin minulle oli täysin tuntematon. Uskon, että kirja olisi antanut vieläkin enemmän, jos olisin lukenut sen nopeammassa tahdissa. Koska oma lukukokemukseni oli aika hajanainen, en osaa kirjoittaa kirjasta mitään sen syvällisempää, mutta onneksi on muitakin, jotka ovat kyseisen kirjan lukeneet ja siitä myös hienosti kirjoittaneet (googlettamalla haaviin jäivät ensimmäisinä Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja P.S. Rakastan kirjoja).

Sen sijaan meinaan kirjoittaa muutaman sanasen yhdestä toisesta kirjasta, jonka luin myös äskettäin. Kirjan nimi veti minua kirjastossa vastustamattomasti puoleensa: Hullu Akka! Mia Malmen toimittama kirja pitää sisällään suorasukaisia kirjoituksia naiseudesta ja naisista, nimenomaan naiseuden pimeältä puolelta. Kirjoittajat ovat enimmäkseen naisia, ja osa heistä on tuttuja nimiä, kuten Rosa Meriläinen, Anna Perho ja Piitu Uski. On joukkoon eksynyt kaksi miestäkin - Jouni Hynynen ja Roman Schatz - vaikka en oikein ymmärrä, miksi. Jos heidän äänensä on tarkoitus edustaa miehistä näkökulmaa naisista, niin halleluujaa vaan.

Kirja tarjoaa vähän uudenlaisen näkökulman minusta aika loppuunkaluttuun aiheeseen, naiseuteen, ja tekstit ovat yllättävänkin avoimia, suorastaan provosoivia. Vai mitä sanotte esimerkiksi tästä Jouni Hynysen kirjoituksesta Kiira Korven varustekassi ja muita naisen mysteerejä.

"Kuka piru kehtaa väittää, että nainen on muka hullu? Mieshän se hullu on! Ja vielä tyhmä hullu. Antakaahan kun pillutieteen maisteri, rakkauden salapoliisi herra Hynynen porautuu naisen ja hänen salaperäisen toosansa mysteereihin ja perustelee tätä teesiä hieman tarkemmin.

Mies on kuin kallio. Sen täytyy kestää paljon: kaikki kylmistä myrskyistä polttavaan aurinkoon, naisen selittämättömän rajuista mielialavaihdoksista käsittämättömiin ulkonäön muutoksiin. Vanha vitsi siitä, miten kissasta saadaan lehmä - menemällä sen kanssa naimisiin - pitää Hynysen tekemän katu- ja baarigallupin mukaan täysin paikkansa noin 92 %:ssa suomalaisten solmimista avioliitoista.

Kuka kestää lehmää vaimona? Aivan oikein, vain hullu.

--

Metamorfoosi kissasta lehmäksi voi alkaa. Kuluu pari vuotta, ja naisen perse leviää, reisiin tulee laardia ja akka alkaa muutenkin muistuttaa talvipakkasessa yksin roikkuvaa talipalloa, jota mies käy välillä hajamielisesti nokkimassa. Nainen pukeutuu legginseihin, linttaan astuttuihin avokkaisiin, tennissukkiin ja teltan kokoiseen paitaa, jossa on Minni Hiiren kuva. Jalassa on rennon tyylikkäät, kirkkaan vaaleanpunaiset crocksit. Säärikarvat jäävät ajamatta, samoin viikset. Iho rasvoittuu ja limainen tukka roikkuu velttona kuin velhon hiha, ellei sitä sitten ole laitettu ponnarille jollain kirkkaan vihreällä tai pinkillä hiusdonitsilla. Ääni alkaa koveta, natsimaiset käskyt kajahtelevat maisemassa. Utareet roikkuvat.

Ja tällaisen hirviön kanssa pitäisi liikkua julkisilla paikoilla. Kuka sellaista kestää? Aivan oikein, vain hullu.

Kotioloissa nainen pukeutuu verkkareihin ja mummon kutomiin villasukkiin. Se on ihan okei, mutta kun niitä verkkareita ei kukaan koskaan pese. Kirpeät kusen ja valkovuodon hajut leijailevat huoneistossa. Katso siinä sitten naisten rantalentopalloa, saatana, kun silmiä kirvelee. Ja vieressä akka märehtii, mässyttää suklaata ja jäätelöä, koska on niin turhautunut tylsään perhe-elämäänsä ja mieheensä, joka ei ole aikoihin, jostain kumman syystä, osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa sotanorsua kohtaan.

--

Pienet lipsahdukset eivät miestä haittaa. Hän jaksaa yrittää, sillä hän on hullu. Mies rakentaa talon! Tämä projekti kestää vuosia. Ja vieressä lehmä märehtii, inuu ja ammuu ja lirkuttelee muiden kollien perään ja ihmettelee, että miksi ei ole jo valmista, jotta pääsisi sisustamaan siten kuin Innossakin tehtiin se unelmakoti. Akka ompelee itse verhot, vaikka ei osaa. Hän kuvittelee osaavansa ja pääsee näin purkamaan taiteellisia lahjojaan, jotka mies on kuulemma tukahduttanut jo heti seurustelun alkuvaiheessa. Lukion kuvaamataidon numero oli kahdeksan ja opettaja oli kehunut jotain vesivärimaalaustakin, joten kyllähän lehmä on jo lähes valmis taiteilija ja sisustaja, saatana! Teatterikorkeakoulustakin nainen joskus haaveili, meni melkein jo pääsykokeisiinkin, mutta sitten työ makeistehtaalla ja lasten syntymät tulivat väliin.

Lyhyesti: nainen on kuin luistelutreeneistä suihkunraikkaana palaava Kiira Korpi. Näky on ihana, kaunokainen loikkii maisemassa kuin Bambi. Aamukaste nousee höyrynä kuulaaseen syysilmaan, aurinko heittää viimeisiä säteitään ennen pimeää talvea ja puut, nuo Äiti Luonnon kauneimmat silmäterät, kumartavat ja pudottavat lehtensä tämän ihanuuden edessä. Jumala katsoo luomustaan ja myhähtää tyytyväisenä. Mutta kun Kiira avaa kotona varustekassinsa, sielunsa salaisuudet, sieltä hyökkää kusen, paskan, kuukautisveren ja hien hajujen tyrmäävä sinfonia. Revi siitä sitten.

Ja mieshän repii, sillä hän on hullu."

Tähän jatkoksi voikin sitten käydä lukemassa Hynysen kolumnin miehen maailmasta ja ainoasta asiasta, jonka mies saa tehdä rauhassa ja yksin. Sopii teemaan oikein hyvin.

Yksi kirjan hauskimmista kirjoituksista on Elli Mäkilän PMS - pakene , jos voit. PMS-oireisen naisen elämä ei selvästikään ole helppoa, mutta minun käy kyllä enemmän sääliksi tuota miestä.

"Kuukautisia edeltää noin viikon mittainen kausi, jonka koettuaan pahimmatkin narkkarit arvostaisivat omien vieroitusoireidensa päiväunimaista kepeyttä. Tuo kausi on synkkä - niin minulle kuin miehellenikin. Mutta sen sijaan, että mies edes yrittäisi ymmärtää, hän soittaa minulle poskeaan ikään kuin pilkaten pahaa oloani - "ette te naiset voi kaikesta syyttää pms-oireita, olette itse keksineet koko jutun".

Kannattaako se? Ei. Jumalauta. NYT TULI KUOLEMA PERKELE! TAPAN KAIKKI, SAATANA!

Ja mikä helvetti siinä on, että kun minä pms-tuskissani aloitan aamuni ripustamalla herran yösähköllä pestyjä kalsareita, niin pitää kävellä ohi ja käydä rystyset valkoisina tisseihini kiinni? Tiedätkö mies, kuinka saatanan paljon sattuu, kun tissit ovat niin turvonneet ettei rintaliivit ole yltäneet koukkuihin enää kolmeen päivään ja iho on repeämispisteessa? NYTKÖ SITÄ HUOMIOTA PERKELE ANNETAAN? MITÄ? Älä jumalauta puhu minulle sanaakaan. Lue vaan sitä lehden seksitutkimusta leuka kuolassa - TUOLLA TUO MAKUUHUONE OLISI KUULE OLLUT VIIME VIIKOLLAKIN, KUN MINÄ TUNSIN ITSENI VIELÄ NÄTIKSI JA HOIKAKSI! MUTTA EI, KUN SINÄ KYSYIT, KUKA TUO HEMAISEVA JA MINUA PUOLTA NUOREMPI BLONDI TELKKARISSA ON SIIRTÄMÄTTÄ SITÄ KATSETTASI, VAIKKA KUINKA KEIMAILIN SUIHKUNRAIKKAANA PIKKUMUSTASSANI! TIEDÄTKÖ SAATANA, KUINKA KAUAN KAIKKIEN KARVOJEN AJAMISEEN MENI AIKAA?

--

Menen kauppaan, haluaisin ajaa töykeät vanhukset kumoon ostoskärrylläni, jonka olen lastannut suklaalla, mozzarellalla, pizzatäytteillä ja extra-plus-yö-nolostut-jopa-yksin-vessassa -vaipoilla. Kerran mies oli mukanani ja katseli valitsemaani tamponipakettia, jossa luki "large", ja kysyi, että ovatko ne niin kuin toosan koon mukaan. JUMALAUTA! MURHA! Ymmärsin, että valvontakameroiden vuoksi perheväkivalta ei tulisi nyt kyseeseen, ja kysyin, haluaako herra todellakin tietää, paljonko sitä verta tursuaa niinä päivinä, kun tarvitsen kolme Buranaa, jotta pystyn edes hengittämään. Tähän mies kummasteli, että hänen lukemansa mukaan kuukautisvuotoa ei tule yhteensä kuin alle puoli desiä. Niinkö todella? IHANKO OLET SAATANA LUKENUT? KUULE, MINÄ VUODAN PUOLESSA TUNNISSA DESIMITTASI TÄYTEEN! TUOTAN PERKELE TARPEEKSI RITUAALITARPEITA KAIKILLE 80 MILJOONALLE VOODOON HARJOITTAJALLE!

--

Kokoan itseni ja alan valmistaa ruokaa. Itkuraivarin jälkeen silmät ovat kuin kaksi kirsikkatomaattia valkoisella lautasella. En näe kunnolla. Kädet tärisevät vieläkin ja pudotan puulastan lattialle. Se on viimeinen pisara. YHYYYYYYYY-YYYY-YHHYHYYYYYY! Mies tulee sisään, kohtaa poskille valuneet ripsivärit ja miettii, mitä helvettiä hänen tulisi nyt tehdä. Miksi tuo nainen itkee? Jos mies yrittää lohduttaa, on olemassa suuri vaara että hän tekee sen väärällä tavalla ja palaan takaisin kylpyhuoneeseen. Mutta kun miesraukalla on jumalaton nälkä. Hän ehdottaa ääni täristen, että voisi auttaa ruoanlaitossa.
Virhe. 
MINÄ OLEN NAINEN! MINÄ TEEN RUOAT! SINÄ ET YMMÄRRÄ JA SIELLÄ KAUPASSAKIN KATSOIT SITÄ PERSETTÄ JA ARVAA MILTÄ SE MINUSTA TUNTUI JA MULLA ON MÖHÖMAHA MUTTA TISSIT OVAT KUIN KANSALLISPUVUN TASKUT ETKÄ SÄ IKINÄ PUSSAILE MUA KOSKA SÄ ET ENÄÄ VÄLITÄ. YHYYYYYY!"

En itse ole koskaan ollut mikään feministi, ja totta puhuakseni minun on joskus vähän vaikea ymmärtää feministien ajatuksenjuoksua. En kuitenkaan ole koskaan osannut pukea ajatuksiani feminismistä sanoiksi yhtä osuvasti kuin Anna Perho (DIY, muijat!).

"Minulle on sanottu suoraan, että olen tyhmä, koska en ole feministi.

Lauseeseen kiteytyy kaikki se, mitä feminismi-ideologiassa kavahdan. Liike, joka esittää olevansa tasa-arvon asialla, mutta tuomitsee toisinajattelijat, on mielestäni älyllisesti yhtä vakuuttava kuin Matti Nykäsen aforismikirja.

Olen myös allerginen kaikelle "meidän naisten täytyy pitää yhtä" -puheelle. Miksi minun täytyisi "pitää yhtä" vaikkapa Sarah Palinin kanssa? Kun valitsen ystäviä ja liittolaisia, tarkastelen heidän ajatuksiaan, en haaroväliä.

Vierastan feministien voimakasta tapaa tarkastella maailmaa me-ne -akselilla. Ajattelutapa itsessään vain vahvistaa sukupuolten vastakkainasettelua. Aivan samaan tapaan kuin jotkut poliittiseen korrektiuteensa tikahtuvat tahot alentavat maahanmuuttajat ylentämällä heidät lasten kaltaisiksi viattomiksi olennoiksi, joille saa puhua vain positiivisia asioita, feministit ovat tekemässä naisista pikku lemmikkejä. Pidän tällaista ajattelua naurettavana. Miten huono itsetunto niillä naisilla oikein on, jotka luhistuvat kuullessaan jonkun urpon vertaavan naista autoon? En todellakaan halua leimautua siihen joukkoon.

Jatkuva nurkuminen siitä, mitä miehet "saavat tehdä" ja mitä naiset taas "eivät saa tehdä" on myös tulkittavissa niin, että naisten elämä on lähtökohtaisesti tylsää ja huonoa, kun taas miesten jutut ovat coolimpia ja haluttavampia kuin naisten.

Kuka itse asiassa määrää, mitä naiset ja miehet "saavat" henkilökohtaisessa elämässään tehdä? Ei ainakaan yhteiskunta. Suomen Laki ei estä naisia tekemästä mitään sellaista asiaa mitä miehetkin saavat tehdä. Pitäisikö sen lisäksi siis perustaa vielä jonkinlainen instituutio, joka antaisi yleisen hyväksynnän naisten valinnoille? Vai pitäisikö naisten vain tehdä asioita, joita he haluavat tehdä, ja hoidattaa sitten hyväksynnäntarpeensa jollakin ammattilaisella?

--

Toinen asia mitä en millään tavalla koe omakseni, on itsensä asettaminen kontekstiin, jossa kiljaistaan "patriarkaatin vika!" joka kerran kun tuntuu siltä, että elämässä on vaikea saada jotain aikaiseksi. Siis tiedättehän: "Me emme saa johtopaikkoja, koska olemme naisia." "Naisten viinanjuomista kontrolloidaan enemmän kuin miesten." "Me emme saa asettaa uraa lastemme edelle." Miksi munassa kukaan haluaisi jumittaa tällaisessa ajattelussa sen sijaan, että vain ottaisi ja tekisi asioita, joita haluaa tehdä?

Suomi on yksi harvoista maailman maista, jossa naiset voivat tosiaan tehdä aivan mitä vain samoin oikeuksin ja velvollisuuksin kuin miehet. Miksi hassata tätä ainutlaatuista tilaisuutta sinänsä oikeutetun historiallisen kaunan katkeraan resonointiin, kun maailmassa on satoja miljoonia naisia, jotka eivät osaa edes haaveilla siitä vapaudesta, joka meillä on?"

Vaikka kirja on vähän sekava kokonaisuus, se on silti mielenkiintoinen kurkistus naiseuteen ja sellaisiinkin asioihin, joista tavallisesti vaietaan (esimerkiksi narsistiäiteihin ja naisten harjoittamaan väkivaltaan). Koin myös uusioperhe-elämää ja yksinhuoltajuutta koskevat kirjoitukset erityisen mielenkiintoisina. Suurin osa kirjoituksista tuntuu olevan melko vapaata ajatusvirtaa, joten kirjallisilta ansioiltaan kirja ei ole kovin kummoinen kokemus. Mutta ajatuksia tämä kyllä herätti. 

Loppuun vielä yksi pieni episodi eiliseltä, kun se sopii tähän niin hyvin. Olin lapioimassa lunta auton ympäriltä, kun yön aikana oli pyryttänyt lunta aika reippaasti, ja yksi vanhempi herrasmies sattui kävelemään parkkipaikan läpi. Mies huuteli minulle: "Sinä olet jo kolmas tyttö, jonka näen tänään lapioimassa lunta! Mikä näitä nykyajan isäntiä oikein vaivaa - onko heistä tullut laiskoja?! Kyllä ovat ajat muuttuneet!"

En tiennytkään, että lumen lapiointi on joskus ollut miesten yksinoikeus.

Tyhjän jauhantaa

Ei ollut tarkoitus höpistä yhdestä pesukoneesta näin paljon, mutta kun minulta pyydettiin kuvaa koneesta, niin höpinä jatkukoon.

Kone toimitettiin ajallaan, ja asennus sujui nopeasti ja moitteettomasti (totta kai, kun Suomessa ollaan). Vaikka olisin osannut asentaa koneen itsekin, täytyy tunnustaa, että oli aika ihanaa, kun ei tarvinnut tuskailla letkujen ja kiinnitysten kanssa. Viime kerta on nimittäin vielä tuoreessa muistissa. Ukkelista ei ole hirveästi apua tämmöisissä jutuissa, vaikka hän insinööri onkin, koska kotihommissa vaaditaan kotitalousinsinöörin tutkintoa, ja sitähän ukkelilla ei ole.

Kotitalousinsinööri ratkaisee: jos yksi putkiklemmari ei pidä, niin pannaan kaksi. Niidenkin on hyvä olla erilaiset.

Pesukone ei taida loppujen olla sen kauniimpi kuin pesukoneet yleensäkään, mutta minun silmääni tämä miellyttää.

Pöntöllä istuminenkin muuttui kertaheitolla mielenkiintoisemmaksi, kun voi seurata livelähetystä suoraan pesukoneen uumenista: siellä ne sukat ja pikkuhousut pyörivät!

Kyllä on elämä jännittävää.

Uusi kone on joka tapauksessa ainakin paljon kivemman näköinen kuin vanha.

Tylsä. Mutta kesti kuitenkin 20 vuotta!

Kun ukkeli kysyi, millainen pesukone on (hän ei ollut vielä nähnyt konetta), minä vastasin, että hiljainen, tehokas, vakaa, kaunis ja älykäs - aivan kuten vaimosikin. Johon ukkeli totesi, että hän kyllä karsisi tuosta listasta pari ominaisuutta pois.

Sen mitä olen kerennyt konetta kokeilemaan, olen ollut oikein tyytyväinen. Kone on todellakin hiljainen, ja ilmeisen fiksukin se on, kun se osaa tunnistaa pyykin määrän ja veden lämpötilan ja laskea niiden pohjalta tarvittavan vesimäärän ja pesuajan. Huh huh. Lisäksi koneessa on pari pesukoneelle hyvinkin tärkeää ominaisuutta: siinä vilkkuvat pesun aikana monenlaiset valot (vilkkuvia valojahan on aina kiva katsella), ja kone myös luikauttaa pesun päätyttyä pienen laulun: nyt sopisi tulla kaivamaan pyykit ulos.

Jee! Vilkkuvia valoja!

Seuraavan koneen (jota ei toivottavasti tarvitse hankkia kovin pian!) toivoisin olevan sellainen, että loppumusiikiksi saisi ladata haluamiaan kappaleita. Kyllä olisi hienoa, jos pesun päätyttyä ilmoille rävähtäisi esimerkiksi Safri Duon Adagio. (Meinaan muuten tilata tuon biisin hautajaisiini. Pitääkin muistaa kertoa asiasta ajoissa muille. En kyllä meinannut ihan vielä kuolla.)

Taisi tulla tehtyä vahingossa ihan hyvä ostos?

Koska elämä ei kuitenkaan ole pelkkää auvoista pyykinpesua, ostin itselleni myöhästyneeksi joululahjaksi Eniten vituttaa kaikki -kalenterin.

Olen aiemmin ostanut kalenteria vain lahjaksi, mutta tänä vuonna oli pakko saada tämä itsellenikin. Kun sen vielä osti tarpeeksi myöhään, sai lukea kerralla monen päivän tekstit. Hieman harmistuneena olen ollut havaitsevani, että kalenterin taso on hieman laskenut menneistä vuosista (jos tämmöisen kalenterin taso nyt ylipäänsä voi laskea), mutta kyllä tammikuussakin on tullut jo pari ihan hauskaa oivallusta vastaan. (Siveellisten ihmisten kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Mitään järkevää ei ole edelleenkään tulossa.)

Hyvää päivän jatkoa.

Salama iskee kirkkaalta taivaalta

Meiltä hajosi pesukone pari viikkoa sitten, joten olen joutunut pesemään hieman nyrkkipyykkiä. (Emme ole pitäneet pesukoneen hankinnan kanssa kiirettä, kun meillä harkitaan tämmöisiä asioita joskus hyvinkin pitkään. Mutta sitten kun rupeaa tapahtumaan, niin sitten todellakin tapahtuu. )

Siinä vaatteita jynssätessäni ajattelin, että tämä on potentiaalisesti vastenmielisin kotihomma, mitä tiedän. Rupesin miettimään, onko olemassa mitään vastenmielisempää kotihommaa kuin nyrkkipyykkäys, ja löytyihän niitä muitakin (nyrkkipyykkäys ei päässyt lopulta edes kärkikolmikkoon).

Paskimmat kotihommat TOP 10:

10. Vanhojen lehtien vieminen paperinkeräyslaatikkoon
(Jos tämänkin homman tekisi ajoissa, raahattavaa ei olisi kerralla niin paljon, ja homma voisi tuntua huomattavasti vähemmän vastenmieliseltä.)

9. Pakastimen sulatus
(Joutuu kohtaamaan uudestaan kaiken sen, mitä pakastimeen on tullut joskus piilottaneeksi.)

8. Auton ikkunoiden raappaus ja muut autoon liittyvät talviset hoitotoimenpiteet
(Se kylmyys! Kyllähän niitä ikkunoita raappaisi kesällä ihan mielellään.)

7. Vessan pesu
(Ei kai kukaan voi oikeasti tykätä tästä?)

6. Pölyjen pyyhkiminen
(Voiko turhempaa hommaa olla? Onneksi meillä ei sentään ole mustia huonekaluja, kuten yhdellä eksällä oli. Hänellä piti olla kaikki mustaa, hiuksista huonekaluihin, ja hänen iskulauseensa olikin: "värillä ei ole väliä, kunhan se on musta".)

5. Nyrkkipyykkäys
(Ajatella, että entisaikaan pestiin lakanatkin käsin!)

4. Uunin pesu
(En tykkää olla pää uunissa.)

3. Mullan vaihtaminen kukkaruukkuihin ja kasvien hoitaminen yleensäkin
(Ollakseni ihan rehellinen minun on myönnettävä, että inhoan huonekasveja. Niistä ei ole mitään muuta kuin harmia. Onneksi meillä ei olekaan enää kuin yksi anopinkieli, joka oli pitkät ajat äidillä hoidossa, mutta nyt kun olen taas täällä Suomessa, äiti pakotti minut ottamaan sen takaisin. Tekisi mieli pudottaa se parvekkeelta vahingossa alas, kun siitä tulee jotain pikkukärpäsiäkin.)

2. Mattojen tamppaus.
(Oikeasti tässä hommassa ei ole enää mitään inhottavaa, sillä olen lopettanut mattojen tamppauksen jo vuosia sitten. Saan hysteerisen kohtauksen jo pelkästä ajatuksestakin, että pitäisi raahata matot joka viikko alas tamppaustelineelle, hakata niitä siellä hullun lailla ja sitten taas raahata ne hissillä ylös. Ja sama rumba viikon päästä uudelleen.)

1. Lattiakaivon puhdistus.
(Eihän sinne lattiakaivoon voi olla mitään kertynyt, kun vastahan kylpyhuone remontoitiin puoli vuotta sitten. Niinpä.)

Nyt herää tietysti sitten kysymys, että tykkäänkö mistään kotihommista. Jo vain! Silittäminen ja petivaatteiden vaihto ovat suorastaan kivoja hommia. Saan outoa tyydytystä siitä, kun näen ryppyisten vaatteiden suoristuvan silitysraudan alla, ja vielä oudompaa tyydytystä saan siitä, kun näen vaatteet kaapissa viivasuorissa pinoissa. Olenkin vaateasioissa naurettavan pedantti, vaikka muissa asioissa saatan olla hyvinkin leväperäinen. Ukkeli komensi minut tästä syystä kerran Intiassa siivoamaan äitinsä vaatekaapit, kun anopilla on tapana vain heittää kaikki kaapin hyllylle myttyyn. Kuinka kukaan voi viskata puhtaat vaatteet kaappiin ilman silittämistä tai edes viikkaamista? Anopin kaappien siivous oli hyvin palkitseva (vaikkakin pelottava) homma, vaikka eivätpä ne kaapit tainneet kauaa siisteinä säilyä.

Petivaatteiden vaihdosta tykkään sen takia, kun on niin ihana sitten illalla pujahtaa puhtaiden petivaatteiden väliin. Tuntuu, että unikin tulee paremmin, kun on puhtaat petivaatteet.

Imuroiminen, tiskaaminen ja ikkunoiden pesu ovat ihan siedettäviä kotihommia: en niitä rakasta, mutta teen ne melkein mielelläni. Ikkunoiden pesua en voinut ennen sietää, mutta ajan myötä olen oppinut tykkäämään puuhasta, kun siinäkin lopputulos on niin palkitseva. Kyllä on mukava ihailla maisemia puhtaiden ikkunalasien läpi! Suhtautumiseni tiskaamiseen vaihtelee hieman riippuen siitä, onko käytössäni tiskikonetta (tarvitseeko tiskata vain sellaiset astiat, joita ei voi pestä koneessa, vai ihan kaikki), ja millaiset tiskausolosuhteet ovat. Intiassa inhosin tiskaamista, kun tiskiä tuli aina niin jumalattomasti, vesi oli kylmää ja kuivauskorin kanssa oli aina hirveä säätäminen, että kaikki astiat mahtuivat siihen.

***

Nyrkkipyykkipäivät ovat nyt ohitse, sillä kävimme eilen ostamassa pesukoneen. Olin käynyt jo aiemmin yksinäni katsastamassa kaupoissa pesukoneita, mutta eilen olimme liikkeellä tositarkoituksella, kun ukkelikin pääsi mukaan. Ennen kauppakierrosta olimme tietysti vertailleet pesukoneita pitkään ja hartaasti myös netissä.

Siinä niitä nyt olisi.

Halusimme 40 senttiä leveän, päältä täytettävän koneen, koska kylppärissämme on tilaa vain 40 senttiä leveälle koneelle. Ensimmäisessä kaupassa olisimme ostaneet yhden koneen, mutta sitä ei ollut jäljellä kuin näyttelykappale, enkä minä mitään liikkeessä näytillä ollutta konetta halua. Toisessa kaupassa mikään kone ei oikein miellyttänyt, ja olimmekin lähdössä jo pois, kun ukkeli näki yhden normaalevyisen koneen, jonka syvyys oli vain reilut 40 senttiä. Ukkeli rupesi miettimään, että jos koneen syvyys olisi sen nelisenkymmentä senttiä, voisimme sijoittaa koneen toisin päin. Mahdollisuuksia olisi silloin ehkä enemmän.

Minun olisi tehnyt mieli mennä kotiin miettimään asiaa ja mittailemaan kylppärin nurkkaa, mutta ukkeli ehätti kysymään myyjältä, oliko heillä mitään muuta mallia, joka olisi syvyydeltään 40 senttiä. Myyjä totesi, että on heillä yksi malli, ja vei meidät sen luokse.

Jäin vain tuijottamaan konetta, koska kone oli minusta niin hienon näköinen. Ukkeli oli ilmeisesti samaa mieltä, sillä myyjä kerkesi kehumaan konetta vain muutamalla lauseella (taisi mainita ainakin jotain kymmenen vuoden takuusta), kun ukkeli tokaisi, että me otamme tämän. Minä yritin vinkua, että eikö meidän pitäisi vielä vähän miettiä (lähinnä siitä syystä, että hinta oli korkeampi, mitä olimme alun perin suunnitelleet). Mutta ukkeli oli niin sokaistunut koneesta, että otti koneen, sen kuljetuksen ja vanhan poisviennin lisäksi vielä koneen asennuksenkin, vaikka minäkin olisin saanut koneen asennettua. (Minä hoidan meillä yleensä kaikenlaiset asennushommat - vaihtelevalla menestyksellä.)

Olimme jo kassalla antamassa osoitetietojamme ja muita vastaavia, kun minulle tuli mieleen, että emme olleet katsoneet koneen ominaisuuksia lainkaan. Jätin ukkelin kassalle ja kävin vielä katsomassa, että linkousnopeus, desibelit, energialuokat ja muut vastaavat olivat suurin piirtein kohdallaan. Tunsin oloni aika naurettavaksi: mitä väliä pesukoneen ominaisuuksilla on, jos kone vain on hienon näköinen!

Illalla olimme käymässä jo nukkumaan, kun ukkeli kysäisi minulta, että minkäs merkkinen pesukone me oikein ostettiin. Hetken mietittyäni minun oli todettava, etten muistanut. Onneksi oli sentään ostoskuitit tallella, jotta saatoimme katsoa netistä, mitä oli tullut oikein ostettua. Tiistaina kone vihdoinkin toimitetaan, ja silloin näemme, mahtuuko kone kylpyhuoneeseemme, ja miltä se siellä näyttää.