Kanada

Vancouverissa juhlittiin viime viikonloppuna The Times of India Film Awardseja (TOIFA 2013), ja koolla oli suuri osa kirkkaimmista Bollywood-taivaan tähdistä. Tilaisuus järjestettiin ensimmäistä kertaa Intian ulkopuolella, ja paikaksi oli valikoitunut Brittiläisen Kolumbian Vancouver siitä syystä, että Brittiläinen Kolumbia oli valmis sijoittamaan miljoonia dollareita tapahtumaan. Ideana oli samalla mainostaa Brittiläistä Kolumbiaa Aasialle ja samalla vahvistaa Brittiläisen Kolumbian ja Aasian välisiä kauppa- ja ystävyyssuhteita.

Bollywood-tähtienkin täytyi siis lentää Kanadaan.

Shah Rukh Khan saapui Vancouverin lentokentälle suuren staran elkein ja aurinkolasit päässä.

Keltapaitaiset sedät hommissa.

Intialaiset mammat odottelemassa.

Kohta se tulee... Jännittää!

Kriittiset kielet ovat syyttäneet Brittiläistä Kolumbiaa verorahojen syytämisestä kankkulan kaivoon ja siitä, että tämä oli vain keino vokotella etnisten ryhmien ääniä tulevissa vaaleissa. Niin tai näin, tapahtuma oli loppujen lopuksi menestys, ja ihmiset olivat valmiita maksamaan lauantai-illan päätapahtuman lipuista 60 - 1200 dollaria (45 - 900 euroa), jotta he näkisivät lempparitähtensä.

Illan juontajina toimivat näyttelijät Anushka Sharma ja Ranbir Kapoor.

Tästä kolmoisvoltti suorin jaloin tuonne takavasemmalle...

Valittiin vaatteet pimeässä ja kattokaa mitä löydettiin!

Vieraat saapuivat tilaisuuteen - kukin omalla tyylillään.
 

Ohjaaja Anurag Basu saapui helmat hulmuten.

Abhishek Bachchan ja raskausplösähdyksestään näköjään selvinnyt Aiswarya Rai Bachchan jaksoivat poseerata.

Karan Johar meinaa kastua.

Priyanka Chopra nättinä kuten aina. 

Juu-u. Kyllä nää sopii kaikki yhteen! Kattokaa vaikka! (Laulaja Shalmali Kholgade.)

Toi on mun äiti, tuolla takarivissä!

Fanit olivat luonnollisesti hurmiossaan tästä tapahtumasta, jossa heillä oli mahdollisuus nähdä niin monta Bollywood-tähteä samalla kertaa. 29-vuotiaat, vuosi sitten Mumbaista Vancouveriin muuttaneet opiskelijat, Sangram Chaban ja Abhonardan Mannarkor odottivat näkevänsä erityisesti Shah Rukh Khanin: "En malta odottaa, että näen hänet. Häntä pidetään Intiassa lähes jumalana. Tuntuu kuin olisin tuntenut hänet koko ikäni."

Siinä hän nyt sitten on, vaimonsa Gaurin kanssa. Jumala.

Tapahtuma oli yhtä juhlaa faneille siksikin, että tähdet eivät käyneet vain pokkaamassa pystejä, vaan he myös esiintyivät.

Abhishek päräyttää menemään.

Aishwarya Rai esiintyi toisen kerran virallisesti sitten vuoden 2011 synnytyksensä, ja hänen esitystään kiiteltiin kovasti. 38-vuotias tähtihän on vielä ihan voimissaan!

Katrina Kaif ja kaislahame.

SRK ja aamutakki.

Karan Johar ketkuttaa. (Ei voi katsoa.)

Priyanka pinkeässä asussaan.

Musiikki näytteli illan aikana suurta roolia, kuten asiaan kuuluu, kun on Bollywoodista kyse. Lavalla nähtiin monia tunnetuimpia elokuvalaulajia ja muusikoita.

"Ensimmäinen" intialainen naisräppäri, Hard Kaur. Hänen tuotannostaan (hieman kyseenalaisena) esimerkkinä voi käydä katsomassa vaikkapa videon Peeney Do (The Alcohol Song).

Kavita Seth tunnetaan erityisesti ghazaleistaan (löytyykö suomennosta?) ja sufi-musiikistaan. Esimerkkinä hänen omasta tuotannostaan ja upeasta äänestään voi käydä katsomassa vaikka hitaan balladin Ek Din.

Sunidhi Chauhan on suosittu ääni erityisesti hindinkielisissä elokuvissa. Täältä voi käydä katsomassa menevän kappaleen Lat Lag Gayee elokuvasta Race 2, jossa Chauhan laulaa Benny Dayalin kanssa. Sunidhi Chauhan ei itse esiinny tuossa videolla, vaan videon päätähtinä ovat Saif Ali Khan ja Jacqueline Fernandez. Samalla joutuu siis katsomaan myös hieman Bollywood- tanssia.

Entä ne palkinnot? Voittiko joku niitäkin?

Pöydän putsasi aika lailla elokuva nimeltä Barfi! Se sai sekä parhaan elokuvan, ohjauksen (Anurag Basu), parhaan miespääosan (Ranbir Kapoor) ja parhaan naispääosan (Priyanka Chopra) palkinnot. Täydellisen listan kaikkien kategorioiden voittajista voi käydä katsomassa täältä.


Kuvat:
Vancouver Sun: eka, toka ja kolmas.
Yahoo! India

Kun ongelmat saavat kasvot

Intia on sellainen paikka, että päivästä voi tulla ihan erilainen kuin oli aamulla kuvitellut, ja päivän päätteeksi voi päätyä jonnekin aivan ennalta-arvaamattomaan paikkaan. Minulle kävi juuri näin tässä jokin aika sitten - oli tarkoitus piipahtaa vain anoppilassa, mutta illalla löysinkin itseni murtautumasta erään opiskelija-asuntolan huoneeseen.

Keksimme nimittäin anoppilassa jatkaa koko konkkaronkka matkaa appiukon serkun tyttärelle, sunnuntai (kyläilypäivä) kun oli. En ole käynyt perheen luona aikaisemmin, joten en tiennyt heistä entuudestaan mitään. Perheessä on kaksi lasta, parikymppinen tytär ja kymmenen korvilla oleva poika. Isä toimii opettajana eräässä arvostetussa koulussa, ja äiti on kotiäiti, joka on kuitenkin käynyt aikanaan sen verran kouluja, että hän osaa oikein hyvää englantia.

Poika istui koko ajan kanssamme olohuoneessa jalat nojatuolin käsinojan yli roikkuen, mutta tytär piileksi aluksi makuuhuoneessa, kunnes hänet käskettiin istumaan meidän kanssamme olohuoneeseen. Tytär hymyili leveästi korvasta korvaan ja oli muutenkin hyvin ystävällisen oloinen. Tyttö, olkoon nyt nimeltään vaikkapa Nisha, oli pukeutunut jättimäiseen salwar-asuun - pussittaviin housuihin ja löysään kurtaan - mutta niidenkin alta saattoi havaita äärimmäisen hoikan vyötärön.

Poika on erittäin lahjakas matematiikassa, suorastaan lapsinero, ja hän oli saanut matematiikkakilpailuista lukuisia pokaaleja, jotka koristivat kirjahyllyä. Poika muistaa käsittämättömän pitkiä numerosarjoja, ja hän pystyy laskemaan monimutkaisia kertolaskuja tuosta vain. Poika rakastaa koulunkäyntiä, ja kun hän oli sairastunut vatsatautiin ja joutunut olemaan koulusta sen takia pois, hän oli itkenyt silmät päästään. "Muut lapset ovat iloisia, kun saavat olla koulusta pois, mutta hän vain itki", pojan äiti kertoi. Joku - taisi olla (yllättäen!) anoppi - ihmetteli, miksi poika on niin laiha. Se oli mysteeri pojan äidillekin, kun "poika kuitenkin syö joka päivä kananmunia ja juo paljon maitoa".

Tytär oli suorittanut liikkeenjohdon tutkinnon, mutta koska hän ei ollut löytänyt valmistuttuaan töitä, hän suoritti nyt tutkinnonjälkeisiä kaksivuotisia jatko-opintoja yksityisessä oppilaitoksessa. Koulu oli vain noin varttitunnin matkan päässä tytön kotoa, ja hän oli aluksi käynyt koulussa kotoa käsin. Luentoajat kuitenkin vaihtelivat niin paljon, että kodin ja koulun välin kulkeminen oli käynyt mahdottomaksi (tyttö ei saanut liikkua yksin, vaan isän tai jonkun muun luotettavan henkilön piti aina saattaa tyttö kouluun ja kotiin), joten tyttö oli muuttanut koulun vieressä sijaitsevaan opiskelija-asuntolaan. Viikonlopuiksi tyttö tuli kuitenkin aina kotiin.

Jatkoimme appiukon serkun tyttäreltä vielä toiseenkin kyläpaikkaan, appiukon sisaren tyttären perheen luokse, ja nyt meitä kyläilijöitä oli jo kahdeksan henkeä, kun appiukon serkun tyttären perhekin lähti mukaan. Uudessa kyläpaikassa istuimme Nishan kanssa vierekkäin, joten pääsimme juttelemaan oikein kunnolla. Kun koolla oli melkein parikymmentä henkeä ja kun kaikki huusivat puhuivat yhteen ääneen, kuulemisessa oli kyllä välillä tekemistä.

Nisha kertoi, että hän oli kiinnostunut intohimoisesti vaatesuunnittelusta ja että hän olisi halunnut oikeastaan mennä opiskelemaan sitä NIFT:iin (National Institute of Fashion Technology), mutta hänen vanhempansa eivät olleet antaneet. Liikkeenjohto oli heidän mielestään paljon järkevämpi opiskeluala. Nisha suunnitteli lähes kaikki vaatteensa itse - hän piirsi vaatteista suunnitelmat, vei ne ompelijalle ja ompelija ompeli kuvien mukaan vaatteet. Nisha piirsi vaatteita myös kavereilleen, joiden mielestä Nisha oli todella lahjakas.

Nisha kertoi asuvansa tyttöjen asuntolassa, samassa huoneessa kahden toisen vuoden opiskelijan kanssa. Hän ei erityisesti kaveerannut huonetovereidensa kanssa, koska nämä olivat häntä vanhempia, mutta onneksi nämä kuitenkin kohtelivat Nishaa ihan ystävällisesti. Hän oli päätynyt samaan huoneeseen vanhempien opiskelijoiden kanssa, koska oli muuttanut asuntolaan kesken lukuvuoden, eikä muissa huoneissa ollut enää ollut tuossa vaiheessa tilaa. Tähän huoneeseen päätyminen oli kuitenkin siinä mielessä onnenpotku, että huoneessa oli oma kylpyhuone ja parveke, kun muut joutuivat käyttämään käytävällä sijaitsevaa yhteistä kylpyhuonetta. Nishan läheisimmät ystävät - kaksi pohjoisintialaista tyttöä - asuivat eri huoneessa.

Harrastuksia ei Nishalla ollut. Hän ei katsonut televisiota, ei lukenut eikä tavannut ystäviään vapaa-aikanaan. Ystävien luona käyminen oli kielletty häneltä sen jälkeen, kun joku Nishan ystävä oli löytänyt kaverinsa hirttäytyneenä kattotuulettimeen. Ihmisistä ei koskaan voi tietää, joten on parempi pysytellä kotona.

Kyläpaikassa tuotiin meille kahvia ja teetä sekä erilaisia suolaisia ja makeita naposteltavia. Nisha ei juo kahvia eikä teetä, mutta talon emäntä tiedusteli, joisiko tyttö maitoa. Nisha kielteli kovin, mutta emäntä toi kuitenkin hänelle kupin lämmitettyä maitoa, jota hän sitten vastentahtoisen näköisenä siemaili. Naposteltavia Nisha söi juuri sen verran, että sai tehtyä emännän iloiseksi, ja tuli kuulemma niistä muutamasta palasta aivan täyteen. "Nykyään minä edes syön jotain", Nisha totesi. "Aiemmin en syönyt mitään, ja äiti meinasi tulla hulluksi. Velikään ei syö mitään."

Huomasin, että sivummalla istunut Nishan äiti yritti toisella korvalla kuunnella, mitä juttelimme. Välillä hän näytti hieman huolestuneelta, ikään kuin olisi pelännyt tyttärensä puhuvan liikaa.

Kun kysyin Nishalta, mitä hän aikoo tehdä opiskelun jälkeen, hän heläytti iloisen naurun ja vastasi: "en tiedä, menen naimisiin kai".

Jossakin vaiheessa Nisha sai idean, että hän haluaisi näyttää minulle koulunsa ja asuntolansa, joten hän kinusi äidiltään, voisimmeko lähteä käymään koululla. Äiti oli selvästikin hieman vastentahtoinen, mutta lopulta hän suostui, kun ei ehkä kehdannut kieltäytyäkään. Nishan oli muutenkin palattava asuntolaan, ja meille alkoi tulla kiire, sillä asuntolaan ei pääsisi sisään enää puoli kahdeksan jälkeen.

Lähdimme siis matkaan - minä, Nisha, hänen veljensä ja äitinsä. Asuntolan portilla nuokkui vartija, joka heräsi täyteen mittaansa minut nähdessään, kun olin niin kertakaikkisen kummallinen ilmestys siellä opiskelija-asuntolan portilla. Nisha esitteli minut kaikille isosiskonaan.

Kävimme ensin tapaamassa asuntolanhoitajaa, joka oli hyvin ystävällinen vanha nainen ja jolla oli huone samassa kerroksessa kuin Nishalla. Asuntolanhoitaja hoiti asuntolassa kaikkia käytännön asioita ja - mikä tärkeintä - piti tietysti myös silmällä tyttöjä. Poikien asuntola oli toisessa rakennuksessa, hieman lähempänä koulua, eivätkä tytöt saaneet olla poikien kanssa missään tekemisissä. Oppi oli mennyt ainakin Nishalle hyvin perille, sillä kun kävelimme pimeää kujaa pitkin koululle ja vastaamme tuli pari poikaa, hän ei edes vilkaissut poikien suuntaan.

Nisha oli unohtanut huoneensa avaimen kotiinsa, eikä toista avainta ollut, joten meidän piti yrittää murtaa ovessa riippuva munalukko. Hänen huonetoverinsakaan kun eivät olleet vielä tulleet. Minäkin kävin vähän räveltämässä lukkoa hiuspinnillä auki, mutta lukko ei auennut. Vasta kun asuntolanhoitajan mies haki jostain kättä pidempää, lukko saatiin murrettua.

Huone oli hyvin yksinkertainen: siellä oli kolme sänkyä, metallinen vaatekaappi, pieni kirjoituspöytä ja tuoli. Mikään kovin viihtyisä huone ei ollut, mutta ihan siisti ja asiallinen kuitenkin.

Kävimme myös tapaamassa tytön parhaita ystäviä toisessa kerroksessa, ja heidän huoneensa oli kuin pommin jäljiltä. Tytöt makailivat paksujen karvapeitteiden alla sängyissään läppäriensä kanssa, ja heillä oli vieressään isot snack-purkit, joissa käsi kävi tasaiseen tahtiin. Vaatteita, kirjoja, papereita ja syötävää oli hujan hajan joka paikassa.

Koska asuntola oli hyvin lähellä koulua, kaikki ruokailut järjestettiin asuntolan kanttiini-tilassa, joka sekin oli hyvin pelkistetty.

Lähdimme katsomaan itse koulua, joka oli kaikessa viihtyisyydessään minulle yllätys. Koulu oli pieni, sillä siellä oli vain kaksi kerrosta, ja se varmasti tekikin siitä viihtyisän oloisen. Luokkahuoneet ja muut tilat oli järjestetty kivan sisäpihan ympärille, joka ei kyllä tuossa kuvassa näytä mitenkään viihtyisältä.

Koulun perusti 28 vuotta sitten eräs mies, jolle opettaminen oli intohimo ja joka nyt toimii koulun rehtorina. Koulu sijaitsi aluksi toisessa paikassa, mutta se oli siirretty myöhemmin tilojen puutteen vuoksi tälle nykyiselle paikalle. Mies oli kovin moderni muutenkin, sillä hän oli itse hindu, joka oli naimisissa musliminaisen kanssa.

Pääsimme katsomaan vain yhtä luokkahuonetta, sillä muut ovet olivat lukossa.

Nisha halusi esitellä minut rehtorillekin, ja niin menimme paikkaan, jota olen aina hieman pelännyt: rehtorin kansliaan. Huone oli pramea kuin mikä, mutta en kehdannut ottaa siellä valokuvaa, vaikka mieli olisi tehnyt. Rehtori itse oli hyvin hurmaava ja karismaattinen herra, ja kun hän kuuli, että emme olleet päässeet kurkistamaan kuin yhteen luokkahuoneeseen, hän käski hakemaan talonmiehen ja antaa tälle käskyn avata kaikkien niiden tilojen ovet, joihin halusimme päästä.

Niinpä kurkimme sitten opettajanhuoneisiin, juhlasaliin, erilaisiin luokkahuoneisiin ja auditorioon.

Koululla on ystävyyskoulu jossakin toisessa maassa (Nisha ei muistanut, missä), ja ystävyyskoulun kanssa järjestetään yhteisopetusta. Oppitunnit käydään seinällä olevien isojen LCD- ruutujen välityksellä. Ystävyyskoulun takia Nisha oikeastaan joutui asuntolaan muuttamaankin, sillä aikaeron takia oppitunnit voivat mennä myöhäiseksikin. Koulu oli tekniikaltaan muutenkin hyvin moderni, ja jokaiselle opiskelijalle annetaan jopa oma läppäri! Läppärin kanssa puuhailu näyttikin olevan varsin suosittu ajanviettotapa asuntolassa.  Koulussa ja asuntoloissa on myös langaton verkko.

Koulutus ei ole mitään halpaa, sillä vaikka tämä oppilaitos on edullisemmasta päästä, kahden vuoden koulutus maksaa silti kuusi lakhia eli noin 8 500 euroa. Kalliimmissa oppilaitoksissa sama koulutus voi maksaa monta kertaa enemmän ja nousta jopa viitenkymmeneentuhanteen euroon.

Päivä oli unohtumaton, monellakin tapaa. Minulla oli vielä monta päivää Nishan tapaamisen jälkeen epämääräisellä tavalla huono ja ahdistunut olo. Intialaisen naisen kuva oli avautunut minulle ihan uudella tavalla, hyvin konkreettisena. Kun vielä kuulin, että kun Nisha aikanaan menee naimisiin, hänestä joudutaan maksamaan mahdollisesti isotkin myötäjäiset, minulle valkeni yhtäkkiä liiankin selvästi, miksi tyttölapset eivät ole kaikkien mielestä yhtä tervetulleita maailmaan kuin poikalapset ja miksi tyttöjen koulutukseen ei aina haluta panostaa. Samalla kyselin itseltäni sitä, osasinko minä arvostaa tarpeeksi vapauttani ja sitä, että minulla on elämässäni täysi vapaus tehdä melkein mitä vain haluan.

Naamarikirja

En ole Facebookissa enkä twiittaa. Sen verran olen kuitenkin näiden sosiaalisen median muotoja sivusta seurannut, että meinaan natista vähän tästäkin aiheesta.

En voi olla hämmästelemättä sitä, mitä kaikkea ihmiset Facebookiin kirjoittelevat. Suuri osa Facebook-päivityksistä näyttää olevan tyhjän jauhamista, kirjoittelua vailla minkäänlaista asiasisältöä. Joskus päivitykset naurattavat, joskus ne aiheuttavat myötähäpeää, ja joskus tuntuu suorastaan siltä, että kirjoittajan todellisuudentaju on hämärtynyt. Ei kai kukaan oikeasti kuvittele olevansa niin kiinnostava, että muut haluavat tietää hänen elämästään kaiken? "Laitan kohta saunan lämpiämään." "Kulta avasi äsken skumppapullon, ja kohta juhlitaan viikonlopun alkua." "Pitäisi siivota ja pestä ikkunat, mutta kun ei millään viitsisi." "Lenkillä jo aamuviideltä; kyllä nyt on hyvä mieli!" Onko ihan kaikesta pakko raportoida? Minua ainakin nolottaisi kirjoitella mokomia asioita muiden ihmisten luettavaksi, koska tuntisin itseni tyhjäpääksi, jolla ei ole mitään järkevää sanottavaa. Ajattelevatko naamakirjalaiset olevansa maailmankaikkeuden keskipisteitä, joiden ympärillä koko muu maailma pyörii? 

Tällaiset älyttömät päivitykset näyttävät olevan niin yleisiä, että rupesin miettimään, miksi ihmiset edes kirjoittelevat tällaisia asioita. Onko syynä sosiaalisen median ylikorostunut asema nykypäivänä? Pyhittääkö tarkoitus keinot - onko näkyminen tärkeämpää kuin keinot, joita näkymiseen käytetään? Onko ihmisillä paine tuoda itseään koko ajan julki, mittauttaa tekemisiensä arvo ja saada muilta virtuaalista päänsilittelyä? Onko se, jolla on paljon kavereita ja tykkääjiä, suosittu ja hyvä ihminen, ja se, jolla on kavereita vain vähän, sosiaalinen luuseri? Onko nykyajan ihmisen persoona ja omakuva niin riippuvainen muista ihmisistä, että palautetta ja huomiota on saatava keinolla millä hyvänsä?

En pidä myöskään ihmisten karsinoimisesta ja jakamisesta ryhmiin enkä siitä, että samat asiat pitää muka tiedottaa kaikille ryhmän jäsenille. En oikein ymmärrä, kuinka ihmisiä voi ylipäänsä ryhmitellä, kun jokainen on minusta oma yksilönsä. Miksi ihmisiin pitäisi lätkäistä jokin yhteinen Facebook-leima? Minulla on jokaisen elämäni ihmisen kanssa omanlaisensa suhde, ja sellaisina haluan suhteeni myös säilyttää, kahdenvälisinä. Olen tosin siinäkin mielessä hieman outo, että minulle laatu on aina ollut ihmissuhteissa määrää tärkeämpi. Otan mieluummin muutaman hyvän ystävän kuin kaksikymmentä niin sanottua ystävää. En ymmärrä, miksi minun pitäisi ottaa "kaveriksi" joku, joka on ollut ala-asteella kanssani samalla luokalla mutta jonka kanssa en ole ollut sen jälkeen missään tekemisissä ja tuskin tulen olemaankaan, vaikka kuinka oltaisiin Facebook-kavereita.

Facebook herättää myös kysymyksen siitä, ketä varten me oikeastaan nykyään elämme. Kuinka paljon tekemisiemme taustalla on se ajatus, miltä se tulee näyttämään muiden ihmisten silmissä - ja Facebookissa? Eläisimmekö aivan samoin ja tekisimmekö samoja asioita, jos koko Facebookia ei olisi? Kävisimmekö hienoissa ravintoloissa syömässä, jos ei olisi ketään, kenelle asiasta tiedottaisi? Olisiko upea kesäaamu yhtä upea ja lintujen laulu yhtä kaunis, jos tunnelmaa ei pääsisi hehkuttamaan Facebook-sivulle? Miltä elämämme tarina näyttäisi, jos sitä ei kukaan lukisi?

Minusta Facebook näyttää toimivan usein keinona esitellä omaa elämää, ja nimenomaan sitä elämän pintapuolta, joka ei kerro sisällöstä mitään. Kaikkein eniten minua surettaa ja ärsyttää se, että Facebookiin (tai Twitteriin tai muuhun vastaavaan) käytetty aika on läsnä olevilta ihmisiltä pois. Minusta on naurettavaa, että kun ollaan vaikkapa istumassa kavereiden kanssa iltaa, kirjoitetaan samalla naamakirjaan päivitystä, että ollaan kavereiden kanssa istumassa iltaa. Missä ajassa me nykyään oikein elämme ja olemme läsnä? Miksi pitää koko ajan olla päivittämässä statustaan siitä, mitä on tehnyt tai aikoo tehdä, kun senkin ajan voisi käyttää ihan oikeaan elämiseen?

Vielä jokin aika sitten mietin, pitäisikö minunkin liittyä Facebookiin, mutta mitä enemmän olen sitä menoa seuraillut, sitä varmemmaksi olen tullut, että Facebook ei ole minua varten. Jos joku ajattelee minun olevan vanhanaikainen ja ajastani jäljessä, kun minulla ei ole Facebook-profiilia, niin sittenpähän ajattelee. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Ei minun ole pakko liittyä Facebookiin siksi, että "kaikki muutkin" ovat siellä. Tahdon kommunikoida ihmisten kanssa omalla tavallani enkä sosiaalisen median sanelemin ehdoin. 

Myrsky (ei vesilasissa)

Monen tuskaisen kuuman viikon jälkeen eilen tapahtui jotain kummallista: taivas meni pilveen ja alkoi tuoksua sateelta. Elosalamat läiskivät taivaalla pitkin iltapäivää, ja lämpötilatkin laskivat normaalista 38-40 asteesta kahteenkymmeneenyhdeksään. Pieni sadekuuro kasteli maan, mutta sen suurempaa sadetta pilvistä ei tullut. Mikä pettymys. Ette uskokaan, kuinka ihanalta sade ja sateen tuoma lämpötilojen lasku tuntuu, kun on kulkenut monta viikkoa hiki jatkuvasti päästä valuen! 

Illalla ilmassa alkoi taas tuoksua sade, ja tuuli nousi nopeasti sellaiseksi, että tavarat lensivät parvekkeella kumoon, ja läpiveto pudotteli sisälläkin tavaroita alas. Muun muassa seinäkalenteri ja pöytätabletit löytyivät lattialta. Ukkonen alkoi jyristä ja taivas taas salamoida, ja minä sain päähäni, että minun on saatava kuva salamasta, mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Salamoiden kuvaaminen kun on siinä mielessä ongelmallista, että kuva pitäisi osata ottaa juuri sillä hetkellä, kun salama välähtää. Jos laukaisijaa painaa vasta sitten, kun huomaa salaman, kameralle tallentuu vain salaman jälkeinen musta taivas. Seisoin siis parvekkeella laukoen kamerallani umpimähkään toivoen, että olisin niin onnekas, että sattuisin ottamaan kuvan juuri salaman välähtäessä.

Sain ikuistetuksi vain salaman valaisemaa taivasta mutta en itse salamaa.

Kun ukkonen tuntui siirtyvän eteläisemmälle taivaalle, minäkin menin makuuhuoneen parvekkeelle kuvaamaan. Sade tuntui yltyvän, ja aina välillä piti kuivailla kameran linssiä, kun siihen lensi vesipisaroita. Parveke suojasi kuitenkin sateelta onneksi suhteellisen hyvin.

Ukkonen räiski ympärilläni siihen malliin, että minua alkoi jo pikkuisen pelottaa, ja yritin pysytellä lähellä seinää. Mieleeni tuli yksi ukkelin kommentti, jonka hän sanoi, kun katselimme taannoin Maailmojen sota -elokuvaa telkkarista. Elokuvan yhdessä kohdassa maan alta alkaa nousta jättimäisen kokoisia örkkejä, ja kaikki juoksevat kauhuissaan niitä pakoon. Yksi mies kuitenkin kyyristelee kamera kädessään erään auton takana ja yrittää saada örkeistä kuvaa. Kun naureskelin ukkelille, että katso tuota hullua, kun se yrittää vielä tuossakin tilanteessa valokuvata, ukkeli totesi, että tyyppi on ihan kuin sinä.

Mutta kun tarpeeksi kauan yrittää, niin ennen pitkää yritys palkitaan!

Kun salama oli ikuistettu, jäin vielä parvekkeelle ottamaan kuvia siitä ihanasta sateesta.

Tajusin, että ukkonen oli tosi lähellä, sillä talomme takana sijaitsevan kukkulan suunnasta kuului kaksi kertaa hirveä rysäys. Mietin, että pitäisiköhän minun lähteä sisätiloihin, mutta en kuitenkaan ihan vielä malttanut. Vasta kun salama iski tien toiselle puolelle johonkin sähkökaappiin - noin kahdenkymmenen metrin päähän minusta - niin, että kipinät sinkoilivat kaikkialle, ja koko katu meni pimeäksi, luikin vähin äänin sisään. Ehkä tämä valokuvaaminen sai riittää tältä erää.

Sitten alkoi sade. Toki aiemminkin oli satanut, mutta se ei ollut ollut mitään tähän verrattuna. Sadepisarat alkoivat pommittaa ikkunoita ja kattoa sellaisella voimalla, että ukkeli epäili kyseessä olevan raekuuron. Minun piti tietysti mennä katsomaan tätäkin ihmettä ulos, mutta heti kun avasin parvekkeen oven, kastuin yhtä märäksi kuin joku olisi heittänyt päälleni ämpärillä vettä. Katu alkoi tulvia, ja tulvivista viemäreistä alkoi nousta ällöttävä haju, joka tunkeutui sisälle asti.

Meinasimme käydä nukkumaan, mutta sitten ukkeli huomasi, että makuuhuoneen lattia tulvi. Tulvan syytä ei tarvinnut kauan etsiä, sillä ilmastointilaitteen sivusta valui tasaisena norona vettä. Kun asentajat aikanaan laittoivat ilmastointilaitetta paikalleen, he eivät viitsineet tilkitä reikiä sementillä (jättivät kuitenkin sementtijauhepussit meille, että me voisimme tilkitä reiät, jos haluaisimme), vaan reiät jäivät hieman putkia isommiksi. Jos sade tulee sopivassa kulmassa, rei'istä pääsee vettä sisään, ja jos sataa tarpeeksi voimallisesti, lattialle syntyy pienimuotoinen järvi.

Tässä se ilmastointilaite on vielä asennusvaiheessaan.

Asentajat olivat niin surkeita vätyksiä, että otin kostoksi kuvan toisen ukon työkalupakista. Aikamoinen romuläjä, vai mitä?

Piti siis alkaa luututa lattiaa. Kun lattia oli saatu sunnilleen kuivaksi, laitoimme ilmastointilaitteen alle vielä kaksi ämpäriä, johon vesi saisi yöllä valua. Läts, läts, läts. Kyllä nyt nukuttaa hyvin.

Kävin vielä varmistamassa, että ulko-ovi oli lukossa - ja silloin huomasin oven vieressä olevan ikkunan verhon olevan läpimärkä. Siirrettyäni tuolit sivuun totesin, että tässäkin päässä asuntoa satoi sisään. Näiden kyseisten ikkunoiden karmit ovat niin vanhat ja lahot, että jos sataa tarpeeksi voimallisesti (ja sopivassa kulmassa, hehe), sadevesi pääsee sisälle.

Heittelin tuolit ja kengät syrjään, käärin maton rullalle ja siirsin senkin kauemmas, ja kävin hakemassa taas lattialuutun. Kuivasin lattian ja levittelin ikkunan eteen paksun kasan sanomalehtiä. Toivoin, että ne imisivät yön aikana sisään satavan veden itseensä, ettei olisi aamulla ihan hirveästi luututtavaa. 

Surkeasti nukutun yön jälkeen aamu valkeni aurinkoisena ja kauniina, aivan kuin yöllä ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ukkosmyrskystä muistuttivat vain märkä tie, nihkeä ilma, myrskyn seurauksena puista irronneet lehdet ja oksat, joita lakaistiin talojen porttien edustoilta pois, ja veden kaivama uoma naapurin pihalla. Nyt taivaalla salamoi taas, ja todella, todella toivon, että sama show ei toistu tänäkin yönä. Tämä sade riitti taas vähäksi aikaa!

***

Tänään kävin pitkästä aikaa kirjakaupassa. Kirjakaupat ovat minusta ihania, ja erityisesti tykkään sellaisista kirjakaupoista, joissa on upottavia tuoleja kirjojen selailua (jopa lueskelua) varten, ja joissa saa viettää vaikka koko päivän ilman, että kukaan tulee kyselemään mitään.

Kirjakaupan pitää olla myös sopivan kokoinen. Liian pienessä kaupassa valikoima ei ole riittävän iso, ja liian suuressa kaupassa taas tulee jotenkin eksynyt olo, kun siellä on ihan liikaa kaikkea. Oma suosikkikirjakauppani on juuri oikean kokoinen - kirjoja on riittävästi mutta ei liikaa, ja siellä on ihan omanlaisensa rauhallinen tunnelma, joka houkuttelee selailemaan kirjoja kaikessa rauhassa ja unohtamaan ajankulun.

Ja taas yhdet taloustikkaat.

Tällä kertaa hakusessa oli Sannan suosittelema Kiran Desain Hullabaloo in the Guava Orchard ja joitain itsensäkehittämisoppaita, kun minä meinaan nähkääs ruveta paremmaksi ihmiseksi (siinä sitä onkin työsarkaa! ). Kaikki löytyi - ja lisääkin olisi löytynyt, mutta aloitetaan nyt näillä.

Saattaa olla, että palaan näihin kirjoihin myöhemminkin, sillä ainakin tuossa keskimmäisessä näyttää olevan tosi hyviä neuvoja ja mielenkiintoisia juttuja, jotka saattaisivat kiinnostaa muitakin.

Olen joskus etsinyt Hyderabadista kirjastoja, ja joitain olen löytänytkin, mutta en ole vielä niistä yhdessäkään käynyt. Kirjastot ovat täällä käsittääkseni maksullisia, enkä tiedä, olisiko niiden jäseneksi kovin kannattavaa liittyä, ainakaan jos ei lue kovin paljon. Kirjat ovat täällä nimittäin niin halpoja ostettuinakin, että ne melkein kannattaa minusta ostaa ihan omaksi. Nuokin kuvassa olevat kirjat maksoivat kaikki yhteensä 750 rupiaa, euroissa noin kympin.

Lempikirjakauppani yhteydessä on myös kiva kahvila, jossa on nautittu yksi jos toinenkin pala suklaakakkua.

Suklaakakusta tuli mieleen viimeviikkoinen syntymäpäiväni (näppärä aasinsilta, eikö ). Minulle ja ystävälleni on muodostunut jonkinlainen pienimuotoinen traditio, että vien hänet aina syntymäpäivänäni lounaalle. Menimme ravintolaan, jossa lounas tarjoillaan seisovasta pöydästä, ja tarjoilija ohjasi meidät vapaaseen pöytään. Ennen kuin lähdimme hakemaan ruokaa, ystäväni sanoi, että odotellaanko viisi minuuttia, kun siellä näyttää olevan niin kova ruuhka. Juttelimme siinä odotellessamme niitä näitä, ja sitten yhtäkkiä näin, kun tarjoilija suunnisti salin poikki suoraan meitä kohti - iso suklaakakku ja kynttilä kädessään!

Ja siinä näkyy taas mun oikea nimikin. Pitäisiköhän Hipun tulla ihan kokonaan kaapista ulos, hihii.

Ystäväni oli käynyt ostamassa kakun yhdestä leipomosta, tuonut sen etukäteen ravintolaan ja pyytänyt tarjoilijaa tuomaan kakun pöytään, sitten kun tulisimme paikalle. Kun tarjoilija sytytti kynttilän, ravintolan kaiuttimista alkoi kuulua Happy Birthday, ja ihmiset alkoivat taputtaa. Olin aivan häkeltynyt ja liikuttunutkin, koska ei minulle kovin usein tällaisia yllätyksiä järjestetä. Tämä säilyy takuulla muistoissa pitkään.

Hengenvaaralliset taloustikkaat

Täällä ei ole vietetty pääsiäistä munan vertaa, vaan viikonloppu oli ihan tavallinen viikonloppu, ja tänään oli taas työpäivä. Se ei minua haitannut, koska en ole ollut mikään pääsiäispirkko Suomessakaan.

Tänään innostuin tekemään yhden homman, jota vihaan yli kaiken ja joka olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten: puhdistin kattotuulettimet. Tämä huikea aikaansaannos johtui siitä, että löysin viikonloppuna lattialta kummallisia pölymakkaroita, ja kun olin aikani kummastellut niiden alkuperää, tajusin niiden irronneen tuulettimen lavoista.

On se muuten kumma, että ne tuulettimet, joita käytetään eniten (meidän tapauksessamme olohuoneen ja makuuhuoneen tuulettimet), myös pölyyntyvät kaikkein pahiten, mutta ne tuulettimet, joita ei juurikaan käytetä, eivät ole lainkaan pölyisiä! Eikö asian pitäisi olla aivan päinvastoin? Minä ainakin voisin kuvitella, että pöly ei edes ehdi kiinnittyä sellaisten tuulettimien lapoihin, jotka ovat aina liikkeessä.

Koska en halunnut löytää lattialta enempää pölymakkaroita, oli pakko ryhytä tuumasta toimeen ja kiivetä katonrajaan. Olen yleensä joutunut kehittelemään tätä ja muita katonrajassa tapahtuvia toimintoja varten mielikuvituksellisia kiipeilytelineitä pinoamalla talosta löytyviä istuimia päällekkäin. Nyt palikkaleikit ovat kuitenkin historiaa, sillä ukkeli oli Goassa ollessani ostanut kunnon taloustikkaat!

Tikkaat - ja se pölymakkaroita suoltava tuuletin.

Oi ihanat tikkaat!

Olin sisäänajanut tikkaat jo aiemmin pestessäni ilmastointilaitteen suodattimia, mutta vasta nyt huomasin tikkaissa olevat varoitustekstit. Tämmöiset kokoontaitettavat taloustikkaat ovat Intiassa aika uusi asia (kuten liukuportaatkin), joten käyttäjiä pitää ohjeistaa kunnolla, että valmistaja voi onnettomuuden sattuessa sanoa ainakin varoittaneensa.

Kuinka vaaralliset nämä voivat muka olla? 

Tästä on hyvä lähteä: jos et lue ohjeita, voit kuolla. Muista etsiä ohjeita kaikkialta, myös askelmien alta.

Tikkaita on tarkoitus käyttää vain pystyasennossa. Ei siis vaakatasossa.

Tähän ei kannata tällätä takamustaan.

Älä astu tähän!

Äläkä tähän!

Äläkä varsinkaan tähän!

 

Pidä silmällä johtoja. (Siellähän niitä on.)

Vähän turvallisuusohjeita.

Kiipeilyohjeita: Tikkailla ei saa kiipeillä, jos on helposti väsyvää tyyppiä, jos tuppaa saamaan huimauskohtauksia, jos käyttää lääkkeitä, jos on kännissä tai fyysisesti vajavainen. Tikkailla ei saa kuikkia eikä kurkotella, vaan tikkaita pitää tarvittaessa siirtää. Kun seisoo tikkailla, ei saa kävellä eikä hölkätä. Siis mitä?

Kotimaista laatutyötä.