Paluu arkeen

Diwali on taas vuodeksi juhlittu, ja vaikka pommeja inhoankin, niin raketteja tykkään katsella. Eilen illalla tulikin istuttua parvekkeella aika kauan ja vain tuijotettua taivaalle. Raketit ovat minulle vähän niin kuin kaupunkien valot ja tähtitaivas - voisin tuijotella niitä vaikka kuinka pitkään!

En malta olla laittamatta vähän ilotulituskuvia tännekin.

 

Juhlat eivät kuitenkaan jatku ikuisesti, vaan ennemmin tai myöhemmin koittaa taas arki. Arkeen palaaminen on toisille helpompaa, toisille vaikeampaa. Kun tänä aamuna vein pyyhettä parvekkeelle kuivumaan, kohtasin kadulla hupaisan näyn.

Täällä lemmikkikoirien omistajat palkkaavat tavallisesti koiranulkoiluttajan, ettei tarvitse itse talsia koiran perässä pitkin katuja. Tämä koiranulkoiluttaja oli tainnut juhlia hieman rankemmalla kädellä, kun raukkaa väsytti noin. Ehkä hän istuu tuossa puoli tuntia ja palaa sitten koiran kanssa takaisin: tulipa tehtyä pitkä lenkki!

Varkaita, huijareita ja pommeja

Muutama päivä sitten olimme lähdössä ukkelin kanssa aamulla liikenteeseen, kun talonvahti tuli parkkipaikalla luoksemme ihan täpinöissään. Hänellä oli jännittäviä uutisia: talomme pihalla oli yöllä käynyt varkaita! Portti oli ollut auki, ja portista oli tullut kaksi miestä. Yövartija oli havahtunut meluun ja mennyt katsomaan, mitä pihalla tapahtui. Kaksi miestä oli ähertänyt metallisen viemäriaukon kannen kimpussa tarkoituksenaan varastaa se. Varkaat olivat lopulta lähteneet lipettiin, kun yövartija oli (kertomansa mukaan) mukiloinut miehet. Vartija on kyllä sellainen kukkakeppi, että epäilen vahvasti hänen mukiloineen ketään, mutta annetaan hänen nyt kuitenkin paistatella sankarin roolissa.

Koska metallista saa rahaa, metalliset viemäriaukon kannet ovat kovaa valuuttaa, ja siksi niitä varastetaan ahkerasti. Ei siis hirveästi kannata ihmetellä paljaana ammottavia viemäriaukkoja, jotka varsinkin sadekautena teiden tulviessa ovat hirveä turvallisuusriski.  

Jos maailmalla huijataan naisia netissä, niin osataan sitä Intiassakin. Jokin aika kiinni jäi 31-vuotias mies, Rajapathi, joka oli viekoitellut naisia Facebookin kautta. Rajapathi oli kertonut Facebook-sivullaan olevansa koulutettu ohjelmistöinsinööri, ja varsin komeakin hän oli profiilikuvassaan. Eräs 22-vuotias nainen kiinnostui Rajapathista, joten he alkoivat chattailla ahkerasti, ja puhelimessakin he juttelivat. Nainen rakastui Rajapathiin, ja Rajapathi lupasi mennä naisen kanssa naimisiin. Mies kertoi kuitenkin sairastavansa maksasairautta ja tarvitsevansa rahaa sairautensa hoitoon. Rakkauden sokaisema nainen otti vanhemmiltaan 4,75 lakhin (vajaan 7 000 euron) edestä rahaa, jonka vanhemmat olivat säästäneet tyttärensä ja tämän siskon häitä varten, sekä 215 grammaa kultaa ja lahjoitti ne Rajapathille, jotta tämä saisi sairauteensa hoitoa. Koska Rajapathi ei voinut sairautensa takia matkustaa, hän ei voinut itse tulla hakemaan rahoja vaan lähetti asialle ystävänsä. Rahat saatuaan mies otti ja katosi, jolloin nainen tajusi, että häntä oli huijattu, ja hän ilmoitti miehestä poliisille. Poliisi jäljitti miehen IP-osoitteen, ja lopulta mies jäi kiinni. Komea Rajapathi osoittautui vähemmän komeaksi, ja pituuttakin hänellä oli vain reilu metri.

Voi Rajapathi, minkä teit. (Kuva: Deccan Herald.)

Huomenna Intiassa juhlitaan taas diwalia, josta olen kirjoitellut aiemmin täällä. Diwali, valon juhla, on (sekin!) yksi Intian suosituimmista juhlista, ja se on taatusti myös yksi näkyvimmistä ja kuuluvimmista. (Jos jostakusta tuntuu, että täällä on juhlapäiviä koko ajan, se johtuu siitä, että niin niitä onkin. Juhlat kun ovat jotenkin kasaantuneet tähän vuodenaikaan.) Koska diwali on valon juhla, silloin kuuluu poltella diya-tulia ja ampua raketteja. Talot ja kaupat koristellaan upeilla värivaloilla, ihmisille annetaan lahjoja ja tietenkin myös syödään hyvin.

Pieni lähisupermarkettikin oli tänä aamuna koristeltu diwalin kunniaksi, ja makeisrasiatkin oli laitettu tyrkylle.

Se, mitä diwalissa inhoan, ovat äänekkäät paukkupommit. Niiden paukuttelu alkaa jo paljon ennen varsinaista juhlapäivää, ja tässä meidänkin lähellä on saatu kuunnella paukuttamista jo melkein viikon ajan. Aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Turha haaveilla käyvänsä nukkumaan kovin aikaisin, koska nukkumisesta ei kuitenkaan tule mitään, kun pommit paukkuvat ikkunan alla. Ilotulitteita myydään täällä vuoden ympäri (täällä on olemassa ihan erityisiä ilotulitekauppoja), joten niiden saaminen ei ole mikään ongelma. Mitään lupiakaan rakettien ampumiseen ei tarvita (mikä ei varmaankaan ole yllätys kenellekään ), vaan jokainen voi ampua raketteja milloin huvittaa. Korkein oikeus on kyllä asettanut lain, jonka tarkoitus on taata kansalaisille oikeus rauhalliseen yöuneen, ja sen mukaan ilotulitteita ei saa diwalin ja dasaran aikana ampua iltakymmenen ja aamukuuden välillä, jotta ihmiset saisivat rauhassa nukkua. Mikä vitsi! Jotta ihmiset saisivat hassata raketteihin ja pommeihin mahdollisimman suuren määrän rahaa, ennen diwalia rakennetaan vielä tilapäisrakettimyymälöitä, jotka voivat olla hyvinkin suuria.

Intialaisten mielestä paukuista pitää lähteä mahdollisimman kova ääni, joten suomalaiset papatit kalpenevat täkäläisten pommien rinnalla. Joka vuosi pommien haitoista esimerkiksi eläimille vaahdotaan, mutta niin niitä vain paukutellaan joka vuosi samalla lailla. Eläimiä - koiria, kissoja, lintuja, apinoita, lehmiä - kuolee diwalina joka vuosi jo pelkän melun takia, mutta vielä järkyttävämpää on se, että jotkut julmurit rääkkäävät eläimiä ihan tarkoituksella. He saattavat esimerkiksi sitoa kulkukoiran tai -kissan häntään ilotulitteen ja sytyttää sen. Jos eläin ei kuole, se ainakin loukkaantuu todella pahasti. En ymmärrä, kuinka kukaan voi tehdä jotain tällaista, ja pelkkä ajatuskin alkaa itkettää.

Me juhlimme diwalia todennäköisesti ystäviemme luona, ja hieman hirvittää ajatus autolla ajamisesta diwalina kaupungin toiselle laidalle. Kadut ovat nimittäin kuin sotatanner, kun pommeja ja raketteja ammutaan ihan missä sattuu. Mutta eiköhän se siitä.

Kukkia diwaliksi!

Tänään tulee muuten kuluneeksi 15 vuotta siitä, kun me ukkelin kanssa tapasimme ensimmäisen kerran. On tullut naama sittemmin tutuksi.

Monta mieltä Intiasta

Luen intialaisia matkakertomuksia aika harvoin, mutta kesällä Suomessa tuli tartuttua Matti Rämön kirjaan Polkupyörällä Intiassa. Kirjaa lukiessa minua hämmästytti sama asia, joka hämmästyttää minua aina, kun luen muiden juttuja Intiasta: heidän Intiansa tuntuu aivan erilaiselta kuin minun Intiani. Joskus tuntuu kuin he kirjoittaisivat kokonaan eri maasta! 

Rämö kertoi muun muassa työnorsuista, joita hän näki matkallaan lähes päivittäin. Minun Intia-kuvaani norsut eivät kuulu, vaan norsu on minulle aika eksoottinen eläin (näen kameleitakin useammin ). Olen nähnyt norsun vain kaksi kertaa: temppelinorsun Tirupatissa sekä toisen norsun Hyderabadin eläintarhassa, jossa norsuja taisi kyllä olla useampiakin. Myös Intian hengellinen puoli (ashramit, gurut, meditoiminen jne.), joka houkuttelee paljon länsimaalaisia Intiaan ja josta monet kirjoittajat kertovat, on minulle täysin vieras. Minun Intia-kuvani muodostuu enimmäkseen tavallisesta arkielämästä, vaikka olen kyllä erittäin kiinnostunut hindulaisuudesta ja hengellisyydestäkin. Rantalomailijoiden Intiakin on minulle lähes tuntematon, koska en itse viihdy rannalla, en varsinkaan Intiassa. Myös joogaajien Intia on minulle vieras, sillä en ole yrityksistäni huolimatta oppinut pitämään joogasta. Minun joogaharjoitukseni talomme joogahuoneessa saivat varsin dramaattisen lopun, sillä joogaopettajamme kuoli onnettomuudessa. (Totuuden nimessä on sanottava, että olin lopettanut joogaamisen jo ennen opettajan kuolemaakin, koska samojen liikkeiden ja hengitysharjoitusten toistaminen päivästä toiseen ei motivoinut minua mitenkään.)

Olen miettinyt viime aikoina paljon syitä siihen, miksi ihmiset kokevat Intian niin eri tavoin. Tietysti ihmiset kokevat kaikki muutkin paikat maailmassa hieman eri tavoin, mutta uskaltaisin väittää, että ilmiö ei mene missään muualla niin pitkälle kuin täällä. Kuinka jonkun toisen Intia voi tuntua minusta niin vieraalta - ja varmasti myös päinvastoin? Mitä joku semmoinenkin, jolla on Intiasta omakohtaista kokemusta (asuinmaana tai lomapaikkana), mahtaa ajatella minun kirjoituksistani? Löytääkö hän omaa Intiaansa lainkaan, vai kokeeko hän juttuni aivan utopistisina? Johtuvatko ihmisten erilaiset kokemukset vain erilaisista ajatusmaailmoista ja eri tavoista kokea asiat, vai onko Intiassa itsessään jotain sellaista, mikä tekee kokemuksista niin erilaisia?

Yksi asia, joka tulee mieleen, on Intian koko ja monimuotoisuus. Kun maassa on 28 hyvinkin erilaista osavaltiota, kymmeniä eri kieliä (satoja, jos pienimmätkin otetaan huomioon), yli 1,2 miljardia asukasta (pelkästään Hyderabadissa on seitsemän miljoonaa asukasta) ja kuusi valtauskontoa, on päivänselvää, että tämä kaikki vaikuttaa. Intia näyttäytyy ihan erilaisena sellaiselle, joka käy Goassa kuin sellaiselle, joka käy vaikkapa Mumbaissa.

Loppujen lopulta tärkein syy taitaa kuitenkin löytyä meistä itsestämme. Intia on tulijalle haastava paikka, ja se vaikuttaa eri ihmisiin eri tavoin. Täällä joutuu koetukselle jatkuvasti: ihmiset tunkevat niin lähelle, että täällä ei voi olla näkymätön sivustaseuraaja, joka saa rauhassa vain tarkkailla. Intia on röyhkeä: se vaatii osallistumaan ja olemaan jatkuvasti vuorovaikutuksessa, vastaamaan kysymyksiin ja olemaan huomion keskipisteenä. Intiaan ei voi suhtautua neutraalisti - paikkana, jossa tuli käytyä - vaan se ajaa joskus ihan äärirajoille ja pakottaa näkemään oman itsensäkin ihan uudessa valossa.

Löysin appivanhempien kesämökiltä Lonely Planetin India-opaskirjan, jonka joku oli jättänyt sinne. Lueskelin sitä aikani kuluksi, ja silmiini osui kappale, jossa on minusta jonkinlainen ydinajatus yhdessä lauseessa.

Intia on sellainen paikka, millaiseksi sen itse tekee. Omalla suhtautumisellaan ja ajattelutavallaan vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millainen paikka Intia on. Minusta lausahdus sitä näkee, mitä katsoo pätee sekin hirveän hyvin Intiaan. Koska täällä on niin paljon kaikkea laidasta laitaan, ihminen voi valita, mitä katsoo - katsooko likaa ja kurjuutta, vai katsooko kauneutta ja omaperäisyyttä. Intia on juuri sellainen, millaisin silmin sitä katsoo.

Jokainen päivä on valintoja täynnä. Kuinka suhtautua kerjäläisiin, sairaisiin, rutiköyhiin, katukaupustelijoihin, kulkukoiriin ja muihin katueläimiin? Tunteako empatiaa, sääliä, pelkoa, vihaa, lempeyttä, ylemmyyttä, surua, pakokauhua - vai ollako täysin tunteeton? Mitä ajatella ökyrikkaista, korruptiosta, epätasa-arvosta, jätekasoista, liikennekaaoksista, terveysriskeistä ja sanomalehtikirjoituksista? Miten suhtautua arkielämän vastoinkäymisiin (joita niitä täällä riittää)? Päästääkö Intia lähelle vai pysytelläkö siitä kaukana? Haluaako olla tekemisissä paikallisten kanssa, tutustua Intian kulttuuriin, oppia paikallisia tapoja, ehkä paikallista kieltäkin ja omaksua uusia ajattelutapoja? Vai hakeutuako muiden länsimaalaisten seuraan ja kehittää itselleen niin länsimainen elämäntyyli kuin se Intiassa vain on mahdollista?

Viime kädessä on myös valittava, miten suhtautua intialaisiin ihmisiin. Näkeekö heidät laiskoina, hitaina, tehottomina, epäluotettavina, vastuuntunnottomina, epätäsmällisinä ja kaavoihin kangistuneina tyyppeinä vai onko valmis näkemään heissä jotain hyvääkin? Miten elää rinta rinnan eriarvoisten ihmisten kanssa, ja miten löytää oma paikkansa heidän keskeltään?

Tiedän yhden ranskalaisnaisen, joka on ollut Hyderabadissa vuodesta 1994. Hän on naimisissa intialaisen miehen kanssa, mutta siihen naisen "intialaisuus" sitten päättyykin. Nainen on erittäin aktiivisesti mukana Hyderabadin expat-yhdistyksen toiminnassa, eikä hänellä ole muutenkaan intressejä mihinkään intialaiseen. Nainen ei ole halunnut opetella paikallista kieltäkään, telugua (miehensä äidinkieltä), vaan hän kertoi osaavansa sitä noin 50 sanan verran. Nainen haluaa pysyä kielitaidottoman kuulemma siksi, että hän välttyy näin puhumasta anoppinsa kanssa: "anoppi kuitenkin puhuisi vain kolmesta asiasta, ruoasta, sareista ja koruista!" Ranskalaisnainenkin on luonut oman Intia-kuvansa ja oman maailmansa - ja on kaiketi myös tyytyväinen siihen.

Omaa Intia-kuvaani en osaa sen tarkemmin analysoida, mutta ehkä se välittyy kirjoituksistani jollakin tavalla. Sen kuitenkin tiedän, että Intia on ollut minulle kova koulu - kova, mutta hyödyllinen! Intia on opettanut minulle paljon (erityisesti omasta itsestäni) ja varmasti myös hieman muuttanut minua ihmisenä. Kaiken taistelun jälkeen minun Intiani on varmaan aika lailla näköiseni - niin hyvässä kuin pahassakin.

Kiitti mulle riitti

En ole aiemmilla kesämökkikäynneillä koskaan tutkiskellut itse kylää sen tarkemmin, vaan kylä on tullut tutuksi vain sen verran, mitä auton ikkunasta on näkynyt. Tällä kerralla olin kuitenkin päättänyt tehdä ennen poislähtöä kylässä pienen kävelykierroksen. Viimeisenä päivänä, kun olin saanut maalausprojektini päätökseen, nappasin kameran mukaani ja lähdin tutustumiskierrokselle.

Heti alkumatkasta minusta rupesi tuntumaan siltä, että eipä tainnut olla mikään kovin hyvä idea. Kylässä liikuskeluni aiheutti pienimuotoisen kaaoksen: ihmiset supisivat keskenään ja tuijottivat minua, ja tunsin itseni ihan avaruusolioksi. On minua tuijotettu Intiassa ennenkin, ja olen siihen tottunut, mutta tämä tuijotus oli jotenkin vihamielisen oloista.

Portailla istuva lammaskin (vai voiko lammas istua?!) määki hädissään minut nähdessään.

Olisin halunnut ottaa kuvan kahdesta naisesta ja kysyin heiltä siihen lupaa, mutta he eivät vastanneet mitään vaan mulkoilivat vain ynseästi. Heitä tuntui kiinnostavan vain se, mikä kotikaupunkini on. Mitä siihenkin olisi oikein pitänyt vastata? Lopulta selitin asuvani Hyderabadissa mutta olevani nyt kylässä vierailulla amerikkalaisessa guest housessa. Naiset jatkoivat mulkoiluaan, ja minä katsoin parhaakseni jatkaa matkaa. Tehtyäni pienen lenkin pikkukujilla tulin seuraavaan kadunkulmaan ja kuulin, kuinka ihmiset jo huutelivat toisilleen, että se on amerikkalainen!

Koirakin murisi ja näytteli hampaitaan.

Kun tulin kylän pääkadulle, viereeni ajoi kaksi miestä moottoripyörällä. He osoittivat kameraani ja kysyivät tuiman näköisinä, mitä varten otin valokuvia. Kunhan huvikseni ottelen, vastasin. Se näytti kelpaavan ukoille vastaukseksi, kun he jatkoivat matkaansa kioskille.

Hetken päästä näin moottoripyöräpoliisin, joka ajeli hiljalleen pääkatua kohti. Tiesin jo heti poliisin nähdessäni, että hänkin tulisi kyselemään minulta jotain, ja minua alkoi sapettaa. Ihan kuin olisin joku saamarin rikollinen! En ole koskaan nähnyt kylässä ensimmäistäkään poliisia - mistä tuokin nyt tuohon ilmestyi? Poliisi pörräsi hetken aikaa ympärilläni ja kysyi sitten - ihan ystävällisesti kylläkin - kuinka hän voi olla avuksi. Et niin mitenkään, vastasin. Otan vain kuvia, ja ihan omaan käyttööni, juu. En jäänyt jauhamaan poliisin kanssa sen enempää, ja lopulta poliisikin jatkoi menoaan. Minulle tuli myöhemmin mieleen, että olisiko joku peräti soittanut poliisin paikalle: täällä joku hullu valkoinen nainen kiertää ympäri kylää ja kuvaa meidän talojamme! 

Kaikesta huolimatta onnistuin hätälaukaisemaan muutaman kuvan, jotka toivottavasti välittävät kylän luonteen edes jollakin tavalla. 

Kylässä oli muutama toimintakeskus, jonka ympärille tapahtumat näyttivät keskittyvän. "Kioskilla", joka oli luukku seinässä, oli asiakkaita lähes aina.

Kylän kauppa näytti lähes samalta kuin kioskikin, paitsi että se oli vähän isompi, ja puhelin oli siellä punainen, kun se oli kioskilla keltainen.

Muuta kauppaa en kylässä nähnyt, mutta tästä sai kai kaiken tarpeellisen - ja lisää sai Tirupatin kaupungista kahdeksan kilometrin päästä.

Kylän läpi kulkevan pääkadun varrella oli silittäjän kärry, jonka ääressä silittäjä silitti vaatteita aamusta iltaan (paitsi tietenkin juuri silloin, kun minä olin kuvauskierroksellani).

Silittäjä saattoi samalla töitä tehdessään katsella ohikulkevia ihmisiä ja seurata kylän tapahtumia. Silittäjä saattaakin olla melkoinen tietopankki, mitä kylän tapahtumiin tulee.

Kylän pääkatua. Tuossa menee se moottoripyöräpoliisikin.

Ihmiset saavat juomaveden kaupungilta, ja yksi päivän tärkeimmistä toimista näytti olevan vedenhaku kadunvarsien kaivoilta. Siinä samalla sai vaihtaa pari sanaa naapureiden kanssa.

Taustalla näkyy korkea vesitankki.

Kylässä on kärsitty kuivuudesta jo pitkään, ja yksi silmiinpistävä seikka kylässä ja sen liepeillä olikin se, että siellä ei näkynyt minkäänlaisia vihannesviljelmiä. Kesämökin talonvahtikin totesi, että vihanneksia ei voi veden puutteen takia viljellä. Pienituloisten elämää oma kasvimaa helpottaisi huomattavasti, mutta minkäs teet, jos ei ole vettä, millä kastella. 

Tuloista puheen ollen, kylän keskellä oli mielenkiintoinen muuri.

Muurissa oli kylän "työttömyyskortisto": työttömien nimet; se, kuinka monena päivänä kuukaudessa he olivat tehneet töitä, ja minkä verran he olivat työstä ansainneet.

Esimerkiksi numero 13, P. Chinnakka, oli tehnyt lokakuussa töitä 23 päivää ja saanut siitä maksuksi 2 411 rupiaa. Vuosien 2011-2012 aikana hän on tehnyt töitä yhteensä 104 päivää ja saanut palkkaa 10 630 rupiaa. Sitten taas vastaavasti numero 6, Venkatesh, ei ole tehnyt lokakuussa päivääkään töitä ja kahden viime vuoden aikanakin hän on työskennellyt vain 11 päivän ajan. Eikä hän ole edes vähiten työllistynyt, vaan joku onneton on tehnyt kahden vuoden aikana töitä vain viisi päivää.

Kylän sivukaduille oli hauska tirkistellä. Jotkut kadut olivat hyvinkin kapoisia ja jotkut taas hieman leveämpiä. Joka tapauksessa ne olivat kaikki erilaisia.

Kylään rakennettiin uuttakin, ja appivanhempien kesämökin viereiselle tontillekin oli nousemassa uusi rakennus. En voinut uskoa silmiäni, kun näin, mikä siihen oli tulossa. Sulkapallohalli! Ajatus sulkapallohallista tuntui todella absurdilta kylässä, jossa vesi haettiin kadun varresta ja jossa ei ollut edes kunnon kauppaa. Kuka ihme täällä sulkapalloa pelaisi?! Halli saattoi tietysti olla jonkun yksityisen henkilön projekti, jolloin halli ei tulisi edes olemaan auki ulkopuolisille.

Yhtenä päivänä olin yläkerrassa maalaamassa, kun naapuritalon vanha rouva kävi anopilla kylässä. Minä olin niin yltä päältä maalissa, että katsoin parhaimmakseni piileskellä rouvan vierailun ajan yläkerrassa. Ensimmäisellä kerralla kesämökillä käydessäni olin nimittäin yrittänyt lähteä tutkiskelemaan kylää, mutta en ollut ehtinyt kuin naapuritalon kohdalle, kun naapurin mies huusi minut kadulta heidän puutarhaansa maistelemaan mangoja ja juomaan kahvia. Talon vanha rouva silmäili tuolloin vaatetustani hyvin pitkään ja totesi sitten, että minun pitäisi pukeutua intialaisiin vaatteisiin. "Kun sinä kerran olet Intiassa, sinun pitää pukeutua niin kuin intialaiset", hän opasti minua. (Herää kysymys, että pitääkö intialaisten naisten sitten vastaavasti Suomeen tullessaan heittää shortsit jalkaan? Muutenhan tämä ei ole reilua ollenkaan.) Mitähän rouva olisi siis nyt sanonut, jos olisin ilmestynyt alakertaan yltä päältä maalisissa vaatteissa ja appiukon vanha nenäliina hikinauhana?

Rouva kertoi anopille, että hänen perheessään oli sattunut ikäviä. Rouvan pojalla, joka oli mennyt äskettäin naimisiin, oli ollut rakkaussuhde toiseen naiseen. Minulle jäi epäselväksi, oliko suhde alkanut jo ennen avioliittoa, ja mies oli naitettu toiselle (sopivammalle) naiselle, vai oliko suhde alkanut vasta naimisiinmenon jälkeen. Yhtä kaikki, lopputulos oli sama. Rouvan poika oli tappanut itsensä, ja vain muutama tunti pojan itsemurhan jälkeen rakastajatarkin oli tappanut itsensä.

Minä en osannut edes kauhistella tapahtumaa, koska tällaisista yhteisitsemurhista saa Intiassa lukea jatkuvasti. Maassa, jossa perheellä ja yhteisöllä on suurempi sananvalta kuin yksittäisellä suvun jäsenellä, yksilön omilla toiveilla ja mieliteoilla ei ole useinkaan paljon painoarvoa. Tulevaisuuden määrää se, mikä on soveliasta ja hyväksyttyä; ei se, mitä yksilö itse haluaa (tämä on tietysti karkea yleistys eikä todellakaan pidä kaikkien kohdalla paikkaansa). Joskus kuitenkin tunteet tuppaavat menemään omia teitään ja kohdistumaan sellaiseen ihmiseen, jota perhe ja yhteisö eivät voi hyväksyä, ja silloin saatetaan päätyä äärimmäisiin ratkaisuihin.

Kylän keskellä oli jonkinlainen palvontapaikka. Veikkaisin, että tämä on omistettu Shiva-jumalalle, kun siinä on tuo kolmikärkisen keihään symboli, mutta en ole ihan varma.

Sen tuli kesämökillä aika pian huomaamaan, että kylän elämä noudattaa hyvin pitkälle luonnon omaa vuorokausirytmiä: kun tulee pimeä, mennään nukkumaan, ja kun tulee valoisa, noustaan ylös. Kylässä mentiin siis nukkumaan hyvin aikaisin, ja ylöskin noustiin vastaavasti hyvin aikaisin. Koska ajoimme autolla aika monta kertaa kylän läpi eri aikoina, pääsin vähän jyvälle kylän rytmistä. Hauskin aika oli minusta alkuilta auringonlaskun aikoihin ja hieman sen jälkeen. Siihen aikaan kyläläiset nimittäin kerääntyivät istuskelemaan talojensa edustalle ja juttelemaan naapureiden kanssa. Kerroin aiemmin ukkelin tädin kotikylävisiitin yhteydessä, että tuossa kylässä oli vielä viisitoista vuotta sitten talojen edustoilla pitkät penkit, joille ihmiset kokoontuivat keskustelemaan. Nykyään kukaan ei enää istuskele siellä iltaisin ulkona, kun kaikki nököttävät iltaisin kotonaan tuijottamassa televisiota.

Tässä kylässä tuo istuskeluperinne oli kuitenkin edelleen voimissaan. Kadun varrella tehtiin toki paljon muutakin, muun muassa pestiin astioita, harjattiin hampaita, kammattiin tukkaa ja tehtiin käsitöitä. Istuskeluun tarkoitetut penkit olivat hyvinkin eri mallisia ja joskus aika taiteellisiakin.

Tässä voisi ottaa vaikka nokoset!

Ei huonojalkaisille.

Nämä "säilytyslokerolliset" mallit olivat minusta hauskoja.  

Koska kiertelin kylässä keskipäivällä, talojen edustat olivat silloin tyhjät. Poikkeuksen teki yksi vanha ukko, joka istuskeli penkillään kotinsa edustalla ja katseli minua hyvin tarkkaavaisesti. Mies näytti siinä penkillä niin valokuvaukselliselta, että kysyin, saanko ottaa hänestä kuvan. Mies myöntyi ja ponkaisi ylös kuvausasentoon. Tuli sitten vähän erilainen kuva kuin olin ajatellut.

Kylän talot olivat suurimmaksi osaksi aika vanhan oloisia, mutta kyllä siellä uudempaakin asutusta oli.

Kun ajoimme kylän läpi kuuden jälkeen aamulla, törmäsin kummalliseen ilmiöön: kaikki kylän ukot näyttivät suunnistavan kohti peltoja. Minä hölmönä luulin ukkojen lähteneen aamukävelylle, mutta ukkeli epäili, että taitavat ukot olla menossa isolle asialle luonnon helmaan. Siltä se kansainvaellus kyllä tarkemmin katsottuna näyttikin: paskahätäisten kilpajuoksulta.

Sokeriruokopeltoa.

Tapahtui kyläkierroksella sellainenkin ihme, että yksi nainen oikein innostui, kun näki kamerani: ota meistä kuva! Vaimonsa kanssa liikenteessä ollut mies katsoi vaimoaan kuin vähäjärkistä eikä selvästikään olisi halunnut tulla kuvatuksi. Kun kysyin, eikö mies halua kuvaa, nainen nauroi, että ei se halua - siksi koska mies ei halua seistä hänen vierellään! Lopulta mies kuitenkin asettui vaimonsa viereen, vaikka naama olikin yhä hapan ja katse verenhimoinen.

Kylän läpi kulki bussikin, ja minusta oli pieni ihme, että bussi mahtui ajamaan kylän pientä pääkatua pitkin. Bussiyhteys on tärkeä yhteys kaupunkiin niille, joilla ei ole omaa kulkuneuvoa. Bussiyhteydet ovat ilmeisesti myös aika hyvät, koska bussipysäkillä seisoi aina porukkaa odottamassa (tai sitten ne tyypit odottivat sitä yhtä ja samaa bussia koko päivän). Ensimmäinen bussi (tai ensimmäinen, jonka minä kuulin) lähti kaupunkiin vähän viiden jälkeen aamulla, ja bussi tööttäsi kesämökin kohdalla niin kuuluvasti, että kaikki varmasti heräsivät.  

Bussi tulee - oletko valmis?

Jos kylästä mielii lähteä omalla kulkuneuvolla pois, kannattaa täyttää tankki ennen lähtöä. Lähin "bensa-asema" on kahden kilometrin päässä paikallismaantien varressa, ja se on ehkä potentiaalisesti maailman pienin bensa-asema.

Bensaa vai dieseliä? Kumpaakin olisi tarjolla!

Nyt on kaikki postaukset matkalta postattu, ja seuraavaksi palataankin sitten muihin aiheisiin.