Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun autonkuljettaja jätti tulematta töihin. Hän on hävinnyt pari kertaa ennenkin teille tuntemattomille pariksi päiväksi mutta palannut kummankin kerran jälkeen muina miehinä takaisin töihin, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jälkimmäinen kerta tapahtui tammikuun alussa, jolloin mekin asuimme anoppilassa, ja minä tietysti epäilin heti, että kaveri oli ollut vähän viihteellä ja jäänyt sen takia saikuttamaan. Nuorukainen ei kuitenkaan kuulemma ollut mikään örveltäjä vaan hyvin uskonnollinen muslimi ja sen lisäksi vielä sangen työteliäskin: hänellä oli täyspäiväisen autonkuljettajan homman lisäksi vielä toinenkin työ, sillä hän jakoi aamuisin sanomalehtiä puoli viidestä puoli kahdeksaan.
Tämän viimeisimmän katoamisen jälkeen aloimme spekuloida, oliko autonkuljettaja lähtenyt mahdollisesti käymään kotikaupungissaan, oliko hän sairastunut vai oliko hän ottanut ehkä lopputilin. Miestä ei saanut kiinni kännykästäkään, mikä ei sinänsä ollut mitään uutinen, koska hän ei koskaan muulloinkaan pitänyt puhelintaan auki, vaikka appivanhemmat kuinka pyysivät. Miehellä oli aina sata ja yksi selitystä sille, miksi hänen puhelimensa ei ollut päällä. Mikä ihmeen autonkuljettaja se sellainen on, jota ei voi soittaa tulemaan paikalle mihinkään? Appiukko joutui esimerkiksi sopimaan aina kuljettajan kanssa etukäteen, että tule sinne-ja-sinne siihen-ja-siihen aikaan tietämättä ollenkaan, olisiko hän itse saanut siihen mennessä asiansa hoidettua. Kuljettajan taka-ajatuksena saattoi olla se, että hän sai näin ostettua itselleen "omaa aikaa" tiettyyn kellonlyömään asti, koska ilman puhelinta kukaan ei voinut häiritä häntä ja käskeä häntä lähtemään yllättäen johonkin. Vapaa-aika työaikanahan on varsin tavoiteltava olotila, vai mitä? Vapaa-aikansa kuljettaja saattoi käyttää omiin pikku harrastuksiinsa, kuten elokuvalehtien lukemiseen jalat auton ikkunasta ulos sojottaen.
Kun kuljettajan katoamisesta oli kulunut useampi päivä, alkoi näyttää yhä varmemmin siltä, että hän oli ottanut lopputilin tyypilliseen intialaiseen tapaan: katoamalla kuin tuhka tuuleen. Appivanhempien viimeistä edellinen autonkuljettaja otti lopputilin ihan samalla tavalla: hän ei yhtenä päivänä vain enää ilmestynyt töihin. Appivanhemmat soittelivat miehen kotiin ja kyselivät tämän vaimolta miehen tilanteesta, mutta vaimo "ei tiennyt" miehestään mitään. Myöhemmin appivanhemmat saivat kuulla autonkuljettajan siirtyneen jonkun toisen leipiin, mutta uusi paikka ei syystä tai toisesta ilmeisesti miellyttänytkään herraa, koska hänellä oli pokkaa tulla pyytämään appivanhemmilta työtään takaisin! He eivät kuitenkaan enää ottaneet kuljettajaa takaisin, sillä mies oli aikamoinen häröilijä muutenkin. Kaiken lisäksi hän oli surkea kuski, ja hänellä oli aina joku betoniporsas lähdössä kyytiin. Loppujen lopuksi oli siis hyvä, että hänestä päästiin eroon.
Ei ole elämä ollut aina ihan helppoa tämän viimeisimmän autonkuljettajan kanssakaan. Mies suostui tulemaan töihin vasta puoli kymmeneltä, ja seitsemältä päivän piti olla pulkassa. Mies ei voinut joustaa työajoistaan yhtään, ja esimerkiksi silloin, kun me saavuimme joulukuun viimeisenä päivänä lentokentälle aamuvarhaisella, appiukko joutui palkkaamaan lentokenttäkeikalle toisen kuljettajan. Kello yhdeltä autonkuljettajan piti saada pitää tunnin tauko, koska hänen piti käydä moskeijassa rukoilemassa. Appiukkokin sai lounaansa yleensä vasta kuljettajan moskeijakeikan jälkeen. Hyviä ja luotettavia kuljettajia tuntuu olevan kovin vaikea löytää, ja siksi appivanhemmat olivat ylipäänsä sopeutuneet kuskin erityisvaatimuksiin.
Kun kuljettajaa ei parin päivän jälkeenkään näkynyt, tulimme melko pian siihen tulokseen, että kuljettaja oli todellakin ottanut lopputilin. Maanantaina, kun katoamisesta oli kulunut viisi päivää, olin lähdössä anoppilasta ja tulossa juuri hissistä ulos, kun näin hämmästyksekseni samaisen autonkuljettajan ajamassa anoppilan parkkipaikan läpi vanhalla skootterillaan. Minä katsoin kuljettajaa erittäin yllättyneesti - ja hän katsoi vähintäänkin yhtä yllättyneesti takaisin. Olin ilahtunut: kuski oli palannut takaisin! Kun ukkeli soitti illalla vanhemmilleen, kävi kuitenkin ilmi, että autonkuljettaja ei ollut käynyt näyttäytymässä appivanhemmille ollenkaan, vaan hän oli ajellut anoppilan parkkipaikalla muuten vain. En voinut käsittää, mitä hittoa mies siellä enää pyöri, mutta anoppi epäili, että kuljettaja oli tullut uteliaisuuksissaan katsomaan, olivatko appivanhemmat palkanneet uuden kuljettajan. Outo tyyppi.
Minä en mitenkään käsitä tätä intialaista lopputilin ottotapaa, että häivytään vain sanaakaan sanomatta. Eikö ihmisillä ole sen verran selkärankaa, että he pystyisivät ilmoittamaan reilusti työnantajalleen, että tämä poika lähtee nyt nostelemaan? Vai pelkäävätkö he, että työnantaja ei suostukaan päästämään heitä lähtemään? Vai tulisiko ilmoittamisesta enemmän ongelmia kuin siitä, että häipyy mitään sanomatta? Tällainen ihmeellinen säätäminen on yksi syy siihen, miksi meillä ei ole autonkuljettajaa, kotiapulaista tai muitakaan työntekijöitä. Minulla ei riittäisi kärsivällisyys sen miettimiseen, mahtaakohan autonkuljettaja tai kotiapulainen tulla töihin tänään vai ei. Mutta tästä aiheesta saisi varmaan jo toisen postauksen.
