Iltapäivän teehetki

Sain Yaelianilta ihastuttavan kutsun teelle, ja pahoittelen, että pääsen nauttimaan kupposellisesta vasta nyt. Ensin en osannut oikeaoppista intialaista teenvalmistustapaa ja sen opittuani ei ollut mitään tarjottavaa teen kanssa, kun joku oli syönyt yön hiljaisina tunteina kaiken, mitä oli keittiöstä irti saanut... :-D Tavallisesti Intiassa ei teekupposellisen - kuten ei kahvinkaan - kanssa kyllä tarjotakaan mitään, vaan juomat nautitaan ihan sellaisenaan. Intialainen tee ja kahvi ovat itsessään jo niin makeita, että ainakaan mitään makeaa ei niiden seuraksi edes osaa kaivata.

Teen suosio vaihtelee Intiassa hieman alueittain. Esimerkiksi Nelloressa, josta appivanhemmat ovat kotoisin, kahvi on suositumpaa kuin tee, kun taas täällä Hyderabadissa asia on päinvastoin. Iltapäivätee nautitaan tavallisimmin tuossa kello neljän aikoihin, jolloin esimerkiksi anoppi - ja varmaan aika moni muukin kotiäiti - heräilee päiväuniltaan. Meidän kotimme lähellä on paljon suuria toimistorakennuksia, ja iltapäivisin niistä käy melkoinen kansainvaellus lähikujien tee- ja snack-kojuille ja -kärryille.


Tienvarsilla myydään paljon muutakin, kuten esimerkiksi tuorepuristettua mehua.

Minun nautin iltapäiväteeni tänään parvekkeella, johon ei sentään onneksi paista aurinko! Teehetkeni oli aivan ylimitoitettu intialaiseksi teehetkeksi, sillä teen seurana oli suolaista ja makeaa, ja vieläpä useampaa lajia kumpaakin. Kaikkia suolapaloja en jaksanut syödäkään, mutta makeat kyllä osuivat ja upposivat! :-D Kunpa nyt pystyisin pitämään näppini erossa noista makeisista, että niitä olisi sitten tarjota vieraillekin... huoh.


Intialainen tee keitetään (anopin mukaan) seuraavasti:

Kattilaan laitetaan 1 osa maitoa ja 3 osaa vettä. Jos maito on oikein "vetistä" (esimerkiksi rasvatonta), voi laittaa puolet maitoa ja puolet vettä. Kattilaan lisätään myös noin 1 teelusikallinen teelehtiä per pää sekä sokeria maun mukaan (jos intialaisilta kysytään, niin paljon). Sekoitusta kuumennetaan, kunnes seos "kiehahtaa ylös" kahdesti. Jos seoksen kiehauttaa ylös vain kerran, teelehdistä ei ehdi irrota tarpeeksi makua. Jos potee flunssaa tai on muuten tukkoinen olo, mukaan voi laittaa myös maun mukaan inkiväärijauhetta.

Tahtoisin kutsua teelle Sayan, joka käsittääkseni on teen suuri ystävä ja hieman pettynyt Intian teevalikoimaan, joka monessa kaupassa on todellakin aika surkea. Jos Saya ei inspiroidu Intian valikoimista, hän voisi halutessaan kertoa vaikkapa, millainen teehetki olisi hänelle mieluisin, jos mitään rajoituksia ei olisi: millaisesta teestä Saya eniten tykkäisi, missä ja millaisessa seurassa hän sen mieluiten joisi ja mitä sen kanssa mieluiten nauttisi.

Mukavia teehetkiä Sayalle - ja kaikille muillekin! :-)

Voi mikä päivä!

Viime viikolla yhtenä päivänä "pääsin" tutustumaan paikalliseen sairaalaankin. Visiitin syynä oli niskakipu, joka alkoi yllättäen aamulla suihkussa ja joka viidessä minuutissa meni niin pahaksi, että en saanut edes päätä käännettyä. Koska kipu tuli niin puskista (syynä ei siis ollut esimerkiksi veto tai muu vastaava) ja kipu oli niin kova, pelästyin aika lailla ja katsoin parhaimmakseni käydä näyttämässä niskaani lääkärillä. Ukkeli oli tuolloin Suomessa, mutta onneksi yksi Ukkelin kollega oli joka tapauksessa tuomassa sinä aamuna minulle eräitä papereita, ja hän sitten vei minut töihin mennessään matkan varrella olevaan sairaalaan. Itse en tietäisi yhtään, mihin sairaalaan pitäisi mennä ja missä saisi mahdollisimman hyvää hoitoa. Intiassahan on kaikenlaisia sairaaloita; toisessa ääripäässä ovat hienot yksityiset sairaalat, jotka ovat kuin viiden tähden hotelleja, ja toisessa ovat ne julkiset sairaalat, joissa korruptiolla on iso rooli, hygienia on puutteellista, tutkimusvälineitä ei ole tai ne eivät toimi ja välinpitämättömyys ja vastuuntunnottomuus kukoistavat. Traaginen esimerkki joidenkin sairaaloiden tasosta löytyy ihan lähipiiristäkin. Ukkelin serkun äiti kärsi nimittäin pahasta ripulista, joten hän meni sairaalaan. En tiedä ihan tarkkaan, millainen sairaala oli kyseessä, mutta tuskin ainakaan mikään loistoluokan sairaala. Äiti oli menettänyt ripulin takia paljon nestettä, joten ripulia hoidettiin antamalla nestettä suoneen. Tämä olisi varmasti auttanutkin - jos vain vesi olisi ollut puhdasta. Nyt äidille annettu vesi oli saastunutta, ja tämän seurauksena äiti kuoli. Minä en voi mitenkään ymmärtää, kuinka tällaista saattaa tapahtua. Eikö ihmishengellä todellakaan ole mitään väliä ja eikö sairaaloiden tarvitse kantaa toimistaan mitään vastuuta?

Tämän takia toivonkin aina, etten vain sairastuisi Intiassa. Nyt oli kumminkin lähdettävä lääkäriin, ja ukkelin kollega vei minut jollekin yksityiselle klinikalle. Pää vinossa painelin sairaalan vastaanottotiskille, jossa täytettiin potilaskortti ja otettiin maksu, sata rupiaa. Lompakkoa kaivaessani muistin, että en ollut edellisenä päivänä jaksanut käydä automaatilla, ja luottokorttikin oli kotona. Kymmenen rupian seteleitä lompakosta sentään vielä löytyi tarvittavan sadan rupian edestä, ja latasin nämä viimeiset setelit tiskille. Nolotti kovasti ruveta seuraavaksi kyselemään automaattia, mutta muutakaan en voinut, koska eihän minulla olisi rahaa maksaa mahdollisia lääkkeitäkään. Onneksi ihan kulman takana olisi kuulemma kaksikin automaattia.

Muutaman minuutin odottelun jälkeen pääsin lääkärin vastaanotolle. Jostakin syystä lääkäri mulkoili minua kuin minulla olisi ollut keskellä naama iso paise, joka saattaisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Diagnoosinkin (= lihasvenähdys) lääkäri teki noin puolessa minuutissa, kun oli ensin kysellyt minulta kaikki olennaisimmat asiat, kuten olinko ollut kauankin suihkussa, mitä ylipäänsä tein Intiassa ja missä mieheni on töissä. Minä en tietenkään ollut diagnoosiin tyytyväinen, vaan rupesin urputtamaan "oletteko varma, ettei kyse ole mistään vakavammasta?" Lääkäri katseli minua nenänvarttaan pitkin ja kysyi "niin kuin mistä?", johon minä fiksuna vastasin, että "en minä tiedä; tehän se lääkäri olette". Sen jälkeen lääkäri näytti jo siltä, että olisi itse henkilökohtaisesti halunnut vääntää niskani nurin. Hän totesi lyhyesti, että kyse on lihasvenähdyksestä eikä mistään muusta. Piste.

Lääkäri lykkäsi potilaskorttini ja lääkereseptini hoitajille, jotka veivät minut sairaalahuoneeseen. Siellä toinen hoitajista kaivoi esiin ruiskun ja käski minun laskea housunkaulustani. Seisoin siinä kankku paljaana ja hoitaja ihmetteli, että meinaatteko ottaa ruiskun seisaaltaan. "Kuinka sitten?", ihmettelin tyhmänä, ja hoitajat käskivät naureskellen minun käydä sänkyyn pitkälleni. Ennen kuin piikki upposi lihaani, tajusin sentään kysyä, että mitähän se ruiske muuten mahtaa sisältää (kipulääkettä).

Lääkkeet sai ostaa "apteekista" sairaalan aulasta, mutta ensin piti käydä nostamassa rahaa. Molemmat automaatit olivatkin lähellä sairaalaa, mutta ensimmäinen oli 'tilapäisesti pois käytöstä'. Toinen automaatti näytti jo ulkoapäinkin epäilyttävältä, eikä ovikaan auennut kuin muutaman kymmenen sentin verran. Siitä raosta sitten tungin itseni väkisin sisään. Aikani automaatin kanssa taisteltuani totesin, että en minä sieltä mitään rahaa saisi, joten oli lähdettävä etsimään kolmatta automaattia. Siinä vaiheessa, kun kävelin rahattomana, kuumissani, janoisena ja niska jäykkänä tööttäilevien autoriksojen ja kolistelevien rekkojen seassa, meinasi kyllä itku tulla. Eikä tullut mieleenikään soittaa esimerkiksi appiukolle tai ukkelin serkulle ja pyytää apua - ei, kyllähän minun nyt pitää yksin pärjätä!

Noin puolen tunnin päästä minulla oli vihdoinkin rahaa lompakossa ja saatoin lampsia takaisin klinikalle, jossa minua mulkoili nyt koko henkilökunta. Olivat varmaan ajatelleet, että täällä se madame kävi vaan hakemassa piikin persuksiin ja lähti sitten maksamatta. Lopulta sain lääkkeet maksetuksi ja pääsin lähtemään sieltä pois.

Lääkkeet myydään tämmöisinä liuskoina ilman pakkauksia, tuoteselosteita tai käyttöohjeita. Minua nämä väkisinkin hieman epäilyttävät.

Kotona en pystynyt tekemään kipeän niskani kanssa mitään muuta kuin makaamaan ja yritinkin nukkua sen verran, mitä talon meteliltä pystyin. Jossakin vaiheessa jätin vielä sormet kylpyhuoneen oven väliin, mikä sattui niin kamalasti, että suustani saattoi päästä muutama ruma sanakin. Sormi on vielä nyt viikon päästäkin ihan musta, ja tämä musta sormeni on taas suuresti huvittanut lähipiiriäni, sillä minut tunnetaan miniänä, jolle aina sattuu ja tapahtuu - suureksi osaksi omaa tyhmyyttäni ja varomattomuuttani. Intiaankin kun tulimme helmikuussa, anoppi joutui ensimmäiseksi kaivamaan esiin desinfiointiaineet, laastarit ja siteet, kun miniä oli Frankfurtin lentokentällä keksinyt kokeilla, pääsisikö istumaan liukuportaiden käsihihnan päälle... Lopputuloksena säären etuosa oli auki ja polvi oli niin kipeä, että luulin Intian-matkani päättyneen jo Frankfurtiin! Nyt anoppi sanoikin mustan sormeni nähdessään, että "sinun pitää olla varovainen täällä Intiassa", johon appiukko lisäsi, että "kyllä sinun pitää olla varovainen siellä Suomessakin". :-D

Ukkelin serkku toi illalla potilaalle kaksi subia - palvelu pelaa! - ja illalla vasta soitin ukkelille, kun oli jo hieman parempi olo. Mikään "mä voin jo paljon paremmin" - selittely ei kuitenkaan auttanut, sillä ukkeli sai hirveän hepulikohtauksen ja soitti heti isänsä hakemaan minut anoppilaan. Erityisen tuohtunut ukkeli oli kuultuaan minulle annetusta ruiskeesta - hänelle on varmaankin jäänyt epäluulo niitä kohtaan tuon serkun äidin tapauksen jälkeen. Reilun puolen tunnin päästä ovelle ilmestyikin sitten pelastuspartio: appiukko, anoppi ja autokuski. He istuvat meillä jonkin aikaa hyvin huolestuneen näköisinä ja pyysivät minua moneen kertaan lähtemään heille yöksi. Vastustelin ensin, mutta lopulta annoin periksi, koska näin saatiin kaikki osapuolet tyytyväisiksi. Jopa minusta itsestänikin tuntui ihan kivalta mennä anoppilaan, koska yksinäinen yö kipeällä niskalla tuntui hieman epämiellyttävältä ajatukselta.

Autokuski ajoi taas kuin paraskin rallikuski, kun kiidimme läpi Hyderabadin. Tankkaamaankin piti pysähtyä, joten autokuski kääntyi huoltoasemalle eikä huomannut yhtä suoraan tulevaa moottoripyörää. Pahaksi onneksi moottoripyöräilijäkin katseli samaan aikaan jonnekin taivaalle ja huomasi meidät vasta viime tingassa. Moottoripyöräilijä sai ihan viime hetkellä jarrutettua, mutta mies putosi pyörän selästä ja pyörä kaatui. Ei muuta kuin takaisin pyörän selkään ja menoksi!

Huoltoasemalla autokuski kurvasi mittarin eteen ja auton sivusta alkoi kuulua hirveää kolinaa. Appiukko raotti ovea nähdäkseen, mitä oli tapahtunut: kuski oli ajanut auton kyljen kiinni erääseen metallitolppaan ja auton etukylki oli nyt ihan naarmuilla. Seuraavaksi alkoi hirveä autokuskin sättiminen: "etkö sinä yhtään katso, mihin ajat", "pitäisi vähän varoa", ja niin edespäin. Minä yritin purra huultani ja katsella ikkunasta ulos, koska minua olisi naurattanut niin kauheasti...

Täällä taas!

Joku on varmaan kerinnyt jo ajatella, että piipaa-auto on hakenut minut paikalliseen pöpilään tai että olen pudonnut junasta, kun minusta ei ole kuulunut mitään... :-D Onneksi täällä ollaan kuitenkin vielä ihan täysissä sielun ja melkein ruumiinkin voimissa, vaikka paikallisella klinikalla onkin tullut jo vierailtua. Kyse ei onneksi ollut mistään vakavasta jutusta, ja kerron siitä myöhemmin lisää, jos taas muistan. Hiljaiseloni on johtunut siitä, että hyvin palvellut läppärini hieman irtisanoutui palveluksesta - ja tietenkin juuri silloin, kun meidän tietokonenero oli Suomessa. Mitä minä, avuton naisihminen, osaan toimimattomalle tietokoneelle tehdä...!

Pakollisella bloggaamislomalla kerkesin jo hieman vieraantua koko touhusta, eikä valokuviakaan ole pahemmin tullut otettua. Rupesin miettimään sitäkin, että olen jämähtänyt postauksissani näihin omiin elämänkuvioihini ihan täysin, ja jotenkin tuntuvat olevan samasta tuutista kaikki nämä postaukseni. Minusta olisikin kovin mukava tietää, millaisista postauksista sinä tykkäisit ja millaisista asioista olisi mukava lukea? Toki tiedän, että omaan blogiinsa saa postata mitä haluaa tai olla kokonaan postaamattakin, jos siltä tuntuu, mutta siltikin ottaisin mielipiteitä ilolla vastaan. Kerrothan myös, jos mieleen tulee jotakin, joka sinua Intiassa erityisesti kiinnostaisi! En tietenkään voi luvata reportaasia ja valokuvia esimerkiksi Taj Mahalista, mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö semmoisetkin toiveet olisi tervetulleita. :-)

Enkä ole vielä saanut käytyä Yaelianin kanssa teelläkään, mutta ei hätää; en ole unohtanut kutsua. Vannoutuneena kahvinjuojana vaivauduin nimittäin vasta tällä viikolla opettelemaan, kuinka intialaista teetä oikein valmistetaan - ja arvatkaapas, kenestä on hyvää vauhtia tulossa uusi teefani! :-)

Tässä vielä muutama kuluneen viikon aikana näpätty kuva.

Hyderabadin Nampallyn rautatieasema illalla.

Tämmöisillä paikoillahan minä en saisi pimeällä liikkua, ja suoraan sanottuna en oikein ymmärrä, miksi. Totta kai jotakin voi aina sattua - kenelle tahansa - mutta uskon, että omalla käytöksellään pystyy aika paljon vaikuttamaan omaan turvallisuuteensa (tästäkin olisi asiaa ainakin yhden postauksen verran...). En nyt yllytä ketään lähtemään seikkailemaan kaupungille pimeään aikaan, vaan tarkoitan sitä, että aina ei kannata ihan sokeasti uskoa muita. Tämäkin ilta, jona tuo rautatieaseman kuva on otettu, oli nimittäin aivan ihana! Shoppailin ja kävelin; katselin, kuinka paikalliset viettävät lauantai-iltaa kaupungilla; ihailin kaupunkia iltavalaistuksessa ja ihmettelin, kuinka sama kaupunki voikin tuntua niin erilaiselta illalla pimeässä; söin herkullista ruokaa katukojusta (enkä sairastunut, heh heh). Kun lopulta tuli aika lähteä kotiin, tuli niin kova kiire junalle, etten ehtinyt edes kaivelemaan karttaa esiin, vaan kyselin joka kadunkulmassa ihmisiltä tietä rautatieasemalle. Kaikki olivat valtavan avuliaita ja ystävällisiä, ja ehdin asemalle oikein hyvin ennen junan lähtöä. Kerkesin vielä katselemaan Mumbain-junan lähtötohinoitakin, enkä voinut muuta kuin toivoa, että olisin saanut kaiken sen ihanan lähtötunnelman tallennettua jotenkin muuten kuin muistiini, joka on tunnetusti hatara.

Tällä meidän muurahaisongelma ratkesi kertaheitolla! Kiitos, anoppi! Myrkky on muuten tuolla paketissa sanomalehden sisällä.

Appiukko pölli meidän korkkiruuvin, mutta onneksi hätä ei ole tämän näköinen...

Juu: nämä ovat ihan oikeita kynttilöitä, jotka ovat vielä kaiken lisäksi meidän pöydällä! Olen siis vihdoin ja viimein saanut ostettua kynttilöitä, ja eilen olin asiasta enemmän kuin iloinen, sillä sähköt menivät iltamyöhällä kaksi kertaa. En yleensä pelkää olla yksin kotona illallakaan, mutta säkkipimeässä on kyllä vähän karu olla.

Tämä poliisiasia on vielä vähän kesken, joten en nyt puhu asiasta sen enempää. Sathish, joka oli mukanani poliisilaitoksella, oli aivan kauhuissaan, kun otin tämän kuvan: poliisilaitoksella ei kuulemma saa missään nimessä ottaa kuvia! Kaiken lisäksi salamakin jäi vahingossa päälle, vaikka luulin laittaneeni sen pois... :-D

Tällä viikolla olen viettänyt aika paljon aikaa anoppilassa, ja vielä jopa nauttinut siitä! Pitäisiköhän mennä tutkituttamaan pääni. :-D Sitten kun siellä istuminen rupesi eilen kyllästyttämään, läksin pienelle tutkimusretkelle ja löysin ympäristöstä taas ihan uusia kujia.

"Hittojako sinä minua kuvaat. Mene kotias, turisti!"

Olihan se mieskin ihan tervetullut takaisin (tuli viime yönä), mutta niin olivat nämäkin, muiden muassa:

Äityli oli ostanut listani mukaan tavaroita kotiimme, koska S:n kaupassakäyntiin ei oikein voi luottaa. Oli mieskin sitten käynyt kaupassa ostamassa mm. ruisleipää, jota juuri äsken natustelin lounaaksi. Ihmettelin kovasti, kun se ei ollutkaan niin hyvää kuin olin muistanut - varmaankin siksi, kun se ei ollut ihan uunituoretta. Äiskän ostoslistalla oli ollut mm. Weetabixeja, pinjansiemeniä, pakastuspusseja sekä siivousrättejä, joiden puutteesta olen todella kärsinyt täällä! Kyllä täältäkin tietysti saa rättejä, mutta ainakin minun löytämäni rätit ovat olleet laadultaan todella surkeita. Ne menevät jo parissa viikossa ihan kamalan näköisiksi, mutta nyt minulla on siis ihan kunnon rättejä! Bonuksena äiskä lähetti vielä pääsiäismunia ja suklaata, joista minttukrokantti on niin mun suosikkini... Se säästetään oikein pahan päivän varalle - tai sitten se syödään muuten vaan!

Ahdistavia ajatuksia

Ihan ensimmäiseksi pitää saada sydämeltäni yksi karmaiseva näky, joka osui silmiini eilen, kun olimme liikenteessä Hyderabadin keskustassa. Täällähän on ihan tavallista, että ihmiset nukkuvat ihan missä sattuvat; liikenneympyröiden keskellä olevilla nurmilänteillä tai ylipäänsä millä tahansa nurmikolla, kovalla ja likaisella jalkakäytävällä puolen metrin päässä liikennevirrasta, rautatieasemalla, autoriksan penkillä - siis todellakin ihan missä tahansa. Joskus ensimmäisiä kertoja kadulla nukkuvia ihmisiä nähdessäni kysyin tyhmänä, miksi heidän pitää nukkua kadulla - eivätkö he voi mennä koteihinsa nukkumaan! Vastaus oli joustinpatjaan tottuneelle suomalaiselle karu: näillä ihmisillä ei ole välttämättä lainkaan kotia, missä he voisivat nukkua. Ulkona nukkuja saattaa myös olla työn raskaan väsyttämä tai esimerkiksi sairaalaan läheistään katsomaan tullut omainen, jolla ei ole varaa majapaikkaan. Sairaaloiden ulkopuolella näitä nukkujia näkeekin suurin laumoina.

Eilen ajoimme yhtä todella vilkasliikenteistä monikaistaista katua, jonka keskellä on noin puolen metrin levyinen nurmikoroke. Yhtäkkiä näin auton ikkunasta, kuinka eräs vanha mies retkotti puoliksi nurmikolla ja puoliksi ajokaistalla. Kuka tahansa voisi ajaa miehen ylitse, jos ei huomaisi miestä ajoissa! Minä en saanut järkytykseltäni sanaa suustani, vaan käännyin vain kauhistuneena katsomaan takaikkunasta pohtien, mahtoiko mies vain nukkua vai oliko hän peräti kuollut. Muut eivät miestä huomanneet, ja tuskin olisimme pysähtyneet, vaikka he olisivat miehen huomanneetkin. Jos taas olisin ehdottanut pysähtymistä, minulle olisi todennäköisesti vastattu, että mies varmasti vain nukkui, eikä tähän keskelle liikennettä voi muutenkaan pysähtyä, koska niin niitä onnettomuuksia vasta tapahtuukin.

Tuosta tapahtumasta tuli mieleeni uni, jonka näin muutama viikko sitten, kun haaveilin polkupyörän hankkimisesta. Unessa istuin ihan samalla tavalla auton takapenkillä, ja ikkunasta näin, kuinka joku nainen pyöräili tien sivussa. Yhtäkkiä nainen katosi näkyvistä, ja minä kurkotuin katsomaan, mihin nainen oikein hävisi. Seuraavaksi näin, että nainen makasi tiellä, auton yliajamana, ja pää ja muitakin ruumiinosia oli irronnut ja lentänyt tielle. Eikä yksikään auto pysähtynyt, vaan kaikki vain jatkoivat ajamista. Tuon unen jälkeen en ole puhunut polkupyörän hankkimisesta enää mitään.

Toinen ahdistava asia on ajatus öisestä tulipalosta. Tulipalon mahdollisuutta ei ole kiva ajatella kotona Suomessakaan, mutta täällä ahdistusta lisää vielä tämä seikka:

Kaikissa ikkunoissa on tukevat kalterit.

Kaltereiden tarkoitus on ilmeisesti pitää kutsumattomat vieraat ulkopuolella, mutta ihan samalla tavalla ne pitävät ihmiset sisälläkin, jos ovesta ei jostakin syystä pääse ulos.

Mitä siis teen, jos yöllä herään siihen, että oleskeluhuoneessa palaa, kun ainoa ovi makuuhuoneesta ulos on oleskeluhuoneeseen? Istunko sängylle kiltisti odottamaan, että loppuni tulee? Kaivanko jostakin salaisesta kätköstä ruuvimeisselin ja rupean ruuvaamaan kaltereita irti? Pitääkö minun varata sängyn viereen metallisaha, jolla saan sahattua kalterit poikki? Vai pitääkö minun siirtyä nukkumaan ulko-oven eteen, ettei tämmöisiä asioita tarvitse edes pohtia? Kai täällä palokuntakin on (vai onko!), mutta milloinkohan sekin mahtaa tulla?

Hyvää yötä ja kauniita unia.

Rannerenkaiden alkulähteillä

Rupesin kirjoittamaan torstain vanhakaupunki-kierroksesta postausta, mutta totesin aika pian, että ei tule kesää. Jos yritän tunkea kaiken asian samaan postaukseen, postauksesta tulee niin pitkä, että eihän sitä jaksa lukea erkkikään. Siksi täytyykin pilkkoa torstain tapahtumat ainakin kahteen postaukseen, ja aloitan itselleni mielenkiintoisimmilla kohteilla eli Charminarilla ja Laad Bazaarilla eli rannerengaskadulla. Toki muutkin paikat olivat mielenkiintoisia, mutta ne olivat enemmän historiapainotteisia, ja historia on aina ollut minusta kuolettavan tylsää. Historiasta huolimatta päivä oli ihana ja antoisa, mistä suurin kiitos kuuluu tietysti "oppaalleni" Kalyanille.

CHARMINAR
Charminarin rakennutti Mohammed Quli Qutub Shah vuonna 1591. Legendan mukaan Charminar tehtiin kiitoksena jumalalle, joka vapautti kaupungin ruttoepidemiasta. Charminar on moskeija, jossa on neljä minareettia - yksi joka kulmassa - ja kunkin minareetin korkeus on noin 50 metriä. Charminar on Hyderabadin tunnetuin maamerkki; eräänlainen Hyderabadin symboli.

Olen käynyt Charminarissa ennenkin vuonna 2005 ja oli aika mielenkiintoista huomata, miten erilaiselta tämä käynti tuntui verrattuna tuohon neljän vuoden takaiseen käyntiin. Silloin olin niin sanotusti pississä kaikkien käsivarressa roikkuvien kerjäläisten ja muiden ahdistelijoiden kanssa. Nyt olen jo ilmeisesti niin tottunut kaikkeen tähän häslinkiin, että en anna sen enää häiritä itseäni. Sekin että ulkomaalaiset joutuvat yleensä maksamaan pääsylipusta tällaisiin turistikohteisiin 10 - 20 kertaa enemmän kuin paikalliset, ei enää nostata mitään tunnekuohuja, kuten ensimmäisillä Intia-käynneillä. Ottaahan se vieläkin päähän, mutta maksettava vain on.

Tungosta Charminarin sisääntuloportilla.

Ylös Charminarin tasanteelle kiivetään pitkin hirveitä portaita, joiden porraskorkeus on ainakin 40 senttiä. Portaat ovat kamalan kapeatkin, ja ohittaminen onnistuu vain erityisillä levennyksillä. Jos siis ei halua astua sivuun lepäämään, on vain pakko yrittää puuskuttaa eteenpäin, jotta takana tulevat eivät joutuisi odottelemaan. Ylös ja alas mennään eri reittiä.

Tässä kuvassa mennään jo alaspäin...

Ei niitä portaita nyt niin hirveästi ollut, mutta sen verran kuitenkin, että kapuaminen pani puuskuttamaan. Pohdinkin ääneen, että kyllä täällä jonkunlainen hissi saisi olla, jolloin takanani tulleista kolmesta nuorukaisesta yksi sanavalmis kaveri tokaisi, että "kyllä me hissi tehdään, jos sinä rahoitat"... :-D

Näkymä ylhäältä Charminarista. Joku vastaavanlainen kuva on taidettu nähdä aiemminkin ruokablogissani.

Charminarin ympäristön vanhakaupunki on muslimivoittoista aluetta, ja muslimeja arvioidaan olevan tällä alueella 60 - 70 prosenttia. Katukuvassa määrä näkyy todella selvästi niin burqaan pukeutuneina naisina kuin poliisien määränäkin. Poliiseja alueella on paljon siksi, että vuonna 2007 Mecca Masjidiin, yhteen Hyderabadin vanhimmista moskeijoista, tehtiin pommi-isku, jossa kuoli 14 ihmistä. Myöhemmin samana vuonna Lumbini-puiston ympäristöön tehtiin kaksi pommi-iskua, joissa kuoli 42 ihmistä. (Tämä on muuten juuri se samainen paikka, jossa kerroin joutuneeni ottamaan kamerallani kuvankin puiston sisääntuloportin turvatarkastuksessa). Terrorismiongelma ei olekaan hyderabadissa mikään tuulesta temmattu juttu, vaan ihan todellinen ongelma, ja siksi massiiviset turvatoimet kaikkialla voikin ehkä ymmärtää. Ja osaksi juuri tästä syystä minuakin aina varoitellaan menemästä yksin joillekin alueille.

Charminarin uumenissa.

Hedelmäkärryjä ja autoriksoja.

Laad Bazaar on heti Charminarin kupeessa oleva alue, tai oikeastaan yksi katu, josta erkanee pieniä kujia. Alueella myydään varsinkin rannekoruja, mutta myös mm. sareja ja helmiä. Heti kadun alkupäässä teki mieli ottaa ritolat - niin kovaäänisesti myyjät yrittivät herättää huomiomme ja saada meidät kadulta kauppaan.

Käveltyämme katua vähän pidemmälle myyjätkin alkoivat käyttäytyä ihmismäisesti, ja saatoin ruveta ajattelemaan jopa kauppaan sisälle astumista. Minusta on mukava mennä semmoiseen kauppaan, jossa myyjät istuvat oviaukossa juomassa kahvia ja turisemassa mukavia ja tuskin päätään kääntävät, kun astun kauppaan sisään. :-D

Mun kamera sekosi ihan täysin tämän väriloiston keskellä.

Vaikka en koruista juurikaan perusta, pitihän minunkin jonkunlainen rannekoru saada, kun kerran täällä olin. Ostaminenkin oli niin helppoa, kun Kalyani hoiti tinkimispuolen. Minä en ole koskaan oikein tajunnut tinkimisen ideaa, enkä tiedä mitään turhauttavampaa kuin jostakin tuotteen hinnasta jankkaamisen... Tällä kertaan saatiin pulittaa noin 4,5 euroa (300 rupiaa) kahdelta korulta - Kalyani osti nimittäin itselleen samanlaisen korun muistoksi tästä päivästä. :-)

Sain myös oppitunnin siitä, miten tällainen vähän ahdas koru tungetaan käteen: käteen laitetaan muovipussi, jonka avulla koru liu'utetaan ranteeseen samalla, kun kämmentä puristellaan toisella kädellä "kasaan" korun tieltä.

Tämmöinen rannerengas mukaani tarttui.

Paikallisen ihmisen mukanaolo tuo joskus mukanaan semmoisenkin ilon, että saattaa päästä näkemään jotakin sellaista, mitä ei ehkä muuten tulisi nähneeksi. Kalyani halusi näyttää minulle, miten näitä rannerenkaita valmistetaan, ja hän vei minut sivukujalle, jossa hän tiesi näitä rannekoruja valmistettavan.

Sieltä löysimmekin yhden paikan, jossa porukka oli palannut lounaalta, ja pääsimme katselemaan renkaiden tekoa.

Rannerenkaiden valmistuksen ensimmäisessä vaiheessa tarvitaan metallilankaa ja vaaleaa lakkaa, jota saadaan (luemma ja luemma) fiikuspuissa elävien sellakkahyönteisten eritteestä. Lakkaa kuumennetaan sen verran, että sitä pystytään muovailemaan, ja lakasta hakataan ohut nauha. Nauha kierretään metallilangan ympärille ja päät liitetään yhteen, jolloin korun pohja on valmis. Jos halutaan pohjaväriksi muu kuin valkoinen, lakkaan lisätään väriä.

Myöhemmin lakkaa pehmennetään taas hieman lämmittämällä, ja renkaaseen painellaan koristeet ja maalaukset.

Kun otin valokuvia, kuvassa oleva mies kävi kaivamassa laatikosta käyntikortin, jotta lähettäisin kuvat heillekin. Minä lupasin pyhästi toimittaa heille kopiot ja mietin, että kunpa muistaisin Suomeen päästyäni postittaa ne. Vasta illalla tajusin, että minähän asun nyt täällä, ja voisin kipaista viemässä kuvat herroille vaikka ihan itse... :-D

Vaateostoksilla Laad Bazaarissa.

Synttäritunnelmia

Voi kun olisi niin paljon päivittämistä tähän blogiin, mutta aloitetaan nyt tärkeimmästä, eli meikäläisen synttäreistä. :-) Niitä vietettiin eilen, joten tässä synttäripäivän tunnelmia, enimmäkseen kuvina.
Synttäripäivän aamu valkeni pitkästä aikaa kauniina ja aurinkoisena. Pyykitkin olivat yön jäljiltä kuivat - ja vielä narullakin! :-D

Joillekin sängystä ylös pääseminen on aina yhtä vaikeaa.

Hei voisitteko sammuttaa ne valot. Mä haluaisin vielä nukkua!

Kun tukka oli saatu ojennukseen ja vappunaamari vedetty naamaan, lähdettiin ostoksille.

S. halusi ostaa minulle synttärin kunniaksi uusia vaatteita, enkä minä tietenkään vastustellut. Aamupäivä kuluikin vaatekaupoissa, kun kaupatkin avasivat vasta kello 11, mitä ei ollenkaan tiedetty. Välillä kävin hieman lepäämässä kotona, minkä jälkeen läksin uudestaan yksin kaupoille. S. nimittäin lähtisi illalla Suomeen, ja aikomus oli ostaa jotakin viemistä kotijoukoille. Koska olin liikenteessä yhden taksikuskin kanssa, en kehdannut ajella niin monessa kaupassa kuin olisin halunnut, vaan yritin löytää tuliaiset parista liikkeestä. Jokainen varmaan tietää kokemuksesta sen, että silloin kun on pakko löytää jotakin, mitään ei varmasti löydy. Mukaan tarttui kuitenkin lopulta jotain, joka sai kelvata.

Kotiin palasin taas kuuden jälkeen, ja pian soi ovikello. Kotijoukot olivat kertoneet lähettäneensä minulle Suomesta synttäritervehdyksen, mutta olimme jo hieman luopuneet toivosta, että tervehdys tulisi perille ollenkaan, ja jos tulisikin, lähetyksestä ainakin varmasti puuttuisi jotakin. Olinkin aika hämmästynyt, kun oven takana oli tuohon aikaan mies, joka oli tuomassa synttäripakettiani - vieläpä täsmälleen oikeana päivänä! Pakettia ei oltu edes avattu, vaan paketti tuli perille juuri sellaisena, kuin se oli Suomesta lähtenytkin.

Paketista löytyivät mm. siskon tekemät patalaput, joiden "tuotemerkkeinä" toimivat laput lämmittivät mieltä kovasti. Äiskä ja iskä lähettivät enkelikorun, jonka he toivovat tuovan minulle suojelusta, kun seikkailen täällä milloin missäkin. Paketin lisäksi erityisen ilahtunut olin videotervehdyksestä, jossa kummitytöt perheineen laulavat onnittelulaulun vielä hieman aamu-unisina... Lämpimät ajatukset kostuttivat silmäkulmat: ihana kotiväki! :-)

Pian paikalle ilmestyivät myös Sathish ja yksi toinen serkku, sillä meidän oli tarkoitus mennä ulos syömään. Synttärikakun hankkiminenkin oli käynyt jossakin vaiheessa mielessäni, mutta olin sitten tyrmännyt ajatuksen, koska pelkäsin, että joutuisin syömään kakun yksin. Yllätys olikin melkoinen ja erittäin mieluinen, kun Sathish kaivoi kassistaan kakun ja kynttilän! Kakun päälle oli jopa pursotettu synttärionnittelut minulle, eikä yhtään haitannut, vaikka nimeni olikin väärin kirjoitettu... :-)

Talosta ei löytynyt kakkulapiota, riittävää määrää samanlaisia lautasia (koska olen hajottanut jo aika monta) eikä edes tulitikkuja kynttilää varten. Lopulta kaavin kokoon aika sekalaisen lautaskokoelman, kakkulapioksi dosa-lastan ja kynttilään tulen kaasuliedestä, jotta pääsimme seuraavaksi puhaltamaan kynttilää.

Kattauspuoli ei kuulu mun vahvuuksiini. :-D

Puhaltamisesta ei meinannut tulla oikein mitään, sillä pojat taputtivat ja lauloivat Happy Birthdayta samalla, kun yritin puhaltaa kynttilää, ja minua nauratti kauheasti niiden omintakeinen laulutyyli! :-D Sen takia unohdin myös toivoa jotakin, mikä harmittaa nyt ihan vietävästi!

Vihdoin kynttilä saatiin kuitenkin sammuksiin, ja pääsimme maistelemaan kakkua.

Jaossa oli näköjään vain seisomapaikkoja. :-O

Vielä ennen lentokentälle menoa menimme syömään ravintolaan, jonne johti tämmöinen tunnelmallinen katu.

Ilta päättyi lentokentälle, jossa hyvästeltiin S. Vajaan parin viikon päästä nähtäisiin!

Joskus lentokoneesta saa ihastella tämmöistä auringonnousua...

Kuva on otettu tulomatkallamme Intiaan.

Koeajolla

Lauantai-iltana se sitten vihdoinkin tapahtui: menimme autokauppaan! Ukkelilla oli mielessä kaksi automallia, joihin oli tarkoitus tutustua. Minusta olisi parempi hommata joku vanha ja lommoinen kottero, jonka kanssa ei olisi niin väliä, vaikka rouva sillä vähän törmäilisikin. Ukkeli kuitenkin haluaa uuden kahdesta syystä: sen jälleenmyyntiarvo on parempi kuin käytetyn auton ja - ennen kaikkea - uuden auton ostaminen on turvallisempaa kuin käytetyn auton, ellei sitten tunne myyjää todella hyvin tai itse tiedä autoista paljon. Yksi ukkelin kaveri oli esimerkiksi äskettäin ostanut käytetyn auton, ja yhtenä päivänä autosta olivat menneet jarrut kokonaan!

Toisella autolla läksimme sitten koeajolle, kun minä olin ensin selvittänyt oleellisimmat asiat, eli onko autossa cd-soitin, ilmastointi ja tarpeeksi tilaa kauppakasseille! :-D Muuten auto saa mieluusti olla mahdollisimman pieni, jotta siinä olisi mahdollisimman vähän pinta-alaa - toisin sanoen mahdollisimman vähän kohtia, joilla voi osua johonkin...

Tuonne sekaan mun pitäisi päästä.

Autokaupan autokuski ajoi auton kaupan oven eteen, ja ukkelin serkku käski minun hypätä kuskin paikalle. Autokuski katseli minua epäileväisesti mulkoillen ja myyjäkin oli hieman pelokkaan näköinen kysellessään, että "tunteeko madam tämän vasemmanpuoleisen liikenteen ja ajotavan miten hyvin...?" Pulinat pois ja menoksi! Autokuski kävi etupenkille ja ukkeli ja serkku takapenkille. Kesken ajon takapenkiltä kuului vielä kolmaskin ääni, ja kun katsoin peilistä, huomasin, että automyyjäkin oli vääntänyt itsensä mukaan. Siellä se istui takapenkillä kansioitaan pelokkaasti puristellen. :-D

Koeajo sujui oikein hyvin, joten ihan suotta miehet niin kovasti pelkäsivät. Autoasia viedään toivottavasti loppuun keskiviikkoon mennessä, mutta seuraava ongelma onkin sitten odottelu: eihän autoa sieltä kaupasta noin vain heti mukaan oteta, kuten minä olin kuvitellut, vaan odotusaika on ainakin kolme, neljä viikkoa, luultavasti kauemminkin. Kuinka minä jaksaisin odotella?

Ukkeli lähtee keskiviikkona käymään Suomessa, ja minä olen tehnyt jo jonkin aikaa listaa niistä tavaroista, jotka hänen täytyy tuoda sieltä mukanaan. Listan kärjessä ovat tietysti Weetabixit, ja muutenkin lista on aika ruokapainotteinen. Myös minun koruni pitää tuoda, jotta saan välillä ripustaa jotain kultaista kaulaani ihan anopin mieliksi. Saa nyt nähdä, mitä ohjelmaa keksin siksi ajaksi, kun ukkeli on Suomessa. Eilen meillä kävi yksi ukkelin tuttu vaimonsa kanssa, ja vaikka tuo vaimo alkuun hieman arkailikin puhua englantia ja ujosteli minua muutenkin, tulimme loppujen lopuksi oikein hyvin juttuun. Torstaina hän lupasikin viedä minut katselemaan vanhaa kaupunkia, ikkunaostoksille ja ehkä myös maistamaan iranilaista teetä. Tuskin maltan odottaa!

Ei ole aavistustakaan, keitä nämä ihmiset ovat! :-D Tämä hilpeä kolmikko vain halusi yhtenä päivänä, että otan heistä kuvan...

Kuntosaliasia on edelleen auki, vaikka kävimmekin ukkelin serkun kanssa katsastamassa salin yhtenä iltana viime viikolla. Olihan paikka oikein hieno; laitteet olivat niin viimeisen päälle ja jokaiselle suunnitellaan oma kunto-ohjelma, ravitsemusohjelma, rasvaprosentit mitataan jne. Mutta... Jokin siinä vain tökki. Jos en tykkää kuntosalissa käymisestä Suomessakaan, miten minä nyt yhtäkkiä täällä alkaisin siitä tykätä. Minusta on vastenmielistä tuijottaa itseään peilistä, kun yrittää olla putoamatta juoksumatolta tai nostelee jotain puntteja hiki valuen. Lenkillekin tekisi kovasti mieli, mutta täällä ongelmana ovat lämpötilat: lenkille pitäisi lähteä aamulla kuudelta, jotta olisi edes jotenkin siedettävät oltavat, ja minä en todellakaan ole mikään aamulenkki-ihminen. Kerran käytiin yhdessä puistossa lenkillä puoli kymmeneltä aamulla, ja puolen tunnin juoksun jälkeen minä olin jo ihan kypsä tapaus. Vielä tunti lenkin jälkeenkin naamani oli edelleen niin punainen, että näytin siltä kuin olisin ottanut aurinkoa kaksi vuorokautta putkeen ilman mitään suojakertoimia.

Tällä asutusalueellakin on oma kuntosali, mutta sinne menokaan ei minua kauheasti innosta, vaikka kuntosali on oikein siisti ja ilmastoitu.

Watchmanin poika näyttää mallia.

Tänään aion kuitenkin taas kaivaa ostamani jumppamaton esiin ja jumpata omassa kotikuntosalissani, eli yhdessä tyhjässä makuuhuoneessa! :-)

Uneton Hyderabadissa

Mikähän ongelma minulla mahtaa oikein olla, kun uni ei tule silmään sitten millään. Viime yönä pyörin sängyssä puoli neljään asti, jonka jälkeen nukuin kymmentä vaille seitsemään. Tänä yönä meni vielä heikommin: piehtaroin sängyssä vajaaseen kolmeen, jonka jälkeen päätin luovuttaa ja nousta ylös. Rupesin tekemään jogurttia, kun se oli illalla unohtunut - nythän minulla oli hyvää aikaa! Mieleeni muistui se kerta teini-ikäisenä, kun vielä vanhempien luona asuessani rupesin leipomaan yhden aikaan yöllä pullaa. Äiti ihmetteli kovasti, kun heräsi kolmen aikaan yöllä tuoreen korvapuustin hajuun. :-)

Näkymä meidän pikkuparvekkeelta yön tunteina.

Sen verran heikkoa nukkumiseni on viime aikoina ollut, että talon yörutiinit ovat tulleet jo melko tutuiksi. Joskus illalla seitsemän, kahdeksan aikoihin talo hiljenee, kun pihalla mekastaneet lapset menevät koteihinsa. Autoja ja moottoripyöriä tulee silloin tällöin parkkipaikalle, ja joku oikein urpo saattaa vielä soittaa torveakin tullessaan, vaikka alueen kaduilla on vaikka kuinka monta "no horn" -kylttiä. Päivän viimeisten junien pillin vihellys kuuluu hiljaisuuden keskeltä meillekin selvästi, ja minä mietin, minkäköhänlaista väkeä junassa siihen aikaan matkustaa. En kyllä lähtisi junalla iltamyöhällä matkustamaan, ainakaan yksinäni.

Jossakin vaiheessa alkaa hiljaisuus, joka muodostuu ilmastointilaitteiden huminasta, tuulettimista ja sirkkojen (?) sirityksestä.

Justin Timberlakekin on vielä hereillä.
"Nyt nukkumaan", se sanoo ihan selvästi.

Hiljaisuutta jatkuu tuonne noin kello kolmeen, jolloin alkaa koirien haukkuminen. En oikein tajua tuota koirien logiikkaa: pitääkö niiden maata kaiket päivät, jotta jaksavat sitten yöllä mekastaa?

Kello on neljä ja ketään ei näy. Naapurin ovessa näkyy muuten pussukka, joka on tarkoitettu sanomalehdelle. Lehtipoika ei kuitenkaan koskaan jaksa laittaa lehteä tuohon pussukkaan, vaan mätkäisee sen aina oven edustalle.

Jossakin vaiheessa koirien kuoroon liittyy myös kukko, ja myöhemmin myös kaikenlaiset linnut aloittavat oman ohjelmanumeronsa. Seuraavaksi - aivan liian aikaisin - läheisestä moskeijasta alkaa kuulua rukouskutsu, joka yleensä herättää minut aina, jos olen unohtanut ikkunan auki.

Yö on melkein ohi, sanoo mikron kello.

Pikkuhiljaa käytäviltä alkaa kuulua tihenevässä määrin askelten ääniä, kun ihmiset lähtevät töihin ja kuka mihinkin. Hissin metalliovi narisee ja autojen ovet paukkuvat.

Kello on kuusi ja aamu alkaa sarastaa.

Sitten alkaa se: intialaisten aamiaisten ja ilmeisesti evääksi lähtevien lounaidenkin valmistus. Kymmentä vaille seitsemän painekeittimet suhisevat ja viheltelevät jo täyttä häkää, kun minä haluaisin vielä vain kääntää kylkeä. Painekeittimien lomassa kalisevat metalliastiat, kun niitä tiskataan. Moneltako näitä ruokia aletaan oikein valmistaa? Minulta ovat Weetabixit ja murot loppu, joten tiedossa on puuron keittämistä. Ottaa päähän jo valmiiksi ja mietin, voisinko skipata aamiaisen kokonaan.

Aika pian tähän astioiden kalinaan herättyäni totean, että on ihan turha enää yrittää nukkua, ja nousen ylös ja alan henkisesti valmistautua aamun jännitysnäytelmään: tuleeko tänään maitoa ja mitä laatua - normaalirasvaista vai dieettimaitoa - ja tulevatko sanomalehdet ennen kuin minun kahvihammastani alkaa kolottaa, mitä lehtiä tänään tulee ja tuleeko lehtiä ylipäänsä ollenkaan. Sitten kun lehtipoika on viskannut lehdet oven edustalle ja niistä on ravisteltu parit muurahaiset, onkin hyvä laittaa kahvit kiehumaan ja ruveta lukemaan päivän lehtiä.

Yöllinen pikkupyykkijahti ja vajaamielisiä ihmisiä

Viime viikolla koettiin iloisiakin hetkiä, sillä meille tuli erittäin toivottu perheenjäsen: pesukone! Heti kun asentaja oli lauantaina käynyt asentamassa koneen paikoilleen, minä pidin oikein pyykinpesuorgiat ja pesin useamman koneellisen pyykkiä ajattelematta ollenkaan, että meidän pyykinkuivaustilat eivät ole kovinkaan suuret. Loppujen lopuksi pyykkejä taisi roikkua kuivumassa jääkaapin ovenkahvassakin! :-D

Lauantaina oli leppeän tyyni ilta, kun ripustelin viimeisiä pyykkejä narulle. Ajattelin, että pyykit kuivuisivat yöllä mukavasti, ja aamulla voisin vain korjata valmiin sadon narulta pois. Pyykkipojatkin loppuivat kesken, joten pyykit jäivät narulle vähän miten sattuu. Yöllä kolmen aikaan heräsin kummallisiin ääniin: ikkunaluukut hakkasivat tuulessa. Väänsin itseni ikkunan ääreen ja tajusin, että siellähän tuulee ihan kauheasti! Unet kaikkosivat saman tien, kun muistin narulle ripustamani pyykit - olisikohan narulla enää yhtään vaatekappaletta jäljellä!? Syöksyin parvekkeelle ja vaikka pyykit olivatkin aika mytyssä ja osa oli pudonnut parvekkeen lattiallekin, näytti kuitenkin siltä, että vaatteet olivat yhä tallessa. Vilkaisu parvekkeen kaiteen yli pihamaalle osoitti kuitenkin toista: pihamaalla oli jonkun valkoista pikkupyykkiä - minun alushousuni tietenkin! Tuli hirveä hätä mennä pelastamaan ne heti pihalta, oli kello mitä oli! S:kin oli tällä välin herännyt ja istui tikkana ihmettelemässä, mitä oikein puuhailin. "Et sinä voi tähän aikaan ulos mennä", hän sanoi. "Koirathan syövät sinut elävältä." Ja totta tosiaan - koirat haukkuivat ihan villeinä. Mutta mitäpä sitä ei pyykkiensä eteen tekisi!

Kuivuvathan ne pyykit tietysti näinkin. Kuva Hyderabadista läheltä Birla Mandirin temppeliä.

Hiippailin ulos ja pihalle toivoen, ettei vain kukaan tulisi vastaan, sillä olin varmaan melkoinen näky; olinhan suoraan sängystä noussut. Pihalla näkyi muutakin valkoista ja menin ensiksi tarkistamaan, mikä vaatekappale se oli - miesten hihaton aluspaita; ei ole meidän. Seuraavaksi menin kääntelemään sitä vaatetta, jonka perään alun perin olin lähtenytkin: eivät ne olleetkaan alushousut, vaan vain joku huivi - eikä sekään ollut meidän. Jonkun toisen valkopyykit olivat siis näköjään lähteneet liikenteeseen! Silmäilin vielä pikaisesti, näkyisikö pihalla vielä muuta pyykkiä. Ei näkynyt, joten hiippailin taas vähin äänin takaisin kotiin. Kun olin tuonut pyykit parvekkeelta turvallisesti sisätiloihin, painuin takaisin nukkumaan. Aamulla herätessäni tajusin, että olisi kannattanut yöllä vähän enemmän miettiä eikä sännätä ulos heti, kun näkee siellä jotakin muka itselleen kuuluvaa:enhän minä edes ollut pessyt edellisenä päivänä valkopyykkiä - kuinka ne valkoiset vaatekappaleet siellä pihalla siis olisivat voineet ollakaan meidän!

Palosammutuskalustoa juna-asemalla.

Eilen läksin kaupunkiin mielessäni kaksi motiivia: löytää jumppamatto ja ottaa selville bussiasemista ja bussien aikatauluista. Haaveissa oli jopa löytää jonkunlainen reittikartta tai aikataulukirja, vaikka arvelinkin jo etukäteen, että en sellaista tulisi kuuna päivänä täältä löytämään. Asiaa netistä tutkittuani huomasin, että voisin löytää jumppamaton samalta suunnalta, jossa bussiasematkin olivat. Ajoin siis junalla Kachigudan asemalle ja matka kesti melkein 50 minuuttia. Joku oli joskus tainnut mainita minulle, että nuo tuon suunnan alueet eivät ole Hyderabadissa kovin hyvää seutua. Miten niin eivät ole hyvää seutua - mistä sen muka tietää?

No kyllä sen vaan tietää - jopa pullossa kasvanut suomalainenkin. Heti kun astuin Kachigudan rautatieasemalla ulos, näin, miten erilainen paikka se oli verrattuna niihin alueisiin, joilla olin aiemmin pyörinyt. Kaikkialla oli kamalan sotkuista, virtsa haisi ja roskakasoja lojui ihan joka puolella; ilma oli paksua ja todella saasteista; elämä oli paljon "maalaismaisempaa" - täällä näki semmoisiakin kulkupelejä, joita en muualla Hyderabadissa ole nähnyt, mm. polkupyöräriksoja ja härkävankkureita - ja ihmiset olivat... miten tämän nyt kauniisti sanoisi... hieman erikoisia. Suoraan sanottuna aloin jo epäillä, että suurella osalla oli joku ruuvi erittäin löysällä. Normaalisti en ehdoin tahdoin menisikään alueille, jotka paikallisten mielestä eivät ole suositeltavia, mutta kun ukko ei ole vieläkään saanut hankituksi autoa - mitäpä sillä tekisikään, kun itse on Nepalissa - halusin selvittää bussilla liikkumisen mahdollisuutta, koska juna-asemalle on meiltä niin paljon matkaa. Mikään saituri tai penninvenyttäjä en todellakaan ole, mutta minun mielestäni on ihan turha maksaa satoja rupioita jostakin taksista tai autoriksasta, jos saman matkan pääsee junalla tai bussilla muutamalla rupialla.

Kukkuu! Onko siellä alla joku?

Suurimman osan ajasta sain kyllä kävellä tuollakin ihan rauhassa, vaikka huutelua olikin paljon. Suurin osa oli ihan harmitonta "hello"-tyyppistä huutelua (mitä iloa joku muuten saa siitä, että huutaa "hello" ulkomaalaiselle?), mutta jotkut naisihmiset tulivat ihan naaman eteen ilkkumaan jotakin. Jos yritin kävellä heidän ohitseen, he astuivat eteeni, ja jos käskin heitä häipymään, he matkivat ivallisesti sanojani ja nauroivat räkäisesti päälle. Kaikkein vastenmielisin tapaus sattui Mahatma Gandhin bussiasemalla, jossa meinasin istahtaa hetkeksi yhdelle penkille, jonka toisessa päässä istui yksi pariskunta. Kun lähestyin penkkiä, nainen arvasi aikeeni, ja hän rupesi sättimään minua suureen ääneen ja sylkäisi penkille, jolle olin meinannut istua. Mies yritti mutista naiselle jotakin, mutta nainen läimäytti miestä päähän. Minä olin hämmentynyt, mutta suututti kuitenkin sen verran, että mulkoilin naista niin vihaisesti kuin vain osasin, ennen kuin läksin kävelemään.

Bussiasema sinänsä oli ihan siisti ja iso - Wikipedian mukaan se on Aasian viidenneksi suurin bussiasema.
Asemalla oli televisioruutuja viihdyttämässä bussia odottelevia ihmisiä. Joillakin juna-asemillakin on näitä telkkariruutuja, ja esimerkiksi eilen Malakpetin asemalla, josta palasin kotiin, kaikki ukot tuijottivat silmä kovana telkkarista tulevaa telugukomediaa ja nauraa höröttivät kuorossa hauskan kohtauksen jälkeen. Yhdet pojat halusivat jopa lisää volyymia, mutta ongelmana oli se, että tv-ruutu oli noin kahden ja puolen metrin korkeudella. Pojat suunnittelivat jo kiipeävänsä toistensa olkapäille, ja minä tietysti seurasin suurella mielenkiinnolla, toteuttaisivatko pojat suunnitelmansa. Eivät sitten kuitenkaan tainneet kehdata, kun laituri oli täynnä ihmisiä.

Jokohan se bussi lähtisi?

Bussiasemalla oli paljon pieniä ja siistejä kojuja, joissa myytiin elintarvikkeita, juomia, kirjoja, kasseja ja lahjatavaraa. En taas tiedä, olisinko saanut ostaa täältäkään vettä (ainakaan rautatieasemilla en kuulemma saa ostaa vettä, koska vesipullo voi olla uudestaan käytetty ja täytetty jollakin epäkelvolla vedellä), mutta jano oli niin kova, että oli pakko.

Olisinpa saanut tämän kaksipyöräisten parkkipaikan kokonaan kuvaan! Alue oli aivan uskomattoman iso, ja moottoripyöriä ulottui silmänkantamattomiin.

Mitään tietoa aikatauluista ja bussireiteistä ei tietenkään löytynyt, ja loppujen lopuksi onnistuin kävelemään Koti-nimisen bussiasemankin ohi, josta olisi lähtenyt kaupunkibussi kotiin. Tämänkin bussinumeron olin saanut selville eräästä ansiokkaasta Hyderabad-blogista - onneksi sentään löytyy tämmöisiä yksityisiä ihmisiä, jotka viitsivät nähdä vaivaa julkisista kulkuvälineistä tiedottamisen eteen, kun julkisen puolen toiminta on niin heikkoa. Jumppamatto sentään löytyi, mutta kuntosali jäi vielä tsekkaamaatta, kun Sathishilla meni eilen niin myöhään töissä.