Karhu banaanipuussa

Ksamilin päivien jälkeen oli aika lähteä ajamaan kohti Vlorea. 

Mielenkiintoisen näköisiä taloja nousemassa Ksamilin laitamille. 

Ajomatkaa päivälle ei ollut tiedossa kuin vähän vajaat 150 kilometriä, joten saatoimme ajella rauhallisesti ja pysähdellä useasti. 

Motarilla tuon matkan vetäisisi melkein tunnissa, mutta mutkaisilla vuoristoteillä kestää vähän kauemmin. 😆

Päivän teema olikin ratin pyörittäminen! Mutkia oli päivän aikana niin paljon, etten muista koskaan ajaneeni vastaavanlaista reittiä.  

Maisemakahvila.

Ensimmäinen varsinainen pysähdyspaikkamme oli Borshin ranta, jolla on pituutta seitsemän kilometriä. Se onkin Albanian pisin ranta. 

Ranta-alue oli yllättävänkin kehittymätöntä siinä mielessä, että alueella ei juurikaan ollut hotelleja, ja ranta-alueen tiekin oli karmeassa kunnossa. 

Kanat juoksentelivat rannalle johtavalla tiellä.

Rannalla oli kuitenkin ravintoloita oheispalveluineen, ja päätimme jäädä rannalle hetkeksi loikoilemaan. Borshin ranta on pikkukiviranta, mutta vesi on lähes yhtä kirkasta kuin Ksamilissa. 

Kävin jopa uimassa, kuten olin käynyt Ksamilissakin – useamman kerran. En normaalisti tykkää uida varsinkaan meressä, koska suola jää inhottavaksi tahmaksi iholle ja kirvelee huulia, mutta jos vesi on tarpeeksi kirkasta, meikäläinenkin näköjään innostuu uimaan. Märän uikkarin vaihtaminen kuiviin vaatteisiin olikin sitten oma shownsa (suoritin operaation autolla), ja siinä saattoi tissi tai persposki hieman vilahtaa ohikulkijoille. 🙈

Ukkeli huomasi rannalla maatessamme, että Borshin kukkuloilla on linnakin, joten saatuamme auringosta tarpeeksemme päätimme lähteä katsomaan linnaa. 

Siellä se linna häämöttää.

Google Mapsin mukaan autotie veisi ylös asti, ja lankesin taas uskomaan sokeasti Googleen. Matkalla tuli pari tiukempaa tilannetta, kun piti mahtua parin pysäköidyn auton ja muurin välistä, mutta siihen asti kaikki meni hyvin. Yhtäkkiä tie kuitenkin loppui kuin seinään ja muuttui kapeaksi kävelypoluksi. Mitenkäs nyt suu pannaan?

Ei auttanut muu kuin lähteä takaisin samaa tietä alaspäin – peruuttamalla, koska tilaa auton kääntämiseen ei ollut. Yksi paikallinen mies ilmestyi pihaltaan taakseni viittilöimään ajo-ohjeita, mikä oli kiva mutta silti ärsytti, sillä en osaa luottaa kenenkään antamiin ajo-ohjeisiin. Peruuttelin hitaasti kieli keskellä suuta, ja niin selvisimme takaisin isommalle tielle kolhimatta ketään tai mitään. Linna ei yllättäen enää kiinnostanutkaan, vaan päätimme lähteä jatkamaan matkaa.  😆

Takaisin alamäkeen.

 

Teiden varsilla on ollut tosi paljon tällaisia muistomerkkejä. Ilmeisesti kyseisillä paikoilla liikenneonnettomuuksissa kuolleiden muistoksi?

Borshin rantaa ylhäältä päin nähtynä. Kuvasta näkyy hyvin, miten tyhjää rannan ympäristö on.

Ajelimme monen pikkukylän läpi.

Koska päivä oli jo pitkällä, oli saatava lounasta, ja lounaspaikaksi valikoitui Dhermin kylä, joka on sekin kohtalaisen tunnettu rantapaikka. Albanian rannikolta löytyy aivan valtavasti erilaisia rantakaupunkeja, ja jokaiseen makuun löytyy varmasti jotain.

Pikkis kiipesi banaanipuuhun. 🙊 Vai onko banaani sittenkin pensas eikä puu, kuten joskus muistaakseni pohdimme blogissani. 

Dhermi oli tunnelmallinen, hieman uneliaan oloinen rantakylä, jonka rantatie on rauhoitettu autoilta. 

Lounaalla Oliossa. 

Lounaan jälkeen oli vuorossa päivän kohokohta eli ajaminen Llogaran solassa (Llogara Pass). Llogaran vuoristossa kulkeva tie on yksi Albanian tunnetuimmista ja suosituimmista maisemateistä. Kiemurteleva tie vie yli tuhennen metrin korkeuteen, ja maisemat rannikolle ja vuoristoon ovat huikeat. Vuoristotieosuuden voi halutessaan välttää käyttämällä upouutta tunnelia, joka on myös Albanian pisin, 6 kilometriä, mutta harva turisti varmaankaan valitsee tunnelin maisemareitin sijaan. 

Llogaran vuoristotie näkyy vuorilla risteilevänä viivana.

En säikähdä auton ratissa kovin pienestä, mutta nyt on pakko myöntää, että olin ihan kusi sukassa. 😆 Varsinkin niillä osuuksilla, joilla jouduimme ajamaan pudotuksen puolella, oli pakko ajaa keskellä tietä, kun pelotti niin perkeleesti. Korkeus sinänsä ei pelottanut, vaan ennemminkin minua pelotti se, että mitä jos minuun iskeekin jokin tilapäinen mielenhäiriö ja käännän rattia yhtäkkiä väärään suuntaan. 

Pelkoni on tavallaan perusteltu, sillä silloin kun äitini oli kotiutunut rytminsiirrosta ja ajoin täydessä talvikelissä satasen vauhdissa tieltä ulos, kävi tavallaan juuri näin. Kun tunsin mutkassa, että nyt auto lähtee käsistäni, yhtäkkiä vain jotenkin luovutin ja päätin antaa auton mennä sinne minne se menisi. En ymmärrä vieläkään reaktiotani, koska normaalistihan ihminen yrittäisi pitää auton kaikin keinoin tiellä. 

Tuon onnettomuuden jälkeen olen pelännyt yllättäviä tapahtumia liikenteessä, koska en yhtään tiedä, miten tulen reagoimaan. Jos auto lähtisi jostain syystä menemään kohti jyrkänteen reunaa, ehkä päästäisin ratista irti ja antaisin vain mennä. 😱 Llogara Pass oli siis minulle yllättävänkin paha paikka, ja monta kertaa matkan aikana kerkesin toivomaan, että olisin jossakin muualla. Mutta niin vain selvisimme tuostakin hengissä. 

Valokuvaamiset jäivät ajaessani – sattuneista syistä – hyvin vähiin, eikä tullut mieleenikään videoida ajoa, vaikka olin videoinut maisemia monesti aiemmin (lataamatta kuitenkaan niitä Youtubeen).

Yhdessä kurvissa oli kartan mukaan iso bunkkeri (Big Bunker), jota piti luonnollisesti pysähtyä ihmettelemään. Parkkipaikkoja bunkkerin edessä ei ollut kuin yksi, joka oli jo varattu, joten pysäköin mutkan levikkeelle (yläkuvassa). 

Rakennus ei ihan vastannut mielikuvaani bunkkerista, mutta ehkä varsinainen bunkkeri olikin rakennuksen alapuolella. 

Täällä ylhäällä oli niin valtava tuuli, että emme uskaltaneet mennä lähellekään kielekkeen reunaa. 

 

Ukkelia ei kiinnosta tämmöiset paikat, mutta minä olin ihan intopiukeana ja menin sisään avoimesta oviaukosta. 

Kiertelin pohjakerroksessa, ennen kuin kiipesin portaita pitkin toiseen kerrokseen. Jossain vaiheessa bongasin ikkunasta ukkelin, joka seisoi rakennuksen ulkopuolella. Ukkeli käski minua tulemaan heti ulos rakennuksesta, koska "ihmiset ovat käyneet sisällä paskalla". 😆 Rakennuksessa toki haisi paska, mutta siitä huolimatta mietin, että mistä ukkeli muka tietää, että joku on käynyt täällä paskalla, enkä välittänyt hänen sanoistaan. Ehkä intialaiset tietävät luonnostaan tämmöiset jutut? 🙊

Kuvassa näkyvä pyöreä rakennelma kuuluu varmaankin bunkkerikokonaisuuteen. 

Bunkkeripysähdyksen jälkeen matka jatkui yhä ylemmäs ja pilvet tulivat yhä lähemmäs. 

Kuten kuvasta näkyy, ajoin keskellä tietä ja toivoin, että ketään ei tulisi vastaan.

Lopulta olimme pilvessä, ja aurinkoinen päivä olikin vaihtunut yhtäkkiä pimeäksi ja pilviseksi. 

Tie lähti kuitenkin kiemurtelemaan alas, huomattavasti miellyttävämmässä ja metsäisemmässä ympäristössä, ja mitä alemmas pääsimme, sitä enemmän pilvetkin alkoivat taas väistyä ja aurinko pilkottaa pilvien välistä. Vlorea lähestyessämme taivas oli taas pilvetön.

Valokuvista ei saa oikein kunnollista käsitystä Llogaran vuoristotiestä, mutta esimerkiksi täältä voi katsella dronevideota alueelta ja täältä voi katsoa koko ajomatkan autosta kuvattuna. 

Vloren hotellimme oli keskustan ulkopuolella, ja parasta hotellissa oli kattoterassi, jolta saattoi katsella auringonlaskua.

Tämän hotellin aamiaiseen oli panostettu selkeästi enemmän kuin kahden edellisen. 

Seuraavana aamuna kävin pitkällä kävelylenkillä ja kävelin Vloren keskustaan ja takaisin. Vloressa oli turisteja huomattavasti vähemmän kuin etelässä, ja kaupunki vaikutti aika autenttiselta albanialaiskaupungilta.  

Maksukortit eivät kelpaa Albaniassa läheskään joka paikassa, eikä American Express käy missään. Käteistä kannattaa siis pitää mukana, mikä ei ole ongelma, sillä pankkiautomaatteja on kirjaimellisesti ihan joka paikassa, jopa rannalla.

Vloren rannat olivat keltahiekkaisia. 

Hauskan värisiä taloja.

Flamingo lähdössä lentoon.

Kalakauppa. 

Vloressa oli isoja hotellikomplekseja rakenteilla.

Tenniskentästä oli tehty pysäköintialue vanhoille autoille. 

Hotellimme ranta oli kapea kaistale kävelytien vieressä. 

Ukkelin vapauduttua hommistaan lähdimme lounaalle. Olin katsellut keskustan toisella puolella olevia rantaravintoloita, jotka olivat saaneet erinomaisia arvosteluja, ja päädyimme yhteen niistä. Otin grillattua kalmaria, ja annos oli kastikepilkkuineen vähän hupaisan näköinen. 

Ruokaa syödessäni minulle tuli tunne, että tästä saattaa koitua ongelmia, mutta söin kuitenkin sinnikkäästi kaiken.

Seuraavaksi lähdimme tutkiskelemaan Vloren vanhaakaupunkia, joka oli pieni mutta ehkä viehättävin vanhakaupunki, jonka olen ikinä nähnyt. Vanhassakaupungissa oli niin kivan näköisiä ravintoloita, että harmitti, että emme olleet syöneet siellä.  

Minulla on otsassani valkoinen lappu, kun yritän peitellä yhtä kutisevaa kohtaa auringolta. Poltin otsani alkuvuonna Vietnamissa, ja se näppylä ilmestyi silloin otsaani. Näppylä ärtyy aina auringossa kutisevaksi ja verta vuotavaksi, eikä tämäkään reissu ollut poikkeus. Pitää ehkä käydä näyttämässä sitä lääkärille, kun pääsen kotiin.

Parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Vloren keskustasta pienellä saarella on Zvernecin luostari, ja kun ukkelikin innostui luostarikäynnistä, päätimme lähteä ajelemaan sinne.

Tie kulki välillä aika tiheässä metsikössä, ja ukkeli kerkesi ihmettelemään, minne tässä ollaan taas menossa. 😆 Perillä meitä odotti kuitenkin yllätys, sillä luostarikävijöille oli tehty iso parkkipaikka, ja paikalla oli paljon muitakin turisteja. 

Luostarisaarelle kävellään puista kävelysiltaa pitkin. 

Luostari oli sinänsä ihan viehättävä, mutta näkemistä siellä ei ihan hirveästi ollut. Sijainti oli kuitenkin niin ainutlaatuinen, että käynti kannatti jo siinäkin mielessä.

Melko pian luostarilta lähdettyämme kalmari rupesi ilmoittelemaan, että sen pitäisi päästä ulos. Suomeksi sanottuna minulle tuli siis ihan hirveä paskahätä. 🙈 Ajomatka hotellille tuntui ikuisuudelta, ja matkan aikana tuli mietittyä kaikki mahdollisuudet läpi. Käydäkö asioimassa metsässä, jossain hotellissa tai ravintolassa vai yrittää vain sinnitellä omalle hotellille asti. Päädyin lopulta jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja kuin ihmeen kaupalla selvisin taas tästäkin. Mikä siinä onkin, että aina kun tulee tämmöisiä ongelmia, jalassa sattuu olemaan valkoiset housut. 😆 

Vatsa ei mennyt onneksi sen pahemmin sekaisin, ja pari vessareissua riitti, mutta merenelävien syöminen ei kiinnosta nyt ainakaan vähään aikaan.

Ilta meni hotellimme kattoterassilla istuskellen ja sen jälkeen kaupungissa syöden. 

Pyöräilijät oli otettu kaupungissa erinomaisesti huomioon.

Vlore oli ihan kiva kaupunki, mutta pari yötä siellä riitti mainiosti. Seuraavaksi matkamme jatkuikin sitten Durresiin. Alun perinhän meidän oli ollut tarkoitus mennä vain Durresiin, koska se on niin lähellä Tiranan lentokenttää, mutta homma lähti leviämäään, ja tulikin tehtyä vähän pidempi kierros Albaniassa. 

Mukavaa sunnuntain jatkoa!