lauantai 3. elokuuta 2024

Viidenkympin vitutus

Tuntuupa oudolta olla täällä. Postauksen kirjoittamisen pitäisi olla minulle tuttua puuhaa, mutta mieli haraa kirjoittamista vastaan. Tämä on väärin, enkä saisi tehdä näin. Kaikesta huolimatta aion kuitenkin vääntää tämän tekstin, sillä toiveena olisi, että kirjoittaminen selventäisi ajatuksiani ja saisi niitä jonkinlaiseen järjestykseen. Ehkä tämä auttaa hahmottamaan myös sen, onko tilanteesta enää mitään ulospääsyä.

Kuten olen monesti aiemmin kertonutkin, olen meditoinut säännöllisesti yli vuoden ajan. Sen seurauksena ajattelutavassani on tapahtunut vaivihkaa pieniä muutoksia. Olen alkanut tarkastella elämää ja erityisesti itseäni uusin silmin ja samalla kyseenalaistaa sellaisiakin asioita, joita olen pitänyt aiemmin tärkeinä. Yksi näistä asioista on bloggaaminen. 

Joskus vuodenvaihteessa minua rupesi häiritsemään se, miten itsekeskeistä bloggaamiseni oli. Koko blogini pyöri sen ympärillä, mitä minä olin tehnyt ja mitä mieltä minä olin mistäkin asiasta. En ollut aiemmin kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, vaan olin vain kirjoitellut, mitä päähän sattui kulloinkin putkahtamaan. Nyt oman elämän pyörittely blogissa alkoi kuitenkin tuntua vaivaannuttavalta, tarpeettomalta ja järjettömältä. Miten ihmeessä kuvittelin elämäni olevan niin ainutlaatuista, että kirjoitin siitä julkiseen blogiin, ja kehtasin vielä kuvitella, että jotakuta kiinnosti lukea? Tällainen ajatushan minulla on täytynyt olla taustalla, kun olen suoltanut tekstiä blogiini vuosikaudet, ikään kuin olisin jokin universumin keskipiste. Miten noloa. 

En halua soimata somea sinänsä, sillä some on osa nykypäivää, ja sen kanssa on elettävä tavalla tai toisella. Jos ei halua olla siinä mukana, voi aina jättäytyä pois. Näin päätin itsekin tehdä. Jospa lakkaisin kertomasta elämästäni muille ja keskittyisin vain elämään elämääni.

Kun en enää kirjoittanut blogia tai katsellut Instapostauksia, sain etäisyyttä someen, ja somemaailma alkoi näyttää koomiselta ja lavastetulta, kuin suurelta performanssilta. Ihmiset kertoivat elämästään tarkasti harkittua tarinaa ja loivat tietynlaista kuvaa itsestään: tällainen minä olen, ja tällaista elämää minä elän. Kaikki tuntuivat elävän siinä illuusiossa, että he olivat jollakin tavalla erityisiä.

Eikä siinä sinänsä mitään pahaa olekaan. Yleisesti hyväksytty totuushan on se, että ihminen on yhtä kuin ajatuksensa ja tekonsa. Pinnan alla on kuitenkin syvempi minuus, jonka voi tuntea syvänä rauhana ja läsnäolona silloin, kun ajatukset eivät laukkaa päässä. Tähän minuuteen voi olla vaikea saada yhteyttä, sillä se vaatii täydellistä läsnäoloa, ja läsnäolo tarkoittaa nykyihmiselle usein samaa kuin tylsyys ja tehottomuus. Otolliset hetket menevät meiltä monesti sivu suun, koska on paljon helpompi tarttua kännykkään kuin sietää tyhjäkäyntiä.

Olin saanut nähdä välähdyksiä tuosta toisesta minuudesta meditoidessani. Sen rauha ja levollisuus olivat kovin kaukana tekevästä ja ajattelevasta minästäni, joka kohelsi menemään niin, että tapaturmiakin sattui vähän väliä. Milloin leikkasin ajatuksissani veitsellä sormeen, milloin juoksin päin liikennemerkkiä. Halusin olla useammin tuo rauhallinen ja levollinen ihminen, eikä bloggaaminen oikein sopinut yhteen tämän toiveen kanssa. Innostun nimittäin blogikirjoittelusta usein niin, että ideointia on vaikea lopettaa silloinkaan, kun en istu koneella kirjoittamassa. Samanlainen innostuja olen muissakin asioissa, ja ajatusten tulvaa on vaikea tyrehdyttää. Se on joskus todella rasittavaa ja väsyttävää. 

Kuten munkit vetäytyvät luostariin keskittyäkseen hengelliseen elämään, minä päätin vetäytyä omaan henkiseen luostariini somen ulottumattomiin. Kun ei tullut minkäänlaisia ärsykkeitä mistään, elämä tuntui olevan paremmin hallinnassani, ja läsnäololle jäi enemmän tilaa.

Aluksi blogihiljaisuus tuntui hyvältä. Tunsin olevani vapaa, ja tuntui kuin elämästäni olisi poistunut suuri taakka, kun ei tarvinnut jakaa mitään kenellekään. Elämä soljui eteenpäin arkisena ja tavallisena, ja kun minun ei tarvinnut poimia elämästäni asioita, jotka kelpaisivat blogimateriaaliksi, oli helpompi hyväksyä elämä sellaisena kuin se oli. Alkuvuosi on minulle muutenkin yleensä aika tapahtumaköyhää aikaa, mutta nyt hiljaiselo oikein korostui. Tajusin, miten vähän virikkeitä tarvitsen elämääni. Minun onneeni näköjään riittää, kun saan käydä salilla treenaamassa ja olla terve.   

Alkuhuuman jälkeen minusta alkoi tuntua siltä, että olin lakannut olemasta. Muut jatkoivat elämäänsä somessa, mutta minun elämäni oli päättynyt. Toiset tekivät kivoja asioita, ja niin tein ehkä minäkin, mutta niitä ei ollut olemassa, kun en päässyt jakamaan niitä eikä niistä jäänyt mitään konkreettista jälkeä mihinkään. Kokemukset tuntuivat kertakäyttöisiltä, kun en saanut enää elää niitä kahdesti – ensin elämällä ne oikeasti ja sitten vielä toisen niistä blogiin kirjoittaessani. Palaaminen blogistaniaan alkoi houkutella, ja olin kuin addikti, joka yritti taistella houkutusta vastaan. Viisitoista vuotta on kuitenkin kohtuullisen pitkä aika pitää blogia, ja tuossa ajassa bloggaamisesta oli tullut olennainen osa elämääni. Päätin kuitenkin jatkaa valitsemallani tiellä ja ajattelin, että houkutus menisi ohi, jos vain antaisin ajan kulua.

Tässä vaiheessa kuvaan astui viidenkympin kriisi. Viidenkymmenen vuoden rajapyykki tuntui niin lohduttomalta, että vaivuin jonkinlaiseen apatiaan, ja rupesin odottelemaan kuolemaa. Kyllä vain. Tiedostin toki, että minulla oli (parhaassa tapauksessa) vielä useampi vuosikymmen jäljellä, vaikka olikin selvää, että sekä henkinen että fyysinen alamäki oli alkanut. Ei kannattanut yrittää enää mitään, sillä elämä oli eletty. Oli parempi vain alistua ja hyväksyä kohtalonsa. Tämä oli tässä.


Lakkasin ottamasti itsestäni selfieitä, sillä "itseni ihailu" selfieiden muodossa ei ollut sopivaa, ja yritin muuttua muutenkin näkymättömäksi. Tajusin käyttäväni joka päivä samoja vaatteita, piileskeleväni lippalakin alla ja karttelevani värikkäitä tai millään lailla mahdollisesti huomiota herättäviä vaatteita. Henkiset pyrkimykseni toivat kriisiini huvittavia piirteitä, ja huomasin haaveilevani munkin (tai siis minun tapauksessani nunnan) elämästä. Niin saisin käyttää joka päivä samaa kaapua, eikä vaatteilla olisi muuta tarkoitusta kuin verhota alaston ruumiini.

Ärsyynnyin naistenlehtien vinkeistä, kuinka pukeutumisella, tuoksuilla, hiustyylillä tai muilla vastaavilla voisi korostaa persoonallisuuttaan. Miksi ihmisen persoona on niin tärkeä, että sitä pitäisi oikein korostaa? Miksi on niin tärkeää erottautua? Eihän persoona ole mitään muuta kuin kasa määritteitä – liuta uskomuksia, että ihminen on sellainen tai tällainen. Temperamenttinen, ekstrovertti, huumorintajuinen, kiltti, itsekäs, ystävällinen, ja mitä näitä nyt onkaan. Eikö olisi tärkeämpää keskittyä vähemmän itseensä ja yrittää löytää aito yhteys muihin? Tuntui, että kaikki halusivat olla jotakin, mitä kukaan muu ei muka ollut. Minä, minä, minä.

Mikään ei huvittanut, ja huomasin toivovani monesti, että olisipa edes se blogi motivoimassa. Jos saisin kirjoitella ja laittaa kuvia blogiin, ehkä innostuisinkin tekemään jotakin. Ajatus putkahti päähäni sen verran usein, että se sai minut kysymään itseltäni, ketä varten olin oikein tehnyt asioita. Itseni takia vai sen takia, että siitä saisi hyvää blogikirjoitusmatskua? Toisaalta olin myös tyytyväinen, että blogia ei enää ollut, sillä nyt minun ei ollut enää mikään pakko tehdä mitään, vaan saatoin vain kasata palapelejä. Kotona nyhjöttämisestä seurannut paha olo kuitenkin kieli siitä, että en ollut tällaisena omimmillani. Blogia tai ei, kaipasin elämääni seikkailuja, vaikka vain ihan pieniäkin. 

Tämän kaiken vatvominenkin ahdisti. Jos kriiseilisin tällä tavalla, pilaisin loppuelämänikin. Olisi oikeastaan aika koomista pilata loppuelämänsä murehtimalla sitä, että oli elänyt 50-vuotiaaksi. Ärsytti, kun kuitenkin ymmärsin, että jokaista päivää pitäisi osata arvostaa. Varsinkin, jos saa olla terve ja elämä on muutenkin suhteellisen ongelmatonta. On väärin luoda ongelmia sinne, missä niitä ei yhteiskunnallisten normien mukaan ole. 

Nyt on elokuu, ja vaikka mieleni on valoisampi, on edelleen vähän haluton olo, eikä mikään tunnu oikein miltään. Se voi kyllä johtua siitäkin, että en enää oleta, että kaiken pitäisi tuntuakaan koko ajan joltakin. Itse asiassa nyt kun mietin, niin latteuden tunne saattaa johtua juuri siitä, että otan asiat nykyään enemmän sellaisina kuin ne ovat, ilman ennakko-oletuksia, pelkoja tai toiveita, jolloin suuria tunnereaktioitakin syntyy vähemmän, kun ei tarvitse pettyä tai riemuita. Ehkä olen muutenkin oppinut, että koko ajan ei tarvitse velloa äärimmäisissä tunteissa, vaan sitä keskitietä on itse asiassa ihan mukava kulkea. Enkö minä kaivannutkin juuri tasapainoa, levollisuutta ja rauhaa? Jos uuden elämänasenteen oppiminen on ollut haastavaa, niin haastavaa näyttää olevan sen kanssa eläminenkin, kun on ollut koko elämänsä sellainen tunnereaktiosta toiseen poukkoileva. Nykyään yritän muistaa, että asioista voi iloita, mutta pilviin ei kannata jäädä leijumaan, ja toisaalta kielteisiin ajatuksiinkaan ei tarvitse takertua. 

Se on kuitenkin edelleen fakta, että olen 50-vuotias, ja kuolema odottaa jo nurkan takana. Pitänee kohta ruveta järjestelemään hautajaisiani, ettei kuoppabileissäni vain soiteta vääränlaisia viisuja tai tarjota jotain vetisiä voileipäkakkuja. 

Pipareita hautajaisiin.

Tässähän tätä minä-minää tulikin taas aimo annos. Hohhoijaa. En tiedä, selvensikö tämä pohdinto ajatuksiani loppujen lopuksi yhtään, mutta tulipahan kirjoitettua.

Kaikesta huolimatta kivaa loppukesää sinulle!

51 kommenttia:

  1. tykkään tästä kirjoituksesta, sen rehellisyydestä (ja kuvituksesta!)
    Itse pidin somen tauolla koko kesäkuun, ja samalla vähensin uutisten lukemista. Teki hyvää.
    Nyt olen palannut maaniseen uutisten selailuun (ei tee hyvää) ja satunnaiseen somen plaraamiseen (ei sekään)
    Pitäisi löytää jonkinlainen tasapaino täydelliselle pimennon ja jatkuvan plaraamisen välille.
    Ja minun pitäisi löytää meditaatio. Tai mikä tahansa sielua tasoittava ja rauhoittava olemisen tapa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos tykkäsit. 😘

      Sometauko tekee kyllä hyvää. Tulee ihan mieleen vanhat hyvät ajat, kun aika kului ihan muuten kuin somen ja kännykän parissa. Saattoi jopa iskeä tylsistyminen, mutta se kuului elämään. Nykyäänhän jokainen luppohetki pitää täyttää jollain.

      Ja se tasapainon löytäminen on tosiaankin vaikeaa. Niin helposti lähtee somehommat laukalle. Tosin meditaation seurauksena olen oppinut olemaan paremmin hereillä käytökseni kanssa, ja havaitsen ajoissa, jos jokin on lähdössä lapasesta. Eihän meditaatio ole kaikkien juttu, mutta enpä olisi uskonut sen olevan minunkaan juttuni, mutta niin siitä vain löytyi apu hankalassa elämäntilanteessa.

      Poista
  2. Mielenkiintoinen kirjoitus. Olen lukenut blogiasi vuosia, mutta en ole kommentoinut kuin ehkä kerran kaksi. Minä en ole pitänyt kirjoituksiasi itsekeskeisinä (päinvastoin kuin useita muita blogeja), vaan olet antanut minulle mahdollisuuden kurkistaa millaista elämä on Intiassa, Etelä-Amerikassa, tai vaikka Jätkäsaaressa. Kirjoitustyylisi on on ollut kiva. Toki toisaalta ymmärrän pohdintasi, josta osa voi jopa liittyä tuohon viiteenkymppiin. Kuolema voi tapahtua minkä ikäisenä tahansa, joten 50v ei pidä murehtia vaan päinvastoin! Tosin tilastoissahan olet vasta keski-ikäinen. Minä toivon, että jatkat blogia, ainakin silloin tällöin, ja voisit ajatella sitä merkityksellisenä -uskon, että en ole ainoa joka kirjoituksiasi on kaivannut. Terveisin jo kuuskymppinen lukijasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekeskeisyyskin on varmaan tulkinnanvarainen juttu, ja se mikä on yhden mielestä itsekeskeistä, ei sitä välttämättä toisen mielestä ole. Mutta en silti oikein tiedä, miten pääsisin tämän asian yli muuten kuin pysymällä blogista poissa. Toki voisin kirjoitella päivänpolttavista tapahtumista tms., joissa ei tarvitse mennä ns. henkilökohtaisuuksiin, mutta valitettavasti mulla ei ole mitään mielenkiintoa kirjoitella sellaisista aiheista. 😅 Maailmalla ollessa kirjoittelu olikin ehkä helpompaa, kun siellä jutut olivat niin paljon paikallisen elämän kuvausta, eikä oma elämä ollut niin suuressa roolissa.

      Kuolema voi tulla tosiaan milloin vain ja kenelle vain, ja siitä tulee myös paineita, kun jokainen päivä pitäisi elää niin kuin se olisi viimeinen. 🙄

      Kiitos kommentistasi! 🤗

      Poista
  3. Täytin juuri 66v ja nyt alkaa elämän rajallisuus tulla todella päin naamaa. 4 vuoden päästä 70v, aika musertava totuus, mutta ystävänikin ovat samassa jamassa joten ei se niin kauheaa voi olla.
    En ole koskaan pitänyt blogiasi itsekeskeisen, taidat olla liian itsekriittinen. Olen tykännyt lukea eri maista ja maanosista ja nähdä ne sinun silmiesi kautta. Osaat myös kirjoittaa arkisista asioista mielenkiintoisesti. Olet saanut kirjoittamisen lahjan, miksi et sitä käyttäisi!
    Kiitos blogistasi!
    Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä muistan ajatelleeni joskus parikymppisenä, että viisikymppiset on jo ihan ikäloppuja raatoja, mutta niin se näkökulma vain kummasti muuttuu, kun aikaa kuluu. Nyt en ajattele niin edes seitsemänkymppisistä. Monet kahdeksankymppisetkin on vielä tosi nuorekkaita. Harmillisinta on se, että vaikka ikää olisi kuinka paljon, mieli on kuitenkin sama kuin sillä parikymppisellä, mutta tietysti elämänkokemuksella höystettynä. Eletyt vuodet näkyvät ja tuntuvat kropassa, mutta mielessä ei niinkään. Äitikin kokee olevansa mieleltään vielä se sama nuori tyttö kuin joskus kauan sitten, vaikka ikää on 80+.

      Olet varmasti ihan oikeassa siinä, että olen liian itsekriittinen. En tiedä, mistä tämä kriittisyys tulikin ja miten siitä voisi päästä eroon. Tykkäisin tosi paljon kirjoitella blogiin, mutta jostain syystä tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, että sallisin itseni "esitellä" omaa elämääni netissä.

      Kiitos sinulle kommentistasi❣️

      Poista
  4. Ensinnäkin,ihanaa nähdä täällä.kirjoitus,ja paljon onnea syntymäpäivän johdosta;nuorihan vielä olet.Olin kaivannut kirjoituksiasi,ja toivon että niitä tulee tänne silloin tällöin.Mielenkiintoista miten meditointi auttoi muuttamaan ajatuksiasi.15 vuotta on pitkä aika bloggaamiselle(yhtä monta vuotta täällä) ja jos lopettaisin, tuntuisi varmaankin että jotain puuttuu. Itselleni blogi on enemmänkin jonkinlainen päiväkirja,joka auttaa muistamaan vaikka mitä minulle tapahtui vuosia sitten.
    Kaikkea hyvää Satu, kivaa loppukesää ja toivottavasti palaat toistekin tänne ilahduttamaan kirjoituksillasi.
    Hih tuo pikkuleipämuotti🤣

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Synttärini olivat jo maaliskuussa, mutta kiitos kumminkin. 😘

      En olisi ikinä uskonut, että meditoinnista voisi olla niin monella tavalla hyötyä, mutta pakkohan se on uskoa, kun olen saanut sen itse kokea. Muutos on hidasta ja huomaamatonta, mutta kun vertaan, millainen olin esim. viime vuoden keväällä ja millainen olen nyt, olen kyllä ihan eri ihminen.

      Jos jokin harrastus on ollut olennainen osa elämää 15 vuotta, niin siitä eroon pääseminen vaatii oman aikansa. Mä en ole käynyt edes salilla yhtä pitkään, mutta jos pitäisi jostain syystä lopettaa salilla käyminen, se olisi ihan hirveän vaikeaa.

      Minustakin on kiva palata blogin kautta menneisiin tapahtumiin, ja monesti olen joutunut etsimään blogistani jotain tiettyä juttua (esim. milloin jokin tapahtui), kun en ole muuten muistanut. Normaaliin paperipäiväkirjaan verrattuna blogissa on myös se etu, että asioita pystyy hakemaan Google-haulla. 🤣

      Kiitos samaa sinulle, Jael! Olet muuten pitkäaikaisin blogiystäväni. ❤️

      Poista
  5. Hah, rämmit syvällä kriisissäsi! Ihanaa, että palasit selvittämään ajatuksiasi myös tänne! Blogissasi viehättää juuri aitous, teeskentelemättömyys ja hyvä tarinankerronta - siinä ei ole tippaakaan maalailemaasi (toki monesti muissa blogeissa myös hyvin totuudenmukaista) suuren performanssin makua. Elämää isoilla kirjaimilla - ja mikä sen upeampaa voisi ollakaan!?
    Jos et bloggaa, kirjoittaisitko kirjan? Olisiko kirjoittamisessa silloin erilainen vire, sävy, mieli tai tarkoitus? Ostaisin kirjasi, tekstiäsi on ilo lukea.
    *
    Meitsillä ikäkriisi saa pukeutumaan rohkeisiin väreihin ja villeihin kuoseihin (ei kuitenkaan eläinkuoseja, kiitos!). Aiemmin värjäytin hiukseni kahdesti vuodessa, nyt joka toisella kampaajakäynnillä. Aloitin opinnot. No, jo kolmannet samanaikaiset opinnot. Olen alkanut taas harrastaa aktiivisemmin (en kuitenkaan liikuntaa, edelleenkään). Aion tehdä ansiotyötä ainakin 70-vuotiaaksi. Kamala kiire elää, oletan...
    Blogi on jäänyt vähemmälle kaiken hössötyksen keskellä, mikä harmittaa. Bloggaan ensisijaisesti omaksi ilokseni, muistikirjanomaisesti - lukijat kommentteineen ovat tietysti tosi kivoja - mutta kirjoittaisin, vaikkei kukaan kommentoisikaan. Kai se on jonkinlaista itseilmaisun tarvetta? Saman voisi ehkä ajaa savenvalanta, akvarellimaalaus tai talonrakennus. Tai sitten ei, en tiedä.
    *
    Jatka, kiitos - itsesikin vuoksi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kiitos! Ihan hämmennyin ihanasta palautteestasi. 🤭

      Joskus olen haaveillut kirjan kirjoittamisesta, mutta totuus on se, että olen siihen liian laiska. 😅 Ei vaan jaksa vääntää yhtä ja samaa päivätolkulla. Ja tiedän tämän siitä, että olen kokeillut, useammankin kerran. Hatunnosto siis kaikille kirjailijoille! Mutta kirjassani olisi varmasti aika paljon huumoria, eikä se olisi mikään sukusaaga tai muu vastaava, vaan se perustuisi elämän pieniin sattumuksiin ja ihmiskuvaukseen.

      Ihanaa, että olet onnistunut kääntämään ikäkriisin voitoksi! Noinhan sen pitäisi mennäkin, että vauhti vain kiihtyy vanhetessa. Jostain pitäisi minunkin löytää sisäinen draivini (vihaan tota sanaa, mutta en parempaakaan tähän keksinyt, sori!) tehdä asioita täysillä, mutta tunnen olevani jotenkin ihan lukossa ja jumissa. Opintojen aloittamistakin olen harkinnut moneen kertaan, mutta se on aina jäänyt siihen vaiheeseen, että olen googlettanut jotain opintosuuntausta ja sitten todennut, että enpä jaksakaan, vaan taidan kaivaa esiin palapelin. 🤣

      Tuo on muuten totta, että blogi on yksi itseilmaisun keinoista. Mulle sanat ovat olleet aina tosi tärkeitä, joten blogi on ollut mulle oivallinen keino ilmaista itseäni, mutta jollekulle toiselle nuo toisenlaiset jutut voivat olla se omin tapa.

      Katsellaan nyt, mitä tulevaisuus tuo tullessaan... 😘

      Poista
  6. Viimeinen katastrofi on, jos hautajaisissasi uurnasi ei mahdu hautuumaalla sitä varten kaivettuun kuoppaan. Hyvä ystäväni kertoi eilen ranskalaiselle exmiehelleen käyneen niin. Pierre ei sopinut eläessään mihinkään raamiin, mutta ei kuoltuaankaan. No, Pierrelle piti kaivaa kuoppaa suuremmaksi, joten hänetkin saatiin viimeiseen lepopaikkaan. Väärä musiikki ja vetiset voileipäkakut eivät ole enää sinun murheesi.
    50 v. koskee ja tekee kipeää, mutta se menee ohi. Puhun kokemuksesta. "Tyttöseurassa" puhuttiin kuumista aalloista ja pyydettiin kavereita tuomaan Suomesta mukanaan pillereitä, luontaistuotetta, puna-apila + soija tai jotakin sinne päin. Eihän Suomi-tyttöihin muu auta kuin suomalaiset rohdot.
    50 vuoden kriisi on kurja. Siinä tulee ihmiselle ajantaju menneeseen ja tulevaan.
    Olet kreatiivinen ihminen, eikä se kreatiivisuus mihinkään häviä. Kaikkea hyvää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi sentään, mitä kävi Pierrelle! 🤭 Toivottavasti seremoniat eivät pitkittyneet ihan hirveästi kuopan uudelleenkaivamisen takia. Mulle tuommoista ongelmaa tuskin tulee eteen, sillä taidan valita polttohautauksen ja vain jonkin nimilaatan jossain. Että tämmöinenkin tyyppi joskus eli, vaan eipä elä enää. No nythän tämä menikin riemukkaaksi. 🤪

      Kiitos rohkaisustasi. 🤗 Kai nämä jutut vaativat aikansa, ja niille on annettava se aika, minkä ne vievät, eikä yrittää paeta tunteitaan. Jännä, että esim. nelikymppisenä ei ollut mitään kriisiä, mutta nyt viisikymppisenä on sitten sitäkin isompi. Kai se takaseinä on jo sen verran lähellä, että nyt on sopiva aika kriiseillä. 😅 Mitään rohtoja en ole vielä kokeillut, mutta ehkä senkin aika vielä tulee!

      Kaikkea hyvää sinullekin, Katriina!

      Poista
  7. Ulrika50v.blogspot.com4.8.2024 klo 8.18

    Olen itse miettinyt uuden soffan ostoa jo pari vuotta mutta ajattelin ettei tässä nyt 60vuotiaana enää uutta tarvi ostaa !
    Mun isä on 84v ja hän osti uuden soffan ja naapurin pariskunta 75v tekivät todella suuren remontin taloonsa . Joten tulin siihen tulokseen etten ole liian vanha ostaan uutta soffaa . Tässä on nyt sitten uuden soffan ostos edessä 🤣🤣
    Ihanaa kesän jatkoa ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, olipa hauska kommentti. Nyt sitten vain sohvan ostoon! 🤭

      Ihanaa kesän jatkoa sinullekin! Näin tuosta sivupalkista, että olet Vaasassa, ja pitää tulla lukemaan heti kun kerkeän. 🤗 😘

      Poista
  8. En minä ole pitänyt blogitekstejäsi itsekeskeisinä. Kirjoittamisessa on loppujen lopuksi kysymys siitä, miten luomme mielikuvia ja elämyksiä omien ajatustemme ja kokemustemme kautta. Ne minua kiinnostavat enemmän kuin maisemien kuvailu. Blogin lukijana pääsen helpolla. Minun ei tarvitse olla aktiivinen vuorovaikutuksessa, tehdä kysymyksiä tai nyökkäillä kiinnostuneena, kun joku kertoo elämästään. Voin hypätä ei-kiinnostavan kappaleen yli tai lukea sen myöhemmin eikä tarvitse kommentoida, jos en halua. Eikö se ole itsekeskeistä, jos mikä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juu, onhan tuokin ehkä yksi itsekeskeisyyden lajeista. 😅 Tai ehkä se on vain valinnan vapautta? Valinnan vapaus se on tietysti kirjoittajallakin, ja se on kyllä niin totta, että esim. sanavalinnoilla pystyy vaikuttamaan tosi paljon siihen, millaisia mielikuvia luo.

      Tarkoitin itsekeskeisyydellä ehkä lähinnä sitä, että kirjoitukseni pyöriskelevät minun napani ympärillä, enkä kirjoittele esim. ajankohtaisista aiheista. Mutta vähän vaikea olisi kirjoitellakaan, kun olen niin kuutamolla siitä, mitä maailmalla tapahtuu. 🙈

      Poista
  9. Tunnistan tuon "mikään ei tunnu miltään" -olon. Osa siitä liittyy varmasti 50. vuoteen ja ajan kulumisen tajuamiseen. Kirjoituksesi avasi kuitenkin miettimään sitä, miten paljon tässä ajassa on sellaista henkeä, että on jonkinlaista vähemmyyttä yksilöltä, jos jokaiselta vapaa-ajalta ei ole jotain suoritetta kerrottavaksi: jännittäviä matkoja tai suuria tapahtumia tai joku ylimaallinen hieno urheilusuoritus. Parhaat asiat on kuitenkin usein pieniä ja spontaaneja ja syntyvät kun on läsnä tilanteessa. Ja se on harmillista, jos niitä ei arvosta sen vuoksi, että niistä on vaikea kertoa muille. Blogisi on ollut valtavan hieno, koska olet taitava kirjoittamaan ja valokuvaamaan kokemuksia sellaisten pienten asioiden kautta ja olet rohkeasti kertonut niistä meille muille. Itselläni yksi tuota tunnetta ruokkiva tekijä on se, että omassa työyhteisössäni viikonloppu- ja lomakuulumisia käydään osallistuja kerrallaan joidenkin toistuvien palaverien alussa "kevennyksenä" ja etätyön tuomana "ryhmäytymisenä". Osa meistä on aktiivisempia harrastamaan erilaisia asioita, joista on helpompi kertoa ja se määrittää vahvasti aiheita. Ihan vastaavasti kuin somessakin. Kun muut kertovat samoilleensa 100 km erämaassa, juosseensa maratonin tai käyneensä 500 km päässä mökillä rentoutumassa, niin tulee tunne, että en minä voi kertoa, että olipa hyvä viikonloppu, kun satuin torkahtamaan ulkona kotipihalla sohvalle kirjaa lukiessani. Ja lomalta paluuthan on vielä pahempia, kun pitää olla tehtynä nuo kaikki siis se maraton, vaellus ja mökkeilyt ja tietysti vielä ulkomaan matka johonkin trendikkääseen kohteeseen. Tältä osin vaatii paljon kanttia elää omaa elämäänsä, eikä jonkun viiteryhmän odotusten mukaista elämää. Mutta mukavampaahan se on elää omaa elämäänsä niin kuin haluaa, joten tsemppiä omiin pohdintoihisi. Toivottavasti löydät mielenrauhan nauttia niistä asioista, jotka sinulle ovat tärkeitä. Ja jaa mieluusti niitä myös meidän muiden kanssa, koska erilaisten näkökulmien näkyminen somessa on sekin tärkeää ja arvokas syy somettaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulrika50v.blogspot.com4.8.2024 klo 13.04

      Hyvin kirjoitettu ja todella paikkaansapitävä !
      Itse elän oman näköistä elämää . Voin sanoa esim työkavereile ilman pienintäkään kadehdintaa : vau, varmasti Japanin lomareissusi oli mahtava !

      Poista
    2. Olen samaa mieltä Ulrikan kanssa, että hienosti kirjoitettu kommentti, johon voi samastua ihan täysin. 🥰

      On todella valitettavaa, että nykyaikana kokemuksia vertaillaan alinomaa, ja sitä kautta monelle tulee tunne, että oma elämä ei jotenkin riitä ja että se on liian vaatimatonta ja yksinkertaista, vaikka se olisi juuri sellaista elämää, millaista itse haluaa elää. Ainakin omalla kohdallani on niin, että suurin ja aidoin onni tulee juuri niistä pienistä ja tavallaan jopa olemattomista hetkistä, jolloin ei tapahdu mitään ja olen täydellisesti läsnä. Joskus meditoidessani olen jopa liikuttunut ilman mitään syytä – ihan vain ilosta, jota olen tuntenut juuri siinä hetkessä.

      Kaikenlaisten saavutusten tuottama ilo, tyytyväisyys ja onni on aina hetkellistä, ja jos iloon täytyy olla aina jokin ulkoapäin tuleva syy, elämä ei ole omassa hallinnassa. Ihminen on ikään kuin tapahtumien ja sattumusten armoilla, ja ulkoiset olosuhteet hallitsevat sitä, mitä ihminen kulloinkin tuntee. Kaiken lisäksi tuommoisissa saavutuksissa ja muissa vastaavissa on se ongelma, että ihminen on kyltymätön. Ihminen luulee tulevansa onnelliseksi sitten, kun tapahtuu asia X. Kun kyseinen asia sitten tapahtuu, ihminen on tyytyväinen hetken verran mutta alkaakin sitten kaivata asiaa Y. Jos onnea ei löydä itsestään, elämästä tulee jatkuvaa onnen perässä juoksemista, kun mikään ei koskaan riitä.

      En tiedä, miten osaisin olla tuommoissa työpaikan kuulumisten vaihdossa. Tuntuu jo ajatuksenakin hyvin epämiellyttävältä, vaikka tarkoitus on varmasti ihan hyvä. Me ihmiset pidämme tärkeinä niin eri asioita, ja joitakin kokemuksia on todella vaikea sanoittaa. On varmasti ristiriitainen ja hankala tilanne, kun tuntuu, että kuitenkin pitäisi.

      Kiitos myös arvokkaasta palautteestasi. On tosiaan tärkeää, että erilaiset näkökulmat näkyvät somessa, joten pidän tämän mielessäni. 😘

      Poista
  10. Ihanaa taas lukea kirjoituksiasi. Ja monta edellistä kommentoijaa kompaten, mielestäni tekstisi eivät maalaa mitään ruusunpunaista unelmamaailmaa, vaan kertovat aitoa elämää sellaisena kuin se on.

    Mä en ole koskaan kuvitellut, että ihmisten some-elämä on heidän koko elämä. Minusta se on enemmänkin itselle kivojen juttujen jakamista muiden kanssa tai niistä vinkkaamista, että muutkin löytäisivät jonkun kivan retkipaikan / reseptin / neuleohjeen jne. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja silleen.

    Ainoa, mikä mua on joskus blogijutuissa ahdistanut, on se, että tulee tuollainen hiljaiselovaihe omassa arjessa eikä ole mitään mistä kirjoittaa. Mutta tänä keväänä, kun ei olisi edes ollut aikaa kirjoittaa tajusin, että kuka / mikä mua muka pakottaa kirjoittamaan x kertaa viikossa. Ei kukaan. Minä itse. Blogi on mun ja mä kirjoitan sitä silloin, kun inspiraatio iskee ja se on mielekästä. Sitä inspiraatiota odotellessa voi aina lukea muiden blogeja. Tai olla lukematta.

    Kyl mä vähän huulia mutristelin, kun totesit, että sun bloggaukset oli tässä. En mä voi sanoa, että et kyllä lopeta, mutta salaa toivoin, että tulisi tällaisia "kirjoitan, kun siltä tuntuu" - bloggauksia. Vaikka niitä olisi vain joka kolmas kuukausi. Ehkä sua sitten "näkis" kommentoimassa mun höpinöitä.

    Ja noi kuvat ja kielellinen iloittelu; niitä on ollut ikävä! Just muhun uppoavaa kikkelimuottihuumoria! (...muhun uppoava kikkeli... just...) Ugh. Olen puhunut. Jo liikaakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että olet edelleen linjoilla! 🤗

      Toki mäkin tiedän, että ihmisten some-elämä ei ole heidän koko elämänsä, ja siinä se ongelma minusta juuri onkin. En oikein ymmärrä, mikä tarve ihmisillä on postailla niistä elämänsä hetkistä, kun tapahtuu jotain kivaa ja erityistä. Eikö siinä ole taustalla juuri se pyrkimys, että sillä lailla halutaan uskotella muille ihmisille, että minun elämässäni tapahtuu vain kivoja juttuja ja että mun elämäni on värikästä ja hienoa. Vaikka kaikki siis varmasti tietävät, että jokaisella on elämässään omat hankaluutensa ja taakkansa kannettavaksi.

      Mutta tuo jaettu ilo -ajatus on oikein kiva! Tuollaisissa asioissa some onkin loistava juttu, kun somella pystyy tavoittamaan niin helposti ja nopeasti niin paljon ihmisiä.

      Tunnistan itse tuon saman paineen kirjoittaa, ja niinhän se on, että nämä on ihan meidän päänsisäisiä juttuja. Itsehän sitä on itseltään vaatimassa, että pitäisi kirjoittaa niin ja niin usein, vaikka lukijoille on varmasti aivan sama, kuinka usein kirjoittelee.

      Mä en ole tosiaan lukenut muiden blogejakaan, kun niissä on se ongelma, että ne saattavat inspiroida itseänikin kirjoittelemaan! 😅 Mutta itsekin toivon, että ainakin muiden blogien lukeminen lisääntyisi, vaikka en itse kirjoittelisikaan. Vielä en ole keksinyt, mikä olisi se tapa, jolla voisin blogata, ilman että se tuntuisi itsekeskeiseltä oman elämän esittelyltä ja omien mielipiteiden tuputtamiselta. 🙄

      Hihii, muhunkin uppoaa kikkeli – huumori. 🤣 Ja pissa- ja kakkajutut myös, vaikka en melkein kehtaakaan tunnustaa tätä. 🤭

      Poista
  11. Jos ei omassa blogissaan kirjoita omista tapahtumistaan, niin kenen sitten? Uskon että ne jotka lukevat blogiasi tykkäävät tyylistäsi eivätkä todella pidä sinua omaan napaan tuijottelijana. Minäkin olen blogannut vuodesta 2012 ja välillä tulee noita ajatuksia, mutta sitten taas mietin miten tyhjää elämäni olisi ilman blogia ja somea, olkoonkin että niitä voi pitää pinnallisina harrastuksina. Olen jo 72-vuotias enkä ollenkaan ajattele että elämä olisi jo eletty. Kremppoja tulee iän mukana, mutta kuten sinäkin toteat, niin muillakin oman ikäisillä on ongelmansa.
    Mukavaa elokuuta sinulle!

    Kristiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kysymys. 😅 Tarkoitin tuolla oman elämän tapahtumista kirjoittelulla lähinnä sitä, että voisin kirjoitella sen sijaan esim. tapahtumista, joita tapahtuu maailmalla. Mutta sekin olisi ongelmallista, koska varmasti mulla olisi niistä maailman tapahtumistakin jokin mielipide. 🤣

      Joku tuossa aiemmin totesi, että olen liian itsekriittinen, ja se on varmasti aivan totta. Jostain syystä olen nyt kovin ankara, enkä anna itselleni lupaa jatkaa kirjoittelua (ainakaan omista asioistani), vaikka se kivaa olisikin. Olisivatkohan henkiset pyrkimykset kääntyneet itseään vastaan?

      Ihanaa, että suhtaudut elämään ja tulevaisuuteen positiivisesti! Se on kyllä välittynyt blogistasikin. ❤️ Mukavaa elokuun jatkoa myös sinulle, Kristiina!

      Poista
  12. Minulla on usein tunne, että tässäkö tää oli. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että elän elämääni paljolti iäkkäiden ihmisten joukossa ja näen, mitä ikä tuo tullessaan. Olen jotenkin hyväksynyt sen, että perässä tullaan, jotain oireita on jo nyt. Vaan kun olen vieläkin täällä, kolotuksista huolimatta, voinen kai iloita niistä hetkistä, joita päivittäin vietän. :)
    Moni asia alkaa tuntua pakonomaiselta, kivatkin. Alkuponnistuksen jälkeen pääsee taas käyntiin ja huomaa, että tämä on tosiaan kivaa ( en puhu nyt bloggaamisesta). Onneksi meillä kaikilla on mahdollisuus toimia tavalla, joka itsestä tuntuu hyvältä. Minä en ole yhtään selfie -ihminen, missään muodossa, mutta tykkään silti blogata ;D Tykkään lukea toisten blogeja, koska jokaisella on oma näkökantansa elämän pikkuisiin ja isoihin asioihin.
    Pakko kysyä, koetko olevasi enemmän tuo silmiin napittava lokki, vai tuo, joka lipeää kivetykseltä ? :) Hassu kuva.
    Kivaa jatkoa joka tapauksessa. Tee just, niin kuin parhaaksi näet. Oli kyllä kiva huomata, että nallet alkoivat seikkailla instassa ja nyt näin, että olit taas kirjoittanut jotain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo varmasti ihan toisenlaista näkökulmaa elämään, kun elää jatkuvasti iäkkäiden ihmisten kanssa. Siinä on varmasti hyvät ja huonot puolensa.

      Iän myötä asioiden aloittaminen jostain syystä vaikeutuu. 🤭 Monesti siinä ajassa, kun vatvoo sitä aloittamista, olisi tehnyt jo kyseisen asian moneen kertaan. 😅 Mutta useimmiten vaiva palkitaan, kun saa vain sen ensimmäisen askeleen otettua.

      Bloggaaminen tosiaan avartaa maailmankuvaa paremmin kuin esim. Insta, kun ihmisten ajatuksiin pääsee pidempien tekstien myötä paremmin sisälle. On kyllä ikävä bloggaamista, sekä kirjoittamista että lukemista!

      Mä olen ehdottomasti tuo veteen hyppäävä lintu (en ole ihan varma, onko se lokki vai meriharakka). 😁 Tai itse asiassa lintu taisi olla lähdössä lentoon, ja laukaisin kameran hassulla hetkellä ja näyttää kuin lintu olisi hyppäämässä veteen.

      Kivaa jatkoa sinullekin! Nallet alkoivat seikkailla Instassa, kun en halunnut somettaa itsestäni, ja jotenkin teki kumminkin mieli somettaa. Nythän he ovat jo täysverisiä someammattilaiskarhuja – aina valmiita esiintymään kameralle. 😅

      Poista
  13. (Sorppa, hätäilin kommentin kanssa, joten poistin sen!)

    Kii-tos! ♥

    Kuin olisin kirjan lukenut -ajallisesti kommentteineen, heh- ja nautin. Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä postaus. Tervetuloa takaisin! Olen sinua kaivannutkin! ♥

    En voisi lopettaa bloggailua. En kirjoittamista, enkä toisten teksteistä nauttimista. Tuntuisi, kuin hylkäisin ystävän. Monestahan on ystäviä tullutkin 12 (ja yli) vuoden blogiaikana. Blogit ovat iso osa elämääni ja koska nautin, niin 'pidän' ne. :) En selaile juurikaan muuten nettiä. FB:ia toki päivittäin, mutta muita en.

    Toivon, että ilmoittelisit itsestäsi edes joskus. Eloisaa elokuuta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minä poistin sen poistetun kommentin. 🤭

      Ihana, että löysit vielä tänne ja jaksoit lukea kaiken. Onkin tullut paljon ajatuksella kirjoitettuja ja viisaita kommentteja, joten lämmin kiitos teille kaikille. 😘

      Sinä oletkin niin ahkera bloggaaja, että olisi varmasti tosi outoa olla bloggaamatta. En muista, milloin (ja miten) löysin sinun blogiisi, mutta veikkaisin, että muutama vuosi sitten. Mun täytyy nyt yrittää ainakin lukea muiden blogeja ahkerammin, vaikken itse kirjoittelisikaan.

      Kaunista elokuun jatkoa sinulle❣️

      Poista
  14. Ymmärrän hyvin asioiden kyseenalaistamisen ja huomion, että joskus sitä vain väsyy tiettyihin asioihin tai ne tulevat muuten päätökseen.

    Olen itsekin miettinyt miten joku tulkitsee postaukseni, että onko se omakuvan pönkittämistä vai mitä ihmettä. Toisaalta olen alusta asti kirjoittanut ajatuksella, että jos tekstistä tulee kenellekään millään tavalla hymy huulille tai positiivinen fiba niin se riittää. Ei sen vuoksi, että olisin jotenkin nokkela tai hauska, vaan koska maailmassa on niin paljon uutisia ja tekstejä, joista tulee lähinnä paha olo.

    Sisäinen rauha ja levollisuus ovat todellakin kaukana ajattelevasta minästä. Pohdit onko ainutlaatuinen elämämme kirjoittamisen arvoista. Universumin keskipiste :) mainio termi ajatukselle siitä mitä saatamme kuvitella olevamme (mehän olemme pienen pieni hiukkanen tässä maailmankaikkeudessa). En kuitenkaan ole koskaan ajatellut, että olisit kirjoittanut em. ajatuksella. Olen ennemminkin ollut kirjoitustesi mukana matkalla jossain mielenkiintoisessa paikassa/tilanteessa, jonne en ehkä itse koskaan pääse. Olen lukenut tekstejä rauhassa ja ajatuksella ja iloinnut niistä.

    Mietin bloggaamisen lopettamista. Aikoina, jolloin olen kirjoittanut vähemmän, olen kaivannut samalla bloggaamisen yhteisöä, koska tajusin, että se on osa sosiaalisuuttani, jota kuitenkin tarvitsen hyvinvointiini. Kenties siksi, että tykkään olla itsekseni ja rauhassa, mutta liiallinen itsekseen olo on liikaa. En tiedä tuntuiko sinulta samanlaiselta kun kerroit alkuhuuman jälkeisestä tunteistasi.

    Mä luulen, että bloggaamisen houkutus menee ohi, jos siihen antaa tarpeeksi aikaa. Itse siirtäisin vastaavan ajankäytön johonkin muuhun sosiaaliseen toimintaan, se auttaisi ainakin itseäni, jotten tulisi aivan erakoksi ;-)

    Sitten tuosta ikä-asiasta. On varmasti turha sanoa, että 50-v on vielä nuori, et varmasti lotkauta korviasi lauseelle :) Mutta, jos eläisit 103 vuotiaaksi, niin ajattele miten nuori olet tässä vaiheessa elämää. Kuolemaan nurkan takana olisi 53 vuotta!

    Treenaat sen verran paljon ja jos terveyttä riittää, niin mittarisi voi hyvinkin näyttää yli satasta loppumetreillä. Toivon, että sun ikä fiilis haalenee ajan kanssa ja löydät sisältäsi sen tyypin, joka on levollinen ja tietää, että asiat on hyvin juuri nyt ja sisäinen Satusi on varmaan aivan toisen ikäinen kuin vuosimittarilla annettu vuosimäärä.

    Puutarhan hoito ja leipominenhan on hyvää läsnäolohommaa. Toivottavasti leivot tuollaiset muottipiparit :)

    Oikein hyvää kesän jatkoa sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei mulla ole ainakaan ikinä tullut vähäisimmässäkään määrin mieleen, että sun postaukset olisivat omakuvan pönkittämistä tai muuta vastaavaa. Minusta olet onnistunut erinomaisesti tavoitteessasi tuoda hymy lukijan huulille. Maailmassa on tosiaan niin paljon negatiivisuutta, että hyvän mielen juttuja ei voi olla koskaan liikaa.

      Universumin keskipiste ei ole minusta mitenkään kaukaa haettu termi, vaikka toki hieman liioiteltu. 😅 Niin usein ihmiset (itseni mukaan lukien) antavat ongelmilleen järjettömät mittasuhteet, vaikka meillä ja meidän asioillamme ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä tässä maailmankaikkeudessa – muuta kuin meille itsellemme. Satuimme syntymään, satumme elämään ja lopulta kuolemaan, eikä se hetkauta maailmaa suuntaan eikä toiseen. Toisaalta elämä on meille ainutlaatuinen ja ainutkertainen, ja siinä mielessä on ihan perusteltuakin pitää elämäänsä merkitykselllisenä ja tärkeänä.

      Ymmärrän hyvin, kun sanot nauttivasi blogiyhteisön sosiaalisuudesta. Samanlaisia fiiliksiä itsellänikin on. Mutta asiassa on mulle myös toinen puoli, sillä koen, että bloggaajana olen jatkuvasti ”arvioitavana”, ja joudun jatkuvasti painiskelemaan hyväksytyksi/hylätyksi tulemisen kanssa: hyväksytäänkö minut tällaisena kuin olen ja pidetäänkö minusta. Periaatteessahan näillä asioilla ei pitäisi olla väliä, vaan ihmisen pitäisi olla juuri sellainen kuin on piittaamatta muiden mielipiteistä, mutta mulla nämä fiilikset juontuvat varmasti lapsuuden ja nuoruuden traumoista ja ulkopuolelle jäämisen tunteista. Tämän takia bloggaaminen on mulle joskus myös tosi raskasta, ja on ollut ihanaa, kun on saanut olla vapaa näistä ajatuksista.

      Ikä ja vanhuuden määritelmä riippuvat tosiaan näkökulmasta. Ärsyttävintä on se, että ei voi tietää elävänsä satavuotiaaksi, vaan voi kuolla vaikka huomenna. Jokainen päivä pitäisi elää kuin se olisi viimeinen, eikä aina jaksaisi. 😅

      Mäkin toivon, että nämä fiilikset menevät ohi, ja ikä alkaa tuntui vain numerolta. Ällöttävä sanonta, mutta sopii tähän. Sitä en tiedä, miten tämmöinen ihme tapahtuisi, mutta ehkä aika auttaa tähänkin.

      Ihanaa kesän jatkoa myös sinulle! ❤️

      P.S. Inhoan sekä puutarhan hoitoa että leipomista, mutta tuollaisten pipareiden leipominen (ja varsinkin niiden koristelu) motivoisi kyllä. 🤪

      Poista
    2. Mä tulin vielä sanomaan, että tulin tosi iloiseksi kun näin, että olit postannut jotain (ihan otsikosta huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi ;-). Ilman painostusaikeita totean vielä, että jään odottelemaan josko vielä kuitenkin kirjoittelisit ja silleen. Ottaisit kuvia niistä pikkuleivistä, hehee . Olis aivan ihanaa ❤️

      Poista
    3. Onpas ihana kuulla, että postauksen näkeminen ilahdutti. 🤗 Olen miettinyt keinoa, jolla voisin blogata, ilman että tuntisin tunkevani tuutin täydeltä sitä minä-minää, mutta en ole vielä keksinyt. Mutta ehkä asia selviää lähitulevaisuudessa tavalla tai toisella.

      Pus! 😘

      Poista
  15. You’re back!! Ihanaa! Ensinnäkin onnea synttäreiden johdosta, toiseksi haluan heti sanoa, että blogistasi ei minulle ainakaan koskaan tullut kuvaa että olisit itsekeskeinen. Sitä oli aina kiva lukea ja tapasi kirjoittaa oli mukava ja niin elämänmakuinen.
    Ymmärrän fiiliksesi tosi hyvin mutta pakko kysäistä, saataisko näihin mietteisiin olla osasyy vaihdevuodet? Itsellä ainakin samanlaista fiilistä juuri siksi.
    Jokatapauksessa mukavaa että palasit ja kirjoitit. Mia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mia! Onnitteluista ja siitä, että olet edelleen mukana. ❤️

      Minua ei ehkä mietitytäkään se, millaisen kuvan muut ovat postauksistani minusta saaneet (eli siis tuntuvatko juttuni muiden mielestä itsekeskeisiltä) vaan millaisilta kirjoitukseni omiin silmiini näyttävät. Tuntuu epämiellyttävältä tuoda itseäni jatkuvasti esille, mikä on vähän hassu ajatus, kun kyse on kuitenkin minun blogistani, ja luonnollisinta on tietysti kertoa blogissa omasta elämästään. Kyllä on vaikeaa. 😅

      Luulen, että mulla on kyse ennemminkin tuon henkisyyden etsinnän aiheuttamasta ristiriidasta kuin vaihdevuosista, vaikka toki voi olla kyse niistäkin. Ehkä tämä on jonkinlainen välivaihe, kun vanha elämäntapa ei enää miellytä eikä uusi ole vielä täysin löytynyt.

      Ikävä kuulla, että sinulla on samantyylisiä fiiliksiä. Toivottavasti aika auttaa ja tunnelin päässä alkaa näkyä valoa. 🤗

      Kivaa viikon jatkoa!

      Poista
  16. Hei. Olipa kiva lukea blogiasi. Minulle itselle ei ole tullut mitään ikäkriisejä. Ajatuksena että elän juuri sillä hetkellä parasta aikaa elämässäni, olen minkä ikäinen tahansa. Tämä ehkä johtuu siitä että elämässä on aikalailla kaikki tasapainossa. Toki nyt joudun liikaa työstämään vanhempani kuolemaan ja siitä johtuvia pakollisa tekemisä ( perunkirjoitus ym...)
    Minä en kirjoita blogia mutta päivitän paljon sekä facea että Instagramia. Ne ovat minulle julkinen kuvallinen päiväkirja. Jälkikäteen pystyn palaamaan tapahtumiin ja ihmisiin.
    Juuri etsimme minun face päivityksistäni, milloin olimmekaan yhdessä maassa reissulla. Kuvat löytyivät ja matkapäiväkirja. Siinä sitten perheen kanssa muisteltiiin ko ajankohtaa.
    Samoin mietin sinua, blogi on sinulle päiväkirja. Toki se on julkinen päiväkirja. Ei kaikessa elämäsässä tarvitse olla järkeä. Ihminen saa käytää aikaansa ns turhanpäiväisyyksiin ( ja mikä on turhanpäiväistä, kuka senkin määrittelee?).
    Itselle tyytymättömyyttä on välillä herättänyt oma persoona työssäni. Olen helvetin hyvä siinä mitä teen mutta en sovellu ko yleisiin kuvaan ko asiantuntijana. Onneksi tähän sain yhdessä koulutuksessa palautetta. Jos teen työtäni omalla persoonallani ja olen hyvä, mitä väliä vaikka en sovi muiden silmissä oletettuun viitekehykseen.
    Onneksi meidän kulttuurissa ihminen saa muuttua, ei ole valmiiksi annettua mallia ( kuten esim Aasian maissa).
    Itselle oli tärkeää jossain vaiheessa treenata paljon ja älykello kirjasi kaikki ylös. Tuli paha mieli jos treeni jäi väliin ym. Tänä keväänä luovuin älykellosta enkä kirjaa mitään treenäjä mihinkään. Tiedän että liikun liian vähän mutta tällä hetkellä mieleni kaipaa muuta kun treeniä. Kyllä se treeni into löytyy kun on sen aika. Tai sitten ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että sinulla on elämä tasapainossa! 😊 Noinhan se ihannetapauksessa menisikin, että ihminen kokisi elävänsä elämänsä parasta aikaa, oli ikä mikä tahansa. Valitettavasti ihmisimieli rupeaa välillä kehittelemään omia tarinoitaan, eikä elämä tunnu aina olevan omassa hallinnassa.

      Some on siitä hyvä, että jokainen voi löytää sieltä itselleen sopivan paikan, oli se sitten Face, Insta, blogi tai jokin muu. Monet kokevat kuvallisen ilmaisun itselleen sopivammaksi, jolloin Insta on ehkä sopivin paikka, ja jotkut toiset taas tykkäävät ilmaista itseään enemmän sanallisesti. Mutta joka tapauksessa on kiva, että on jokin paikka, jonne voi jättää muistoja elämän varrelta ja joihin voi palata myöhemmin. Itse kirjoitan ihan perinteistä päiväkirjaakin, mutta sinne ei saa kuvia, ja tapahtumiakin on hankala hakea jälkeenpäin, ellei halua plarata koko kirjaa läpi. 😅

      Turhanpäiväisyys on kiinnostava käsite. Toisaalta tuntuu, että elämässä pitäisi olla koko ajan tehokas ja tuottoisa, ja jokainen hetki pitäisi käyttää hyväkseen jotain asiaa edistääkseen. Toisaalta taas ihminen tarvitsee joutohetkiä, jopa tylsistymistä, ja puuhia, jotka eivät tuota minkäänlaista muuta tulosta kuin mielihyvää. Itselleni nuo palapelit olivat pitkään kynnyskysymys, ja tuntui, että en voi käyttää aikaani johonkin niin jonninjoutavaan. Lopulta päätin, että minähän saan kasata just niin monta palapeliä kuin haluan, jos kerran tykkään siitä. 🤭

      Hyvä pointti tuo, että kulttuuritaustamme vaikuttaa tosi paljon siihen, millaista elämämme on ja varsinkin millaista sen tulisi normien mukaan olla. Meillä suomalaisilla on kuitenkin ihanan paljon vapautta, ja voimme vaikka opiskella uuteen ammattiin tämänkin ikäisenä, mikä olisi jossain toisessa maassa ihan ennenkuulumatonta.

      Jokainen liikkuu omien tuntemustensa mukaan, ja älykello on hyvä renki mutta huono isäntä. Mulle liikkuminen on elämäntapa, ja rakastan treenaamista yli kaiken, enkä luovu siitä, ellei ole terveydellisistä syistä pakko. Toisaalta ei ole hyvä pitää jotain asiaa näin tärkeänä, koska kaikesta voi aina joutua luopumaan, mutta en suostu miettimään sitä nyt.

      Poista
  17. Hei, ihanaa, että olet tullut takaisin!
    Minä en ole kokenut sinua millään tavoin itsekeskeisenä. Päinvastoin. Kirjoitat jotenkin mukaansatempaavasti ihan tavallisista asioista, ja itse havahdun miettimään asioita uudestaan. Monesti jokin pieni virke saa minutkin pohtimaan jotain ja siinä jo on perustelu kirjoittaa: saada toiset ajattelemaan.

    Viidenkympin alakulo, tuttua. Missähän se naisten viidenkympin villitys on?? Jos joku löytää, tännekin päin saa nakella vinkkiä. Nimittäin en tähän mennessä ole tavannut yhtäkään, joka kertoisi, että oli siistiä täyttää 50 kun alkoi "uusi elämä" tai jotain vastaavaa. Varsin moni tuttu on kipuillut asian kanssa, vaika ei me kyllä vielä olla kuolemassa... (vaikka mistäs sitä tietää)
    Hautajaismusiikit on kyllä hyvä pistää järjestykseen. Omalta osaltani olen tehnyt kirjallisen ohjelman jo valmiiksi (ammatin tuoma ongelma, luulen...) ja takuulla osa jengistä tulee kauhistumaan valintoja. Mutta mitäs siitä. Siinä vaiheessa hihittelen joko pilven päällä tai en tiedä asiasta mitään. Molempi parempi.

    En pidä bloggaamista ehkä ihan somen veroisena kaatopaikkana. Some kaikkine lieveilmiöineen pännii itseänikin, ja koska jotkut tietyt harrastejutut ilmoitellaan vain siellä, koen välttämättömänä roikkua edes kynsillä vähän kiinni. Mutta edelleen näissä kalkkisten someissa (kuten fb ja insta) tuntuu olevan vanha mentaliteetti, että "typistä sanottavasi tiettyyn merkkimäärään" joten blogissa arvostan rehellistä kirjoittamista perusteluineen ja pohtimisineen.

    Hei, ihanaa syksyä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa, Vivi, ja kiva että löysit tänne tauon jälkeenkin! 🤗

      Ihana kuulla, että kirjoitustyylini ei ole tuntunut sinusta itsekeskeiseltä, vaikka itse koenkin niin. Tuntuu niin väärältä jauhaa koko ajan omista asioistani, kun maailmassa olisi niin paljon muutakin, mistä voisi kirjoitella. Toisaalta tajuan, että ajattelutapani on hieman erikoinen, koska tämänhän on minun blogini, ja tavallisesti blogeissa kerrotaan omista kokemuksista ja ajatuksista. Enkä todellakaan ajattele muiden blogeista samalla lailla, vaan luen muiden juttuja heidän elämästään ilolla. Jostain syystä ”oman navan ympärillä pyöriminen” on nyt kuitenkin itseltäni kiellettyä.

      Hahaa, mäkin ottaisin mieluusti jonkin viidenkympin villityksen, vaan eipä ole näkynyt semmoista näilläkään nurkilla. Esim. moottoripyörän osto tai ukon vaihtaminen nuorempaan tuntuisivat aika utopistisilta ajatuksilta. 😂 Ehkä meillä naisilla vaihdevuodet ja hormonimuutokset vaikuttavat vahvasti asiaan, vaikka kai miehilläkin jonkinlaiset vaihdevuodet on.

      Hieman hihitytti tuo, että sinulla on jo hautajaisohjelma valmiina. 🤭 Mutta hyvähän se on tehdä hautajaisista jo elämänsä aikana itsensä näköiset, että jälkeenjääneillä on vähemmän mietittävää surunsa keskellä ja että bileissä soi varmasti oikeat biisit. 😅

      On totta, että blogeissa ja muissa somekanavissa on suuria eroja. On kyllä ihanaa, että meillä on vielä tämmöinen blogimaailma, jossa sanomisten pituutta tai kuvien määrää ei ole rajoitettu mitenkään!

      Ihanaa syksyä sinullekin!

      Poista
  18. Kävin sitten pöljänä kirjoittamassa vastausta tähän sinne juhannusposteukseen! En tajua miten onnistuin. Mutta siellä se nyt kuitenkin on. Eli pohdittu on. Vakavasti.
    Sinulle ❤️ elokuuta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se seuraava postaus oli niin lyhyt, että ei ole ihmekään, jos päädyit sen kommenttikenttään. Ajattelin kopsata kommenttisi tähän, niin tulee oikeaan paikkaan tämän ketjun jatkoksi.

      Thilda kommentoi:
      "Ryhdyin oikein itsekin vakavasti pohtimaan tätä aihetta. Lopulta tulin siihen tulokseen, että bloggailu ei ole kovin vaarallista itsekeskeisyyttä. Tai ainakin himo kirjoittaa blogia, antaa enemmän, kuin lopettaminen kokonaan. Ymmärrän kyllä sun pohdinnat ja meditoinnin kautta voisin itsekin ajatella toisin. Olen kuitenkin hirveästi tykännyt blogistasi, oletpa sitten kirjoittanut Intiasta tai Suomesta. Jos päätät hiipua pois blogimaailmasta, toivotan sulle ihanaa jatkoa! Jos käyt joskus, seuraan kirjoituksiasi. ❤️"

      Ja mie vastaan:
      Itsekeskeisyyttä on tosiaan monenlaista, ja onneksi bloggaamisen itsekeskeisyys on sieltä harmittomimmasta päästä. Itse koen asian kuitenkin nyt vaikeana, kun tuntuu, että postauksillani pitäisi (muka) olla jokin syvempi merkitys ja että jonninjoutuva oman elämän pyörittely on turhaa ja noloa. Toisaalta tekeväthän buddhalaiset munkitkin Youtube-videoita, mutta heillä onkin videoillaan jokin tarkoitusperä, lähinnä kai auttaa muita. Tunnen syyllisyyttä siitä, että mulla ei ole ollut postauksissani mitään ylevämpiä tarkoitusperiä, vaan olen kirjoittanut vain kirjoittamisen ilosta. Enkä nyt tietysti oletakaan, että meikäläisen pitäisi elää kuin munkki, kun kumminkin elän normaalia elämää suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta siitä huolimatta omilla asioilla mässäily tuntuu väärältä.

      Hyvä pointti tuo, että kannattaa miettiä, kumpi antaa enemmän, bloggaaminen vai sen lopettaminen. Vielä tällä hetkellä en osaisi antaa vastausta tuohon, mutta ehkä se selviää tässä lähiaikoina.

      Kiitos sinulle, ihana, mukanaolostasi! ❤️ Ja kivaa elokuun jatkoa myös! 😘

      Poista
    2. Ihanaa, kiitos kun kopsit kommentin tähän!! Mun pitää viä lisätä, että entäs kun sun kirjoitukset on antaneet erittäin monelle ihmiselle iloa (myös mulle syöpäkamppailuissani!) niin eikös se ole paras tarkoitus? 😉😘

      Poista
    3. Nytpä en tiedäkään, mitä tähän sanoisi. 🤭 Muuta kuin että sehän on aivan ihana asia, jos näin on. ❤️ 🤗

      Poista
  19. Paljon onnea 50-vuotiaalle!

    Voin jo pidemmällä 3 vuoden kokemuksella kertoa, että elämää on 50 jälkeenkin. Melkein meinasin ottaa ikäkriisin, mutta en sitten ehtinytkään.

    Minulla 50v laukaisia ihan toisenlaisen fiiliksen. Elämä on rajallinen ja minulla on riesana nämä pitkäaikaissairaudetkin ja siksi olen todennut, että tässähän tulee ihan kiire elää. Olisi niin paljon kaikenlaista, jota haluaisin vielä nähdä, kokea ja tehdä. Sitten on vielä perhekin tässä ympärillä. Pitää ihan kääriä hihat ja alkaa ahmimaan elämää. Kaksin käsin. Tosin tässä iässä pitää ahmia lepoakin :)

    Minä en ole ajatellut blogia siten, että se olisi pelkästään itsekeskeistä. Olen ajatellut sitä mediana tallettaa muistoja omasta elämästä ja tarvittaessa saada vertaistukea. On hauskaa aina välillä palailla vuosien takaisiin tapahtumiin ja fiiliksiin. En ole lähtenyt siihen, että tekisin jotain sen takia, että saisin blogimateriaalia. Kuvattua tulisi varmasti vähemmän ilman blogia. Se voisi olla jopa hyvä asia.

    Minusta olisi ihanaa jos tekisit come backin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Rva Kepponen! Enpä olisi uskonut, että yhdet synttärit saavat aikaan tämmöisen tunnemyrskyn. 🙈

      Voisitko laittaa mulle tulemaan tuota toisenlaista fiilistä? 😅 Mäkin ottaisin paljon mieluummin tuollaisen tunteen, että elämä on elettävä just nyt ja että elämässä on niin paljon mahdollisuuksia kaikkeen kivaan. Järjellä ajatellen tietysti ymmärrän tuon, mutta järki on nyt lähtenyt lomille, ja tunteet ottivat vallan.

      Blogin tarjoama vertaistuki on hieno asia. Lukijat voivat myös tuoda asioihin ihan uusia näkökulmia, kun itse on jämähtänyt ajattelemaan asioita pelkästään omasta näkövinkkelistään. Onhan tämäkin kommenttiketju ihan huikea todiste siitä, miten upeita ajatuksia ihmisillä on. Vetää kyllä nöyräksi, että ihmiset käyttävät näin paljon arvokasta aikaansa blogiini.

      Muistojen tallentaminen blogiin on myös tosi tärkeää. Olen huomannut sen varsinkin tänä vuonna, kun en ole sitä tehnyt. Tuntuu, että matkatkin on tehty jotenkin vajaasti, kun en ole kirjoitellut niistä jälkeenpäin. Jotenkin asioiden pohtiminen ja pohdintojen kirjoittaminen tekee kokemuksen valmiiksi. Kuulostaa hieman omituiselta, mutta ehkä sait ajatuksesta kiinni. 😅

      Katsellaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan...

      Poista
    2. Me voitais laittaa energiat jakoon. Minä laitan täältä tulemaan sinulle fiilistä "pakko kahmia elämää" ja laita sinä sitä urheiluinnosta minulle päin :)

      Poista
    3. Sehän sopii vallan mainiosti! Täältä lähti annos urheiluintoa tulemaan! 😁

      Poista
  20. Jo vain oli ajatuksia herättävä postaus - kaikkine kommentteineenkin, johan näistäkin pienen kirjan saisi. Koottu teos.
    Allekirjoitan monen muun tavoin, että sinulla on taito kirjoittaa; kirjoittaa niin, että se naulitsee lukemaan - antaa enemmän ja aidommin kuin ajankohtaiset artikkelit, mielipidepalstat ja somekeskustelujen ala-arvoisuutta ei kannattaisi enää mainitakaan...
    Postauksesi ovat kaikkea muuta kuin itsekeskeisyyttä ja omaa napaa... vaikka se oma napa ja oma nuppihan ovat juuri ne lähtökohdat joiden kautta ammennamme elämää, koemme sen juuri niinkuin koemme. Toisten napa tykkää toisenlaisista asioista kuin toisten. Onneksi - sillä elo olisi aikamoisen tylsää jos luettavana olisi postauksia, artikkeleja ja kirjoja vain ja ainostaan omista mielenkiinnonkohteista - ei koskaan voisi kokea mitään uutta, yllättävää ja saada omille ajatukseellenkin uutta perspektiiviä. Napaansa kannattaa pyörittää niin paljon kuin mahdollista omien mielenkiinnonkohteiden ympärillä - kun on itse innostunut, niin se saa aikaan innostunutta tekstiä. Sinä innostit tällä pohtivalla tekstillä; ei riittänyt edes kertalukaisu, vaan ensin ahmien ja sitten ajatuksella.
    Itsekeskeinen impesilli ihan omine mielenkiinnonkohteineni minä olen blogissani. Itseä ja omaa (mahdollista) muistinmenetystä ajatellen eniten kirjoitan blogia - päiväkirjatyyppisesti. Naputtelen sitten seikkailuista, arjen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, niin itsekin saan viiveellä niistä näkyviin enemmän. Aivan kuin teksti kokoaisi jotain sellaisia irtonaisiakin juttua, joita h-hetkellä arjessa ei ennätä ja pysty aistimaan...
    Muistot ja aikaviive tuo jotain lisää... ja jättää poiskin... ilmeisesti sellaista, mikä ei ole oleellista edes muistaa, kun sen hetken päästä (kirjoittaessaan) on jo itsekin unohtanut!! Olen verrannut joskus blogia opiskelujen muistiinpanoihin... luennoilla sitä kirjaa ylös asioita oman ymmärryksen, kuulon ja aiempien kokemusten tuomalla vastaanottavaisuudella....
    Kirjoitettu jää itselle mieleen paremmin... kai se on sitä useammalla aistilla koettua.
    Sinun "navan ympärillä" tapahtuvat asiat ovat todella kiinnostaneet - matkat, valokuvat, ajatuksesi, pohdintasi - ja huikea taito kirjoittaa pilke silmäkulmassa vaikeistakin asioista - oikeasti mieleen vaikuttavista asioista!!
    Kuten tämäkin postaus!! Siis 100% elämää...
    Ei kiitos niitä ajankohtaisia - niitä löytyisi kyllä tuutin täydeltä niin monesta paikkaa - että niihin pidän piiiiiiiitkää matkaa, suljen radion, telkun ja lehtiä en ole avannut aikoihin. Samaa Pas.....an jauhantaa, valmistautumista aina kaikkein pahimpaan... miksei joskus hyvimpään.... aivan kun kaikki hyvä pitäisi sulkea pois ja olla huolissaan, pahoittaa mieltään ja olla taas varmuudeksi huolissaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaan nyt minäkin vastaukseni eri kommentteihin, niin tulee oikeat asiat oikeaan paikkaan. 😊

      Mutta siis: ihanaa repolaismaista ajatusten virtaa! 🤗 Kommenttisi herätti tosi paljon ajatuksia ja avasi todellakin niitä kuuluisia uusia näkökulmia! Sydämelliset kiitokset, että jaksoit ja viitsit kirjoittaa näin monitahoisen kommentin. 😘

      Ensinnäkin tajusin, että siitä itsekeskeisyydestä ja oman navan ympärillä pyörimisestä voi aiheutua jotain hyvääkin. Siitähän se innostus tosiaan kumpuaa, kun kokee jonkin asian itselleen tärkeäksi tai läheiseksi. Jos esimerkiksi yrittäisin kirjoittaa vaikkapa politiikasta, kirjoituksesta jäisi puuttumaan sielu (eli kai se itsekeskeinen minä 🤪), kun en tunne politiikkaan kohtaan mitään intohimoja, eikä se edes kiinnosta yhtään. Ei itseään voi pakottaa kirjoittamaan sellaisesta aiheesta, joka ei innosta, vaikka kokisikin, että se olisi jollakin mittapuulla ”oikein”.

      Ja tuo on ihan totta, että kirjoittaminen jäsentää elämääkin, kun joutuu sanoittamaan kokemuksiaan. Muuten kokemukset menevät vain kuin vesi sen kuuluisan hanhen selästä, ja tulee se sellainen kertakäyttöisyyden tunne, jota kirjoituksessani kuvasin. Kirjoitettu jää paremmin mieleen, ja asioita myös tarkastelee eri tavoin, jos on aikomus kirjoittaa niistä.

      Olen kokenut (esim. matkoilla) syyllisyyttä siitä, että olen miettinyt jostakin kokemuksesta, miten voisin kirjoittaa siitä, kun semmoiset pohdinnat ovat tavallaan läsnäolosta pois. Mutta toisaalta se voi tuoda kokemukseen ihan uudenlaisen ulottuvuuden – ja paremman muistijäljen – jos yrittää sanallistaa kokemustaan. Voi jopa olla, että sen sijaan, että sanallistamisyritykset veisivät läsnäolosta jotain pois, ne tuovatkin siihen jotain lisää, kun ei vain ole, vaan myös ajattelee olevansa. Toki tällainen läsnäolo on erilaista kuin esim. meditoinnissa tavoiteltu läsnäolotila, mutta ehkä tämmöisellekin läsnäolon tavalle on paikkansa.

      Myös minä olen todella kyllästynyt kaikenlaiseen pelotteluun sillä, mitä tulevaisuudessa voi mahdollisesti tapahtua. Tuntuu, että yksinkertaisimmistakin asioista pitää saada mahdollisimman näyttävät otsikot, lähtien jo ihan säätiloista. Milloin iskee lumikaaos ja milloin tulevat tappahelteet. Maailma on kyllä mennyt kummalliseksi, ja sitä suuremmalla syyllä ihmisten pitäisi ryhtyä vastaiskuun ja etsiä omasta elämästään rauhoittavia ja maadoittavia elementtejä. Eikä kukaan tosiaan kiellä lopettamasta uutisten ja muiden ajankohtaisasioiden seuraamista kokonaan.

      ... jatkuu... 🤭

      Poista
  21. heh.... eipä ole ennen käynyt näin... piti katkaista kommentti - kun tuli teksti, että kommentti on liian pitkä.... eli tässä loput:

    Ikäasiasta lienee paras olla hiljaa - mittariin tuli 6ja nolla... ja koen, että vihdoin.... tiedän kyllä mistä johtuu tämä ikuinen "liian nuoreksi" itsensä kokeminen. Minut laitettiin kouluun 6veenä, en päässyt ripille luokkakavereitteni kanssa (meninkin sitten ihan eripaikkakunnalle leirille) en saanut ajokorttia kun muut... mutta jotenkin oudosti pääsin kyllä ravintolaan kun muut, hmmm.... vakkaripaikassa henkilökunnan suut oikeasti loksahti, kun juhlittiin mun 18veetä, hih... Ja taas koen olevani liian nuori... eläkkeeseen on ikuisuus... Ukkokulta olisi päässyt jo vuosi sitten.... kansaneläkettäkin saisi... Ikä on kyllä ihmeellinen asia... ei kai siihen ole koskaan tyytyväinen-hyväksyttävä kai sekin!!
    Kiitos jokatapauksessa upeasta kirjoituksesta - jatkan yhä kurkkimista, josko täällä jotain olisi - sillä aina lukukokemus on saanut aikaan ajattelemisen aihetta.... se on mielettömän hyvä asia!! Ja ellet halua documentoida julkisesti muille, niin se kuuluisa pöytälaatikko varmaan tallentaa mielellään ajatuksiasi/muistojasi... Voiko kirjoittamista verrata millään muotoa edes jonkinmoiseksi meditaatioksi... asioiden ja tapahtumien jäsentäminen, vai onko se ihan väärin ajateltu? Halas elokuuhun, taivaalla on aivan kädenmuotoinen pilvi - se heiluttelee sinulle terveiset Repolaiselta, joka pyörii kyllä niin oman navan ympärillä, mutta kun ei oikein toisten navoista niin paljon tiedä, että voisi niistä kirjoitella. Niitä kyllä lukee mielellään!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä olet kyllä hyvä esimerkki ihmisestä, joka elää täysillä ja tekee niitä asioita, joista nauttii, oli ikä mikä tahansa. Ikäänsä ei tosiaan kannata tuijotella liikaa, vaan pitää vain antaa mennä ja elää sillä tavalla, joka tuntuu itsestä parhaalta. Eikä se ainakaan yhtään nuorenna, jos jää murehtimaan ikäänsä. 😅

      Kyllä kirjoittamista voi hyvin ajatella meditaationa, vaikkei se ihan perinteistä meditaatiota olekaan. Kirjoittaminenhan on parhaimmillaan täydellistä läsnäoloa! Se on varmasti yksi syy, miksi olen nauttinut niin kovasti blogin kirjoittamisesta. Kun keskittyy vain käsillä olevaan aiheeseen, kaikenlainen turha päänsisäinen märinä lakkaa hetkeksi ja mieli on hetken aikaa tyyni.

      Kiitos vielä kerran, että annoit ajattelemisen aihetta! Pitää tässä vähän tarkistella omia käsityksiään ja laittaa ajatuksia uuteen järjestykseen. 🤭 On tämä kyllä huikeaa, että blogin avulla voi saada yhteyden näin hienoihin ihmisiin kuin sinä ja muut lukijani. ❤️

      Poista
  22. Kiitos siitä, että jaoit ajatuksiasi taas, ja taas tärkeästä aiheesta. Minäkin olen pohtinut julkaisemisen merkityksellisyyttä. Kirjoitan runoja ja mietin kannattaisiko niitä laittaa jakoon. Tämä teksti toi uusia näkökulmia minullekin, kun huomasin mielessäni argumentoivani kanssasi julkaisemisen puolesta (enkä suinkaan sitä vastaan!). Jos olen sinun tekstiesi suhteen sitä mieltä, niin miksen olisi myös omieni?

    Vaikka kirjoittaminen on lähtökohtaisesti itsekeskeistä siinä mielessä, että parhaat tekstit kirjoitetaan aiheista joista jotain tiedetään, on tekstin julkaiseminen loppujen lopuksi parhaimmillaan epäitsekäs teko, jossa antaa jotain omasta itsestään muille. Kirjailija ja kirjoituksen opettaja Taija Tuominen sanoi minulle kerran kirjoituskurssilla, kun kyseenalaistin julkaisemisen merkityksellisyyden, että oman tekstin julkaiseminen on lahja muille. Eikö olekin kannustava ajatus!

    "Hedelmästä puu tunnetaan" -periaatteella ajattelen myös, että tähän kirjoitukseesi saamasi kommentit ovat osa tilanteestasi ulospääsyä. Olet tuottanut paljon iloa ja inspiraatiota teksteilläsi! Minullekin. Ilmeisesti kirjoittaminen tuottaa hyvää hedelmää myös omassa elämässäsi: kannustaa mukaviin aktiviteetteihin, auttaa huomaamaan hauskat yksityiskohdat ympäristössä, luo yhteyksiä ihmisiin ympäri maailmaa jne.

    Kyseenalaistaminen on ainakin omalla kohdallani oikein hyvä palvelija, mutta huono isäntä. Itsekriittisyys samoin. On hyvä kyseenalaistaa naistenlehtien hömppä, mutta on myös hauskaa itse joskus hömpötellä. On hyvä katsella kriittisesti omia motiivejaan tekemisiinsä, mutta on myös hyvä olla koko ajan ajattelematta kriittisesti motiivejaan.

    Olen blogisi hiljainen, mutta pitkäaikainen lukija ja kun ensimmäisen kerran ilmoitit lopettavasi blogin, yllätyin omasta reaktiostani. Tuntui kuin olisin menettänyt ystävän ja aloin itkemään. Olet osannut aidoilla ja elämänläheisillä teksteilläsi luoda yhteyden ja samaistuttavuuden, mikä on harvinaista. Arvostan myös sitä, että sivuillasi ei ole edelleenkään mainoksia.

    Yhdyn kommentoijaan, joka ehdotti, että kokoaisit teksteistäsi kirjan. Toimisi varmasti myös äänikirjana.

    Oikein hyvää viikonloppua sinulle!

    Terveisin, Hanna







    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli niin aseistariisuva ja ajatuksia herättävä kommentti, että piti istua pitkään hiljaa ja sulatella lukemaani. Sanasi osuivat suoraan sydämeen. ❤️

      Totta kai julkaiset runojasi! Olen varma, että niistä on iloa monelle ihmiselle! Runous on ihan oma taiteenlajinsa ja itse asiassa runojen lukemisessakin on minusta jotain meditatiivista. Minulla oli tapana lukea (ja myös kirjoittaa!) nuorempana runoja, ja nyt havahduin ihmettelemään, milloin runojen lukeminen jäi ja miksi. Kirjoittamisen tiedän kyllä, mihin se loppui: liikaan itsekriittisyyteen. 😅

      En ole koskaan aiemmin osannut ajatella noin, että tekstin julkaiseminen voisi olla epäitsekäs teko tai lahja muille. Mutta sitähän se varmasti on, jos joku saa tekstistä jotain iloa, hyötyä tai jotakin muuta positiivista. Olin jumittunut ajattelemaan asiaa vain omasta näkökulmastani (tyyliin "höpisen nettiin omista asioistani ja pakotan tänne eksyvät ihmiset lukemaan niistä" 🤪), joten ”vastapuolen” näkökulma asiaan oli enemmän kuin tervetullut. Ja niinhän se on, että itseänikin kiinnostavat lukijana eniten juuri ne henkilökohtaiset kokemukset, ihmisten ajatukset ja tunteet; eivät kylmät faktat.

      Tuokin on totta, että kirjoittaminen ei ole mikään yksisuuntainen katu, vaan kirjoittaminen antaa yhtä lailla kuin ottaakin. Itse taidan olla muutenkin sellainen ihminen, jolle asioiden sanoittaminen on tärkeää, joten kirjoittaminen ja se, että saa pukea asioita sanoiksi, kannustaa myös tekemään asioita. Eikä siinäkään ole loppujen lopuksi mitään pahaa, vaikka ensin niin ajattelinkin.

      Liika kyseenalaistaminen tekee ainakin minut kyyniseksi, ja elämästä katoaa spontaanius ja aito elämänilo. Joskus pitää antaa vain mennä eikä painaa jo valmiiksi jarrua. Oleellisinta olisi kai oppia erottamaan, milloin on tarpeen olla itsekriittinen ja/tai kyseenalaistaa ja milloin ei. Se on vaan joskus hemmetin vaikeaa...

      Iloitsen suuresti, jos sait tästä postauksesta ja kommenteista uusia näkökulmia omaan elämääsi! Minulle nämä kommentit ovat olleet aivan uskomattoman iso apu, kun olen miettinyt suhdettani bloggaamiseen, ja myös itsekeskeisyyden käsite on pitänyt ottaa uudelleen tarkastelun alle. 🤭

      Lämmin kiitos ihanasta kommentistasi ja mukavaa ja rentouttavaa viikonlopun jatkoa sinulle! 😘 🤗

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3