Kolmijalkainen peura

Matkani toinen päivä alkoi jännittävissä tunnelmissa, sillä terassini oli vallattu! 

Paikallista nuorisoa istuskeli terassilla tekemässä ilmeisesti jotain koulutehtävää.

Olen tässä mietiskellyt sitä, miksi nykyajan nuorten pitää kulkea koko ajan huppu päässä. Tosin kuljeskelenhan minä itsekin (melkein) aina lippis päässä, joten ei ehkä pitäisi ihmetellä.😆

Taas mennään!

Päivän ohjelmassa oli kaksi patikkakierrosta, jotka suuntautuivat Lauhanvuoren kansallispuistoon. Ensimmäisenä oli vuorossa kahdeksan kilometrin mittainen Terassikierros. 

Nimi kuulosti hieman huvittavalta (Tälli-pubista terassikierrokselle...), mutta reitin nimi tulee siitä, että sillä kuljetaan jääkauden jälkeisiä rantavalleja eli terasseja. Tuo kahdeksan kilometrin reittipituus ei pitänyt ainakaan oman kelloni mukaan paikkaansa, sillä kelloni näytti kierroksen jälkeen minun kulkeneen 9,3 kilometriä. Poikkesin tosin yhdessä puuceessä ja näkötornissa, mutta niistä ei tullut kuin ehkä parisataa metriä lisämatkaa. 

Terassikierroksen reitti kulkee pääasiassa mäntymetsässä, ja matkalla on paljon opastauluja, jotka kertovat alueen historiasta. En kuitenkaan jaksanut lukea tauluja, enkä jaksa kirjoittaa tähän mitään syventäviä sepustuksiakaan, vaikka otin tauluista kyllä urhoollisesti kuvat, joten googlettakaa, jos kiinnostaa. 😆

Terassikierros oli minusta vähän tylsä ja ylipitkä suhteessa reitin vaihtelevuuteen, ja reitin loppupuolella kerkesin vilkuilemaan karttaa moneen otteeseen, että milloin tämä piina loppuu. Reitin kiinnostavimmat kohteet olivat minusta Lauhanvuoren näkötorni ja Spitaalijärvi (on siinä järvellä nimi!). 

Näkötornin länsipuolen horisontissa näkyi tuulimyllyjä, jotka tuntuvat olevan muutenkin tavallisia näillä seuduilla. Tornin opastaulun mukaan tornista näkyy hyvällä säällä 50 kilometrin päähän merelle asti, joten kai nuo tuulimyllyt sitten olivat rannikon tuulimyllyjä..

Spitaalijärven vedellä uskotaan olevan parantavia vaikutuksia (sitä on viety aikanaan Venäjän ruhtinoillekin!), ja koska uskon mielelläni kaikkeen humpuukiin, piti käydä kierroksen päätteeksi täyttämässä pullo järven vedellä. 

Spitaalijärven vettä.

Vesi oli sen verran ruskeaa, että en meinaa ainakaan juoda sitä. Ehkä tulen hyödyntämään vettä jollakin muulla tavalla, joka on vielä itsellenikin arvoitus. 

Terassikierroskaan ei ollut ylikansoitettu, sillä näin matkani aikana neljä ihmistä. Alkumatkasta tapasin kaksi miestä, jotka istuivat polun vieressä käärimässä sätkiä. Toinen mies tervehti minua iloisesti ja pahoitteli, kun heidän mukanaan ollut musta labradorinnoutaja haukkui minulle, kun "hän kuvittelee omistavansa koko metsän". Toiset kaksi ihmistä tapasin, kun ohitin reitin loppupuolella äidin ja tyttären – tai näin ainakin oletin.

Terassikierros oli herättänyt ruokahaluni, joten ajoin Isojoelle lounaalle. Siellä lounaspaikaksi valikoitui Cafe Meteora. 

Kävin tarkistamassa lounaspöydän antimet ennen maksamista, ja menin sitten kassalle kysymään, että "onkohan lounaspöytään tulossa täydennystä, kun siellä on kaikki astiat ihan tyhjinä?" 

Tyhjää täynnä.

Myyjä lähti tarkistamaan tilanteen ja palasi sitten ilmoittamaan, että "täytettyjä paprikoita on tulossa lisää, mutta kaikkea muutahan siellä onkin". Tuli taas kermapersefiilis: en halua syödä mitään jämiä, vaan vaadin täydet astiat! 😆

Ruokaa löytyi kumminkin sen verran, että sain vatsani täyteen (todellakin!), ja hernekeitolla ja pannukakulla saa muutenkin aina paljon anteeksi. 

Cafe Meteora.

Lounastin Isojoella siksikin, että siellä on yksi huomattavan tärkeä nähtävyys, joka piti nähdä. Kyseinen nähtävyys oli maailman suurin perunankuorimaveitsi.

Siinä se nyt on. Nyt voin kuolla tyytyväisenä, kun olen nähnyt tämän!

Lounaan jälkeen oli aika siirtyä takaisin Lauhanvuoreen ja Pirunkierros-nimiselle patikkareitille. Kun kurvasin parkkipaikalle, näin metsän laidassa ne samat kaksi miestä koirineen, jotka olin nähnyt Terassikierroksellakin. Kun tulin ulos autosta, se aiemmin minua tervehtinyt mies lähestyi minua kysyen, oliko minulla minkä verran paikallistuntemusta. Minä vastasin, että ei nyt oikeastaan, mutta tiedustelin sitten, minkälaista apua hän olisi tarvinnut.

Mies vastasi, että "ensimmäinen kysymys on se, että tiedätköhän sä, missä mun autoni on". Olin ilmeisen äimistyneen näköinen, kun mies jatkoi selittämistä: "Se on sellainen Mitsubishi, harmaa katumaasturi. Jätin sen jonnekin näille main, mutta en löydä sitä mistään. Oletko sä nähnyt sellaista?" Luulin miehen pilailevan, mutta kävi ilmi, että mies oli ihan tosissaan. Hän oli siis pysäköinyt autonsa jonnekin Lauhanvuoren kansallispuistoon mutta ei muistanut, mihin. Ymmärrän kyllä, että joku voi kadottaa esimerkiksi kännykkänsä, mutta että kokonaisen auton?!

Miehet jäivät siihen mättäälle istuskelemaan ja pohtimaan auton olinpaikkaa, kun minä lähdin kiertämään Pirunkierrosta, joka on neljän kilometrin mittainen lenkki soilla ja mäntymetsissä. Näiden päivien aikana tuli nähtyä runsaasti mäntymetsiä! 😆

Kierroksen tärkein nähtävyys – Kivijata – oli heti reitin alkupäässä, eli jos haluaisi nähdä vain Kivijadan, voisi käydä katsomassa vain sen, ilman että tarvitsee patikoida metriäkään. 

Kivijata on pirunpelto ja ihan uskomaton paikka! 

Otin Kivijadasta videonkin, koska vain videolta pystyy hahmottamaan sen koon. 

Nallet kävivät myös ihmettelemässä paikkaa, ja siinä olikin citykarhuilla ihmettelemistä. Ihan veti naamat vakaviksi. 😆

Takaisin Karvialle ajellessani kohtasin tiellä yllättävän esteen. Luulin eläintä ensin hirveksi, mutta kyseessä olikin ilmeisesti metsäpeura (kiitos siskolle salapoliisityöstä!).

Kuopsuttelen vähän tästä leuan alta...

Otin  eläimestä videonkin, ja kannattaa katsoa video loppuun asti, jotta näkee loppuhuipennuksen.  😆

Vielä ennen Karviaa näin pellolla jotain outoa. 

Mikä ihme tämä on?!

Päivän loppuhuipennus oli autiotalo, jonka bongasin Karvialle menevän tien varresta. Tie talolle löytyi sattumalta, ja pian olinkin talon pihassa. Läheisellä pellolla tehtiin peltotöitä, ja autiotalovierailusta tuli siitä syystä vähän hätäinen (koska jätin auton keskelle peltotietä), mutta olipahan huikea paikka kumminkin! Karvialla ja Etelä-Pohjanmaalla on muutenkin todella paljon autiotaloja. En muista nähneeni missään muualla niin paljon tyhjilleen jääneitä, ränsistyneitä taloja kuin täällä. Luulin, että Itä-Suomi pitäisi kärkipaikkaa näissä tilastoissa, mutta ei ainakaan omien havaintojeni perusteella. 

Siellä se odottaa löytäjäänsä.

Päärakennuksen ympärillä oli useita piharakennuksia ja pihalla todella paljon erilaisia työkoneita ja kulkuneuvoja, jotka "kasvoivat heinää". 

Aivan täysin umpeenkasvanut piha ei kuitenkaan ollut, sillä ovelle meni reitti, joka paljasti, että joku oli kulkenut taloon tänä kesänäkin. 

Tallautunutta heinää. Joku on kulkenut tästä ennen minua, mutta milloin?

Ovessa ei ollut kuin hakanen, joten kuvittelin oven avautuvan helposti, mutta jostain syystä ovi ei avautunutkaan, vaikka kuinka vedin tai työnsin. Ähersin aikani, kunnes huomasin, että oven toisen puoliskon yläreuna repsotti saranoiltaan, eikä ovi avautunut luultavasti siitä syystä. Yritin kaikkeni, mutta ovi ei vain avautunut, ja päätin lopulta antaa periksi. Sitä ennen piti kuitenkin tönäistä ovea vielä kerran, ja kappas – se aukesikin.

Talo oli aivan täynnä tavaraa, joten siinä mielessä se ei ollut ihan ideaalikohde autiotalobongaajalle. Itseäni kun kiinnostavat eniten sellaiset autiotalot, jotka ovat "jääneet niille sijoilleen" asukkaiden lähdettyä ja joissa voi kuvitella, millaista elämää talossa on ehkä vietetty. Tältä kannalta minun elämäni ykkösautiotalokohde on tainnut olla Uuden-Värtsilän rautatehtaan asuintalo, jossa kävin vuonna 2016 (postaus siitä täällä). Autiotalojen tarinat kiehtovat, vaikka ne ovatkin useimmiten surullisia.

Otin talossa videon, koska se oli minusta nopein tapa tallentaa talon sisältö (koska ne peltotyöt ja tielle pysäköity auto). 

Jos et jaksanut katsoa videota, niin tässä vielä muutama kuva. 

Porstua/eteinen.

Kukahan tämänkin puimurin on pysäköinyt näin lähelle ovea, ja milloin ja miksi?

Illalla totesin Polarin kellostani, että olin tullut tehneeksi päivän aikana aktiivisuusennätyksen.

Askeleita tuli päivän aikana lähemmäs 32 000, ja kun askeleet olivat suurimmaksi osaksi ihan oikeita askeleita eivätkä mitään "heiluttelen käsiäni kokatessani" -askeleita, tuli liikuttua päivän aikana tosi paljon. (Edellä mainittujen patikkaretkien lisäksi kävin vielä toistamiseen Kauhanevan suolla, kun halusin nähdä Nummikankaan näkötornin, joka oli jäänyt edellispäivänä näkemättä.)

Olen edelleen matkalla ja jatkan tänään kohti pohjoista. Kotiinpaluu on käynyt kyllä jo mielessä, mutta vielä ei ole sen aika. Sade ropisee ikkunaan, ja saa nähdä, millaiseksi sää ja päivän ohjelma muodostuvat.

😘