Tilaihme

Olen aina ollut sitä mieltä, että en tykkää käydä elokuvissa. En katso elokuvia edes kotona telkkarista, joten miksi ihmeessä raahaisin itseni katsomaan niitä leffateatteriinkaan? Teatterissahan voi kaiken lisäksi ajautua kiperiin tilanteisiin: jos elokuva on tylsä tai muulla tavalla epämiellyttävä, on pakko kärvistellä se parituntinen loppuun asti, kun ei leffateatterissa ole hirveästi muutakaan tekemistä tarjolla. Toki aina voi kaivaa kännykän esiin ja katsoa sieltä esimerkiksi kehittäviä YouTube-videoita, mutta sitä voi tehdä kotonakin ja ihan ilmaiseksi. Edes leffaherkut eivät ole houkutelleet minua teatteriin, sillä en tarvitse leffaa katsellessani välttämättä mitään syömistä tai juomista.

Kun äiti oli kylässä, hän alkoi puhua elokuviin menosta, eikä ajatus ollut minustakaan ihan kauhea. Rupesin kuukkeloimaan pääkaupunkiseudulta saleja, joissa olisi vähän paremmat istuimet, jotta äidin olisi mahdollisimman mukava istua, ja Ison Omenan Lounge näytti oikein lupaavalta. Varasin meille liput sinne, Häät ennen hautajaisia -leffan päivänäytökseen. 

Päivänäytökseen ei ollut ruuhkaa.

Odotukset olivat korkealla, ja ne todellakin täyttyivät! Sali oli ihanan pieni (sinne mahtuu vain 28 katsojaa), ja istuimet näyttivät sellaisilta, että ne oikein kutsuivat syliinsä. 

Oli tyynyt, säädettävät istuimet jalkatukineen ja kunnolliset pöydät istuimen molemmilla puolilla. Peittojakin sai hakea nurkassa olevasta korista, jos halusi katsella elokuvaa peiton alta.

Nyt alkaa olla olosuhteet kohdallaan.

Melkein tuntui kuin olisi istunut katsomassa leffaa kotona, paitsi että meidän sohva ei ole kyllä yhtä mukava kuin nuo teatterin istuimet olivat.

Kun leffa loppui, kenelläkään ei näyttänyt olevan kiire minnekään, mikä miellytti minua suuresti. En tykkää siitä, että leffan jälkeen pitää sännätä pää kolmantena jalkana teatterista ulos. Oli aivan ihanaa saada istua rauhassa paikoillaan ja fiilistellä päättynyttä elokuvaa, ennen kuin tarvitsi astua takaisin oikeaan maailmaan. 

Lopputekstit vetelevät viimeisiään, mutta kenelläkään ei ole kiire ulos.

Ihastuimme kokemastamme äidin kanssa niin, että rupesimme miettimään jo uutta leffakäyntiä. Seuraava kerta tulikin jo niin pian kuin kahden päivän päästä (elokuva sentään oli eri 😆). Nyt olen käynyt kuukauden aikana leffassa kolme kertaa, mikä on enemmän kuin noin kymmenen viime vuoden aikana yhteensä! Tarvittiin näköjään vain tarpeeksi miellyttävät puitteet, jotta meikäläinen saatiin innostumaan elokuvissa käymisestä.

Koska olen käynyt leffassa jo näin monesti, minusta on kehkeytynyt täten myös pätevä elokuvakriitikko. Annetaanpa tässä samalla siis myös elokuva-arvostelut:

Häät ennen hautajaisia

Elokuvaa mainostettiin telkkarissa todella paljon, ja mainoksista oli tullut minulle sellainen mielikuva, että leffa on komedia. No ei ollut – tai jos olikin, en huomannut sitä komediaosuutta. Toisaalta jos elokuvan nimessä on 'hautajaiset', niin kyllähän fiksumpi ihminen osaa päätellä jo siitä jotain. Arvosana 3–/5.

Joanna (Iina Kuustonen) ja Sakke (Antti Luusuaniemi) papin vastaanotolla.

Rakkaani merikapteeni

Miellyttävän harmoninen elokuva, jossa tarina kulki mukavasti eteenpäin koko elokuvan ajan. En ehtinyt pitkästyä missään kohtaa, eikä kännykkääkään tarvinnut räplätä (muistaakseni) kertaakaan. Nenäliina oli varattuna valmiiksi lapaseen, ja sille oli tarvetta. Arvosana 4–/5.

Ticket to Paradise

Tätä elokuvaa kohtaan oli kovat odotukset, koska päärooleissa olivat Julia Roberts ja George Clooney ja koska Niina Backman oli mainostanut Novalla erästä kohtausta, joka oli hänen mielestään superhauska. Naurahdinkin leffaa katsellessani usemman kerran, mutta yleisesti ottaen kuvailisin elokuvaa lähinnä sanalla harmiton. Leffassa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta nyt leffasta jäi semmoinen tunne, että oli luotettu liikaa päänäyttelijöihin ja siihen, että isot nimet riittäisivät tekemään elokuvasta hyvän. Mahalasku kuitenkin tuli (vaikka upeat maisemat pelastivatkin hieman). Arvosana 2/5. 

Georgia (Julia Roberts) herää Balilla krapulaisena entisen miehensä Davidin (George Clooney) vierestä.

 

Mietin jälkeenpäin, että luultavasti tykästyin Ison Omenan Lounge-saliin erityisesti sen takia, että teatteri on niin pieni. Lisäksi salissa voi istua ikään kuin omassa rauhassaan, kun kahden istuimen ryhmät on erotettu viereisistä istuimista kapean seinän tapaisella. Minulle on ravintolassakin tärkeää, että pöydät ovat tarpeeksi kaukana toisistaan. Inhoan sitä, jos naapuripöytä on niin lähellä, että pitää istua melkein jonkun sylissä, ja kuulee kaiken, mitä naapuripöydässä puhutaan. Kun menee uuteen ravintolaan, koskaan ei voi tietää, miten ahtaasti siellä joutuu istumaan. Olen ollut havaitsevani, että nykyajan trendi on se, että ravintoloissa laitetaan pöydät niin lähekkäin, että hyvä jos pöytien välissä mahtuu kävelemään, ilman että vetää kamat pöydältä mukaansa.

Tätä oman tilan tarvetta piti tietenkin kuukkeloida, ja löysinkin heti pätevältä kuulostavan selityksen, miksi oma tila on minulle niin tärkeää. Jos vieraat ihmiset ovat esimerkiksi ravintolassa (liian) lähellä, voi kuulla ihmisten puheet, nähdä heidän ilmeensä, haistaa heidän parfyyminsa ja niin edelleen. Tämä kuormittaa aisteja, mikä puolestaan aiheuttaa fysiologista stressiä, kun tulee liikaa aistihavaintoja yhdellä kertaa. Minulla aistien ylikuormittuminen aiheuttaa sen, että en pysty keskittymään mihinkään, vaan oma oleminen on sellaista levotonta häröilyä. Ja kun ei pysty olemaan tilanteessa kunnolla läsnä, ravintolakokemuksesta ei pysty myöskään nauttimaan, mikä on tietysti harmillinen juttu. 

Juttelimme viime ravintolareissulla ukkelin kanssa asiasta, mutta ukkeli ei oikein ymmärtänyt, miten minua voi häiritä, jos joku istuu liian lähellä minua. Haha, eipä tullut yllätyksenä, että intialainen ei ymmärrä oman tilan vaatimusta. 😆 (Tämmöisissä tapauksissa on aina hyvä vetää kulttuurierokortti esiin!) Juhlistimme viime ravintolakäynnillä meidän ensitapaamisen 25-vuotispäivää vähän jälkijunassa (oikea vuosipäivä meni kotona hampurilaisaterioiden parissa!), ja olin salaa tyytyväinen, kun kaikki ravintolat, joihin ukkeli olisi halunnut, olivat täyteen buukattuja. Päädyimme siis tuttuun ja turvalliseen Kämp Brasserieen ja sen katetulle terassille, joka on ikisuosikkini juuri siitä syystä, että siellä on tarpeeksi omaa tilaa ja rauhaa. Ruoassakaan ei ole koskaan ollut mitään valittamista, eikä palvelussa.

Kukaan ei hengitä niskaan, ja jos kaverin naama alkaa kyllästyttää, voi aina töllistellä kadulla käveleviä ihmisiä (tai Kämp-hotelliin valuvia mustia luksusautoja, joiden takaikkunat on pimennetty).

Otimme taas kolmen ruokalajin menun, koska se on niin helppo valinta, ja varsinkin alkuruoka ja jälkiruoka miellyttivät. Kun ruoassa ei ole mitään ylimääräisiä kikkailuja, raaka-aineet pääsevät parhaiten esille.

Kylmäsavustettua lohta, Mangalitsa-porsaan lardoa ja yuzua.

Paahdettua ankanrintaa, ruusukaalia ja tummaa kirsikkakastiketta.

Black forest (suklaata, kirsikkaa ja vadelmaa).

Monellakin tapaa päinvastainen ravintolaesimerkki on viime kuulta, kun kävimme testaamassa Tomi Björckin uusimman ravintolan Sanchomen. Ravintola oli niin täyteen ahdettu, että ahdistus iski välittömästi. Eikä ahdistusta ainakaan yhtään vähentänyt se, että viereisessä pöydässä (pattiarallaa 30 sentin päässä) istuivat Sanni ja Shirly, jotka olivat aivan jumalaisen kauniita kumpikin. Tunsin itseni ihan variksenpelättimeksi, ja vaikka kuinka yritin keskittyä olennaiseen eli ruokaan ja ukkeliin, silti oli koko ajan epämukava olo. Vertailu ei ole koskaan hyväksi, tiedän sen, mutta niin siihen aina vain sorrun, jos en muuten niin alitajuisesti. Voi kiesus. Kuinkakohan vanhaksi pitää elää, että pääsen näistä ajatuksista eroon? Varmaan haudassa ei ahdista enää yhtään. 😆

Sanchomessa valitsimme yhdeksän annoksen kauden maistelumenun Kisetsu no ajin, koska ruokalista oli niin pitkä, että valitseminen listalta tuntui mahdottomalta. Ruoka oli sinänsä ihan jees, mutta kävi kuten aina ennenkin näiden maistelumenujen kanssa, että makuja tuli liikaa, ja syömisen jälkeen jäi sekava olo. 

En aio esitellä jokaista ruokalajia, mutta tässä muutama eniten miellyttänyt: 

Oyster: kevyesti kypsennetty osteri, sanbaizu dressing, merileväsalsaa.

Sanchome kyu tasting: lajitelma erilaisia japanilaisia makuja ja mereneläviä. (Äiti kysyi tämän nähdessään, että onko nuo susia vai kettuja. 😁)

Grilled Icelandic salmon: grillattua lohta, tuore wasabi 'beurre blanc', taimenenmätiä.

Yuzu cheesecake: yuzu-juustokakku, satsumasorbettia, sanshopippuria.

Perjantai-ilta alkaa olla siinä vaiheessa, että täytyy varmaankin ruveta laittamaan ruokaa. Voihan vee. Tiedossa olisi jotain pastaa jääkaapista löytyvistä aineksista (ööh, oluesta?).

Olkaahan ihmisiksi, koska tontut tarkkailevat ikkunoiden takana... 

😘

P.S. Seuraavaksi tulee sitten niitä munaohjeita...