Munkkeja kalassa

Kesän valopilkku oli matka Viroon ystäväni ja kummipoikani kanssa. Tätä matkaa oli suunniteltu kaksi vuotta, ja nyt pääsimme vihdoin lähtemään. Kuka arvaa, miksi matka ei toteutunut aiemmin? No tietysti siksi, että Itämeri kuivui ja piti odottaa. että mereen saadaan taas vettä, jotta päästään laivalla lahden yli. 😆

Päätimme pitää ajomatkat varsin lyhyinä, mikä oli hyvä päätös monestakin syystä. Huomasin jo neljä vuotta sitten yksin Pohjois-Viroa kierrellessäni, että Virossa ei kannata ahnehtia kilometrejä. Nähtävää riittää taatusti ilman, että tarvitsee ajaa hullun lailla maan laidalta toiseen. Matkamme olikin kaikin puolin onnistunut ja mieleenpainuva, ja autovanhuksemmekin selvisi reissusta kunnialla.

Tässä ajoreittimme kokonaisuudessaan: 

Yöpymispaikkoja oli kolme: ensimmäinen pienessä mökkikylässä Langassa; toinen Pärnussa ja kolmas Rakveressä. 

Mutta pidemmittä puheitta: lähtekäämme matkaan!

Perinteinen laivaanajokuva pitää aina ottaa.

Merimaisemia tässä kuvaillaan.

Lahden ylitys oli hoidettu pikaisesti kahdessa tunnissa M/S Starilla, ja sitten tie olikin auki. 

Türisalun jyrkänteelle on Tallinnasta matkaa vain kolmisenkymmentä kilometriä, ja Türisalun näköalapaikka olikin ensimmäinen pysähdyksemme. Jyrkänne kohoaa merenpinnasta parhaimmillaan 31 metrin korkeuteen, ja olihan reunalta melkoinen pudotus mereen. 

Joskus ajattelen tällaisilta näköalapaikoilta alaspäin kuikkiessani, että mitä jos paikalle sattuisi joku sekopää, joka saisi päähänpiston tulla tyrkkäämään jyrkänteeltä alas. Siinä saisi ihan ilmaisen ilmalennon ja menolipun tuonpuoleiseen vielä kaupan päälle. 

Keilan vesiputous, joka on Viron kolmanneksi suurin vesiputous, sijaitsee hyvin lähellä Türisalua. 

Vesiputouksen sanotaan olevan kuusi metriä korkea ja 60–70 metriä leveä, mutta ei tuo minusta ihan niin leveältä vaikuttanut. Ihmiset kahlailivat vesiputouksen yläpuolella, ja mieli olisi tehnyt mennä itsekin kokeilemaan, mutta sitten mieleen tulivat iilimadot. En kyllä tiedä, viihtyykö iilimato tuollaisessa paikassa, mutta ei tehnyt mieli lähteä testaamaankaan. 

Kävin muuten lapsena äidin kanssa (lue: äidin pakottamana) pesemässä mattoja Kallioniemen rannassa Kymijoella, ja matonpesupaikka oli aina ihan täynnä iilimatoja. Yök!

 Keila-joen rannoilla kulki luontopolku, ja polulle pääsi (hieman natisevaa) riippusiltaa pitkin. 

Keilan kartano.

Keilasta matkamme jatkui Paldiskiin. Näimme matkalla monen monta – ja hyvin vaihtelevassa kunnossa olevaa – kartanoa, ja Kõltsun kartano oli niistä yksi. 

Kartanon pihalle ei päässyt töllistelemään, joten oli tyydyttävä tirskistelemään aidan takaa. Tämä kartano oli puupitsimallinen kartano vuodelta 1893, ja se toimii nykyään koulutus- ja seminaaripaikkana, jonka tiloja voi vuokrata tarpeen mukaan. Kyllähän tuolla parit seminaarit pitäisi!

Tietä Paldiskin niemimaalla.

Viron luonto yllätti monimuotoisuudellaan jo näinkin pienellä Viro-kierroksella, ja oli mielenkiintoista seurata, miten kasvillisuus muuttui meren läheltä sisämaahan päin ajettaessa. Meren lähellä puusto oli varsin lyhytkasvuista ja vänkkyrää, mikä kertoo kai siitä, että puut ovat joutuneet taistelemaan merituulia vastaan.

Olimme luulleet, että Paldiskin niemimaan kärjessä oleva Pakrin majakka menisi kuudelta kiinni, emmekä ehtisi enää näkemään majakkaa sisältä. Ilo olikin ylimmillään, kun huomasimme perille päästyämme, että majakka olisikin kahdeksaan asti auki. 

Pakrin majakka eli viroksi Pakri tuletorn.

Majakassa ei luonnollisestikaan ollut hissiä, ja kun tiedustelin lipunmyyjältä, montako askelmaa ylös olisi, vastaus oli vain epämääräinen "monta".

Ylös sitten!

Olihan se kumminkin lähdettävä yrittämään majakan huipulle, ja jos oikein laskin (ja muistan), askelmia oli 274 kappaletta. Ei siis kovin paljon, kun muistelen esimerkiksi Piedra del Peñolia Kolumbiassa, jonka huipulle oli yli 700 askelmaa. 

Maisemat ylhäällä palkitsivat, kuten korkeilla paikoilla on yleensä tapana tehdä. 

Korkeita olivat jyrkänteet Paldiskissakin. 

Paldiskin kylä näytti hieman ankealta, mutta sieltä löytyi kumminkin semmoinenkin hienous kuin pakettiautomaatti. 

Pistäydyimme ruokakaupassa hakemassa vähän evästä illaksi ja totesimme, että jotkin tuotteet näyttivät olevan ihan Suomen hinnoissa; jotkin taas selvästi Suomen hintatasoa halvempia. 

Madisen kadotettu hautausmaa.

Ensimmäinen yöpymispaikkamme oli Langan kylässä keskellä metsää. 

Mökki oli sinänsä ihan ok mutta minusta tasoonsa nähden kallis. Kaiken lisäksi joko vesi tai viemärit löyhkäsivät aivan järkyttäville, ja melkein piti pitää nenästä kiinni joka kerta, kun laski vettä jostain hanasta. Mökissä oli grillausmahdollisuus, joka piti käyttää hyväkseen, vaikka periaatteessa inhoankin grillausta (ellei sitten joku muu grillaa minulle, ja minun tarvitsee vain syödä 😆). Olen yrittänyt miettiä, miksi grillaaminen on minusta niin ärsyttävää puuhaa, ja kai se liittyy jotenkin kärsivällisyyteen: pitää istua nälkäisenä grillin vieressä vahtimassa, että siinä se ruoka nyt kärventyy – ja on ehkä valmistakin joskus kahden tunnin päästä!

Myös tulien sytyttäminen on ärsyttävää, ja tällä kertaa hermoja kysyttiin erityisen paljon. Mökin vuokraaja oli neuvonut, että jos halusimme grillata, meidän pitäisi tuoda omat hiilet mukanamme. Prismasta olivat kaikki pienet grillihiilipussit loppu, joten ostin grillibrikettejä, kun en viitsinyt ostaa mitään jättisäkkiä hiiliä yhtä grillausta varten. Virhe numero 1. Sitten opiskelin internetistä, että kuinkas se grilli sytytetäänkään, ja törmäsin Akseli Herlevin videoon, jossa Akseli kertoo, ettei käytä grillatessaan sytytysnestettä, koska ei tykkää ajatuksesta yhdistää bensiiniä ruokaan. Bensiini ja makkara ei kuulostanut minunkaan korviini erityisen herkulliselta yhdistelmältä, joten ostin sytytysnesteen sijaan sytytyspaloja. Virhe numero 2. Virhe numero kolme olikin sitten se klassinen, että rupesimme grillaamaan vasta siinä vaiheessa, kun oli jo kiljuva nälkä.

Grillissä on havaittavissa jotain tulen kaltaista.

Kun grilli oli saatu vihdoinkin sytytettyä ja makkaratkin joskus syötyä, edessä oli seuraava ongelma: kuinka grillin saisi sammumaan. Grillissä kun alkoi olla paras hiillos vasta siinä vaiheessa, kun oli aika mennä nukkumaan. Useampikaan ämpärillinen vettä ei saanut grilliä sammumaan, vaan hiilloksella olisi voinut grillata edelleen kokonaisen porsaan. Aamulla grilli tuntui sentään jo kohtalaisen viileältä 😆. 

Rukkipala miehen (ja naisen) tiellä pitää.

Seuraava päivä valkeni aika epävakaisen oloisena, ja autokin piippasi heti lähdön jälkeen varoituksen, että moottoriöljy oli vähissä. Autossamme on ollut öljyn mittatikku jumittuneena paikoilleen jo kohta vuoden päivät, joten öljyjen tarkistaminen ei onnistu, kun se tikku ei lähde edes irti. Olen ratkaissut ongelman niin, että pidän öljypulloa aina mukanani autossa, ja lisään öljyä heti, kun auto ilmoittaa sitä haluavansa. Kommunikaatio pelaa!

Päivän ensimmäinen etappimme oli varttitunnin ajomatkan päässä oleva Ämarin venäläisten lentäjien hautausmaa. Kyseiselle hautausmaalle on haudattu venäläisiä lentäjiä siltä ajalta, kun Viro oli vielä Venäjän vallan alla. Kiinnostavaksi hautausmaan tekee se, että monen haudan hautakivenä toimii lentokoneen peräsiipi (en ole varma suomennoksesta; tail fin). Siipien sanotaan olevan peräisin samoista lentokoneista, joissa kyseiset lentäjät kuolivat, mutta en ole varma väitteen todenperäisyydestä. 

Seuraavaksi oli tarkoitus mennä katsomaan Rummun louhosta, mutta yhtäkkiä rupesi satamaan kaatamalla. Istuimme autossa arpoen, mitä tehdä – jatkaako matkaa ja unohtaa Rummu vai odottaa, että sade joskus loppuisi (taivas oli kauttaaltaan harmaa). Hupailimme siinä miettiessämme Google Kääntäjän ja viron kielen kanssa, ja kappas – sade loppui aivan yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Käänsimme nokan kohti Rummua, joka oli siis niinkin kaukana kuin viiden kilometrin päässä hautausmaasta. 

Olen käynyt Rummussa jo kerran aiemminkin, kaksi vuotta sitten ukkelin kanssa Riiasta palatessamme (postaus siitä täällä). Kirjoitin Rummusta silloin seuraavasti (kiva kun voi kopioida tekstejä vanhoista postauksistaan, niin ei tarvitse keksiä uusia):

"Rummun louhokselta kaivettiin 1930-luvulta lähtien Vasalemman marmoria, ja työvoimana käytettiin viereisen Rummun vankilan (Murru vangla) vankeja. Vuonna 1991, kun Viro itsenäistyi ja neuvostovalta päättyi, vankila suljettiin, ja samalla myös kaivostoiminta loppui. Pumppujen pysähdyttyä pohjavesi nousi nopeasti kaivostunneleihin ja peitti pian alleen myös rakennukset, kaivinkoneet ja muut laitteet. Niin alueelle muodostui kirkasvetinen järvi, joka on nykyään ilmeisen suosittu uimapaikka paikallisten nuorten keskuudessa."

Tunnelma Rummussa oli varsin erilainen kuin edellisellä visiitillä, sillä olimme nyt paikalla heti aamusta, ja oli juuri satanutkin. Auringonottajia ei siis rannalla luonnollisestikaan ollut. Tuhkamäelle kiipeäminen hieman arvelutti, koska sade oli tehnyt rinteen kiinnostavan näköiseksi kiipeilyn kannalta, mutta pakkohan se oli lähteä yrittämään. What goes up must come down.

Tuonne huipulle sitä pitäisi päästä.

Ja kas, täällä sitä ollaan.

Alaspäin tullessa totesin taas, että nelivetoa on helpompi mennä ylämäkeen kuin alamäkeen (mäki on todella jyrkkä, ja välillä on pakko edetä käsiä apuna käyttäen ja alaspäin tullessa perse maata viistäen). 

Padisen luostari oli sekin kivenheiton päässä. Luostarin perustivat sisterssiläismunkit 1300-luvulla. Sisterssiläisten ajatuksena oli, että luostarit tuli perustaa mahdollisimman syrjäisiin paikkoihin, sillä sisterssiläiset halusivat elää eristyksessä muusta maailmasta. Lähellä piti olla myös viljelymaata, sillä tavoitteena oli elää mahdollisimman omavaraista elämää. Padisen luostarin historia tietää kertoa, että luostari omisti 1300-luvulla maata myös Helsingin ja Vantaan alueelta sekä kalastusoikeuden Vantaanjokeen. Munkit taisivat purjehtia M/S Starilla Vantaanjoelle kalastamaan. 😆

Rakennus säilyi luostarina Liivinmaan sotaan (vuoteen 1558) asti, ja sen jälkeen se on toiminut linnoituksena ja asuintiloina. Viime vuosina luostaria on kunnostettu laajasti, ja nyt se on taas avoinna vierailijoille.

Luostarissa oli hyvät vessat. Vaahtosammutinkin oli oven vieressä valmiina.

Luostarin entisiä viljelysmaita.

Luostarin kirkko.

Haapsalun tunnelmallinen merenrantakaupunki oli seuraava etappimme. 

Haapsalun rantapromenadilla oli penkkejä, joissa oli mielenkiintoisia muistolauseita. 

Toki Skypelläkin pitää olla oma penkkinsä.

Kuursaal eli Kaivohuone.

Allika-paviljonki.

Haapsalun ehkä kuuluisin nähtävyys on piispanlinna, joka olikin melkoisen jyhkeä näky. 

Linnassa kiertely ei jostain syystä houkutellut sillä hetkellä minua ja ystävääni, joten jäimme ulos istuskelemaan, kun kummipoika kiersi linnan yksinään. 

Linnaan liittyy tarina Viron kuuluisimmasta kummituksesta, Valkeasta Daamista, jonka hahmo ilmestyy aina elokuun täysikuun iltoina pyöreän kastekappelin ikkunaan. Tätä emme kuitenkaan tienneet (muutoin olisimme saattaneet olla motivoituneempia vierailemaan linnassa), vaan luimme tarinan netistä vasta linnan pihalla:

Keskiaikana naisia ei päästetty linnoihin, mutta eräs tuomioherra rakastui palavasti ja salakuljetti rakastajattarensa linnaan kuoripojaksi naamioituna. Rakastavaiset jäivät kuitenkin ennen pitkää kiinni teostaan, ja rangaistukseksi neito muurattiin elävältä tuomiokirkon seinään ja tuomioherra viskattiin vankityrmään. Tarinan mukaan neidon valitus kuului muurista monta päivää, mutta lopulta valitus lakkasi iäksi. Kerran vuodessa neito kuitenkin ilmestyy valkeana hahmona linnan ikkunaan.

Minusta Haapsalun (ja melkeinpä koko matkamme) kiinnostavin nähtävyys oli kuitenkin Haapsalun rautatieasema.

Rautatieaseman julkisivu ei vielä säväyttänyt, vaikka kaunishan sekin oli. Mutta kun kaarsimme aseman takapuolelle, aseman komeus paljastui. 

Koska Haapsalun kaupunki oli aikoinaan Venäjän tsaarien suosima lomailupaikka, kaupunkiin tarvittiin arvovieraiden vaatimukset täyttävä rautatieasema. Itse Venäjän keisari tuki aseman rakentamista ja auttoi sen toteutuksessa. Haapsalun katettu asemalaituri on pituudeltaan 213,6 metriä, ja pituus vastasi tarkalleen keisarillisen junan pituutta. 

Ensimmäinen juna saapui Haapsalun asemalle vuonna 1904, ja viimeinen lähti sieltä vuonna 1995. Sen jälkeen Haapsaluun ei ole päässyt junalla, kun raiteetkin myytiin pois. Nykyisin asema toimii museona. 

Odotustila.

Ratapihalla oli sympaattisia junanvaunuja ja vetureita, joihin ei kuitenkaan päässyt sisälle (ainakaan meidän vierailuhetkellämme). Tämä jäi harmittamaan aika tavalla, koska olisi ollut ihana päästä fiilistelemään vanhojen junanvaunujen tunnelmaa. 

Hieman Haapsalun ulkopuolella sijaitsi toinen huikea kohde, Ungru Manor, eli Ungrun linnan rauniot. (Kuten huomaatte, tämä matkaseurue rakastaa linnoja ja raunioita. 😅)

Linnan rauniot kohosivat asumattomalla seudulla keskellä peltoa kuin jokin kangastus.

Ungrun linnan tarina kuuluu seuraavasti: 

Kartanonomistajan poika, kreivi Ungern-Sternberg kävi vieraisilla Saksassa Merseburgin linnassa. Kreivi rakastui siellä palavasti linnanherran tyttäreen, joka ei kuitenkaan halunnut lähteä Merseburgin linnasta mihinkään. Tytär oli niin kiintynyt linnaan, että halusi asua siellä koko ikänsä. Mutta kreivi ei luovuttanut, vaan hän keksi, että hän rakennuttaisi Viroon kartanonsa maille linnan, joka olisi tarkka kopio Merseburgin linnasta. Tämä sai linnanherran tyttären sydämen heltymään, ja tämä lupasi mennä kreivin kanssa naimisiin, kun linna olisi valmistunut. 

Kun linnan ulkosivu oli saatu rakennettua ja sisäosien rakentaminen oli meneillään, Saksasta kiiri ikäviä uutisia: tuleva morsian oli kuollut. Ungrun linnan rakentaminen jäi kesken, eikä mennyt kauan, kun itse kreivikin kuoli. Linnalla ei ollut enää omistajaa, joten se on saanut rapistua vuosien saatossa.

Ungrun linna oli jollakin tavalla mykistävä paikka, jossa mielikuvitus lähti välittömästi lentoon. Tuuli humisi puissa, ja surullisen rakkaustarinan saattoi aistia pystyyn jääneiden seinien keskeltä.

Pullapäähänkin täältä olisi päässyt.

Matkamme ei ole vielä edes puolessavälissä, mutta on varmaankin aika lopettaa tältä erää tähän. Postaus matkan jälkipuolelta on tulossa joskus...

😘