Kunpa huipulla tuulisikin

Nyt kun personal trainerini on kesälomalla, olen joutunut keksimään vaihtoehtoisia liikuntamuotoja. Mieleeni tuli, että jonkinlainen portaiden kiipeäminen voisi olla ihan kivaa vaihtelua, ja samalla myös hyvää treeniä reisille. Missä niitä portaita sitten olisi?

Muistelin lukeneeni Malminkartanon Täyttömäen huipulle vievistä portaista, että monet käyvät niissä treenaamassa. Googlettelu paljasti, että mäellä on portaita 426 kappaletta, ja kun kaiken lisäksi Malminkartanonhuippu on myös Helsingin korkein kohta (90 metriä merenpinnasta), huipulta avautuisivat oletettavasti myös hienot maisemat. Malminkartano, täältä tullaan!

Malminkartanon Täyttömäki eli Jätemäki on ihan oikeasti jätettä, sillä mäki on kasattu vuosien 1976 ja 1996 välisenä aikana rakentamisen synnyttämistä ylijäämämassoista. Wikipedian mukaan hiekka- ja sorakasojen alle on haudattu muun muassa autonrenkaita ja kulutuselektroniikkaa, mitä minun on kyllä vähän vaikea uskoa.

Olen opetellut kävelemään rappusia PT:n ohjeiden mukaan sillä tavalla, että astun rapulle koko jalalla (jos vain rappu on tarpeeksi leveä), en siis vain päkiällä. Kun portaalle astuu koko jalalla, polvikulma on hieman suorempi kuin päkiällä astuttaessa, ja polvi rasittuu vähemmän. Minulla oli tavoitteena nousta Malminkartanon portaat tällä tavalla "oikeaoppisesti" ylös, ihastella huipulla maisemia ja palata kotiin.

Tästä se lähtee.

No. Ensimmäinen nousu sujui niin kevyesti, että ihmettelin, että tässäkö ne portaat nyt olivat. Nehän olivat loppuneet, ennen kuin olivat alkaneetkaan. Olinko kiivennyt huipulle vääriä portaita? Portaiden oli kuitenkin pakko olla oikeat, koska porukka veti portaita ihan hulluna ylös ja alas. Tyylejä oli monia: joku juoksi portaita kaksi askelmaa kerrallaan, joku kolme, ja joku taas hyppi portaita tasajalkaa. Kukkahattutätejäkin paikalla oli, sekä maisemien ihastelijoita, joten väkeä oli ihan joka lähtöön ja melkein ruuhkaksi asti.

Keveyden tunteeseen vaikutti varmasti se, että olin pysähtynyt matkalla useammankin kerran ottamaan kuvia. Koska nousu oli tuntunut helpommalta kuin olin luullutkaan, keksin, että voisin ottaa tavoitteekseni nousta portaat viisi kertaa: viisi kertaa portaat ylös ja viisi kertaa hiekkapolkua pitkin kukkulalta alas. Se tekisi reilut kaksituhatta askelmaa, eli siinähän sitä porraskävelyä olisikin. (Sinne se mopo taas karkasi, että terve vaan.)

Lisää portaita.

Ihaillen katselin tyyppejä, jotka pystyivät juoksemaan portaat alhaalta ylös asti. Itseltäni se ei olisi kyllä mitenkään onnistunut. Neljännellä kierroksella jo pelkkä kävelykin tuotti tuskaa, ja viidennellä kierroksella piti istua jo levähtämäänkin matkalla. Tuli ajateltua kerran jos toisenkin, että kyllä minun täytyy jonkin sortin hullu olla, kun tämmöistäkin vapaaehtoisesti teen.

Huipulla!

Mäen laella on Hanna Vainion ympäristötaideteos nimeltä Tuulet ja suunnat, joka koostuu lipputankoihin kiinnitetyistä värillisistä tuulipusseista.

Hiekkapolku, jota pitkin valuin alas.

Tuolla se huippu jossakin on.

Sitten muihin asioihin. Valittelin viime postauksessa känkkäränkkä-päivää, joka johtui osaksi siitä, että minun oli aika päättää, lähtisinkö käymään Intiassa vai en. Ukkeli on joka tapauksessa ensi viikolla sinne menossa. Minua otti päähän, sillä Intiaan matkustaminen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. (Alkukesästä olisin lähtenyt Intiaan ihan mielelläni, mutta nyt, kesän ollessa näin pitkällä, en olisi enää halunnutkaan lähteä.) Ensinnäkin Intiassa on nyt sadekausi, ja inhoan sadekautta sydämeni pohjasta. Inhoan sitä kosteutta ja pimeyttä, kun aurinkoa ei juurikaan näy, rankkasateista puhumattakaan. Paljon mieluummin olisin nauttinut Suomen kesästä, vaikka eihän tämä kesä kovin kummoinen ole ollut. Toiseksi minua huolestuttivat nämä liikunnalliset aspektit: olen nyt (ja polveni on) paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan, ja koska liikunnan harrastaminen on Intiassa hieman haasteellista, pelkäsin tulevaa taukoa: ehkä joutuisin aloittamaan tauon jälkeen taas kaiken alusta.

Toisaalta tiesin, että minun oli mentävä nyt, kun kerran tilaisuus oli. Seuraavasta tilaisuudesta ei taas tiedä, milloin se tulisi. Häpesin omaa itsekkyyttäni, kun ajattelin vain säätä ja omaa kuntoani. Appivanhemmat olivat pyydelleet minua käymään jo vaikka kuinka kauan, mutta en ollut koskaan päässyt, ja olisin kyllä aika nolo, jos en menisi nytkään, kun pääsisin. Vanhojen ihmisten kyseessä ollessa mistä sitäkään koskaan tietää, mikä tilaisuus on se viimeinen. Aikani jahkailtuani ja kiukuteltuani tulin siihen tulokseen, että lähtisin sitten kumminkin ukkelin mukaan.

Päätöksenteossa edesauttoi huomattavasti se, että keksin, että voisin ostaa Hyderabadissa kahvakuulan ja treenata sillä. Kai Hyderabadkin on sentään jo sen verran kehittynyt, että siellä myydään kahvakuulia. Tosin tiedän jo nyt, mitä mieltä anoppi tulee kahvakuulailustani olemaan. Anopin mielestä naisen - varsinkin polviongelmaisen - tulee harjoittaa vain kevyttä liikuntaa tyyliin "istutaan sängyn reunalla ja nostellaan jalkoja vuoronperään ylös" tai "tehdään rauhallinen kävelylenkki korttelin ympäri ja jutellaan matkalla parin naapurin kanssa". Anoppihan pyörtyy, jos näkee minut riehumassa kahvakuulan kanssa. Ukkeli puolestaan ehdotti, että voisin käydä aamukävelyillä hänen isänsä kanssa. Kävelylle meinaan kyllä mennä, mutta en appiukon kanssa enkä todellakaan aamulla.

Kun olin päätöksen lähdöstä tehnyt, mieleni muuttui taas kuin taikaiskusta. Yhtäkkiä tuntuikin ihan kivalta lähteä. Rupesin suunnittelemaan, missä kaikkialla halusin Hyderabadissa käydä: halusin nähdä kaikki vanhat tutut paikat ja sen, kuinka paljon ne olivat kahdessa vuodessa muuttuneet. Rupesin myös uneksimaan kaikista herkuista, joita minun pitää päästä taas syömään. Nähtäväksi jääkin, miten kuntoilusuunnitelmilleni käy. Ehkäpä ryhdynkin lomailemaan täysipainoisesti ja unohdan treenaamisen täysin - tai treenaan korkeintaan leukalihaksiani! Tuskin maailmani siihenkään kaatuisi, kun lepääminenkin tekee joskus ihan hyvää. Kai.