Korsuja ja sinisiipiä

Tein Savonlinnassa ollessani kaksi pientä retkeä lähiympäristöön. Ensimmäinen suuntautui Raikuun kanavalle, jossa kiersin Salpa-aseman luontopolun, ja toinen Pihjalaniemeen, jossa tein Suurijärven kierroksen. 

Raikuun kanavalle minua houkuttelivat tietenkin Salpalinjan korsut, joita luontopolku esitteli kolme kappaletta. Korsut ja muut Salpalinjan rakenteet kiinnostavat minua jostain syystä kovasti, ja joka kesä pitää käydä bongaamassa ainakin yksi korsu. Muistelin käyneeni yhdessä Raikuun kanavan korsuista aiemminkin, ja googlettamalla löysin vanhan postaukseni, josta kävi ilmi, että olen käynyt Raikuun kanavan korsussa numero 63 vuoden 2013 elokuussa – melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten siis! Kirjoitin tuolloin, etten ollut nähnyt koskaan aiemmin korsua, joten kiinnostukseni korsuja kohtaan sai alkunsa siis Raikuun kanavalta, ja nyt ympyrä tavallaan sulkeutui.

Polku esittelee kolme teräsbetonikorsua, kahdenlaisia kiviesteitä sekä taisteluhautoja, ja ensimmäisenä tuli vastaan panssarivaunun kivieste.

Kiviesteen tarkoitus oli – nimensä mukaisesti – estää tai ainakin hidastaa panssarivaunujen eteneminen. Panssarivaunun kiviesteitä ehdittiin rakentaa Salpalinjalle 225 kilometriä.

Salpalinjasta tuli mieleeni, että jos joku ei muista, mitä Salpalinja tarkoittaa, niin se oli talvisodan jälkeen vuosina 1940–1941 ja 1944 Suomen itärajan läheisyyteen rakennettu puolustuslinja. 

Salpalinja. (Kuva Wikipediasta)

Salpalinja koostui kiviesteistä, taistelu- ja yhteyshaudoista sekä korsuista ja muista kantalinnoitteista, joita rakennettiin noin 170 kappaletta.

Skippaan tässä ensimmäisen korsun (eli korsun numero 63), koska esittelin sen jo kymmenen vuotta sitten.

Kyseistä korsua ulkoapäin.

Korsu numero 64 oli minulle uusi tuttavuus, vaikka loppujen lopuksi kaikki korsuthan ovat aika samanlaisia, ja niissä on aina samat tilat ja varustukset: sulkuhuone, asekammioita, majoitustiloja sekä paikat korsuhellalle, kaivolle ja kokoojakaivolle (mitä se sitten mahtaa tarkoittaakaan). 

Varoituksia korsun ulkopuolella.

Korsun numero 64 sisäänkäynti.

Kaksi ensimmäistä korsua olivat erittäin kävijäystävällisiä, sillä niissä oli liiketunnistimella toimivat valot. Yleensä otan korsureissuille mukaani otsalampun, mutta nyt olin unohtanut sen matkasta, ja viimeisen korsun tutkiminen osoittautuikin siitä syystä hieman haasteelliseksi. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin. 

Panssarintorjuntatykin asekammio.

Sulkuhuone ja sisäänkäynti.

Majoitustiloja. Keskellä oikealla olevassa kulmauksessa oli paikka korsuhellalle.

Kaivo.

Fiksut kävijät olivat jättäneet seinään (puu)merkkejään.

Taisteluhautoja.

Muurimaista kiviestettä.

Muurimaiset kiviesteet olivat harvinaisia rakenteita Salpalinjalla. Kivenlohkareita louhittiin mm. Puruveden Vartiosaaresta, ja ne tuotiin paikalle talvella jäätä pitkin hevosella. Muuri on rakennettu ilman laastia, ja kivilohkareet on nostettu paikoilleen miesvoimin kolmijalkavinssin avulla. Muuri on noin 3,3 metriä leveä ja 2,6 metriä korkea.

Kivimuuri näkyi myös luontopolun pysäköintipaikalle.

Viimeinen korsu (numero 65) oli haastavin, sillä sisäänkäyntiaukko oli syvällä kivenmurikoiden välissä, ja portaat, joiden loppupään askelmat olivat varsin kuluneet, olivat lehtien peittämät eli todella liukkaat. 

Sukellus syvyyksiin.

Korsu ei myöskään ollut valaistu, kuten jo aiemmin kerroinkin, joten korsussa oli säkkipimeää.

Näkyvyys nolla metriä.

Kylmä kosteus yhdistettynä pilkkopimeään herätti minussa hetkeksi jonkinlaisen järjen äänen, joka kysyi, tarvitsiko minun oikeasti mennä korsuun sisälle. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton ja vaimensi järjen äänen tuota pikaa. 😆

Kännykän taskulampulla näki korsussa kohtuullisen hyvin, mutta ongelmaksi muodostui valokuvaaminen: kännykän taskulamppu ja kamera kun eivät toimineet yhtä aikaa. Lopulta ratkaisin ongelman niin, että kaivoin laukustani oikean kameran, jolla otin kuvat, ja kännykkä toimitti taskulampun virkaa. Korsu oli kumminkin hyvin samanlainen kuin muutkin korsut, joten siellä ei ollut mitään sen kummempaa nähtävää.

Kaivo.

Majoitustiloja.

Takaisin valoon.

Luontopolku oli korsuista ja yleensäkin Salpalinjasta kiinnostuneelle oikein antoisa, eikä kierroksella ollut mittaakaan kuin 1,7 kilometriä.

Toinen retkikohteeni oli Suurijärven kierros, jonka lähtöpaikka sijaitsee Tervastuvalla, viidentoista kilometrin päässä Savonlinnasta. Tervastuvalla oli harmillisesti jokin yksityistilaisuus ja tie tuvalle oli suljettu, joten tupa ja sen ympäristö jäivät tutkimatta, kun en viitsinyt mennä paikalle kuokkimaan.

Suurijärven kierroksella on pituutta vajaat seitsemän kilometriä, ja kuten kuvasta näkyy, vain pieni osa reitistä kulkee järven ympäristössä. Loppureitti kulkee suurelta osin metsässä, ja vaikka reittiä ei ole merkitty maastoon mitenkään, polut ovat niin selvät, että reitiltä on miltei mahdoton eksyä. Muutamassa polkujen erkanemiskohdassa on hyvä olla apuna esimerkiksi Karttaselain-sovellus, jotta osaa varmasti kääntyä oikelle polulle.

Ensisilmäys Suurijärveen.

Metsäisillä osuuksilla hyttysiä oli todella paljon, eikä tehnyt mieli juuri pysähdellä. Järven rannalla tuuli reippaasti, joten hyttysetkään eivät siellä kiusanneet. 

Matkan varrelle osui kaunis lampi.

Noin kolmen kilometrin patikoinnin jälkeen saavutaan Kollaan laavulle.

Kollaan laituri.

Laavu oli peitetty pressulla, mutta pressun takaa paljastui varsin viihtyisät oltavat.

Oli mattoja, makuualustoja ja styroksinpaloja, joten laavulla olisi voinut vaikka yöpyä (joku muu kuin minä siis 😆).

Nurkassa oli vanha lääkekaappi, joka piti sisällään kaikenlaista retkeilijälle tarpeellista.

Kierros jatkui järven läheisyydessä, ja järven itäpuolinen osuus olikin minusta kivoin osuus reitistä.

Suurijärven pohjoispohjukassa.

Matkalla näkyi hämmästyttävän paljon perhosia, lähinnä sinisiipiä, nokiperhosia ja hopeatäpliä(?). Olen tosi huono tunnistamaan perhosia, joten korjatkaa, jos meni lajit väärin.

Sinisiipi päätti tunkea myös kuvaan.

Reitin loppupuolella tuli vastaan pieni suoalue, mikä miellytti soihin viehtynyttä ihmistä kovasti. 

Suurijärven kierrokselle on pakko antaa erityismaininta siitä syystä, että Suurijärvi ei ilmeisestikään ole mikään retkeilijöiden kansainvaelluspaikka, sillä en nähnyt koko kierroksen aikana yhtään ihmistä. Se on aika harvinaista näinä aikoina! Ainoat äänet, joita matkalla kuulin, olivat hyttysten ininä, lintujen laulu ja satunnainen tuulen humina. Mikä ihana rauha!

Nyt on äiti (ja Enska!) jätetty Savonlinnaan ja palattu takaisin Espooseen. Tuntuu aika erikoiselta olla pitkästä aikaa yksin, kun ukkelikin on Intiassa, mutta enköhän minä jotain keksi.

Nämä kaksi palasivat kotiin, mutta Enska jäi Ääslinnaan odottelemaan seuraavaa tapaamiskertaa. 😊