Maidonkeittoa ja muita muuttojuttuja

Lupasin kirjoitella seuraavaksi muuttojutuista, joten niitä olisi nyt tulossa. Olen jo moneen kertaan todennut, että tämä blogi on niin hyvä juttu siitä(kin) syystä, että voi käydä tarkistamassa vuosien takaa, mitä mieltä on asioista kulloinkin ollut. Keväällä 2020, jolloin tuli korona ja jolloin olimme juuri allekirjoittaneet Jätkäsaaren asunnon vuokrasopimuksen, päätin 7.3.2020 päivätyn postauksen seuraavasti: "Jos nyt kävisikin niin, että Jätkäsaari osoittautuu aivan kamalaksi paikaksi, niin ainahan sieltä pääsee pois. Esimerkiksi takaisin Espooseen."

No arvatkaapa huviksenne, mihin Jätkäsaaresta muutimme?! Kyllä vain: takaisin Espooseen ja vieläpä entisille kotikulmille Matinkylään. 😂 Mutta tulipahan pyörähdettyä Helsingin puolella ja käytyä ihmettelemässä vähän urbaanimpaa elinympäristöä, jossa vihreyttä näkee lähinnä Lidlin salaattipussissa.

Puistosta ei tullut kolmessa vuodessa tämän valmiimpaa.

Muutto ei tullut mitenkään puskista, vaan sitä oli mietitty jo jonkin aikaa. Tosin rupesimme katselemaan asuntoja tosissamme vasta Intiasta palattuamme. Sitten hommat etenivätkin (meille tyypilliseen tapaan) aika nopeasti, ja muutamassa viikossa sopiva asunto oli löytynyt ja vuokrasopimus allekirjoitettu. Olen edelleen samaa mieltä kuin kolme vuotta sitten, että en ole varma, haluanko asua enää koskaan omistusasunnossa. Vuokralla asuminen on ihan superhelppoa, ja kytkintä voi nostaa suhteellisen vähällä vaivalla aina silloin kuin huvittaa. Sopii meikäläisen luonteenlaadulle!

Jätkäsaari-pyörähdys ei kaduta millään lailla, päinvastoin. Se vain vahvisti sen, mitä olin epäillytkin, eli että meikäläisestä ei ole cityihmiseksi. Luontoa ei meidän kotikulmilla Jätkäsaaressa ollut yhtään, mutta rakentamista – sitä riitti! Kivenheiton päässä oli alettu juuri paaluttaa yhtä taloa, ja talomme vieressä oli tyhjä alue, jolle on nousemassa lähitulevaisuudessa kokonainen kortteli. Korttelin rakentaminen on kuitenkin viivästynyt rahoitusongelmien vuoksi (asiasta voi lukea lisää täältä). 

Tulevan korttelin paikkaa on käytetty lähinnä parkkipaikkana. Tämä oli näkymä meidän kolmannesta makuuhuoneesta eli ns. äidin makuuhuoneesta.

Kun kävin alkuviikosta tekemässä loppusiivousta asunnossa, otin parvekkeelta pienen videon. Nauttikaa Jätkäsaaren luontoäänistä. 😆

Luonnon puuttumisen lisäksi saasteet ja pöly ärsyttivät, ja sateettomina kausina hiekkapölypilvet saattoi oikein nähdä. Ei tehnyt mieli pitää parvekelaseja auki. Jätkäsaaressa tuulee aina, ja silloin kun siellä ei tuule, ulkona on 30 astetta lämmintä, ja tuulta nimenomaan kaipaisi. Tuulen takia Jätkäsaaressa on aina useamman asteen viileämpää kuin esimerkiksi Espoossa. Meidän asunnossamme oli myös ongelma auringonvalon kanssa, sillä valoa tuli aamulla asuntoon ihan liikaa. Oli shokki herätä ja siirtyä makuuhuoneesta keittiöön, kun vastassa oli niin kirkas auringonpaiste, että tajunta melkein räjähti. En olisi ikinä uskonut, että valoa voi tulla asuntoon liikaa, mutta nytpähän tiedän tämänkin. Huonoja puolia oli muitakin, mutta en nyt jaksa luetella niitä, kun Jätkäsaari on ollutta ja mennyttä – meidän osalta siis. 😆

Ainoa, mitä jään Jätkäsaaresta ehkä hieman kaipaamaan, on taivas (siis lähinnä iltataivas) kaikkine väreineen ja valoineen – ja ehkä vähän laivatkin.

Viimeinen täysikuu 5. toukokuuta.

Muutamaa päivää myöhemmin kuu oli jo hieman vajaa ja nousi hienon punaisena meren ylle.

Toki Jätkäsaaresta on hyviäkin muistoja, ja yksi parhaista on ehkä vuoden 2021 Kaivopuiston lentonäytös, jota saatoimme katsella omalta parvekkeelta (kuvia ja videoita siitä täällä). Vitsit, että olikin hieno kokemus!

Muutto on aina kiva pikku operaatio, joka takaa sen, että aktiviteetteja riittää ja että tylsiä hetkiä ei elämässä hetkeen ole. Pyysin muuttotarjousta viideltä eri firmalta, mutta päädyimme lopulta Viktor Ekiin, jonka palveluja käytimme myös kolme vuotta sitten. Tykkään siitä, että muuttofirmasta tulee joku paikan päälle katsastamaan muuttokohteen ennen tarjouksen antamista, koska voisin olettaa sellaisen tarjouksen olevan realistisempi kuin kohdetta näkemättä annetun. Me tarvitsimme vielä tavaroiden kantamisen lisäksi joitakin lisäpalveluita, kuten tv-tason ja telkkarin suojauksen, parisängyn ja sohvan osien irrottamisen ja laittamisen paikoilleen, ruokapöydän jalkojen irrottamisen jne.

Sohva on jo paloiteltu ja ruokapöydästäkin on jalat irti.

Muuttolaatikoita tilasin 80 kappaletta, ja olinkin arvioinut määrän harvinaisen osuvasti, sillä pakkaamiseen meni 79 laatikkoa. Yksi laatikko jäi siis tyhjäksi. Mietin, enkö löytäisi laatikkoon enää mistään mitään kamaa, mutta sitten asia unohtui, ja ilmeisesti se yksi laatikko seilasi tyhjänä Espooseen. Voi poloista.

Muuttolaatikkoselfie. (Pahvilaatikot ovat menossa varastoon.)

Viime muutossa kritisoin Viktor Ekiä hieman siitä, että muuttomiehiä oli mielestäni liian vähän, ja nyt sovimme firman edustajan kanssa, että miehiä tulisi neljä. (Viimekertainen miehistöpula johtui todennäköisesti koronasta.) Näin tapahtuikin, ja muutto sujui alusta loppuun tosi näppärästi. Olin niin iloinen siitä, miten hyvin kaikki sujui, että sanoin suosittelevani Viktor Ekiä kaikille tutuille, joten suosittelenpa firmaa nyt sitten vielä tässäkin. 😇

Ennen kuin pääsimme muuttamaan, piti käydä kuitenkin hoitelemassa uudessa kodissa yksi velvollisuus. Intiassa on olemassa suotuisia ja epäsuotuisia päiviä erilaisille tapahtumille, ja satuin ehdottamaan ukkelille muuttopäivää pohtiessamme, että kysytään anopilta, mikä olisi hyvä päivä muuttaa. (Espoon vuokrasopimus alkoi toukokuun alusta ja Jätkäsaaren asunnon päättyi vasta toukokuun lopussa, joten valinnanvaraa muuttopäivän suhteen oli.) Tarkoitin muutolla ihan tavaroiden siirtämistä, mutta anoppi käsitti, että tarkoitimme maidonkeittoseremoniaa, joka suoritetaan Intiassa aina ennen uuteen kotiin muuttamista, joten anoppi rupesi etsimään kalenterista sopivaa päivää seremonialle. Olen kirjoitellut maidonkeittoseremoniasta kahdesti, ennen kumpaankin Intian-kotiin muuttoamme, ja nuo postaukset voi lukea täältä ja täältä. Anoppi oli hoitanut Intiassa nuo seremoniat, eikä minulla ollut mitään käsitystä, kuinka seremonia tulisi suorittaa. Sen kuitenkin tiesin, että seremonian tärkein vaihe oli keittää maitoa kattilassa niin kauan, että maito kiehuisi yli liedelle. Tämä toisi onnea uuteen kotiin.

Mietin, että muuttopäivän suunnittelu lähtikin nyt yllättäville raiteille. Jos ei perinteisissä pakkaamistouhuissa ole riittävästi puuhaa, niin käydäänpä keittämässä vielä maito liedelle! Kaiken lisäksi maito piti keittää auringonlaskun ja auringonnousun välisenä aikana, mikä tarkoitti siis tähän vuodenaikaan Suomessa joko myöhäistä iltaa tai tosi aikaista aamua. Jotenkin kummassa huomasin itsekin olevani pian sitä mieltä, että maito olisi ehdottomasti käytävä keittämässä, ja niin sopivat maidonkeitto- ja muuttopäivät tuli päätettyä. Koska 14. päivä oli anopin mukaan suotuisa maidonkeittopäivä, päätimme käydä keittämässä maidon heti puolenyön jälkeen kolmannentoista päivän vaihduttua neljänneksitoista. Otin selvää, kuinka seremonia piti suunnilleen suorittaa, hommasin tarpeet, ja niin suuntasimme kohti Espoota myöhään lauantai-iltana, kun muu kansa istui kotona jännittämässä Euroviisuja.

Seremoniaan kuului myös kookospähkinän rikkominen, ja kookospähkinän hakkaaminen vasaralla on oikein mukavaa puuhaa kerrostalossa puolenyön jälkeen. Kukaan tuskin kiinnittäisi asiaan mitään huomiota.

Kookospähkinä on saatu rikki, ja nyt odotellaan maidon kiehumista.

Kaikki sujui erinomaisesti siihen asti, kunnes maidon oli aika kiehua yli, sillä maito ei ollut lainkaan yhteistyöhaluinen. 

Ei se perkele tule yli.

Maito nousi kattilan reunoihin mutta ei vain kerta kaikkiaan kiehunut yli, vaikka levy oli suurimmalla mahdollisella ja vaikka odottelimme ainakin varttitunnin. Iso musta pilvi alkoi kasautua yllemme: olisiko meillä tiedossa nyt ankeat ajat ja kasapäin huonoa onnea, kun maitokaan ei suostu kiehumaan yli?! Tunnelmaa kohotti mukavasti se, että eteisen palovaroittimesta oli ilmeisesti patterit lopussa, kun palovaroitin piippasi iloisesti kerran minuutissa. Ai miten mukava oli kuunnella sitäkin ääntä maidon kiehumista odotellessamme.

Lopulta ukkeli otti ohjat omiin käsiinsä ja kaatoi maitoa liedelle, jotta saatoimme sanoa seremonian suoritetuksi.

Näin se maito kiehuu yli.

Kotiin palatessamme mietin hieman surkeana pieleen mennyttä seremoniaa ja pohdiskelin, oliko tämä nyt huono enne. Ukkeli tokaisi siihen, että asiaa ei kannattanut surra: Intiassa tämäkin käännettäisiin kuulemma jotenkin voitoksi! Kookospähkinähän oli mennyt rikki suorastaan poikkeuksellisen helposti, mikä oli varmasti erityisen hyvä enne!

Loppuhuipennukseksi kerrottakoon vielä, että maito oli palanut kattilan pohjaan niin pahasti, että sain liottaa kattilaa kaksi vuorokautta, ennen kuin sain kattilan puhtaaksi. Pohjaan paloi, mutta yli ei kiehunut. Sellaisia ovat nämä fysiikan lait nykyään.

Ennen varsinaista muuttopäivää kuljettelin Espooseen omalla autolla monta kuormallista sellaista tavaraa, joiden etukäteissiirtämisen arvelin nopeuttavan varsinaisen muuttopäivän etenemistä. Näihin etukäteen siirrettäviin tavaroihin lukeutuivat esimerkiksi kuntoiluvälineeni, joita on siunaantunut meille harmillisen paljon. Muutenhan kuntoiluvälineiden paljous ei harmita, mutta muuttotilanteessa, jossa kaikki välineet joutuu siirtämään paikasta A paikkaan B, kaikki ylimääräinen ottaa kupoliin. Laskin huvikseni, kuinka monta kiloa minulla on treenivälineitä, ja kun laskin yhteen kaikki levypainot, kahvakuulat ja käsipainot, sain tulokseksi 248 kiloa. Miten niitä onkin kertynyt tuolla tavalla. Mutta eipähän tuuli vie autoa mukanaan, kun on kunnon lasti kyydissä.

Viimeisenä iltana ennen muuttoa taivas tarjosi parastaan, ja fiilistelin viimeistä auringonlaskua, jonka näin Jätkäsaaren asunnosta. Taivas ei ollut ihan noin oranssinpunainen kuin kuvat antavat ymmärtää, mutta kamera vääristi harmillisesti.

Sinne meni. Kiitos auringonlaskuista, Jätkäsaari! 💛

Satamassa oli illalla myös Queen Victoria, ja seuraavana eli muuttopäivän aamuna viereen änkesi vielä Mein Schiff 6.

Qiueen Victoria.

Mein Schiff 6 peruuttelee satamaan.

Uusi kotimme on vähän Jätkäsaaren asuntoa pienempi (neliöitä on 87), mutta makuuhuoneita on edelleen kolme. Omaa saunaa ei ole, mutta se tuli Jätkäsaaressa todettua, että sauna on meillä käytössä lähinnä vain silloin, kun äiti on kylässä, sillä kumpikaan meistä ukkelin kanssa ei ole saunojaihmisiä. Kuvittelin tosin itseni kovaksikin saunojaksi, mutta väärässä olin! Sauna oli kyllä siitä hyvä, että siellä oli näppärä säilyttää jumppapalloa.

Joku saattaa ihmetellä, tarvitseeko kaksi ihmistä noin paljon tilaa, ja vastaus on, että ei tarvitse. Maailmalla asuessa tuli kuitenkin totuttua hyvinkin tilaviin asuntoihin, ja onhan meillä  noita karvaisia karhulapsia, jotka ovat aivan valtavan tilaavieviä. 😅

Nalle on tutustumassa ensimmäistä kertaa uuteen asuntoon.

Nyt lähtee tulemaan tavaraa sisään.

Yksi asia, joka on ilahduttanut minua uudessa kodissa aivan erityisesti, on se, että talossa ei ole mitään Rööri-putkia, jonne jätteet pitää tunkea, vaan aivan tavalliset jäteastiat.

Sekajätehuone.

Kierrätyshuone.

Ette kuulkaa usko, miten ihanaa on, kun pahvilaatikoita ei enää tarvitse repiä tuhannen palasiksi, vaan riittää, että vain litistää ne! 

Jätkäsaaressa pääsi harjoittamaan sorminäppäryyttä.

Tosin ihan viimeisinä päivinä Jätkäsaaressa näin, kun joku nainen vei pahvilaatikoita Rööriin pahvit jotenkin rullalle käärittyinä, joten ehkä laatikoita ei olisi tarvinnutkaan repiä, vaan ne olisivat menneet järjestelmästä läpi muutenkin. En halunnut kuitenkaan olla se, jonka laatikot tukkivat koko systeemin, joten päädyin aina repimään laatikot. Lisäksi uuden kodin kierrätyshuoneessa on jäteastiat myös lasille ja metallille, joten näitä ei tarvitse kiikuttaa enää kotia kauemmas. Voi tätä ihanuutta!

Toinen ihmetyksen ja ihanuuden aihe on ollut se, että parvekkeelta ja ikkunoista näkyy ruohoa ja puita – siis luontoa! Se vaikuttaa kuulkaas yllättävän paljon ihmisen mielialaan, onko ympärillä jotain luonnoksi tunnistettavaa vai pelkkää rakennustyömaata. 

Pihalla kasvaa oikein kirsikkapuita! (Tai näin olin ainakin tunnistavani.)

Kolmas ilonaihe on ollut se, että en ole tavannut uudessa asunnossa vielä yhtään hämähäkkiä! Miten ihanaa olikaan pestä ikkunoita, kun ei tarvinnut pelätä ikkunanpielissä piileskeleviä lihavia jättiläishämiksiä. Jätkäsaaressa ikkunoiden ja parvekelasien peseminen vaati aina melkoista psyykkausta, jotta pystyin tekemään homman.

Kuten jo kirjoittelinkin, kävin tekemässä alkuviikosta Jätkäsaaressa loppusiivouksen, ja keskiviikkona luovutin asunnon avaimet pois.

Tyhjä parveke. Jäljellä on enää pölyhuiska, jonka olin ostanut ihan vain hämähäkinseittien raivaamista varten.

Kiitos ja näkemiin. Ei tule ikävä.

Inhosin asunnon liesituuletinta yli kaiken, sillä se oli todella iso, ja iskin siihen varsinkin alkuaikoina pääni tosi monta kertaa. Koostaan huolimatta liesituuletin oli täysin hyödytön kapistus, sillä se ei tuntunut vetävän ilmaa sisäänsä lainkaan. 

Paska laite.

Olemme viihtyneet Espoossa ihan hyvin, vaikka mitään massiivisia "olen palannut kotiin" -tunteita ei ole tullutkaan. Elämä on kuitenkin helpottunut huomattavasti, sillä hoitelin Jätkäsaaressa asuessakin kaikki kauppa- ja muut asiat edelleen Espoossa, ja nyt kaikki palvelut sijaitsevat mukavan lähellä. Jos ei tämä asunto miellytä, niin ainahan voimme muuttaa tästäkin muualle. Tämä muutto tuntui muutenkin edelliseen muuttoon verrattuna kovin helpolta ja vaivattomalta (vaikka työtä oli vähintään yhtä paljon kuin edellisellä kerrallakin), joten en traumatisoitunut yhtään, ja voisin muuttaa vaikka taas ensi vuonna. Mutta en Jätkäsaareen. 😆

Olarin seurakunta toivotti meidät (tai siis lähinnä minut, sillä ukkeli ei kuulu kirkkoon) tervetulleeksi seurakuntaansa. 

Oikein jännitti, mitä lahjakortti piti sisällään, ja tadaa...

Enpä tiedä vaikka kävisin vielä hakemassakin ilmaisen kahvipaketin!

Meistäkin tuli taas espoolaisia!

Kivaa viikonlopun jatkoa! 

😘

Mitä tapahtui

Pidemmittä puheitta palatkaamme ajassa vajaat kolme kuukautta taaksepäin. Lähdimme silloin Intiasta Vietnamiin ja Thaimaahan, ja olin lähtöpäivänä ruokamyrkytyksen takia aika heikossa hapessa (tyyliin ripuloinut 14 kertaa kyseisen päivän aikana). Jotenkin kummassa selvisin kuitenkin Ho Chi Minh Cityyn (entinen Saigon), jossa meidän oli määrä viettää ensimmäiset viisi yötä. Postauksen kuvat ovatkin matkaltamme.

Rakastan matkoilla sitä, että saan tutkiskella uusia paikkoja, pällistellä ihmisiä ja tutustua uusiin makuelämyksiin. Hotellihuoneessa tuleekin vietettyä yleensä todella vähän aikaa, kun pitää nähdä loman aikana kaikki mahdollinen. HCMC:ssä mikään ei kuitenkaan huvittanutkaan. Elämä tuntui jotenkin hirveän tyhjältä, vaikka kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla omassa elementissäni. Nyt kuitenkaan millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä – kaikkein vähiten jollain typerällä turistipällistelyllä – ja kaikki mitä tein, tuntui vain kehnolta yritykseltä tuoda elämääni jonkinlaista sisältöä. Tyhjyys tuntui riipaisevalta, ja vaikeinta oli, kun en tiennyt, mistä tyhjyyden tunne johtui tai miten pääsisin siitä eroon. 

Muistan kuinka katselin hotellihuoneestamme alapuolellamme näkyvää vietnamilaista suurkaupunkia ja mietin, että olisin tällä hetkellä sata kertaa mieluummin Hyderabadissa ja anoppilassa kuin täällä. Arkielämä anoppilassa tuntui sillä hetkellä jotenkin paljon tyynnyttävämmältä ja tyydyttävämmältä kuin merkityksetön haahuilu Vietnamissa. En ollut muistaakseni koskaan aiemmin asunut hotellissa niin korkealla kuin nyt (kerroksessa 63), mutta minulle oli ihan sama, vaikka ikkunasta olisi näkynyt kaatopaikka.

Luulin ensin, että oloni johtui ruokamyrkytyksestä, joka vaivasi vielä loman ensimmäiset kolme päivää, mutta kun sama fiilis jatkui taudin mentyä jo ohi, totesin, että kyse taitaakin olla jostain muusta. Ukkelin takia pakotin itseni ulos hotellista, ettei matkamme olisi mennyt ihan hukkaan. Hävetti ja harmitti, että minulla oli tämmöiset fiilikset. Minunhan olisi pitänyt olla vain kiitollinen, että sain olla täällä.

Thaimaan Phuketissa oloni vain paheni, sillä paikan turistimaisuus korosti irrallisuuden ja tyhjyyden tunnettani. Kun saavuimme Phuketin toiseen majapaikkaamme – suureen lomaresortiin, jonne ihmiset tulevat rentoutumaan ja nauttimaan auringosta ja merestä – ensimmäinen ajatukseni oli, että miten ihmeessä selviäisin siellä hengissä kolme päivää. Minua ahdisti ihan hirveästi, kun mietin tulevia päiviä ja kaikkia niitä tunteja, jotka pitäisi täyttää jollakin jonninjoutavalla tekemisellä. 

Ainoat paikat, joissa minulla oli hyvä olla koko loman aikana, olivat pagodat eli buddhalaistemppelit, joissa kävimme Ho Chi Minh Cityssä. Niissä minut valtasi ihmeellinen rauha. Olen nähnyt monenlaista temppeliä ja kirkkoa elämäni aikana, mutta en ole koskaan kokenut samanlaista tunnetta missään muussa uskonnollisessa paikassa kuin pagodassa. (Tosin monen mielestä buddhalaisuus ei edes ole uskonto vaan ennemminkin elämänfilosofia, mutta ainakin pagodat tuntuivat puhtaasti uskonnollisilta paikoilta.) Ihmisten käyttäytyminen pagodoissa oli jotenkin niin eleetöntä, keskittynyttä ja kokonaisvaltaista, että se rauhoitti minutkin. 

Olisin voinut viettää pagodassa ongelmitta vaikka kokonaisen päivän, ja rupesinkin jo haaveilemaan Vietnamin-matkasta, johon kuuluisi pelkästään vierailuja eri pagodoissa. Minua harmitti, etten tiennyt buddhalaisten uskonrituaaleista mitään enkä voinut siis itse osallistua niihin, mutta se ei näyttänyt haittaavan ketään muuta kuin itseäni, sillä kaikki olivat niin keskittyneitä omaan toimintaansa. Minä ja ukkeli saimme ihan rauhassa istua paikallisten vieressä ja leikkiä nalleilla. 😇 

Viimeisenä Thaimaan iltanamme tuli sitten stoppi bloggaamisellekin. Olotilastani johtuen en ollut kirjoitellut matkalla mitään, vaikka tarkoituksenani oli ollut päivittää blogia matkallakin. Ristiriita omien tuntemusteni ja ympäröivän maailman välillä oli niin suuri, että oli vaikea kirjoittaa yhtään mitään. Olin toki valokuvannut tunnollisesti kaiken mahdollisen matkan aikana, vaikka en edes tiennyt, miksi. Itseäni varten vai blogia varten? Jotta voisin kirjoitella matkastamme ja teeskennellä, että Vietnam oli ihana ja Thaimaa vielä ihanampi ja että täydelliseen lomaelämykseen riittää se, että puitteet ovat kohdallaan? Minusta tuntui, että olin kadottanut itseni, enkä enää tiennyt, kuka olin. Ketä varten minä edes elin tätä elämää? 

Lensimme Thaimaasta takaisin Intiaan ja anoppilaan ja olimme anoppilassa vielä viikon verran, ennen kuin palasimme Suomeen. Anoppilassa tyhjyyden tunne ja huono olo hävisivät, sillä arkielämä toi mukanaan turvalliset rutiinit, ja koko ajan läsnä olevat ihmiset takasivat sen, että minun ei tarvinnut olla ajatusteni kanssa kaksin. Suomessa todellisuus oli kuitenkin taas vastassa entistä karumpana, ja tyhjä koti ja hiljainen maailma (Intiaan verrattuna!) tekivät ahdistuksen kiusallisen näkyväksi. 

Olin alkanut lukea Hyderabadista ostamaani, buddhalaisen munkin kirjoittamaa kirjaa (Don't Worry – 48 Lessons on Achieving Calm) paluulennolla Suomeen, ja heti ensimmäisistä lauseista tajusin, että tämä on juuri sitä, mitä tarvitsen ja kaipaan. Se, että täytin päiväni tekemisellä ja kaikenlaisella tyhjänpäiväisellä touhottamisella, ajoi minut vain kauemmaksi itsestäni. Kukaan tai mikään ei pystyisi poistamaan tyhjyyden tunnettani kuin ehkä hetkellisesti, joten oli tullut aika pysähtyä ja luopua kaikenlaisesta onnen tavoittelusta. Kuulostaa ehkä surulliselta, mutta tämän minä olin tajunnut jo aiemmin: kärsimys lakkaa, kun ei halua mitään. 

Muistin buddhalaisen munkin, jonka video (tämä) oli tehnyt minuun vaikutuksen ja jonka olin postannut blogiinkin. Pienen googlettamisen jälkeen löysin Nick Keomahavongin, jonka videoita rupesin katselemaan oikein antaumuksella. Muistelin myös kirjoittaneeni jokin aika sitten blogiin, että kaipasin elämääni jonkinlaista henkisyyttä mutta etten oikein tiennyt, mitä. Hassua, miten selvästi viitoitettu tieni buddhalaisuuden pariin oli ollut jo jonkin aikaa, ja kuitenkin olin onnistunut sinnittelemään omassa kuplassani näinkin pitkään.

Videoiden katselu ja kirjojen lukeminen eivät kuitenkaan riittäneet, vaan rupesin myös meditoimaan. Meditointi on sellainen aihe, että se voi aiheuttaa hyvinkin vahvoja reaktioita puolesta ja varsinkin vastaan, ja siksi mietin, kirjoittaisinko aiheesta lainkaan. Mutta koska itsellänikin oli meditoimisesta ihan väärä käsitys (luulin, että meditoimisen pyrkimyksenä on istua mahdollisimman hiljaa, tyhjentää pää ajatuksista ja päästä jonkinlaiseen transsitilaan) ja koska meditoimisen hyödyt ovat olleet niin selvät, päätin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, jos se vaikka innostaisi jotakuta muutakin kokeilemaan.

Alun perin rupesin meditoimaan vähän vahingossa, ja syynä oli se, että fyssari (siis täällä Suomessa) oli suositellut minulle rentoutusharjoituksia, jotka tuntuivat kovin tylsiltä ja pitkäveteisiltä. Mietin, miten saisin itseni motivoitua tekemään niitä, ja keksin, että voisin kokeilla samalla meditointia, ja saisin näin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Buddhalaista tehokkuusajattelua (not). 😆 En ole koskaan pitänyt itseäni minään meditoijana, päinvastoin: olin ajatellut olevani viimeinen ihminen maapallolla, joka kyseistä puuhaa rupeaisi harjoittamaan. Siksi minulla ei ollutkaan minkäänlaisia toiveita meditoimisen "onnistumisen" suhteen, mutta ihme kyllä, homma tuntui heti ensimmäisestä kerrasta alkaen jotenkin luontevalta ja omalta. Ehkä se oli vain merkki siitä, että olin oikealla tiellä?

Minulla on päässä aina hirveä ralli – ajatukset tulevat ja menevät ilman että pystyn vaikuttamaan asiaan juuri mitenkään – ja kärsin siitä välillä kovastikin. Yleensä kun ajatukseni eivät ole mitään iloisia ja elämänmyönteisiä, vaan usein huomaan märehtiväni jotain mennyttä tapahtumaa, syytteleväni itseäni tai tuomitsevani omaa käytöstäni, tai sitten pyörittelen päässäni jotain tulevaa tapahtumaa ja kehittelen siitä päässäni erilaisia versioita. Tällainen on niin turhauttavaa ja hyödytöntä, sillä mennyttä ei voi enää muuttaa, eikä tulevaisuus ole vielä täällä. Aika usein huomaan myös, että olen ollut ihan iloisella mielellä, mutta yhtäkkiä minulla onkin maailmanlopun tunnelmat – ihan vain siksi, että olen saanut luotua itselleni synkän olotilan omilla ajatuksillani.  

Meditoinnin pyrkimyksenä ei ole päästä eroon ajatuksista, koska se ei edes onnistuisi mitenkään. Ajatukset kun eivät tottele käskyjä. Kaikkihan me varmaan tiedämme, että jos päätämme olla ajattelematta jotakin asiaa, ajattelemme tasan tarkkaan vain sitä "kiellettyä" asiaa. Meditoinnilla ei pyritä myöskään kontrolloimaan ajatuksia, vaan tarkoituksena on oppia hyväksymään ne sellaisina kuin ne ovat. Ajatuksia tulee ja menee, ja se on ihan fine. Se nyt vain on elämän perusfakta, että ihmisen päässä tapahtuu koko ajan kaikenlaista. Meditoimisen seurauksena omat ajatukset oppii kuitenkin huomaamaan herkemmin, ja se antaa mahdollisuuden valita, millaisten ajatusten kelkkaan hyppää. 

Meditoidessa toki istutaan hiljaa ja keskitytään (esim. omaan hengitykseen), mutta meditointi on paljon muutakin. Meditoimiseen kuuluu kolme vaihetta: hengitykseen keskittyminen, ajatusten huomaaminen ja hengitykseen palaaminen. Hengitykseen keskittyminen on eräänlainen perustila, jolloin ihminen on täysin läsnä tässä hetkessä eikä mieli harhaile tulevassa eikä menneessä. Pystymme olemaan täysin läsnä kuitenkin vain rajallisen ajan, sillä hetken päästä ajatukset ovatkin lipsahtaneet johonkin kauppalistaan, huomiseen työpäivään tai siihen, mitä ruokaa tänään laittaisi. Keskittymisen herpaantuminen ja ajatusten huomaaminen on täysin normaalia ja itse asiassa välttämätön osa meditointia. Se kertoo vain siitä, että tietoisuutemme on herännyt. Näin voimme palauttaa mielen taas tähän hetkeen ja hengitykseen. Meditoiminen perustuu juuri tähän vuorotteluun näiden kolmen vaiheen – hengityksen (eli läsnäolon), ajatusten huomaamisen ja hengitykseen palaamisen – välillä, eikä päätä ole todellakaan tarkoitus pitää tyhjänä ajatuksista.

Meditoiminen auttaa siis ennen kaikkea suhtautumaan omiin ajatuksiinsa lempeästi ja hyväksyen (ei niitä kieltäen tai tuomiten, kuten tavallisesti tulee tehtyä), ja sitä kautta myötätunnon ja lempeyden myös muita ihmisiä kohtaan pitäisi lisääntyä. Toki meditoiminen on myös erinomainen keino rentoutua ja rauhoittua, mutta rentoutuminen ja rauhoittuminen ovat oikeastaan vain meditoimisen sivuvaikutuksia; eivät itsetarkoituksia.

Olen meditoinut nyt joka päivä reilun kuukauden ajan, tavallisesti kaksi kertaa päivässä ihan vain siksi, että koen meditoimisen niin miellyttäväksi. Tuntuu, että se kehittää minussa jotain puolta, joka on ollut piilossa koko elämäni ajan ja joka saa minut voimaan paremmin. Kertaakaan en ole saanut itseäni kiinni ajatuksesta, että nyt minun pitää meditoida, vaan koko ajan on tuntunut siltä, että saan meditoida. Jopa muuton keskellä, kiireisimpinä pakkauspäivinä (niin tosiaan, mehän muutimme pois Jätkäsaaresta) löysin itselleni aikaa meditoida, koska se tuntui minusta niin tärkeältä. Toki minua ovat motivoineet myös meditoimisen (ja buddhalaisten ajatusten) aiheuttamat hyödyt, joita rupesin havaitsemaan jo varsin varhaisessa vaiheessa.

Ehkä merkittävin muutos on ollut se, että en enää kiihdy nollasta sataan niin herkästi kuin aiemmin. Toki tämän ja muidenkin asioiden kanssa tulee välillä takapakkia, mutta suuret muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä vaan pikkuhiljaa. Se on jo iso asia, että voin sanoa jotain muutosta (yllättävän isoakin itse asiassa) tapahtuneen. Sekin on jännä juttu, että kun en heti itse kilahda, pystyn tarkastelemaan tilannetta ja toisten ihmisten käyttäytymistä jotenkin objektiivisemmin ja jopa päättämään, miten itse reagoin. On ollut kyllä ihan hemmetin voimaannuttava (inhokkisanani, sori) kokemus! Muutenkin pystyn pysymään stressaavassa tai jännittävässä tilanteessa rauhallisempana kuin aiemmin, mistä on siitäkin iso apu elämässä. Kun saan pidettyä itseni rauhallisena, pää pysyy niin sanotusti kylmänä eikä tule säntäiltyä ja poukkoiltua hätääntyneenä sinne tänne. 

Toinen iso ja tärkeä juttu on ollut se, että pystyn nykyään elämään paremmin nykyhetkessä ja keskittymään siihen, mitä olen kulloinkin tekemässä. Ennen pystyin keskittymään vain sellaiseen tekemiseen, johon tempaisi kiinnostavuutensa takia täysin mukaansa (kuten blogipostauksen kirjoittaminen tai treenaaminen), mutta nykyään pystyn olemaan läsnä myös ihan arkisissa puuhissa. Toki ajatukseni vaeltavat välillä edelleen missä vaeltavat, mutta pystyn – niin halutessani – palauttamaan itseni takaisin nykyhetkeen. Olen huomannut, että sillä on ihan valtava vaikutus omaan olotilaan, onko läsnä kulloisessakin tekemisessä, vai miettiikö sitä, milloin tämä homma on valmis tai mitä minun pitää tehdä seuraavaksi. On ihan ihmeellistä, miten niinkin arkipäiväinen asia kuin jokin kaappien ovien pyyhkiminen voi olla niin voimaannuttava ja onnea tuottava asia, jos sen tekee ajatuksella ja keskittyen. Läsnäolosta tulee sellainen olo, että elämä on minun hallinnassani, ja se puolestaan tuo sellaista onnea, jota kukaan ei voi viedä minulta pois.

Olin ajatellut tulleeni vanhaksi ja jotenkin tyhmistyneeni (liiallisen tosi-tv:n katsomisen seurauksena?!), mutta nyt meditoinnin myötä vaikutan saaneen muutaman aivosolun takaisin. 😝 Olen yllättänyt itseni usemmankin kerran sillä, että olen saanut jonkin ongelman ratkaistua yllättävän näppärästi, ja on pitänyt oikein ihmetellä, olinko se tosiaan minä, joka tämän ratkaisi. Ehkä rauhallisuus myötävaikuttaa tähänkin jollakin tavalla?

Yksi merkittävä parannus elämässäni on ollut myös se, että olen oppinut "lukemaan" itseäni paremmin, ja pystyn erottamaan nykyään varsin hyvin, mistä mikäkin olotilani johtuu. Ennen minulla saattoi olla kärttynyt tai ärtyisä olo, mutta en tiennyt itsekään, miksi. Sen seurauksena rupesin kiukuttelemaan ukkelille jostain naurettavasta syystä, ja show oli valmis. Nykyään tunnistan, johtuuko olotilani fyysisistä tekijöistä (esimerkiksi nälästä, väsymyksestä tai kivusta), vai onko taustalla esimerkiksi jonkin tapahtuman aiheuttama ajatusketju ja siitä seurannut paska fiilis.

Lisäksi olen oppinut hyväksymään paremmin sen, että elämässä on asioita, joille en voi kerta kaikkiaan mitään. Ei auta yhtään, jos annan sellaisten asioiden mennä tunteisiini tai jos rupean oikein vellomaan niiden aiheuttamassa pahassa olossa. Minun on ihan turha kiusata itseäni sellaisilla asioilla, ja on parempi vain antaa semmoisten asioiden olla ja keskittyä itse vaikkapa iloitsemaan jostain muusta.

Viimeisimpänä mutta ei vähimpänä on todettava, että uneni laatu on parantunut huimasti. Olen nukkunut viime aikoina paremmin kuin pitkään, pitkään aikaan, ja leposykkeenikin on laskenut sellaisiin lukemiin, joissa se ei ole ollut vuosikausiin. En keksi näille mitään muuta selitystä kuin meditoinnin, ja onhan näistä (tai ainakin tuosta unen laadun paranemisesta) ihan tieteellistä tutkimusnäyttöäkin.

Entä se elämääni vaivannut tyhjyyden tunne? Pysähdyin ajattelemaan sitä nyt tätä kirjoittaessani pitkästä aikaa ja tajusin, että elämäni ei ole tuntunut pitkään aikaan yhtään tyhjältä tai merkityksettömältä. Ei ole tullut edes mieleeni ajatella niin. Toki jos lähden miettimään, mitä hyvää olen tehnyt yhteiskunnan hyväksi tai miten monta euroa olen tuonut valtion verokassaan, tunnen itseni ihan nollaksi, mutta ymmärrän jo olla lähtemättä tuolle tielle. En tiedä, mihin tyhjyyden tunne on kadonnut (ehkä se on vain piiloutunut väliaikaisesti jonnekin!), mutta elämä tuntuu merkitykselliseltä jo ihan sen takia, että saan olla elossa. Kuulostaa kovin ylevältä, mutta noin oikeasti tunnen. Ehkä koko merkityksellisyyden käsite on muuttunut, ja kun ennen esimerkiksi matkat ja sen semmoiset toivat merkitystä elämään, nykyään elämän merkityksellisyys löytyy yhä pienemmistä asioista. 

Tämmöistä siis tänne kuuluu nyt. Jos siellä vielä on joku lukija, niin ihanaa kevään jatkoa ja kesän alkua sinulle! Toivottavasti tapaamme pian. 😍

Loppuun vielä meditoinnista kiinnostuneille kaksi videota, joita suosittelen lämpimästi. 

Gelong Thubten on suosikkini, sillä hän on valloittavan rehellinen ja läsnäoleva – kuten buddhalaisen munkin voi olettaa kai olevankin.  

Toisessa, Andrew Hubermanin, videossa on vähän tieteellisempi lähestymistapa, ja vaikka video on pitkä, se on myös ihan huikea. Vakuutti ainakin minut! Kannattaa aloittaa katsominen suunnilleen kohdasta 8min25s, koska alussa on tosi paljon mainoksia. 

😘