Koettelemuksia

Jatketaanpa siitä, mihin viimeksi jäin, eli olin palannut keskiviikkona kaupunkikierrokselta kotiin. Meillä oli ollut suunnitelmana mennä saman päivän iltana appivanhempien kanssa ulos syömään, ja suunnitelma toteutettiinkin. Minullekin oli tullut taas nälkä, vaikka olin syönyt raskaan ja myöhäisen lounaan. Appivanhemmat eivät käy mielellään ulkona syömässä, varsinkaan illalla, sillä ravintolaruoat ovat usein raskaita ja tulee syötyä enemmän kuin oli aikomus, mikä tarkoittaa sitä, että ruoansulatus joutuu koville ja yöunet kärsivät. Se on melkeinpä poikkeustapaus, jos appivanhemmat lupautuvat illalliselle. 

Suunnistimme ravintolaan nimeltä Subbayya Gari Hotel, joka on tunnettu butta bhojanam -aterioistaan. Ateria on ikään kuin buffet, mutta ruokalajit tuodaan jokaisen eteen banaaninlehden päälle, ja eri ruokalajeja on yli 30. Ravintola on kasvisravintola, joten se sopi myös appiukolle, joka syö lähes pelkästään kasvisruokaa (myös munaa ja joskus harvemmin kalaa). Ravintolan nimessä olevasta hotelli-sanasta pitää selventää sen verran, että täällä myös ravintolat ovat joskus "hotelleja". Hotel ei siis välttämättä tarkoita sitä, että siellä olisi yhtään huonetta tarjolla, eikä esimerkiksi Subbayya Gari Hotelista kannata mennä kyselemään petipaikkoja. 😆

Ensin tarjoilija pesi banaaninlehdet ja levitti ne jokaisen eteen. 

Tästä se lähtee.

Sitten tarjoilija alkoi tuoda banaaninlehdille ruokia yksi kerrallaan.

Nyt on kattaus tältä erää valmis.

Ruokia tuli aina vain lisää, ja söimme minkä jaksoimme. Appiukko putosi pelistä ensimmäisenä, sitten anoppi ja ukkeli, mutta minä yhä sinnittelin. En tiedä, miten minulla lähtikin taas niin lapasesta ja miten edes pystyin syömään niin paljon, vaikka olin syönyt raskaan, myöhäisen ja lihapitoisen lounaan. Imuroinkin naamaani lähes kaiken, ja ukkeli vitsaili, että et sentään sitä banaaninlehteä syönyt. 😆

En kuvannut kaikkia ruokalajeja jo siitäkään syystä, että oikea käteni oli kaiken maailman soosseissa, eikä silloin viitsi oikein räplätä kännykkää. Podit eli jauheet piti kuitenkin kuvata, koska niille piti tehdä riisiin "pesät". 

Erilaiset jauheet, joita syödään riisin (ja gheen) kanssa, ovat hyvin tavallisia täällä päin Intiaa. Kuvassa vasemmalla on eräänlaista linssijauhetta ja oikealla currylehtijauhetta. Jos ei ole mitään muita ruoka-aineita, riisistä, jauheesta ja gheestä saa pienen aterian vähällä vaivalla.

Anoppi ei ollut oikein tyytyväinen ravintolaan, sillä ruoat eivät olleet kuumia, ja moni ruokalaji tuntui olevan lopussa, kun tarjoilija kaapi astiasta ruoan viimeisiä rippeitä. Anoppi kysyikin, ovatko nämä jotain lounaalta jääneitä jämiä, mutta tarjoilija vakuutti, että eivät todellakaan. Illaksi tehdään aina uudet ruoat!

Söin vielä dahi vadankin, jota muut eivät enää jaksaneet. Dahi vada on normaalisti suurta herkkuani, mutta tämä ei maistunut kovinkaan kummoiselta.

Seuraavana päivänä minulle tuli iltapäivällä vähän huono olo, mutta koska se meni ohi, lähdin ukkelin ja autonkuljettajan mukaan hakemaan biryania katumyyjältä, jonka autonkuljettaja tiesi hyväksi.

Minähän oli syönyt biryania Charminarin lähellä juuri edellisenä päivänä, mutta nyt ukkelin teki mieli biryania, eikä minullakaan ollut mitään sen syömistä vastaan.

Biryania ja sen tyypillisiä lisukkeita: mirchi ka salania, raitaa, sipulia ja sitruunaa.

Illalla omituinen olo palasi taas, ja siitä se sitten alkoikin. Ripuli siis. Ripulia pahempi oli kuitenkin huono olo, sillä en pystynyt makaamaan sängyssä missään muussa asennossa kuin selälläni, koska jos käännyin kyljelleni, tuli entistä huonompi olo, ja pelotti, että oksentaisin.

Ukkelilla oli ollut myöhäinen puhelu, joten hän oli mennyt nukkumaan toiseen huoneeseen, eikä hän tiennyt huonosta olostani mitään. Minulle käy usein oksentaessani niin, että menetän tajuntani, ja pelkäsin nytkin, että jos pitää lähteä vessaan oksentamaan, saatan pyörtyä ja iskeä pääni jonnekin. Minulle on käynyt kerran Suomessa (norovirusta sairastaessani) niin, että iskin oksennusreissulla pyörtyessäni pääni varsin pahasti kylpyhuoneen lattiaan, ja sairaalavisiittihän siitä tuli. Kävin sen takia hakemassa nyt varmuuden vuoksi kylppäristä vesisaavin sängyn viereen, jottei tarvitsisi pyörtyillä matkalla oksentamaan. Kahden aikaan yöllä saavia sitten tarvittiinkin, kun biryanit tulivat ylös. Onneksi oksentaminen helpotti hieman oloa, ja sain torkuttua kolmen jälkeen ehkä muutaman tunnin.

Yö oli siis melkoisen villi, ja oloni oli seuraavana aamuna aika heikko. Mutta ei auttanut itku markkinoilla, sillä fysioterapeutti tuli taas kahdeksan jälkeen. Pakarat esiin ja sähköhoitoon. 😆 Vähän jännitti, kutsuisiko posliini-istuin kesken session, mutta selvisin kunnialla hoidon loppuun asti. 

Olo oli perjantaina ja lauantaina sellainen kuin minulla olisi ollut kamala krapula. Välillä olo tuntui kohtalaisen hyvältä, ja välillä taas olin niin huonovointinen, etten pystynyt oikein edes seisomaan. Todennäköisin syy tautiini taisi olla ruokamyrkytys, ja syyttävä sormi osoittaa kaikkien mielestä Subbayya Gari Hoteliin. Anopin vaistot taisivat olla oikeassa, eikä kaikki ruoka ollut todellakaan ihan tuoretta. Ukkeli tosin ehdotti tautini syyksi ylensyömistä ("söit yhden päivän aikana niin paljon, että ruoansulatuksesi ei kerta kaikkiaan pystynyt handlaamaan sitä kaikkea"), ja toki tämäkin mahdollisuus on olemassa.

Uskaltauduin kuitenkin perjantai-iltana ukkelin ja autonkuljettajan mukaan randomajelulle Kukatpallyyn. Alkumatkasta tosin tuntui, että ei ehkä olisi kannattanut lähteä. 😆

Kookosvesi on kova sana ruokamyrkytyksissä, koska siinä on elektrolyyttejä ja mineraaleja, joten kookosvettä tuli juotua useampi lasillinen. Lisäksi anopilta löytyi jotain C-vitamiinijauhepusseja, joita yritin saada myös alas.

Eikä tässä vielä kaikki. Lauantaiaamuna heräsin siihen, että minulla oli kurkku kipeä. Päätäkin särki (välillä pahastikin), ja päivän aikana alkoi nuha. Illalla nousi hieman lämpöäkin, vaikka minulla ei tule koskaan lämpöä, saati sitten kuumetta. Lauantai-ilta oli siis oikea hyvinvoinnin riemuvoitto, kun en ollut selvinnyt vielä ruokamyrkytyksestäkään, ja sitten minuun oli iskenyt ilmeisesti jokin flunssakin. Koronan mahdollisuuskin kävi mielessä, mutta ei ollut testejä eikä semmoisen tekeminen edes kiinnostanut, koska se ei muuttaisi kuitenkaan mitään. Täällä ihmiset eivät välitä pitää mitään välimatkaa, koska "me ollaan kaikki sairastettu korona jo moneen kertaan". Fysioterapeutti kävi lauantainakin (hän käyttää onneksi koko ajan maskia, vaikka maski onkin välillä leuan alla 😆), mutta sunnuntai oli onneksi sentään fysioterapeutin vapaapäivä, ja olisin saanut periaatteessa nukkua kerrankin vähän pidempään. 

Lauantaina kävimme taas randomajelulla (minun on näköjään pakko tunkea kaikkialle mukaan, puolikuntoisenakin). Minua huvittavat nämä jättimäiset autokoulujen plakaatit autojen katoilla: plakaatti näkyy varmasti kaikille, joten kaikki tietävät varoa.  😆

Perjantai-iltana kylään oli tullut Tirupatin kesämökin talonvahti, joka oli tullut Hyderabadiin joihinkin häihin. Hän viipyi anoppilassa sunnuntai-iltaan asti, jolloin hänen bussinsa lähti takaisin kohti Tirupatia. (Sivuhuomautuksena sanottakoon, että bussi oli hajonnut kesken matkan, ja matkustajille oli pitänyt lähettää uusi bussi, joten matka oli hieman venähtänyt.) Talonvahti kailotti varhain sunnuntaiaamuna puhelimeensa niin suurella antaumuksella, että uneni kaikkosivat, ja päätin nousta ylös.

Ylös noustuani huomasin, että taloon oli ilmestynyt joskus illan ja aamun välissä muutakin porukkaa. Se sukulaistyttö, jonka kanssa olimme käyneet aiemmin Starbucksissa ja joka oli lähtenyt käymään kotikaupungissaan, oli palannut takaisin Hyderabadiin. Häneltä lähtisi illalla lento Sharjahiin, jossa hän on töissä sairaanhoitajana, ja hänen isänsä oli tullut saattamaan tytärtään. Anopilla oli keittiössä täysi tohina päällä, sillä hänen piti ruokkia vieraat (plus tietysti oma väki sekä autonkuljettaja ja kotiapulainen, jotka kuuluvat päivittäiseen ruokakuntaan). Intiassa kun ei jätetä ketään ruokkimatta, ellei kyseinen henkilö ihan välttämättä sitä halua. Jos joku sattuu tulemaan kylään ruoka-aikaan, tulijalle etsitään lautanen, ja ruoka laitetaan riittämään useammalle.

Ruoka ei maistunut vielä sunnuntainakaan, mutta sain sentään päivän aikana alas lautasellisen valmiskeittoa, kaksi palaa paahtoleipää ja yhden banaanin.

Sunnuntaikin meni minulta vielä lepäillessä, sillä kurkkuni oli ihan hemmetin kipeä (nieleminen oli tosi hankalaa), päätä särki edelleen, ja lämpöäkin oli vielä aamulla. Vatsakaan ei ollut vielä ihan täysin kunnossa, mutta ei sentään ollut enää krapulainen olo. Lääkkeeni olivat vaihtuneet sairauteni muuttuessa lennossa kookosvedestä kuumiin juomiin ja Vicksiin. Anoppi näytti, kuinka tunkea Vicksiä sieraimiin, jos nenä on tukossa, ja kuinka levittää sitä rintaan, jos rintaa ahdistaa.

Tirupatin talonvahtia katsellessani mietin, kuinka erilaista elämää ihmiset voivatkaan elää. Talonvahti rakastaa telkkarin katselemista, ja telkkari on hänelle oikea taikalaatikko. Siellä on koko maailma. Mies istuu telkkarin edessä kuin transsissa ja nauraa kuuluvasti kaikille hauskoille telugusarjojen kohtauksille. Talonvahti ei osaa lukea eikä laskea eikä tiedä edes omaa ikäänsä. Kun ukkeli varasi miehelle bussilippua netistä ja tarvitsi varaamiseen hänen henkilöllisyystodistustaan eli Aadhaar-korttia, miehen syntymävuodeksi oli merkitty 1975, vaikka hänen ikänsä lähentelee varmasti kuuttakymppiä. Jos syntymää ei rekisteröidä, syntymäpäivä ja -vuosi jäävät arvoitukseksi, ja jos henkilöllisyystodistusta hakee myöhemmin, syntymäpäiväksi merkitään vain jokin umpimähkäinen päivä.

Kun kävin lauantaina hakemassa keittiöstä leipää ja asetuin lautaseni kanssa ruokapöydän ääreen, säikähdin, kun olohuoneen lattialla telkkarin edessä liikahti jokin. Sitten muistin, että talonvahti on käymässä, ja hänhän se siellä katselee lattialla telkkaria. Kaikkien näiden Intian-vuosien jälkeenkin minun on edelleen vaikea hyväksyä Intian eriarvoisuutta ja sitä, että yhdellä on oikeus istua tuolilla tai nukkua sängyssä ja toisella taas ei. Palvelusväki saa toki tehdä kotonaan, mitä haluaa, mutta työpaikalla, yhteiskuntahierarkiassa korkeammalla olevien luona, on eri säännöt. Ei siis puhettakaan siitä, että talonvahdille pedattaisiin yöksi sänky, vaan hänen paikkansa on lattialla, sellaisen ohuen rantamaton tapaisen kaislamaton päällä. Tarkoitukseni ei ole moittia ketään, ja ymmärrän erinomaisen hyvin, että tässä yhteiskunnassa vallitsee eri säännöt kuin vaikkapa meillä Suomessa, mutta silti minun on yhä edelleenkin vaikea ymmärtää, että toista ihmistä saa kohdella kuin koiraa. 

Lopuksi vielä muutama taivaallinen kuva, sillä kuuhan on Intiassa hieman eri asennossa kuin Suomessa. Bongasin viime viikon alussa järvellä kävellessäni vain reilun vuorokauden ikäisen kuunsirpin, jota tuskin edes näkyy kuvassa. 

Sunnuntai-iltana oli puolestaan jo melkein puolikuu. 

Kuun, Jupiterin ja Venuksen kohtaaminen meni minulta ihan ohi, mutta eilen satuin näkemään Jupiterin ja Venuksen parvekkeelta. Sattui vielä niin huvittavasti, että planeetat olivat Mindspace-rakennuksen yläpuolella, ja kun se Mind-osuus ei näy kuvassa (tuo pallo on liian kirkas), kuvasta tuli aika erikoinen.

Space: the final frontier. (Kuka tietää, mistä tämä lause on?)

Tänään vointi on muuten ihan jees, mutta flunssa meni näköjään keuhkoihin, ja jos yskäisen, keuhkoista kuuluu aivan valtavaa rohinaa, ja limaa tulee niin, että pää meinaa räjähtää. Onneksi otin reilusti astmalääkkeitä mukaan, vaikka ajattelin, että enhän minä mitään ylimääräisiä tarvitse.

P.S. Huomasin juuri, että helmikuussa taisi tulla postausennätys pitkään aikaan. Enpä muista, milloin olisin viimeksi postannut kuukaudessa kymmenen postausta (ja helmikuussa on kaiken lisäksi vain 28 päivää).