Taiteen mentävä aukko

Kävin todella pitkän tauon jälkeen taidemuseossa, eikä tauko johtunut koronasta vaan siitä, että en ole koskaan ollut mikään taidemuseoiden suuri ystävä. Itse asiassa kirjoittelinkin melko tarkalleen kolme vuotta sitten siitä, kuinka paljon inhoan taidemuseoita ja -näyttelyitä (täällä). Olin tuolloin käynyt juuri Medellínin tunnetuimmassa taidemuseossa, ja olin ilmeisen suivaantunut kokemuksestani, kun tuli kirjoitettua niin suolaista tekstiä. 😅 

Tällä kertaa suunnistin kuitenkin kohti Espoota, tarkemmin sanottuna modernin taiteen museota EMMAa, sillä halusin nähdä Daniel Burenin näyttelyn Kävelyllä siksakissa. Olin nähnyt Hesarissa kuvia Burenin värikkäänä hehkuvista seinistä ja päättänyt, että jos jonkin näyttelyn haluan nähdä, se on tämä.

Pahoittelen, että palaan taas vähän menneisyyteen, mutta vanhat blogikirjoitukset ovat niin oivallinen esimerkki siitä, että ihminen (jopa meikäläinen!) voi oikeasti muuttua.

Kirjoitin vuonna 2019 seuraavasti: 

"Yleensä poistun taidemuseosta (ja kaikista muistakin museoista) turhautuneena, pettyneenä ja pahantuulisena, mikä ei liene museokäynnin tarkoitus. Vika ei tietenkään ole taiteessa vaan minussa itsessäni, mutta vaikka kuinka olen yrittänyt pohtia asiaa, en ole vielä saanut selville, mikä perimmäinen ongelmani oikein on."

Tervetuloa siksakkiin!

 

Viime aikojen itsetutkiskelu on tehnyt ilmeisen hyvää, sillä heti EMMAan astuessani tajusin olevani jotenkin vapautuneempi kuin ennen ja pystyväni vain olemaan taiteen keskellä. Sitä entistä ongelmaa ei enää ollutkaan, ja tunnistin heti, mikä puuttui: pakonomainen tarve muodostaa mielipide kaikesta näkemästäni. Aiemmin minun oli ruvettava heti pohtimaan, ymmärsinkö taideteosta vai en; pidinkö siitä vai en ja oliko se minusta hyvä vai huono. En osannut tarkastella taidetta neutraalisti ja uteliaasti, kun kaikelle piti löytää mielessäni jonkinlainen lokero, jonne se sopi sijoittaa. Miten erilaiselta kaikki näyttikään nyt, kun vain katselin ympärilleni avoimin mielin, enkä yrittänytkään "ymmärtää" mitään tai "pitää" mistään. Asiat näyttäytyvät ihan eri valossa, jos niitä ei pyri heti nimeämään, selittämään tai analysoimaan. Mielipiteiden ongelma kun tuppaa olemaan se, että kun mielipiteen on kerran muodostanut, siitä on kovin vaikea päästää irti, eikä muille tulkinnoille jää enää tilaa.

Tajusin senkin, että taide on henkilökohtainen kokemus, eikä taidetta tarkastellessa tarvitse miellyttää ketään – ei taiteilijaa, ei museotyöntekijöitä eikä muita museovieraita. Ihmisiä puhuttelevat eri asiat, ja mikä puhuttelee minua, voi tuntua jostakusta toisesta ihan yhdentekevältä, ja päinvastoin. Ei minun tarvitse jäädä syynäämään suurennuslasilla sellaista, mikä ei puhuttele itseäni millään lailla, vaan voin ihan hyvin jatkaa matkaani. Ihmisen oikeus keskittyä siihen, mikä häntä itseään kiinnostaa kuulostaa ihan itsestäänselvältä asialta, mutta minä olin museossakin velvollisuudentuntoinen. Tuntui väärältä vain kävellä jonkin teoksen ohi, kun taiteilija oli nähnyt niin suuren vaivan teosta luodessaan. 

Täällähän näkee tuttujakin.

Värikäs ikkunaseinä vangitsi minut luokseen pitkäksi aikaa. Värikkäiden kalvojen läpi tunkeva kevätaurinko teki väreistä vieläkin voimakkaammat, ja katsoja sai nauttia todellisesta väriterapiasta.

Lasin takana voimakkaasti värittynyt suomalainen luonto näyttäytyi uudessa valossa.

Minua kiinnosti EMMAssa toinenkin näyttely, nimittäin Chiharu Shiotan Äärirajoilla.

Punaisista langoista pingotettu labyrintti oli huikea, ja kiitin hiljaa mielessäni sitä, etten ollut nähnyt tällaistakaan aikaisemmin. Kokemus olisi mennyt ihan hukkaan, kun olisin kulkenut teoksen sisällä miettien, onko tämä muka taidetta ja mikä idea tässäkin mahtaa olla. Kokemus oli aivan erilainen nyt, kun en yrittänytkään sanallistaa mitään, vaan keskityin vain tuntemaan ja kokemaan. 

Sitä kyllä pohdiskelin, mitä taiteilija oli mahtanut ajatella teosta luodessaan. Mikä oli synnyttänyt idean kyseisestä teoksesta, ja millainen luomisprosessi oli ollut. Ajatukseni karkasivat jopa niin pitkälle, että mietin, voiko energia siirtyä ihmisestä toiseen myös taideteoksen välityksellä. Voiko taiteilijan tunnetilan aistia taideteoksesta? (Menevät vähän diipeiksi nämä meikäläisen pohdinnat.)

EMMAssa oli muitakin näyttelyjä, ja ne tuli kierrettyä muuten, mutta Erkan Özgenin Wonderlandin jätin välistä, sillä se tuntui aivan liian ajankohtaiselta. (Wonderlandissa kuuro poika Muhammed kertoo eleiden ja äänteiden avulla perheensä kokemuksista sotaa paossa.) EMMAssa oli nähtävää aika lailla sopivasti – ei liikaa, mutta ei liian vähänkään. Laitan tähän vielä muutaman kuvan niistä teoksista, jotka herättivät itsessäni eniten ajatuksia tai jotka kiinnittivät jostain syystä huomioni.

Jäin tuijottamaan tätä John Kørnerin maalausta Kahden taivaan välissä pitkäksi aikaa. Jostakin syystä maalaus puhutteli minua niin paljon, että ottaisin sen mieluusti omalle seinällenikin. Maalauksessa ihmishahmo juoksee kahden vastakkaisen maiseman välissä, haavemaailmojen ja rinnakkaistodellisuuksien lomitse. Mietin, että tuotahan elämä juuri on: tasapainoilua eri maailmojen keskellä – sen, mikä on olemassa vain omassa päässämme, ja sen, mikä on totta. Mutta mikä on loppujen lopuksi totta ja mikä ei? Kuinka pitkälle voi luottaa siihen, että se, mikä on totta minulle, on totta sinullekin? Missä ihmisten todellisuudet risteävät?

Tämän teoksen oli luonut Eetu Huhtala, ja teos oli nimeltään Istuin tekemättä mitään. Teoksen keinu ulottuu ihan maahan asti, mitä ei kuvasta oikein erota. Tämäkin osui minulla johonkin hermoon, vaikka en osannutkaan sanoa, mihin. Teoksen kuvauksessa luki: "Tilallista teosta voi katsoa laajemmasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta: mitä tapahtuu, kun meistä tulee sivustakatsojia? Miten se vaikuttaa meihin ja muihin?"

Hans-Christian Bergin Visuaalinen pyörre oli mielenkiintoinen yhdistelmä värejä ja valoa. Teoksessa on käytetty laserleikattua akryylilevyä ja heijastavaa kalvoa. 

Meri Oivon Hauras.

Matias Karsikas oli luonut Kanto-teoksensa puusta, lasitetusta keramiikasta ja suupuhalletusta lasista.

Viimeisimpänä mutta ei suinkaan vähäisimpänä on Haris Epaminondan Nimetön #18. 

Teoksen kuvauksessa kerrotaan seuraavaa: "Valkoisen laatikon sisällä näyttää olevan pala taivasta. Laatikon ulkopuolella on puinen kultakala. Haris Epaminonda käyttää teoksissaan antiikkimarkkinoilta tai kirpputoreilta löytämiään vanhoja esineitä. Nämä esineet ovat usein latautuneita Aasian tai Euroopan kulttuurihistorialla. – – Taiteilija luo harkittuja sommitelmia yhdistämällä löydetyt esineet itse suunnittelemiensa jalustojen, kehysten tai muiden rakenteiden kanssa."

Tämä on juuri sellainen teos, jonka näkeminen olisi aiemmin ärsyttänyt ja herättänyt kysymyksiä tyyliin "onko tämä muka taidetta" ja "tuollaisenhan osaisi tehdä kuka tahansa". Ehkä tuommoisen osaisikin tehdä kuka tahansa, mutta kuinka monelle tulisi mieleen tehdä jotain tuollaista? Ei minulle ainakaan. Ehkä yksi taiteen merkityksistä onkin ajatella laatikon ulkopuolelta – tässä tapauksessa ihan kirjaimellisesti!

Ensimmäistä kertaa ikinä minulla oli taidemuseokäynnin jälkeen sellainen olo, että taide oli antanut minulle jotakin sellaista, mitä en ollut tiennyt edes kaipaavani. Todella erikoinen tunne. Ikään kuin minussa olisi ollut jokin tyhjiö, joka nyt tämän kokemuksen seurauksena täyttyi (kuulostaa taas ihan hihhuloinnilta!). Ei siis ole epäilystäkään siitä, ettenkö vierailisi jossakin taidemuseossa pian uudestaan, kun jo moderni taide sai aikaan tämmöisiä tuntemuksia. Minähän olen aiemmin pitänyt modernia taidetta lähinnä aikuisten askarteluna, jolla yritetään jymäyttää hyväuskoisia markkinoimalla sitä taiteena.

Laitan vielä tähän loppuun lainauksen yhdestä kommentista, jonka sain vuoden 2019 postaukseeni. Lukija kiteyttää tässä minusta niin hienosti sen, kuinka modernia taidetta kannattaa lähestyä ja minkä minäkin olen tässä vuosien saatossa kantapään kautta oppinut. Toivottavasti lukija (joka ei jättänyt nimimerkkiään) ei pahastu, kun lainaan hänen sanojaan: 

"Modernin taiteen todellisen merkityksen tajusin silloin, kun rupesin käymään omien lasten kanssa taidemuseoissa. Alle kouluikäisinä he olivat innostuneita ihan mistä museosta vain, mutta alakouluikäisinä "pelkät taulut" alkoivat olla tylsiä. Ateneum ei heitä enää kiinnostanut, mutta Kiasma aina. Heidän kanssaan tajusin, että modernin taiteen idea on herättää mielessä uusia mielleyhtymiä ja samalla vaikuttaa siihen, että havainnoi ympäristöäänkin jotenkin uudesti. – –

Ei modernia taidetta katsoessa tarvitse ajatella, onko se taidetta, onko se kaunista vai rumaa tai mitä taiteilija on sillä tarkoittanut. Modernia katsoessa (ja mielellään kokiessa ja itse osallistuessa niin kuin nykyisin saa usein tehdä) aivot saavat olla rentoina ja lapsen tapaan avoimina ja ennakkoluulottomina – ja sitten vain antaa mennä! Millaisia mielleyhtymiä syntyy? Millaisia uusia ajatuksia välähtää? Ei kannata olla kriittinen sen enempää omien ajatusten kuin teoksenkaan suhteen. Jos jostakin ei tule yhtään mitään mieleen, sitten kävellään eteenpäin." 

Voisiko tätä enää tämän paremmin sanoa!

😘