Munaravia

Alkuun vuoden suurin tapahtuma: nalle sai oman peiton. 😆

Peiton neulomisessa kesti ärsyttävän kauan, ja ehdin jo avautumaan muutamassakin blogissa siitä, miten hitaasti projektini eteni. Miten moisen lappusen neulomisessa voi kestää niin kauan? Sartsa kerkesi jo kysymään, että onko kyseessä isokin nalle. 😂 Etenemisen hitaus johtui ihan vain siitä, että kuvio oli niin hemmetin yksitoikkoinen (toistettiin vain neljää riviä ja niistäkin kaksi oli oikeaa ja yksi nurja), että minulta meinasi palaa käämit. Neuloin muutaman rivin, ja sitten alkoi taas tökkiä. Aina välillä löysin keskeneräisen työn sohvankulmasta ja katsoin, että siinä se taas on. Eipä ole paljon edistynyt sitten viime näkemän! Olisin neulonut varmasti jo useammat sukat samassa ajassa. Ei voi muuta kuin ihailla sellaisia ihmisiä, jotka jaksavat neuloa kokonaisia villapaitoja (kuten oma siskoni ja Menninkäinen). 

Tein tuon peiton Novitan Woolly Woodista, vaikka olen aiemmin parjannut kyseistä lankaa, kun se on omaan makuuni liian löysäkierteistä. Nyt kun olen neulonut Woolly Woodilla parit sukatkin, olen huomannut mystisen asian: en ole aivastellut samalla lailla kuin esimerkiksi Seiskaveikalla tai Nallella neuloessani, nenäni ei ole kutissut, eivätkä silmänikään ole vuotaneet. Olenkin miettinyt, mahtaako olla minulla jonkinlainen villalanka-allergia (vai onko sellaista allergiaa edes olemassa?). 

Äiskälle neulotut Woolly Wood -sukat.

Vertailin Woolly Woodin ja Seiskaveikan koostumusta, ja kävi ilmi, että Seiskaveikassa on 75% villaa ja 25% polyamidia, kun taas Woolly Woodissa on 70% modaalia ja 30% merinovillaa. Kun kuukkeloin, mitä tuo tuommoinen modaali on, kävi ilmi, että "modaali on viskoosista johdettu selluloosapohjainen muuntokuitu, joka on ominaisuuksiltaan lähellä puuvillaa". Woolly Wood tuntuukin melkein puuvillalangalta, joten en ihmettele, jos se ei aiheuta samanlaisia reaktioita kuin villaisammat langat. 

Minun ei tarvitse näköjään edes neuloa Seiskaveikalla, kun lanka jo aiheuttaa oireita: kun hain äsken yhden Seiskaveikan lukeakseni vyötteestä langan koostumuksesta ja jätin langan tuohon viereeni, niin jo alkoi kutittaa nenää ja pärskittää. Nyt näyttääkin uhkaavasti siltä, että minun täytyy siirtyä kokonaan Woolly Woodiin ja samankaltaisiin lankoihin, jos haluan jatkaa neulomisharrastustani. Harmi vain, että Woolly Woodissa on niin rajoittunut värivalikoima, mutta varmasti samankaltaisia lankoja on muitakin. Jos joku tietää muita hyviä lankoja, saa antaa suosituksia, sillä lankatietämykseni on tosi kehno! 

Rupesimme ukkelin kanssa katselemaan Telugu Indian Idolia, joka alkoi pari viikkoa sitten. On kyllä hassua, miten samat ohjelmaformaatit tunkeutuvat eri maailmankolkkiin ja miten samanlaisena niiden kaava säilyy, vaikka kyseessä olisi niinkin eksoottinen maa kuin Intia. Mutta ainakin tässä teluguversiossa esitettävä musiikki on kuitenkin pääasiassa telugumusiikkia eikä mitään jenkkipoppia, ja se tuo ohjelmaan mielenkiintoisen säväyksen. 

(Kaikki kuvat ovat televisioruudulta otettuja.) 

Juontajana toimii näyttelijä ja playback-laulaja Sreerama Chandra. Taustalla näkyy Hyderabadin tunnetuin nähtävyys Charminar.

Tuomarit (S. Thaman, Nithya Menen ja Karthik).

Musiikkia enemmän minua kiinnostavat kuitenkin kilpailijoiden tarinat ja se, millaisista taustoista he tulevat. Monet laulukokelaat tulevat köyhistä oloista ja osallistuvat kilpailuun siinä toivossa, että kilpailu ja televisionäkyvyys toimisivat jonkinlaisena ponnahduslautana ns. parempaan elämään.

Tämän nuorukaisen isä (vasemmalla) soittaa työkseen musiikkia temppelissä, joten musiikki on nuorukaisella ainakin jollakin tavalla verissä.

Pojan äiti oli kuollut syöpään, ja tässä poika muistelee äitiään tämän sarikaapilla. Kaikilla (tai ainakin useimmilla) intialaisilla naisilla on muuten tuommoinen lukittava metallikaappi, jossa säilytetään parhaita sareja ja koruja.

Tämä nuorukainen puolestaan työskentelee ruokalassa tarjoilijana.

Ohjelmaa katsellessani minua rupesi vähän ärsyttämään se, että kilpailuun osallistui myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät selkeästikään olisi tarvinneet kilpailua saadakseen musiikkiuransa alulle.

Tämäkin tyttö oli muuttanut neljä vuotta sitten Amerikasta Intiaan, jotta voisi keskittyä kokonaan musiikkiin, ja tytöstä näki jo kaukaa, että rahasta ei ollut puutetta eikä varmaan suhteistakaan. Tyttö saattoi siis tavallaan viedä kilpailussa paikan joltakulta toiselta, joka olisi tarvinnut jatkopaikkaa häntä kipeämmin. Mutta tyttö osasi todellakin laulaa, sitä ei käynyt kieltäminen, eikä tämmöisiin kilpailuihin voi kai mitään tulorajoja laittaakaan, kun ideana taitaa olla juuri se, että ne ovat avoimia kaikille. 

Tässä vielä video YouTubesta tytön esiintymisestä:

Sitten olivat siskokset, joilla ei ollut (ainakaan heidän kertomansa mukaan) mitään muuta yhteistä kuin musiikki. Vaatemaku oli erilainen, harrastukset olivat erilaiset ja ruokamieltymykset ja pukeutustapa olivat nekin erilaiset.

Sohvalla vanhempien kanssa.

Ja vaatekaapilla. Huomatkaa sanomalehdet, jotka toimivat Intiassa monenlaisissa tehtävässä, kuten hyllypaperina.

Sitten saatiin kilpailijanumerot, ja ei muuta kuin menoksi!

Vihdoinkin lavalla.

Videoklippi tytöistä:

Punjabilainen kaveri oli tullut telugunkieliseeen Idol-kilpailuun, vaikka ei osannut oikein teluguakaan, lähinnä siitä syystä, että hän fanitti Allu Arjunia (=Tollywood-näyttelijä).

Kaverilla oli mukanaan punjabilaisia makeisia, jotka hän antoi tuomareille ennen esitystään. Toinen kaveri meni tuliaistensa kanssa vieläkin pidemmälle, sillä hän toi kisan naistuomarille Nithya Menenille kultaiset rannerenkaat! Suoranaista lahjontaa, sanoin minä, mutta ukkeli oli eri mieltä. Ihan normisettiä! Punjabilainen kaveri pääsi jatkoon, mutta rannerenkaat tuonut kaveri ei. 

Punjabilaisen kaverin esitystä: 

Sitten oli lihava nuorimies, joka tykkäsi syödä. Koko nuorukaisen insertti oli rakennettu nuorukaisen ruokarakkauden ympärille, ja asiasta oli tehty hupaisa ohjelmanumero. Mietin, että tämmöistä(kään) tuskin näkisi Suomessa. 

(Laddut ovat intialaisia makeisia.)

Äiti ja poika.

Tästä tuli mieleeni, kun aiemmin kirjoittelin siitä, miten huonolla tuulella valmistettu ruoka usein epäonnistuu. Kun lueskeni aiheesta lisää, joku intialainen mietti sitä, miksi äidin tekemä ruoka on aina niin hyvää. Pohdintojen lopputulema oli se, että siksi, koska äidin tekemä ruoka on aina rakkaudella tehtyä. Voisin melkein allekirjoittaa tämänkin! Toki äiditkin ovat välillä stressaantuneita, eikä kokkaaminen aina innosta heitäkään, mutta jokin taika äidin tekemässä ruoassa on. Ainakin minun äitini ja anopin. ❤

Tuntuu ihan ihmeelliseltä ajatella, että kevät on todellakin tulossa. Minulla on vähän ristiriitainen suhde kevääseen, sillä vaikka olen kevään lapsi itsekin, lisääntyvä valon määrä ärsyttää, varsinkin aamuisin. En halua herätä siihen, että ulkona paistaa jo aurinko. Monena vuonna on käynyt myös niin, että kevät on synkistänyt mieleni, mikä on vähän outoa, kun auringonhan luulisi piristävän ja ilahduttavan. Toivottavasti tänä keväänä ei tarvitse ruveta synkistelemään!

Olen ihmetellyt joskus aikaisemminkin näitä tyyppejä, jotka lenkkeilevät Helsingissä ympäri vuoden pelkät shortsit jalassa. Tämänkin kuvassa näkyvän kaverin olen nähnyt monesti aamulla Hakaniemessä, ja lenkkeilyasu on aina tuo sama, shortsit ja lenkkarit – oli pakkasta tai ei. Mahtaakohan tämmöinen puolialaston lenkkeily karaistaa jollakin tavalla? Ehkä meikäläisenkin pitäisi kokeilla jotain Jätkäsaaren ympärijuoksua pelkät shortsit jalassa. 👀

Länsisatamassa on vielä jäälauttoja.

Mutta aika pian alkaa avovesi.

Silja Symphony palailee Ruotsin-reissultaan.

Aurinkoisia kevätpäiviä! 

😘