Elonmerkkejä

Hengissä ollaan edelleen, vaikka tällä viikolla on ollut kyllä niin ankeat tunnelmat, että pari kertaa on käynyt mielessä, että pitäisiköhän kävellä mereen (draamakuningatar is back). Moni asia on painanut mieltä, mutta ei niistä sen enempää. Kyllä kai tämä taas tästä.  

Edellisen postauksen jälkeen ei ole tapahtunut mitään maata mullistavaa. Iskä siunattiin lepoon, ja siunaustilaisuus oli ihan kaunis, vaikkakin lyhyt ja vähäväkinen. Mehän rikoimme sääntöjäkin, kun meitä oli koolla seitsemän henkilöä, vaikka olisi saanut olla enintään kuusi. 

Kuvia hotellin ikkunasta.

Iskä ❤

Intian hirveä koronatilanne ei ole varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta, ja on ollut järkyttävä seurata sitä läheltä. Toistaiseksi kaikki lähimmät sukulaiset ja tuttavat ovat säästyneet vakavalta koronalta, ja appivanhemmatkin kerkesivät ottaa molemmat rokotukset ennen tämän viimeisimmän aallon alkua. Ilmeisesti appivanhempien saama intialainen Covaxin toimii ihan hyvin. Anopin vanhempi sisko ja tämän mies sairastivat koronan jo ensimmäisessä aallossa, ja se olikin melkoinen show. Ensin sisko ja mies eivät halunneet mennä koronatestiin, koska jos heillä olisi korona, heidän ylleen lankeaisi stigma, eikä kukaan haluaisi olla enää missään tekemisissä heidän kanssaan. Sitten kun selvisi, että heillä todellakin on korona (ukkelin kaverilla on laboratorio, ja kaveri kävi tekemässä testin), testitulosta ei saanut kertoa heille itselleen, koska muuten he saattaisivat mennä paniikkiin. Niinpä ukkelin serkku (nefrologi) määräsi Amerikasta käsin pariskunnalle muka vain jotain flunssalääkkeitä. En tiedä, tietääkö pariskunta vieläkään sairastaneensa koronan.

Intialainen salailumentaliteetti hämmästytti silloinkin, kun ukkeli sai sen aivoverenvuodon. Ongelman todellista laatua ei saanut missään nimessä kertoa ukkelin vanhemmille, jotteivät he huolestuisi liikaa. Appivanhemmille piti kertoa, että ukkeli oli saanut Kolumbiassa vain jonkin viruksen ja joutunut sen takia sairaalaan. Minä en uskaltanut edes vastata appivanhempien puheluihin, kun pelkäsin, että he rupeaisivat kyselemään ukkelin terveydestä, ja sitten minun pitäisi valehdella heille. Osaan kyllä valehdellakin, mutta vain omasta tahdostani. 😆 Ei se kukkokaan käskien laula.

Nyt ukkeli kertoo melkein joka päivä jostakin uudesta tuttavasta, joka tai jonka läheinen on kuollut koronaan. Ihmisiä lakoaa kuin heinää. Ukkelin entinen naapuri oli esimerkiksi sairastunut koronaan, ja koska hän ei selviytynyt arjesta yksinään, hän pyysi kahta tytärtään avuksi. Kaikki kolme kuolivat. Yhdessä perheessä isä sairastui ja kuoli, ja muutaman päivän päästä kuoli myös äiti, ja lapset jäivät orvoiksi. Sydän kylmänä odotan, milloin korona iskee lähelle. Korona saa ihmiset Intiassa paniikkiin, ja ihmiset pyrkivät sairaaloihin, vaikka heillä ei olisi suoranaista tarvettakaan. Sairaalat ovat ääriään myöten täynnä, ja sairaaloista on mahdoton saada paikkaa, vaikka olisi kuinka vakavasti sairas. Appiukko joutui viettämään taannoin yhden kokonaisen päivän puhelimessa ja soittamaan kaikki vaikutusvaltaiset tuttavansa läpi, jotta eräs vakavasti sairas sukulainen saatiin hoitoon. Ukkelin kaveri (se, jolla on se laboratorio) joutui sulkemaan puhelimensa, kun puhelin soi jatkuvasti, eikä mies voinut auttaa ihmisiä mitenkään. Koronatestauksetkin mies lopetti, koska testaamisessa ei ollut enää mitään järkeä, kun kaikilla oireisilla oli kumminkin korona. Intian varianttiin näyttää kuuluvan myös sellainen piirre, että tauti näyttää lähes parantuneen, ja sitten iskevät yhtäkkiä vakavat hengitysvaikeudet. 

Yksi ukkelin Suomessa asuva intialainen kaveri puolestaan kertoi, kuinka monet Intiassa etätöissä olleet intialaiset ovat paenneet Intian koronatilannetta ja palanneet Suomeen. Perheet ovat saaneet Helsinki-Vantaalta ohjeet olla kaksi viikkoa karanteenissa, mutta vanhemmat ovat tästä viis veisanneet, vaan he ovat laittaneet lapsensa kouluun. Enpä ihmettelisi, jos meilläkin alkavat kohta koronaluvut taas kasvaa, ja syynä olisi nimenomaan tuo Intian variantti. 

Koska lapsilla ei ole Intiassa koulua, eikä kaikilla ole todellakaan varaa mihinkään etäkouluihin, lapset joutuvat keksimään muunlaista ajankulua. Yksi poika oli tunkenut päänsä teräsastiaan mutta ei saanutkaan enää päätään astiasta ulos. Onneksi tarinalla oli kumminkin onnellinen loppu: 

Äiti oli halunnut jo pitkään tulla meille kyläilemään, ja äidin kyläilyreissu toteutui vihdoin vapun korvilla, ja äiti olikin meillä yli viikon. Kävin hakemassa äidin Savonlinnasta junalla, ja sitten tulimme yhdessä äidin autolla tänne Helsinkiin (äidin auto on korkeampi ja mukavampi istua kuin meidän matala auto). Paluumatkalla sitten sama toisinpäin. Äidin viimeisimmästä visiitistä olikin jo aikaa, sillä hän ei enää viime aikoina voinut jättää iskää yksin kotiin, eikä iskä halunnut lähteä koskaan mihinkään. Oli suoranainen ihme, että iskä suostui tulemaan meille viime heinäkuussa äidin kanssa ja vieläpä viipymään kaksi yötä. Kun minä ja äiti olimme yhtenä iltana kaupassa, iskä oli kertonut ukkelille tulleensa minun takiani – mitä ikinä se sitten tarkoittikin. Iskä oli muistellut ukkelille myös, kuinka hän oli ollut nuorena Jätkäsaaren satamassa töissä ja kuinka Jätkäsaaressa ei ollut silloin mitään. Mielenkiintoinen yhteensattuma, että minä katselen nyt niitä samoja merimaisemia ja laivoja, joita iskäkin aikoinaan katseli.

Piti oikein kaivaa Helsingin Kaupunginmuseon arkistoista (täältä, täältä ja täältä) pari vanhaa kuvaa. 

Tämä kuva on vuodelta 1972.

Vielä vuonna 1996 Jätkäsaaressa näytti tältä. Mikä määrä kontteja!

Vuonna 2014. Kontit ovat kadonneet ja tilalle on noussut taloja, mutta tyhjää tilaa on vielä paljon. Alue on muuttunut tuon jälkeen – vain seitsemässä vuodessa – ihan uskomattoman paljon.

Vuonna 2021.

Nyt kun ajelin junalla Savonlinnaan ja takaisin, kummallakin junamatkalla minulle sattui sellainen istumapaikka, että selkäni oli menosuuntaan. Menomatkalla asia ei haitannut, kun katselin vain läppäriltä videoita, mutta paluumatkalla kun luin blogeja ja kirjoittelin kommentteja, minulle tuli aivan hirveän huono olo. Mietin, että pitääkö minun nyt ruveta oksentamaan täpötäydessä junanvaunussa, ja kaivoin jo pussin esiin miettien, mihin voisin pussini kanssa syöksyä. Jos rupeaisin laattaamaan ihmisten keskellä, minut varmasti eristettäisiin jonnekin junan perimmäiseen nurkkaan, koska minullahan saattoi olla vaikka KORONA. Onneksi huono oloni meni ohi, kun lopetin kaiken tekemisen ja vain istuin silmät kiinni. On kyllä ihan perseestä, että VR:llä ei voi enää nykyään mitenkään itse vaikuttaa siihen, mihin suuntaan istuu. Ennen junakartoissa oli sentään ensimmäisiin vaunuihin merkitty junan kulkusuunta, josta pystyi päättelemään istumapaikkojen suunnat (vaikkeivät nekään päättelyt menneet aina ihan nappiin). Pitää varmaan ruveta matkustamaan bussilla, koska bussissa saa aina melko varmasti paikan nenä kulkusuuntaan. 😆 

Junissa on nykyään turvavyötkin.

Jätkäsaaressa tapahtui toukokuun alussa suuri muutos, kun ysin ratikka alkoi kulkea Länsiterminaaliin asti. Nyt meilläkin on ratikkapysäkki ihan lähellä, vaikkei edellinenkään pysäkki kaukana ollut. Harvoin ratikalla tulee tosin matkustettua, että siinä mielessä asia on minulle ihan sama. Itselleni suurin muutos onkin siinä, että ennen kuin käännyn päätieltä parkkihalliin ratikkakiskojen yli, pitää muistaa varmistaa, että ratikoita ei ole näköpiirissä. Yksi ratikka soitti minulle jo torvea, kun meinasin kääntyä suoraan ratikan eteen. 

Vielä viime kesänä tarkkailimme ukkelin kanssa, kuinka ratikkakiskoja rakennettiin: 

Valmis raitiotie tänä vuonna pari päivää ennen liikennöinnin aloittamista. Taustalla Länsiterminaali.

 

Tuohon meidän taloa vastapäätä on alettu myös rakentaa jotain, ja jännityksellä odotamme, mitä siihen tulee ja miten korkea rakennuksesta tulee. Merinäköalat saattavat olla pian muisto vain, ja on ehkä aika ruveta etsiä uutta asuntoa. Hakukriteerejä täytyy ehkä hieman muuttaa, sillä nyt on käynyt selväksi, että ukkeli ei kykene asumaan näin lähellä merta. Meren lähellä tuulee lähes aina, ja lämpötilat ovat siitä johtuen sisämaata monta astetta alhaisemmat, mikä riepoo ukkelia ihan suunnattomasti. Jos en ollut aiemmin tiennyt, miten paljon ukkeli inhoaa kylmää, niin viimeisen vuoden aikana se on tullut harvinaisen selväksi. 😆 Niin tosiaan: meille tuli 7. toukokuuta vuosi täyteen Jätkäsaaressa. Uskomatonta, miten nopeasti aika kuluu.

Vappuaatoksi tilasimme vappukassin Ragusta, ja vaikka ruoka oli ihan hyvää, jotenkin tuntui, että vappuaaton syötävät olisivat saaneet kumminkin olla hieman yksinkertaisempia. 

Pääruoan karitsanniskojakin (kuvassa vielä vakuumipussissa) piti lämmitellä kymmenen minuuttia kattilassa, ja sehän on vappuaattona ihan valtava määrä työtä. Annoksetkin noista osasista piti kasata lautasille, eikä ravintolakokin koulutuksesta ollut siinä vaiheessa ainakaan yhtään haittaa. Unohdin ottaa kuvat valmiista annoksista, eikä ruoka pääsekään tässä piperryskuvassa oikein oikeuksiinsa.

Uskalsimme syödä ulkonakin ja kävimme Isossa Omenassa lounaalla. Paikaksi valikoitui ennestään tuntematon Deliberi. Valitsin lohibowlin, enkä muista, milloin olisin viimeksi saanut yhtä hyvää ruokaa. 

Annoksessa oli ihan kaikki kohdallaan – varsinkin maku – joten käynti ei jäänyt todellakaan viimeiseksi. Äidin pihvikin oli muuten ihan täydellinen, mutta annos oli hieman jäähtynyt. Äidin ruoan pitää olla tulikuumaa, ja tykkään kyllä itsekin syödä ruokani kuumana. 

Yhtenä päivänä kun kävimme äiteen kanssa iltakävelyllä, bongasin ostoskärryt, jotka suorastaan huusivat nimeäni. 

En sentään pyytänyt äitiä työntämään!

Ajelimme takaisin Savonlinnaan pidemmän kautta, kun äiti halusi käydä Helilän hautausmaalla Karhulassa sekä Hurukselassa katsomassa, vieläkö siellä oli yksi puutarha, jossa äidillä oli ollut aiemmin tapana käydä. Puutarha oli edelleen siellä, ja paikalla oli oikein oivallinen nimikin, Sadun puutarha. Vaikka en ole puutarhaihmisiä (varsinkaan viimekesäisen ötökkäkatastrofin jälkeen), puutarhan kasvit olivat niin komeita ja kaikki oli laitettu esille niin kivasti, että tuli ihan hirveä himo ostaa kukkia parvekkeelle. 

Yrtitkin olivat niin komeita, että täkäläisten kauppojen yrtit ovat ihan naurettavia rääpäleitä noihin verrattuna.

Mutta kasvien ostaminen ei valitettavasti oikein käynyt päinsä, sillä minun piti palata seuraavana päivänä junalla kotiin, eikä amppelien kuljettaminen junassa kuulostanut kovin houkuttelevalta. Onneksi äiti pääsi sentään tekemään ostoksia, ja minullekin löytyi lahjapuodista pieni laukkuun mahtuva matkamuisto kotiin vietäväksi. Lämmin suositus siis myös Sadun puutarhalle!

Ihana koira Viipurinportin ABC:llä.

Taitaapa olla aika ruveta ruoanlaittoon. Mutta yksi auringonlaskukuva pitää vielä kumminkin laittaa, sillä nyt on taas se aika vuodesta, kun auringonlaskut näkyvät meille.

Seuraavaksi onkin sitten ehkä luvassa parvekekatsaus, kun parvekekuvia jo kyseltiinkin.

😘