Kuka soitti

Olen aina inhonnut puhelimessa puhumista. Minusta on kivempi jutella ihmisten kanssa kasvokkain, ja jos kasvokkain puhuminen ei ole mahdollista, tykkään viestitellä. Puhelinkeskustelutkin menettelevät silloin, jos on jotain asiaa ja puhelu keskittyy kyseisen asian ympärille. Silloin puhelulla on selkeä rakenne: alku, asian käsittely ja loppu. Epämääräistä, tuntikaupalla jatkuvaa lätinää en voi sietää. Puhelimessa jaarittelu on minusta niin kuluttavaa, että tarvitsen viikon pitkästä lätinäpuhelusta palautumiseen (okei, pientä liioittelua).

Juttelen puhelimessa oikeastaan vain muutaman ihmisen kanssa, ja toinen heistä on äitini. Anoppikin toivoo, että soittelisin hänelle useammin, mutta en saa koskaan tartuttua puhelimeen, vaikka kuinka yritän tsempata itseäni. Yleensä anoppi onkin ollut se, joka on soittanut minulle, mutta nyt hänen soittonsa ovat harventuneet lähes olemattomiin. Hän on kai huomannut, että minä en muuksi muutu, vaikka hän kuinka yrittäisi. Itse asiassa sanoinkin kerran anopille, etten tykkää puhua puhelimessa, ja anoppi oli ihan, että mitä mitä. Miksi ihmeessä? Kyllähän kaikki nyt tykkäävät puhelimessa puhua! Anopille ei tee mieli soittaa siitäkään syystä, että puhelut alkavat tyypillisesti niin, että anoppi kysyy, miksi en ole soittanut pitkään aikaan. Olisiko se niin iso asia soittaa aina joskus? Tota noin... ööh... 

Pfizerin rokotteet ovat saapuneet Hyderabadiin.

 

Soittaminen jollekulle ihan vain kuulumistenvaihtotarkoituksessa on minulle lähes mahdotonta (ellei sitten kyseessä ole juuri äiti). Mietin ennen soittamista kaikki mahdolliset skenaariot, jotka siellä langan päässä mahdollisesti odottavat, ja tulen lopulta aina siihen tulokseen, että se toinen on kumminkin tekemässä juuri sitä tai tätä, ja soittoni tulisi huonoon aikaan. Puheluni pilaisi kaiken, ja itsellenikin jäisi paskan maku suuhun, kun toisen äänestä kuuluisi selvästi, että hän olisi mieluummin tekemässä sillä hetkellä jotain ihan muuta kuin puhumassa kanssani. Sitten tuntisin itseni taas torjutuksi ja hylätyksi. Tämä hylätyksi tulemisen pelko se kummittelee meikäläisen elämässä aina vain ja pompsahtelee esiin mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä!

Jos taas pitää soittaa johonkin virastoon, vakuutusyhtiöön tai muuhun vastaavaan, soittaminen ei tuota minulle mitään ongelmia. Langan toisessa päässä olevat ihmiset kun ovat juuri sitä varten, että he vastaavat puhelimeen ja neuvovat ihmisiä. Puheluni ei siis voi tulla ns. huonoon aikaan. Tartun nykyään aika helpostikin puhelimeen, jos minulla on jotain kysyttävää jostakin, sillä asiat hoituvat usein puhelimessa nopeiten. Asiat saa selviksi heti, ja samalla voi kysyä myös tarkentavia kysymyksiä. Toisaalta jos asia on monimutkainen, sähköposti tuntuu helpommalta vaihtoehdolta, koska silloin asioita pystyy pyörittelemään mielessään, kun keskustelu ei etene yhtä nopeatempoisesti kuin puhelimessa. Lääkärin soittoajat ovat nekin minulle painajainen, varsinkin jos odotettavissa on paljon asiaa. Kuinka ihmeessä ymmärrän ja muistan kaiken, mitä siinä puhelun aikana tulee mahdollisesti ilmi? Terveysasiat ovat muutenkin sellaisia, että ne ymmärtäisi ja muistaisi mielellään sataprosenttisesti. Toki samat asiat voi lukea jälkeenpäin epikriisistä, mutta siinä vaiheessa ei voi enää kysyä lääkäriltä mitään, kuten puhelun aikana voi. 

Ennen kuin lääkärin oli määrä soittaa minulle magneettikuvauksen tuloksista, keksin mielestäni näppärän keinon: nauhoittaisin puhelun, jotta voisin kuunnella sen jälkeenpäin niin monta kertaa kuin tarvitsisin. Etsimme ukkelin kanssa keinoa, jolla iPhonella voi nauhoittaa puheluja, mutta vedimme vesiperän: iPhonella ei pysty nauhoittamaan puheluja tietosuojasyistä (ainakaan ilmaiseksi). Blaah. Tietosuoja sitä ja yksityisyyden suoja tätä.

Yleensä jos puhelimeni soi, soittaja on joku puhelinmyyjä. Aah, miten nautinnollinen onkaan se hetki, kun vastaan puhelimeen ja tajuan, että langan päässä on joku, joka yrittää kaupata minulle jotain, mikä kiinnostaa minua yhtä paljon parkkihallissa moneen kertaan yliajettu kasvomaski.

Tunnen itseni kalaksi, joka on kiinni syötissä ja yrittää pyristellä irti. Pitäisikö sanoa heti puhelun aluksi, että ei kiinnosta, vai pitäisikö jäädä odottelemaan, että myyjä saa luettua koko litaniansa? Eikö koko myyntipuheen kuunteleminen ole ajanhukkaa molemmille, jos minulla ei ole aikomustakaan ostaa kyseistä tuotetta?

Aiemmin torppasin kaikki myyntipuhelut heti puhelun ensi sekunneilla, mutta sitten kuulin jostain, että puhelinmyyjien palkka määräytyy puhelun pituuden mukaan (en tosin tiedä, pitääkö tämä paikkansa). Myötätuntoni heräsi, ja rupesin kuuntelemaan myyntipuheet loppuun asti. Tosin silloin se vasta tyhmä olo tuleekin, kun ilmoitan kymmenen minuuttia kestäneen lipevän liehittelyn jälkeen, että ei kuule voisi vähempää kiinnostaa. Itse asiassa puhelinmyyntitilanteiden jälkeen jää aina enemmän tai vähemmän kiusaantunut olo, ja joskus suorastaan raivostuttaa. Miten vaikea voi olla ymmärtää, että ei tarkoittaa ei eikä "kerropa vähän lisää".

Puhelinmyyjissä on ihan hyviä tapauksiakin, ja hyvät myyjät ovat sellaisia, jotka kertovat asiansa normaalilla äänensävyllä (ei millään ylimakealla myyntimiehen nuoleskeluäänellä), ymmärtävät kerrasta, etten halua kyseistä tuotetta, ja toivottavat vielä loppuun hyvät päivänjatkot. Tällaisesta puhelusta jää hyvä mieli kummallekin (vaikka myyjälle jäisi tietysti vielä parempi mieli, jos ostaisin hänen kauppaamansa tuotteen). Sitten on niitä, jotka ovat päättäneet saada tuotteensa kaupattua keinolla millä hyvänsä, tai niitä, jotka saavat tuntemaan suoranaista syyllisyyttä (etkö todellakaan halua tukea lasten liikuntaharrastuksia?). Kerran yksi syöpävakuutusmyyjä rupesi oikein tenttaamaan minulta, miksi en halunnut syöpävakuutusta. No siksi kun en vain halua! Ja jos haluaisinkin, en kyllä ostaisi sitä miltään puhelinmyyjältä. 

Yhdelle akkainlehtien kaupustelijalle ilmoitin, että en tilaa lehtiä kotiin, koska olen laskenut, että lehtien ostaminen irtomyynnistä tulee halvemmaksi kuin niiden tilaaminen kotiin. Yleensähän lehtien tilaus jatkuu sen määräaikaisen tarjousjakson jälkeen kestotilauksena, joka on paljon kalliimpi kuin tarjousjakso. No myyjäpä ei tästä lannistunut, vaan hänellä oli tähänkin ongelmaan ratkaisu: Moni kuulemma tilaa lehteä vain sen tarjousjakson ja peruu lehden jatkotilauksen heti ensimmäisen lehden tultua jollakin lehden takaa löytyvällä koodilla. Minäkin voisin tehdä niin! Minä kumminkin jätän tällaiset kikkailut mieluummin muille ja ostan lehteni irtomyynnistä – silloin kun sattuu huvittamaan. Viimeksi totesin yhdelle soittajalle heti puhelun aluksi, että "en osta mitään, en tilaa mitään enkä halua mitään ilmaiseksikaan". Tämä toimi (ainakin siinä tilanteessa) yllättävän hyvin, ja meinaan kokeilla tätä jatkossakin.

Yksi vaihtoehto olisi tietysti laittaa puhelinnumero salaiseksi, ja joskus minulla olikin salainen numero. En kuitenkaan halua enää salaista numeroa, jos vaikka joku haluaisi tietää numeroni jostain tärkeästä syystä. Kaikesta ärsytyksestä huolimatta vastaan puhelimeen aina, vaikka soittaja olisi tuntematon numerokin, koska muuten asia jää vaivaamaan minua. Jos en saa selville, kuka minulle soitti, soittaja oli tietysti juuri joku tärkeä tyyppi, jonka puhelu olisi taannut tieni ikuiseen onneen.  

 

Olen itse tosi surkea puhuja, ja varsinkin pidemmät ja monimutkaiset asiat tulevat suustani ulos usein ihan eri tavalla kuin olin ajatellut. Oikein näen, kuinka vastapuoli joskus miettii, että mikähän se tämänkin jutun punainen lanka oikein oli. 😅 Ajatukseni tuntuvat liikkuvan nopeammin kuin suuni, ja koska minun päässäni asiat ovat varsin selviä, en jaksa keskittyä selittämään yksityiskohtia vaan oikaisen kaikkialla, missä vain suinkin pystyn. En ole koskaan ollut mikään tarinankertoja, ja ihailen suuresti niitä, jotka sitä ovat. Puhelimessa pitkien asioiden sepustaminen ahdistaa vieläkin enemmän, kun en voi edes nähdä, kuinka pitkästyneeltä kuulija mahtaa näyttää.

Olen yrittänyt miettiä, miksi puhelimessa puhuminen on minusta niin vastenmielistä, ja mahdollisia syitä on varmaankin monia. Olen sellainen ihminen, joka tykkää mennä suoraan asiaan ja pitää asiat aika lyhyinä. En tykkää siitä, että jaaritellaan ensin puoli tuntia niitä näitä, ja sitten vasta päästään asiaan (jos asiaa edes on). Esimerkki: Kun ukkelin kaveri soitti minulle uudenvuodenaatonaattona vuonna 2019 aamulla kello kahdeksan, tiesin heti, että jotain oli vinossa, koska tämä kaveri ei ollut soittanut minulle moneen vuoteen eikä varsinkaan aamulla kello kahdeksan. Sitten kaveri rupesi kyselemään, miten voin, mitä vanhemmilleni kuuluu jne., ja minun teki mieli kirkua, että mene nyt perkele asiaan! Sitten kuin soitin samasta asiasta myöhemmin ukkelin siskolle, en osannut pehmentää asiaani yhtään, vaan menin suoraan asiaan: veljesi on saanut aivoverenvuoden. Kuulin, kuinka käly haukkoi langan toisessa päässä henkeään ja kuinka hän ei meinannut saada järkytykseltään sanaa suustaan. Ei ole kyllä ihan paras toimintamalli tämäkään.

Ehkä eniten minua ärsyttää puhelimessa kuitenkin se, että puhelimessa ei voi nähdä toista ihmistä. Minulle on hirveän tärkeää nähdä ihminen, jonka kanssa puhun, ja pelkän äänen varassa oleminen tuntuu epämiellyttävältä. Kun kaikki nonverbaalinen viestintä – ilmeet, eleet ja kehon viestit – jää puhelimessa pois, tulee sellainen olo, etten voi olla ihan varma, olenko ymmärtänyt kaiken oikein. Ihminenhän voi sanoa yhtä ja tarkoittaa toista, mutta merkitys tulee kumminkin ymmärretyksi oikein, kun nonverbaaliset viestit paljastavat totuuden. Vastaavasti ihminen voi viestiä käytöksellään paljonkin asioita, ilman että hänen tarvitsee sanoa sanaakaan. Puhelimessa ääni ratkaisee, ja usein käykin niin, että alan ylianalysoida puhetta (äänenpainoa, voimakkuutta), kun en pysty näkemään ilmeitä ja eleitä. Tämä saattaa johtaa lievimmillään hämmennykseen ja pahimmillaan vääriin tulkintoihin.

Olen miettinyt sitäkin (juu, olen pohtinut monia asioita 😆), miksi koen nonverbaalisten viestien puuttumisen niin vaikeana asiana, enkä ole keksinyt parempaa syytä kuin sen, että olen jotenkin herkistynyt ihmisten eleille ja ilmeille. Helpointa on tietysti etsiä syitä lapsuudesta, vaikka onkin vaikea tietää, mistä kaikki lopulta johtuu – lapsuudessa opituista käyttäytymismalleista vain jostain muusta. Tarkoitukseni ei ole millään lailla syyttää ketään, vaan lähinnä vain uteliaana pohdiskelen omaa menneisyyttääni. 

Meikäläinen viidesluokkalaisena. Huomatkaa upea otsispermanentti.

Meidän iskä on ollut luonteeltaan aina hyvin arvaamaton, ja iskä sai aina silloin tällöin hirveitä raivokohtauksia ihan mitättömiltä tuntuvista syistä. Raivokohtauksen jälkeen seurasi hiljaiseloa, kunnes iskän huono tuuli oli mennyt ohi ja hän oli leppynyt. Iskä ei osannut oikein puhua ajatuksistaan, vaan hän mietti paljon asioita omassa päässään, mutta iskän olemuksesta saattoi päätellä paljon hänen mielentilastaan. Opinkin jo varhain tarkkailemaan iskää, hänen ilmeitään, eleitään ja tapaansa käyttäytyä, ja tekemään sen perusteella omia päätelmiäni. Jos iskä vaikutti olevan hyvällä tuulella, saatoin itsekin olla keveämmin mielin, mutta jos hän oli huonolla tuulella, piti olla varuillaan, koska pian saattaisi räjähtää. Iskän käytös tavallaan dominoi koko perhettämme ja koko lapsuuttani, sillä kulloinenkin tunnelma riippui hyvin paljon siitä, millä mielellä iskä oli. Jos iskä oli tyytyväinen, muukin perhe saattoi hengittää vapaammin. Tunsin olevani jopa jollakin tavalla vastuussa iskän mielialasta, vaikka eihän lapsi ole koskaan vastuussa aikuisen käyttäytymisestä. 

Ehkäpä tässä onkin ongelmani ydin? Opin jo lapsena tarkkailijaksi, sillä oma turvallisuudentunteeni riippui pitkälti siitä, millä tuulella iskä milloinkin oli. Nyt aikuisena ei tarvitsisi enää yrittää lukea ihmisiä samalla lailla kuin lapsena, mutta mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi. Samalla kaavalla mennään edelleen! Olen ollut aina hyvin herkkä lukemaan ihmisiä ja aistimaan heistä kaikenlaista, mikä on itse asiassa aika rasittavaa. Vaikka tarkkailu on suurelta osin automaattista ja tiedostamatonta, olisi kiva voida elää huolettomammin, kun ei tarvitsisi koko ajan analysoida ihmisten ilmeitä ja eleitä. Kaiken lisäksi saatan tulkita jonkun käytöksen ihan väärin, mikä tuottaa helposti ongelmia, kun alan itse käyttäytyä sen mukaan, mitä olen toisen käytöksestä muka lukenut.

Nyt näitä puhelinjuttuja pohdittuani rupesin miettimään, että tässä taitaa olla syy myös siihen, miksi kasvomaskit tuottavat minulle vaikeuksia. Ahdistaa, kun en näe toisen naamaa (silmiä lukuun ottamatta), kun naama on maskin takana piilossa. Mutta se on jo kokonaan toinen juttu.