Kahvia ja pullaa

Lähimatkailu jatkuu. Tällä kertaa oli vuorossa perinteinen kesäretki ystävän ja kummipojan kanssa, ja tänä vuonna retki suuntautui Loviisaan.

Ensimmäiseksi poikkesimme pikaisesti Strömforsin ruukkiin, joka sattui mukavasti matkan varrelle – ainakin jos ajeli pikkuteitä. Jos ei ole kiire, pikkuteillä ajeleminen on niin paljon mukavampaa kuin isommilla teillä, joilla ei ole yleensä edes mitään katseltavaa. Toki sekään ei ole toivottava tilanne, että tie menee niin pieneksi, että pitää alkaa miettiä, onko tässä tietä enää ollenkaan. Niin kävi tälläkin reissulla.

Minun täytyy vähän nolona tunnustaa, etten aiemmin tiennyt, mitä ruukki tarkalleen ottaen tarkoittaa. Jonkinlaista työpajatoimintaa kuvittelin ruukeissa joskus olleen, ja olin sentään oikeilla jäljillä.

Olisin kaivannut pajan näyttelytiloihin tarkempia selostuksia siitä, mikä mikäkin oli. Minä ainakaan en tunnista entisajan työvälineitä, saati sitten että tietäisin, miten/mihin niitä oli käytetty.

Pizzauunihan se siinä.

Wikipedia tiesi kertoa ruukin olleen varhainen teollisuusalue:

"Ruukki tarkoittaa historiallista teollisen metallintuotannon yksikköä Pohjoimaissa, etenkin Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa. Ruukkien ympärille kehittyi kokonaisia kyläyhteisöjä.

Ensimmäiset ruukkialueet muodostuivat Suomeen jo Ruotsin vallan aikana 1500-luvulla. Raudan ja kuparin lisäksi ruukeissa valmistettiin muun muassa erilaisia metallituotteita. Ruukit olivat lähes omavaraisia, ja niillä oli tyypillisesti muun muassa oma kirkko, koulu ja lääkäri. Ruukit olivat ikään kuin valtioita valtioiden sisällä, ja niiden yhteiskuntamalli oli hyvin hierarkkinen (kuulostaa minusta varsin erikoiselta, mutta Wikipedia kai tietää?).

Ruukinisäntä, eli ruukinpatruuna oli arvojärjestyksessä ensimmäinen, ja mestarit toimivat esimiehinä. Heidän jälkeensä tulivat ammattimiehet ja muut ruukin työntekijät. Ammattiin opittiin oppipoika-kisällä-mestari -järjestelmän mukaisesti.

Ensin yhteisöt olivat melko pieniä, mutta ajan mittaan ne kasvoivat, ja monet niistä muodostivat lopulta monipuolisia yhdyskuntia."

Seuraavaksi suuntasimme kohti Korsvikin kivikirkkoa, joka sijaitsee vajaan 10 kilometrin päässä Loviisan keskustasta. Noudatin taas uskollisesti Google Mapsin reittiehdotusta, eikä tullut mieleenkään kyseenalaistaa sitä, ennen kuin saavuimme kallioisen rinteen yläpäähän. Kallioillako tässä pitäisi ajella? Yksityistie-kyltit olivat myös aiheuttaneet hieman hämmennystä, mutta eipä kukaan ollut tullut ajamaan meitä tieltä poiskaan.

Kallion toisella puolella näkyi kuitenkin jotain tien tapaista, joten oli toivoa, että tie jatkuisi siellä. Ei siis muuta kuin huristelemaan yli kallion, ja niin selvisimme ehjin nahoin (ja autoin) tästäkin tilanteesta. Maastoauto olisi kyllä hyvä olla joskus olemassa.

Tästä tulikin mieleeni, että kun olin ajamassa eilenaamulla Kalasatamasta Helsingin keskustaan päin, näin vasemmalla kaistalla yhtäkkiä maastoauton, joka oli ilmiliekeissä. Koko auton etuosa oli tulessa, ja näky oli aika hurja. Onneksi kuski sai pysäytettyä auton ja pääsi itse autosta pois. Pian tapaus olikin jo iltapäivälehdissä.

Takaisin Loviisaan. Loppumattomalta tuntuneen yksityistieajelun jälkeen pääsimme vihdoin perille risteykseen, josta lähti kävelypolku kohti kivikirkkoa.

Täällähän on oikein opasteitakin.

Jos joku muu innostuu lähtemään Korsvikin kivikirkolle, annettakoon tässä siis pieni varoituksen sana: kirkkoa kannattaa lähestyä Korsvikintietä pohjoisesta päin, ei etelästä, kuten Google Maps yrittää ehdottaa. Pohjoisesta päin tultaessa tie on huomattavasti leveämpi ja hyväkuntoisempi, eikä tarvitse olla koko ajan pelko persiissä, että joku raivostunut maajussi ampuu kovilla, kun ajelee hänen yksityistiellään.

 

*****

 

EDIT 13.4.2021

 

Sain tiedon alueen tiekunnan puheenjohtajalta, että myös tuota pohjoisesta tulevaa tietä on syytä välttää, sillä tie on metsätie, ja se voi olla hyvinkin huonossa kunnossa. Korsvikin kivikirkolle ei saisi tulla lainkaan moottoriajoneuvolla, sillä moottoriajoneuvojen käyttö on sallittu vain alueen asukkaille. Lähin yleinen pysäköintipaikka on Valkon frisbeegolfradan pysäköintialue (osoitteessa Hiekkaharjuntie 47), josta johtaa kahden ja puolen kilometrin mittainen kuntopolku kivikirkolle.

 

Kunnioitathan siis alueen asukkaiden kotirauhaa ja saavut paikalle joko kävellen tai polkupyörällä.

*****

 

Suunnilleen puolen kilometrin mittaisen metsäpolun jälkeen saavuimme kivikirkolle, joka olikin vaikuttava ilmestys keskellä metsää.

Paikka on syntynyt niin, että jättimäiset siirtokivilohkareet ajautuivat jääkauden aikana paikalle ja muodostivat kasan, jonka keskelle jää viisi metriä pitkä ja kaksi metriä korkea luola.

Kirkon edessä on mäntytukeista tehty risti, ja vaikka kirkko ei mikään oikea kirkko olekaan, käsitykseni mukaan täällä on kuitenkin järjestetty joskus jotain kirkonmenojakin.

Lounaan nautimme Laivasillalla, minkä jälkeen tutkiskelimme Loviisan keskustaa.

Laivasillan suola-aittoja, joissa varastoitiin aikoinaan ulkomailta tuotuja tavaroita, kuten suolaa, tupakkaa ja mausteita.

Afrikkalainen käsityöpuoti Karamaloo.

Kadotetun rakennustaidon muistomerkki, joka on rakennettu Loviisan kirjaston homeongelmien takia tuhottavaksi tuomituista kirjoista.

Loviisan hotelli Hilton.

Keskustan kupeessa sijaitsevia maalinnoituksia piti tietysti myös tutkia. Loviisassahan on merilinnoituskin, Svartholman merilinnoitus, mutta me päätimme jättää Svartholman välistä, sillä ilmat eivät oikein suosineet, ja muutenkin olin siinä ymmärryksessä, että Svartholma oli ikään kuin Suomenlinna pienoiskoossa. Svartholma ei siis tuntunut oikein käymisen arvoiselta, vaikka olisihan se saattanut olla vaikka kuinka hieno paikka. 

Olen kirjoitellut Loviisan maalinnoituksesta jo aiemmassa Loviisa-postauksessani, joten ei sen historiasta enää sen enempää. Vaikka olin nähnyt linnoituksen bastionit jo aiemmin, ne tuntuivat nyt jotenkin jännittävämmiltä, kun niitä sai tutkia isommalla joukolla.

Bastioni Ungern.

Löysimme hämmästykseksemme bastionin katosta myös tikkuja, jotka näyttivät ihan tippukiveltä.

Kuva on harmillisesti hieman epätarkka.

Olin elänyt aina siinä uskossa, että tippukiveä saa hakea kaukaa Suomen rajojen ulkopuolelta, enkä vieläkään oikein tiedä, voisiko tämä olla sitä ihan oikeaa tippukiveä.

Tieteen Kuvalehti kertoo tippukivistä seuraavaa:

Tippukiviluolia esiintyy erityisesti seuduilla, missä kallioperä on kalkkikiveä. Euroopassa niitä on runsaasti muun muassa Sloveniassa ja Mallorcassa. Kalkkikivi koostuu enimmäkseen kalsiumkarbonaatista eli kalsiitista. Kun luolan katosta tippuu kalsiittia sisältävää vettä, kiviaines voi saostua kattoon puikkomaiseksi muodostelmaksi, niin sanotuksi stalaktiitiksi. Tippukivien syntyprosessi käynnistyy, kun sadevesi reagoi maaperän hiilidioksidin kanssa, jolloin muodostuu hiilihappoa.

Bastioni Rosen.

Uutta elämää puskee bastionin seinästä.

Kahvittelupaikaksi löytyi Tuhannen tuskan kahvila Loviisan vanhastakaupungista.

Kahvilan takana sisäpihalla oli viihtyisä terassi, ja löysimme onnekkaasti yhden vapaan pöydänkin. Moni muu meidän jälkeemme tullut joutui odottelemaan pöydän vapautumista tai kääntymään kannoillaan takaisin.

Palvelu oli hyvin verkkaista, mutta onneksi meillä ei ollut kiire. Kahvia odotellessa oli hyvä ihmetellä varpusten pullakestejä.

Pitkällisen odottamisen jälkeen saimme eteemme harvinaisen kauniin kattauksen, ja kahvikin tuotiin viehättävässä kannussa. Hyvää kannattaa siis näköjään kumminkin odottaa.

Päivän kruunasi käynti hienolla Loviisan vanhalla hautausmaalla, jonne päädyimme ihan sattumalta. Hautausmaalla oli sekä uudempia että vanhempia hautoja, ja hautausmaan kaikkein vanhin osa näytti olevan ylimpänä rinteessä.

Portilla vastassa oli pytinki, jonka merkitys jäi hämärän peittoon raivokkaasta googlettamisesta huolimatta.

Katonharjassa olevista vuosiluvuista ja nimestä tuli mieleen, että ehkä tässä on jokun hauta, mutta tuskin kumminkaan? (Osaisiko joku sanoa, mikä tämä rakennus on? Vai onko tämä vain hautausmaan varasto? 😆)

Katkennut risti.

Parhaatkin päivät päättyvät joskus, ja niin kävi tämänkin kanssa. Muistot ja valokuvat kumminkin jäivät. 😘