Kangastuksia

Viikko on vierähtänyt edellisestä postauksesta, ja muuton työläys on jo ehtinyt hävitä mielestäni kokonaan. Nyt kun ajattelen muuttoa, minusta tuntuu, että eihän se nyt mikään kovin iso homma ollutkaan. Minulla on taipumus unohtaa vastoinkäymiset ja koettelemukset saman tien, enkä tiedä, onko se aina ihan hyvä asia. Siksi olenkin tyytyväinen, että kirjoitin tuon edellisen postauksen ihan tuoreeltaan. Jos muutto rupeaa kangastelemaan uudestaan mielessä kovin pian, tarvitsee vain käydä lukemassa tuo edellinen kirjoitus, ja muuttohalut katoavat varmasti sen sileän tien. Uutta muuttoa ei ole tulossa kuitenkaan lähitulevaisuudessa, jos se minusta mitenkään riippuu. Olen nimittäin kääntänyt jälleen kerran takkini: minusta tuntuukin nyt sellaiselta, etten halua muuttaa tästä ikinä pois. Tässä on nyt hyvä.

Vaaleanpunainen ilta satamassa.

Tämä asunto on muuttanut myös aika radikaalisti käsitystä ja toiveita siitä mahdollisesta tulevasta omasta asunnosta, joka tällä hetkellä tuntuu tosin hyvin kaukaiselta ajatukselta. Jos vielä joskus sen oman asunnon hommaamme, asunto saisikin sijaita ihan toisenlaisessa ympäristössä kuin olin alun perin ajatellut. Haluaisin asua jossakin avarammassa paikassa kuin esimerkiksi Matinkylässä Länsiväylän vieressä. Oli siis todellinen onni, että se yksi asunto meni sivu suun, koska tämän asunnon jälkeen olisi harmittanut suuresti, jos olisi pitänyt muuttaa siihen! Mitä iloa on täydellisestä pohjasuunnitelmastakaan, jos asuinympäristö on sellainen, että se ei miellytä tai että se pahimmassa tapauksessa jopa ahdistaa? Avaruuden tuntu tuntuu tekevän hyvää minun päänupilleni, sillä on jotenkin ihmeellisen rauhoittavaa, kun saa tuijotella talojen kattojen ylle tai merelle. Ehkä kauas tuijottelu on jonkinlaista piilomeditointia, joka rauhoittaa samalla lailla kuin "oikea" meditointikin.

Satamassa sataa lunta – toukokuussa.

Mutta luontoahan täällä ei ole, ei sitten yhtään. Toissapäivänä kun kävin hakemassa Espoosta viimeisiä tavaroita vanhasta asunnostamme, oikein yllätyin, kun pääsin Länsiväylän alkupäähän ja näin tien vieressä vihertävät puut. Kevät oli edistynyt jo muutamassa päivässä valtavan harppauksen! Tässä meidän lähiympäristössämme ei ole yhden yhtä puuta, ja jos en liikkuisi kotoa pariin viikkoon, kesä pääsisi tulemaan ihan varkain. (Kävin tarkistamassa asian ikkunoista ja totesin puhuneeni palturia: kyllä tuolla raksamiesten parkkipaikalla näkyy sittenkin yksi puu. 😆) Tilanne on kuitenkin tulevaisuudessa muuttumassa, sillä aivan tuohon parvekkeemme alle on rakenteilla puisto, Hyväntoivonpuisto, josta tulee Jätkäsaaren suurin viheralue. Puistosta tulee kokonaisuudessaan reilun kilometrin mittainen ja 88 metriä leveä eli suunnilleen Kaivopuiston kokoinen. Puistoa on rakennettu jo hyvän matkaa, mutta tämä viimeinen eteläosan pätkä on vielä täysin alkutekijöissään.

Puiston valmis osa vihertää tuolla takana, ja uskoisin, että etualalla näkyvä aluekin avataan pian.

Puiston eteläpäässä menee kuitenkin vielä aikaa.

Eteläpäähän on suunnitteilla myös lähiliikuntapaikka ja uimapaikka, mutta ihmettelen, mihin meinasivat sen uimapaikan laittaa, kun satama on tuossa ihan vieressä.

Ainoa kosketus luontoon täällä ovat olleet toistaiseksi lokit, jotka käyvät välillä kahlaamassa vesilammikossa, ja välillä ne tappelevat hampurilaispihvistä. Kun olin tulossa sieltä Espoon-keikaltani, pysähdyin liikennevaloihin hampurilaispaikan viereen ja näin, kuinka lokit nokkivat tohkeissaan maassa olleen paperikassin sisältöä. Yksi lokki onnistui saamaan suuhunsa puolikkaan hampurilaispihvin, ja muut halusivat halusivat tietysti heti päästä osille. Pihvin löytänyt lokki lähti lentoon saalis suussaan, ja muut lokit lehahtivat kiihtyneinä perään. En nähnyt, mitä pihville kävi, sillä seurasi taistelu, ja se käytiin autoni katolla. Istuin autossa keskellä auton kattoa kohti syöksähteleviä lokkeja ja mietin, että tämähän on kuin jostain Hitchcockin elokuvasta.

Sivuhuomautuksena sanottaakoon, että kävin toissapäivänä Sortti-asemallakin – tällä kertaa Konalan Sortissa. Olisin kyllä kehdannut(?) käydä Ämmässuollakin, mutta kilometrejä olisi tullut paljon enemmän kuin Konalaan (seli seli). Mitään kommelluksia ei onneksi sattunut, ja käsilaukkukin köllötti koko käynnin ajan turvassa autossa.

Koronajonoa Sortti-asemalle.

Tällä kertaa kyydissäni oli lähinnä puutavaraa kirjahyllyn muodossa. Päätimme nimittäin ukkelin kanssa, että kirjahyllyä ei meidän huusholliin enää tule, joten vanhasta hyllystä oli päästävä eroon. Nopein tien onneen oli sahata reilut kaksi metriä korkea kirjahylly käsisahalla palasiksi, jotta hylly mahtui auton takakonttiin ja saattoi jatkaa matkaansa Sortti-asemalle. Pilkkomisessa oli hommaa, ja sahanpuruakin tuli eteisen lattialle melkoinen keko, mutta tulipahan sahattua. Sahaamisen jälkeen katsoin, että mitäs palkeenkieliä minulla roikkuu haaroista, jolloin huomasin, että olin sahannut työn tuoksinassa housunikin. Onneksi oli sentään housut jalassa, ettei mennyt jalka! Iskä oli puuseppä, mutta ei ole tyttärestä polvi ainakaan parantunut...

Jätkäsaaren asuinmpäristön keskeneräisyys ei kuitenkaan haittaa. Pitää vain osata katsoa tarpeeksi kauas, keskeneräisen puiston ja rakennustyömaiden yli talojen katoille, taivaalle tai merelle. Jo ensimmäisen vuorokauden aikana sain nähdä upean punaisen täysikuun, auringonlaskun sekä auringonnousun.

Taivaalla oli harmillisesti pilviä, mutta onneksi pilvien välistä näkyi pieni pala kuuta.

Aurinko laskee jonnekin Pohjois-Espoon taakse.

Ja aurinko nousee Tuomiokirkon takaa.

Mustarastaan liverrystä ja luonnon vehreyttä täällä ei ole, mutta toisaalta täällä ovat meri, laivat ja avaruus. Voi olla, että luontoa tulee vielä ikävä, mutta nyt olen onnellinen näin.

Toinen auringonlasku ja aurinkopilari (pystysuora haloilmiö).

Pari viikkoa sitten kirjoittelin siitä, että meillä oli tarkoitus yrittää myydä entinen asuntomme. Otimmekin yhteyttä välittäjään, joka tuli seuraavana päivänä katsomaan asuntoa ja antamaan siitä hinta-arvion. Teimme samalla myyntisopimuksen, ja vaikka minä olin hyvin skeptinen myymisen suhteen, välittäjä oli kuitenkin rohkaiseva ja sanoi, että asuntokauppa kävi edelleen hyvin. Ihmiset laittoivat asuntojaan nyt poikkeusaikana vähemmän myyntiin, joten kilpailua oli myös vähemmän, joten mahdollisuudet asunnon myymiselle olivat ehkä jopa paremmat kuin normaaliaikana.

Välittäjä kävi valokuvaajan kanssa ottamassa valokuvat asunnosta (kun minä olin ensin "stailannut" asunnon saamieni ohjeiden mukaan), ja myynti-ilmoitus oli välitysliikkeen omilla sivuilla pari viikkoa sitten torstaina ja Etuovessa ja Oikotiellä perjantaina. Lauantaina kävivät ensimmäiset katsojat, jotka myös tekivät asunnosta tarjouksen jo saman päivän iltana. Kaksi muutakin katsojaa kävi, mutta ei tuottanut vaikeuksia hyväksyä ensimmäisten tekemää tarjousta, koska se oli paras. Asuntomme meni siis kaupaksi käytännöllisesti katsoen kahdessa päivässä, mikä tuntuu minusta vieläkin ihan käsittämättömältä. Pakko tässä on kumminkin ruveta uskomaan, että asia on totta, sillä kauppakirjat allekirjoitettiin eilen, ja asunnon hallintaoikeus siirtyy uusille omistajille huomenna. Nyt ei siis ole enää paluuta vanhaan, eikä vanhaa asuntoa tarvitse enää edes ajatella, kun se ei ole enää meidän. Sitä kahden asunnon loukkuakaan ei tullut. 😊

Näkymä edellisen asunnon parvekkeelta. Lehdettömänä aikana horisontissa näkyi pienen pieni siivu merta, ja vitsailinkin, että meillä on merinäköala.

Tämä uusi vapaus maallisista rasitteista on saanut minut ajattelemaan, etten välttämättä haluaisi enää ollenkaan omistusasuntoa. Tuntuu niin helpolta asua vuokralla, kun ei tarvitse miettiä yhtiökokouksia, tulevia korjauksia ja korjauslainoja tai mitään muitakaan omistusasumiseen liittyviä "iloja". Nyt olemme vapaita tekemään mitä haluamme: pysymään tässä vaikka lopun elämäämme, muuttamaan milloin tahansa kuukauden irtisanomisajalla tai vaikka lähtemään ulkomaille ja laittamaan tavarat jonnekin varastoon. Tuntuu kuin taakka olisi nostettu harteilta ja olisi paljon helpompi hengittää.

Puolessa vuodessa on tapahtunut todella paljon, enkä olisi kyllä ikinä osannut viime vuoden lopulla arvata, miten elämä tulee lähiaikoina muuttumaan. Minun oli tarkoitus käydä joulukuussa auttamassa vanhempiani muutossa, palata sen jälkeen Kolumbiaan ja olla siellä ainakin kesään asti. Nyt olemme kuitenkin Suomessa, asuntomme on myyty, ja asumme Jätkäsaaressa, jossa en olisi ikinä kuvitellut asuvani, saati sitten viihtyväni. Ehkä ukkelin aivoverenvuoto sai tajuamaan, että jos elämässä haluaa tehdä jotakin, se on tehtävä heti, eikä jäätävä odottamaan otollisempaa ajankohtaa. Sitä kun ei ehkä koskaan tule.

Minun piti laitella vielä kuvia merestä ja laivoista, mutta jätän ne toiseen kertaan, kun eiköhän tässäkin ollut riittävästi asiaa yhteen postaukseen. On kuitenkin pakko laittaa vielä muutama kuva erikoisesta ilmiöstä, jonka näin viime viikonloppuna.

Meressä näkyi tuommoinen jännä vaaleampi kaistale, ja kaistaleessa näkyi kaksi kuvajaista, jotka tajusin kangastuksiksi. Piti oikein googlettaa, mistä kangastus johtuikaan, ja selvisi, että ilmiö johtuu lämpötilaeroista ja ilman tiheyseroista. Aivan meren pinnassa on kylmempää (ja tiheämpää) ilmaa kuin ylempänä, joten valo taittuu lämpimämmästä ilmakerroksesta alaspäin.

Kuva täältä.

 
Kangastuksen avulla on mahdollista nähdä horisontin takana olevia kohteita, tässä tapauksessa siis rahtilaivoja, jotka näkyvät katsojalle ylösalaisin.

Kuvassa näkyy myös Harmajan luotsiaseman majakka.

Näkemisiin! 😘