Rispaantuneet rustot

Yksi asia, jonka haluaisin toteuttaa, ennen kuin lähden Kolumbiasta lopullisesti pois, on käynti kolumbialaisella kahviplantaasilla. Olin vähän ajatellut, että nyt olisi hyvä sauma osallistua kahviplantaasiretkelle, kun ukkelikaan ei ole täällä ja kun minulla on välillä vähän yksinäistä. Olin alun perin ajatellut, että kävisimme kahviplantaasilla yhdessä ukkelin kanssa, mutta ukkeli olikin tehnyt kyseisen retken jo työporukkansa kanssa sillä aikaa, kun minä olin Suomessa.

Kahviplantaasiretkissä on vain sellainen ongelma, että retket ovat tavallisesti kokopäiväretkiä, ja bussimatka kestää puolitoista tuntia suuntaansa. Jos lähtisin retkelle yksin, se tarkoittaisi sitä, että joutuisin olemaan ventovieraiden ihmisten seurassa koko päivän, ja sosiaalinen sietokykyni joutuisi koetukselle. Voin olla joskus hyvinkin seurallinen, ja useimmiten tykkään olla ihmisten seurassa, mutta pakkososiaalisuutta ja tyhjänpäiväistä jaarittelua inhoan yli kaiken. En kerta kaikkiaan vain jaksa sellaista lätinää, jota on pakko harrastaa ventovieraiden kanssa, kun muutakaan yhteistä puheenaihetta ei vielä ole (tyyliin mistä tulet, miten kauan olet ollut Medellínissä jne.). Tuollainen jutustelu (lue: kiusallisten hiljaisten hetkien täyttäminen tyhjänpäivisillä lauseilla) on minusta hirveän kuluttavaa, ja jo pelkkä ajatus moisesta tuntuu sietämättömältä. Uskon, että retki olisi hieno kokemus, ja toivon, että koko homma ei jää tämän "ongelman" takia vain ajatteluasteelle. Toistaiseksi asia on kuitenkin vain harkinnassa, eikä toteutuksesta ole mitään tietoa. Tietysti sitä voisi aina tekeytyä mykäksi, niin ei tarvitsisi puhua mitään. 😆

Minun oli tarkoitus kirjoitella ihan muusta, mutta enpä nyt jaksakaan, kun se muu olisi vaatinut hieman enemmän aivotoimintaa. Jatketaan siis sekalaisella lätinälinjalla.

Yksi asia, jota olen Kolumbiassa ihmetellyt, on se, kuinka terveydenhuollon työntekijät kuljeskelevat kaduilla ja muilla julkisilla paikoilla työvaatteissaan.

Suomessahan tämmöisestä saisi varmaankin potkut. Kerran kun olin tuossa läheisen kauppakeskuksen hississä, samaan hissiin nousi hoitaja-asuinen tyttö, joka oli menossa ilmeisesti töihin (samassa rakennuksessa on myös lääkärikeskus). Kynsilakkojen poistaminen oli jäänyt vissiin vähän viime tinkaan, kun tyttö putsasi siinä hissimatkalla muina miehinä kynsiään.

Tästä tulikin mieleeni, että kolumbialaiset (tai ainakin suurin osa heistä) ovat melkoisen pakkomielteisiä ulkonäkönsä suhteen. En ole nähnyt ikinä missään niin paljon plastiikkakirurgin muovaamia takapuolia kuin täällä. Jotkut hanurit ovat olleet sellaisia, että olen saattanut jäädä tuijottamaan niitä suu auki. Miksi kukaan haluaa itselleen jättimäisen takapuolen tai isot tissit? Minusta liian suurista ulokkeista (suuntaan tai toiseen) on vain pelkkää haittaa. Jos ulokkeet ovat luojan luomat, niin sittenhän asialle ei voi oikein mitään, mutta ei tulisi mieleenkään lähteä teettämään sellaisia varta vasten.

Luulen, että Kolumbiassa syynä on – ainakin osittain – halu miellyttää miesten silmää. Ei kai kukaan muuten haluaisi itselleen epäkäytännöllistä takapuolta, joka kaiken lisäksi puetaan sellaisiin housuihin, että ahteri ei jää varmasti keneltäkään näkemättä. Sama rintojen kanssa: jos kerran on kunnon rintavarustukset hankittu, niin onhan niitä esiteltävä. Salilla näkee neitokaisten päällä sellaisia asuja, että minä en kehtaisi käyttää sellaisia edes kotona, saati sitten näyttäytyä niissä ihmisen ilmoilla.

Minusta tuntuu oikeastaan vähän säälittävältä, jos itsetunto on sidottu noin tiukasti siihen, miltä näyttää muiden silmissä. Mutta toisaalta, ehkä minun on vähän vaikea ymmärtää asiaa, kun tulen niin erilaisesta kulttuurista. Itse ajattelen niin, että jos joku ei hyväksy minua sellaisena kuin olen, se on hänen ongelmansa. Voisihan sitä tietysti olla kauniimpikin, mutta elämässä on pelattava niillä korteilla, jotka on jaossa saanut, tai sitten on jätettävä pelaamatta.

Kolumbialaiset – varsinkin naiset – osaavat olla joskus myös niin tyylikkäitä, että minä tunnen itseni heidän rinnallaan nuhjuiseksi spurguksi, joka on rypenyt viikon katuojassa.

Ihan kuin meikäläinen. 😆

Mutta en jaksa ottaa asiasta stressiä, vaan spurguilen ihan rauhassa. Minulle käytännöllisyys on kumminkin useimmiten tärkeintä, erityisesti kengissä, sillä liikun täällä aika paljon kävellen. Jos kengissäni on yhtään liikaa korkoa – ta vastaavasti jos pohjat ovat liian ohuet – saan polveni heti kipeiksi (rusto kun on kulunut kondromalasian takia). On siis mentävä käytännöllisyys edellä, mikä tarkoittaa sitä, että saan unohtaa kaikki upeat kullanväriset korkokengät, joilla haluaisin oikeasti sipsutella. 

Hajusteita käytetään täällä myös todella paljon, ja hieltävä haiseva raato olisi kolumbialaisille kauhistus. Minä pelkään aina salilla, että mahdanko haista kuinka pahasti, kun olen vähän sellaista hikoilevaa sorttia. Nyt olen ahdistunut omista mahdollisista hajuistani jo niin paljon, että olen alkanut lykätä kainaloon ennen salille menoa ekstra-annoksen dödöä ja – uskokaa tai älkää – alkanut laittaa jopa vähän parfyymiä. Siis minä, joka en voi sietää parfyymejä!

Ukkeli kävi Singaporessa Hermèsin liikkeessä ja sai suostuteltua minutkin kokeilemaan parfyymejä. Se olikin taas melkoinen shownumero, kun mikään tuoksu ei tuntunut hyvältä, vaikka myyjä kuinka yritti luoda mielikuvia milloin kukkasista ja milloin merenrannasta. Valitsin kuitenkin yhden tuoksun, joka oksetti vähiten, ja ajattelin, että sinne se kuitenkin jää taas kaappiin kuljeskelemaan. Mukana tuli pieni matkapullo, jonka otin mukaan tänne Kolumbiaan, ja ihme on tapahtunut: olen jopa käyttänyt sitä aika monta kertaa. Että piti vielä tämäkin päivä nähdä. 

Koska sää on Medellínissä vaihteleva, ihmiset – erityisesti moottoripyörällä liikkuvat – ovat aina varautuneita sateeseen. Kun ensimmäiset vesipisarat iskeytyvät maahan, moottoripyöräilijät pysäyttävät kulkupelinsä ja kaivavat repusta tai laukusta potkupuvun näköisen kokovartalosadeasun.

On suunnattoman ärsyttävää, jos kaamea ukkoskuuro iskee juuri silloin, kun on esimerkiksi kaupassa, ja on pakko jäädä odottelemaan kauppaan sateen laantumista. Näin kävi juuri pari päivää sitten.

Tässä seison, enkä muuta voi.

 
Minulla oli ollut ihan muita suunnitelmia kuin seisoa kaupan eteisessä odottamassa tuntikaupalla (no okei, pientä liioittelua) ukkosen loppumista, mutta ei auttanut kuin purra hammasta ja tehdä tyyneysharjoituksia. Onneksi muistin, että olin ladannut vastikään kännykkääni podcasteja, ja rupesinkin kuuntelemaan yhtä sellaista. Sen jälkeen aika kuluikin ihan mukavasti.

Minä tulen tässäkin asiassa jälkijunassa, sillä varmasti kaikki muut ovat tutustuneet podcasteihin jo aikapäiviä sitten. Koska olen allerginen radion puheohjelmille, olin ajatellut, että en välittäisi podcasteistakaan, mutta sitten tajusin, että podcasteja on vaikka mistä aihepiireistä – treenaamisestakin. Latasinkin liikunta-aiheisia podcasteja kännykkääni melkoisen määrän, ja nyt ei tule aika pitkäksi kaupan tuulikaapissakaan. Tosin tuossa kyseisessä tuulikaapissa kuuntelin podcastia nimeltä Healthiest Ways to Drink Alcohol (löytyy täältä). 😆 Tiesittekö muuten, että yhdessä margaritassa voi olla jopa 740 kaloria? En kyllä enää ikinä juo yhtään margaritaa! Tulipa taas opittua elämän tärkeitä perustaitoja.

Hammastahnaturismiakin on tullut taas harjoitettua. Bongasin nimittäin siellä Starbucksin yläpuolella jättimäisen mainoksen Colgaten uudesta aktiivihiilihammastahnasta.

Tätä piti kokeilla heti ensi tilassa, ja kun havaitsin tuotteen hyväksi, ostin saman tien kymmenen purtiloa, että saan viedä kaverillekin.

On se vaan hirveää, miten ihmiseltä tulee juttua aina vain, vaikka ei ole minkäänlaista etukäteissuunnitelmaa siitä, mitä aikoo kirjoittaa. Mutta jotta tämä sekalainen lätinä- ja kuvakokoelma saisi arvoisensa päätöksen, laitanpa tähän loppuun muutaman kuvan siltä minun ja ukkelin toiselta autoretkipäivältä, joka suuntautui vuorten yli lentokentän suuntaan Llano Grande -nimiseen paikkaan.

Pysähdyimme matkalla näköalaravintolassa, josta on kivat näkymät Medellíniin.

Omistajien kissa ei paljon turisteista välittänyt.

Taas olisi ollut tarjolla komiaa matkamuistoa.

Ukkeli rakastaa grillattua maissia ja haistaa sen kilometrien päähän.

Missä maissi, siellä ukkeli.

Lounastaessa tarkkailimme laskeutuvia lentokoneita, sillä lentokenttä oli aika lähellä.

Llano Granden pääkatua.

Omakotitaloja vuorten rinteillä.

Tuli taas bongattua uusia eläinvaroituskylttejä teiden varsilla. Tässä kyltissä varoitetaan ketuista ja kehotetaan suojelemaan niitä.

Tämän kyltin eläintä en taas tunnistanut.

Kuten en myöskään tätä (näkyi tosin edellispäivänä Santa Fe:n reissulla).

Koti häämöttää jo, tai ainakin melkein.

Nyt mie päästän teidät taas pahasta ja lopetan. Öitä – tai huomenta. 😘

Kahvia Munalle (sis. huonoa huumoria)

Olen pitänyt taas vaihteeksi pirttiä yksinäni pystyssä, sillä ukkeli on jälleen toisissa maisemissa. Tällä kertaa hän on niinkin kotoisessa paikassa kuin Suomessa. Matkan (yhtenä) syynä on uusi passi, sillä ukkelin passi oli niin täynnä leimoja, että hän ei meinannut päästä Boliviasta tullessa Bogotan lentokentällä maahan, kun passista ei löytynyt tilaa enää yhdellekään leimalle. Onneksi maahantulovirkailija päästi ukkelin kuitenkin lopulta maahan, mutta vain sillä ehdolla, että ukkelilla olisi ensi kerralla uusi passi. Tällä täyteen leimatulla ei kannattaisi enää yrittää. 😆

Bongasin perhosen. Hän on viralliselta nimeltään Rhetus perinader. Ja oli muuten iso.

Ukkelin kotiinpaluu Suomeen oli ollut varsin riemullinen, sillä pakastimemme oli hajonnut, ja koko kämppä haisi ukkelin mukaan ihan ruumiille (sori naapurit). Koska ukkeli ei pystynyt nukkumaan siinä lemussa, hänen ei auttanut muu kuin ruveta tyhjentämään ja siivoamaan pakastinta yli vuorokauden matkustamisen jälkeen. Kyllä oli turhauttavaa istua täällä Medellínissä ja miettiä, kuinka ukkeli nyt puuhaa siellä pakastimen kimpussa keskellä yötä, varmasti rättiväsyneenä.

Bongasin linnunkin. Hän on Pyrocephalus rubinus eli rubiinityranni.

Kolumbiassa oli torstaina yleislakko ja mielenosoituspäivä, ja ukkeli oli neuvonut minua ostamaan ruokaa varastoon, jos lakko vaikka jatkuisi torstain jälkeenkin. Päätin kuitenkin olla hamstraamatta mitään, sillä yksi hamstrauskerta vuoteen mielestäni riittää. Lakko ei sitten ollutkaan mikään kovin kummoinen, sillä monet kaupat olivat ihan normaalisti auki, ja kuntosalillekin pääsi. (Elämän normaaliushan mitataan sillä, pääseekö kuntosalille vai ei.) Kuiva laki oli kuitenkin voimassa lakkopäivän, eli kaupat eivät myyneet alkoholia, jotta viinakset eivät kiihottaisi rettelöintiin. Mielenosoituksetkin sujuivat Medellínissä varsin rauhallisissa merkeissä, mutta Bogotassa ja Calissa on ollut rauhattomampaa. Mielenosoituksilla oli runsaasti erilaisia syitä, mm. hallituksen ehdottamat palkka- ja eläkeuudistukset ja maassa rehottava korruptio.

Kolumbian armeijan värväysständi kaupungilla. On muuten vetävät nettisivut, katsokaapa. Pitäiskö liittyä?

Mielenosoitukset jatkuivat Medellínissä vielä pienimuotoisemmin eilen, sillä eri puolilla kaupunkia järjestettiin ns. kattilamielenosoituksia (cacerolazos). Mielenosoitusvälineet löytyivät siis keittiön kaapeista, kun ihmiset kaivoivat kattilat ja padat esiin ja tulivat paukuttamaan niitä parvekkeille, ikkunoihin ja kaduille. Tunnelmia kattilamielenosoituksesta voi kurkata esimerkiksi täältä. Jos joku olisi sanonut vielä viime viikolla, että kattiloitakin voi käyttää mielenosoitusvälineinä, olisin ollut vähintäänkin epäuskoinen. Näin sitä oppii.

Elämä on jatkunut siis ihan normaalisti, vaikka normaalius on tietysti tulkinnanvarainen käsite sekin. Viime viikolla talossamme pidettiin kokous, jossa käsiteltiin mm. aikuisten uima-altaan tulevaisuutta. Ongelmana on ollut se, että talon asukkaat ovat rikkoneet toistuvasti kyseisen uima-altaan sääntöjä tuomalla uima-allasalueelle ruokaa ja alkoholia, lasipulloja, lemmikkieläimiä sekä "hallusinogeenejä". Kun mikään  –  edes poliisien paikkalle tulo – ei ole auttanut, jäljellä on enää yksi vaihtoehto eli sulkea koko allas. En vielä tiedä, mitä kokouksessa on päätetty, mutta voi olla, että uimaharjoitukset tässä talossa loppuvat pian.

Kohta sataa.

Minun on kuitenkin turha jeesustella allassääntöjen rikkomisesta, sillä olen rikkonut sääntöjä itsekin. Joskus vuoden alussa, kun olimme olleet talossa ehkä pari viikkoa, olin päättänyt mennä uimaan, mutta uima-allas olikin jostain syystä suljettu. Jo hississä oli ilmoitus uima-altaan sulkemisesta, mutta minun oli kumminkin päästävä todistamaan omin silmin, että portti oli lukossa. Minua alkoi sapettaa, kun ihmistä kiusattiin tuolla tavalla, että uiminenkin evättiin. Altaassa näkyi olevan vettäkin, joten miksi siellä ei muka voisi uida?! Mietin, pitäisikö kiivetä aidan yli, mutta koska aita on lasia, pelkäsin hajottavani sen, ja hylkäsin ajatuksen. Sitten keksin, että altaalle menee myös invahissi. Jospa hissin ovi aukeaisi, hissi kulkisi ja pääsisin altaalle sitä kautta?

Konstit on monet.

 
Hissin ovi aukesi, ja kun hissikin nytkähti liikkeelle, pääsin ajelemaan (hyvin hitaasti, mutta varmasti) allasalueelle. Hissin ovi aukesi yläpäässäkin, joten tie oli auki. Ei muuta kuin altaaseen! Allasalueella on valvontakamera, joka on yhteydessä talon portilla olevaan vartijoiden koppiin, ja ajattelin, että kyllä vartijat tulisivat ajamaan minut pois, jos uimiseni häiritsee jotakuta. Ketään ei kuitenkaan tullut.

Vasta kun uin viimeisiä kierroksia, mieleeni juolahti, että altaassa saattoi olla jotain kemikaaleja, ja allas oli suljettu sen takia. En ole päässyt uima-altaasta varmaankaan koskaan niin nopeasti ylös kuin silloin, ja seuraavaksi kutsuivatkin sitten suihku ja perusteellinen kuuraus (niin kuin se olisi enää siinä vaiheessa mitään auttanut). Jälkeenpäin en voinut taas muuta kuin ihmetellä, voiko aikuinen ihminen olla oikeasti noin typerä, että menee ja tekee jotain tuollaista. Hävetti kävellä vartijakopin ohikin, kun vartijat olivat varmasti nähneet minut pulikoimassa altaassa ja ajelemassa invahissillä. Onnekseni talon vartiointifirma vaihtui suunnilleen viikko tuon jälkeen, ja kun kaikki talon vartijatkin vaihtuivat, minun ei tarvinnut kuolla häpeään.

Kannabiksen hajuun on saanut talossa myös tottua, sillä parvekkeen oven ollessa auki sisään leijuu usein kannabiksen pistävä haju. Kaupunkikierroksen opas oli aikoinaan kertonut, että Kolumbiassa saa pitää hallussaan 20 grammaa (omaan käyttöön tarkoitettua) kannabista, ja jos on esimerkiksi viikonloppu tai vastaava, määrä saa olla kaksinkertainen. Opas tosin lisäsi vielä, että eipä hän ole koskaan nähnyt poliiseja kulkemassa vaa'an kanssa, joten määrät eivät kai ole just grammalleen. Näin suomalaisena vapaasti kannabista poltteleva naapuri tuntuu hieman erikoiselta ajatukselta, mutta ei kai siinä sitten sen ihmeempää.

Yksi uusi asia, johon jouduin tutustumaan Suomesta syyskuussa palattuani, oli jätteiden lajittelu. Oli tullut lippua ja lappua siitä, kuinka talon tuottama jätekuorma oli punnittu ja kuinka oli saatu selville, miten hirvittävän määrän talo tuotti jätettä. Koska kaikki heitetään samaan kuiluun – lasipulloista lähtien – kaikki on tietenkin sekajätettä. Asialle oli siis päätetty tehdä jotain, ja oli käynnistetty lajittelukampanja. Jätevastaava kiersi ovelta ovelle jakamassa esitteitä ja valistamassa ihmisiä, mikä jäte menee mihinkin. Biojätteet ja sekajätteet heitetään samaan roskakuiluun (eri pusseissa kuitenkin), ja kierrätyskelpoinen jäte – muovi- ja lasipullot, pahvi, maito- ja jogurttipussit, tyhjät pesuainepurtilot, muovituolit, nuket ja vanhat lelut, sanoma- ja aikakauslehdet, säilykepurkit, patterit jne. – pitää jättää roskakuilun eteen aamulla kello 9.30 mennessä, josta siivooja sitten kuljettaa jätteet eteenpäin.

H&M on saapunut Medellíniin.

Tästä tulikin mieleeni, että osaatteko arvata, mitkä ovat kolumbialaisten ruokakauppojen varastetuimmat artikkelit? Ykköspaikkaa pitävät erilaiset ruokasäilykkeet (erityisesti tonnikala), kakkossijalla tulevat virvoitusjuomat, ja kolmantena ovat makeiset. En olisi välttämättä ihan heti arvannut, että tonnikala on täällä vuoden pöllityin artikkeli. Suomessa taas (ainakin tämän artikkelin mukaan) kaupoista varastetaan eniten alkoholituotteita, arvokkaita liha- ja kalatuotteita, juustoja ja pikakahvia. Tällainenkin asia kai kertoo maasta jotakin?

Päätin tässä yhtenä päivänä järjestää itselleni omaa hupia ja toteuttaa yhden pitkäaikaisista haaveistani. (Kyllä. Tällaisistakin asioista voi haaveilla. En muista, kuka on joskus kertonut hupailevansa ulkomailla Starbuckseissa tällä tavalla (olisiko ollut joku blogini lukija), mutta hyvä idea piti tietysti kopioida.) Starbucksissahan kysytään aina asiakkaan nimeä, jolla asiakas sitten huudetaan hakemaan kahvinsa. Minun on jo pitkään tehnyt mieli sanoa nimekseni jotain ihan älytöntä, jotta saisin hihitellä, kun tiskiltä huudetaan jotain hassua. Eihän kukaan ulkomaalainen voi tietää, millaisia nimiä meillä Suomessa on.

En ole aiemmin uskaltanut toteuttaa ajatusta, kun olen pelännyt repeäväni ihan totaalisesti, mutta nyt kun olin liikkeellä ilman ukkelia, minusta tuntui, että pokkani saattaisi pitääkin. Ilmoitin siis nimekseni Muna, ja oikein vielä tavasin nimen kirjain kirjaimelta, jotta nimi tulisi varmasti oikein: eme, u, ene, a. MUNA. Myyjä kirjoitti nimeni kuppiin ja kysyi vielä, että "¿algo más, Muna?" eli saisiko Munalle olla vielä jotain muuta.

Ei muuta kiitos! Tämä riittää. Tovin päästä nimeni kajahti tiskin toisesta päästä, eikä pokkani pettänyt silloinkaan, ihme kyllä.

Muna on kaunis kukkanen. Ettei olisi oikein tulppaani?

Milläköhän nimellä sitä seuraavaksi asioisi?

Jännittävä päiväretki

Bolivian nykytilanne on varmaan jo selvinnytkin tiedotusvälineistä, joten en palaa siihen sen enempää. Jatketaan siis Kolumbiasta omilla seikkailuilla.

Turisteilimme ukkelin kanssa viime viikonlopunkin. Kun maanantaikin oli vapaa Cartagenan itsenäisyyspäivän takia, vuokrasimme auton ja retkeilimme hieman lähiseuduilla.

Sunnuntaina suuntasimme Santa Fe de Antioquiaan, joka on suosittu päiväretkikohde Medellínistä. Kuinka suosittu se onkaan, se selvisi vasta perillä. Matkaa Santa Fe:hen ei ole paljon, noin 56 kilometriä, mutta ajomatka venähti kumminkin yli parin tunnin mittaiseksi, sillä liikennettä oli paljon, ja lähes koko matkan tehtiin tietöitä. Muutamassa paikassa oli vain yksi kaista käytössä, ja pitkät odotusajat kiristivät hieman kupolia. Oikein ideaali tapa viettää sunnuntaipäivää: istua autoletkassa, joka ei liiku minnekään.

Kun liikenne seisoo, hedelmämyyjät iskevät.

Tästä vähän kotiinviemisiä.

Ruuhkaa.

Ja taas ruuhkaa.

Maisemissa ei ollut valittamista, sillä tie kulki Andien läntisen haaran syleilyssä.

Olin lukenut jostain, että koska Santa Fe sijaitsee kilometrin alempana kuin Medellín (Santa Fe:n korkeus merenpinnasta on 573 metriä, kun Medellínin on 1538 metriä), Santa Fe:ssä olisi paljon lämpimämpää kuin Medellínissä. Siksi vähän ihmettelinkin, kun kännykän sääappsi näytti, että Santa Fe:ssä olisi sunnuntaina – ja koko tulevalla viikolla – vain 20–21 astetta lämmintä. Sadettakin luvattiin lähes koko päiväksi. Minä fiksuna likkana varustauduinkin sitten asiaankuuluvasti farkuilla, villatakilla ja sateenvarjolla.  

Puente Amarillo eli Keltainen silta.

Cauca-joen ylitys.

Vihdoin Santa Fe:ssä.

Perillä kävi ilmi, että suurin piirtein koko Medellín oli päättänyt lähteä päiväretkelle Santa Fe:hen. Parkkipaikkaa ei tahtonut löytyä niin mistään, ja pyörimmekin hyvän tovin sitä etsimässä. Kun vihdoin saimme auton johonkin koloseen ja astuin autosta ulos, meinasin pyörtyä. Miten 21 astetta voi tuntua näin kuumalta? Tätä ihmetellen tallustelimme kaupungin mukulakivikatuja kohti keskusaukiota eli plazaa. Jokaisessa itseään kunnioittavassa kolumbialaiskaupungissa kun on jonkinlainen plaza ja sen vieressä kirkko.

Miekin olen täällä! Ja irtokäsi on myös täällä!

Plazan ympäristö oli täynnä ravintoloita, ja ensimmäiseksi oli saatava tietysti nesteytystä eli kaljaa. Ruokaakin tilasimme, ja ukkeli valitsi pienen napostelulautasen. Se tuotiin isolla tarjottimella.

Tässähän on kasviksiakin.

Juomisen, syömisen ja varjossa istumisen jälkeen jaksoimme taas vähän katsella kaupunkiakin.

Santa Fe oli Antioquian departementin pääkaupunki vuoteen 1826 asti, jolloin pääkaupungiksi valittiin Medellín. Vaikea kuvitella tästä reilun 20 000 asukkaan pikkukaupungista, että se on ollut koskaan minkään pääkaupunki, mutta toisaalta en tiedä myöskään sitä, millainen Medellín oli vuonna 1826. Infrastruktuurin kehittämisrahat käytettiin Medellíniin, ja Santa Fe sai jäädä sellaiseksi kuin se oli. Nykyään Santa Fe:n kaupunki on kansallinen muistomerkki sen kolonialistisen arkkitehtuurin vuoksi.

Santa Fe on kuuluisa muun muassa tamarindistaan, ja elättelin toiveita, että kaupungista saisi myös sitä itseään eli tuoretta tamarindia, eikä vain tamarindimakeisia. Minulta alkoi nimittäin olla tamarindivarastot lopussa, eikä Medellínistä löydy makeuttamatonta tamarindia kuin äärimmäisen hyvällä tuurilla (elikkä yhden kerran on löytynyt). Minun oli pitänyt tuoda Santa Cruzista mukanani tamarindia ja vihreitä chilejä, joita niitäkään ei saa täältä, mutta molemmat olivat jääneet sattuneista syistä hankkimatta.

Onni oli myöten, ja tamarindipalkoja löytyi.

Tättärää!

Ukkeli tunnisti nuo vasemmalla näkyvät pienet vihreät hedelmät, joita kasvaa myös Intiassa, mutta unohdin, mikä niiden nimi on espanjaksi. Googlettamalla selvisi, että suomeksi noita kutsutaan ilmeisesti nimellä karvaslaipikka. Ostimme myös pussillisen niitä, mutta ukkeli sai syödä ne yksin (eli suurin osa homehtui), kun ne olivat minun makuuni niin happamia.

Turistitori.

Santa Fe:ssä oli jotkin ruokafestivaalit, ja maistelimme yhdestä kojusta jälkiruoaksi artesaanijäätelöä.

Ukkelin tamarindijäätelö.

Minun tiramisu.

Ukkeli kokeilee aina uusia jäätelömakuja, mutta minä en uskalla riskeerata jäätelöasioissa yhtään, vaan valitsen aina jotain tuttua, jonka oletan olevan hyvää. Ei tuo tiramisu kyllä mitään järisyttävää ollut (ukkelin tamarindi oli parempaa, ja annoskateus iski). Annokset olivat niin pieniäkin, että melkein olisi tarvinnut suurennuslasin, että olisi ne nähnyt.

Pikkuhiljaa alkoi tuntua, että Santa Fe:n kaupunki oli nähty, mutta piti vielä ajaa viitisen kilometriä kaupungin ulkopuolelle joen rantaan katsomaan paikkakunnan suurinta nähtävyyttä eli Cauca-joen yli kulkevaa vanhaa riippusiltaa, Puente de Occidentea.

Rattoisa iltapäiväajelu pesukoneen kanssa.

 
Tässä vaiheessa huomasin, että vuokra-autossamme oli ulkolämpömittarikin, joka näytti 35 astetta. En vielä tänäkään päivänä ymmärrä, minkä Santa Fe:n sääennustusta olin katsellut, sillä tässä Santa Fe:ssä päivälämpötilat ovat läpi vuoden yli 30 astetta. Tulipahan nyt kuitenkin ulkoilutettua sitä villatakkiakin.

Silta on rakennettu 1800-luvun loppupuolella (1887–1895), ja se oli aikoinaan Etelä-Amerikan pisin riippusilta. Silta on yhä edelleenkin varsin näyttävä näky.

Sillan yli pääsee vain kävelemällä, moottori- tai polkupyörällä ja autoriksalla (joita kutsutaan täällä kai tuk-tukeiksi, kuten Thaimaassakin). Oli siis jätettävä auto parkkiin ja lähdettävä kävelelemään sillan yli.

Ajorata kulkee keskellä; kävelytiet sillan reunoilla.

Loppu häämöttää.

Sillalla on pituutta 291 metriä, ja ylitys oli ihan kiva kokemus.


Jano tosin oli valtaisa, joten ostimme toiselta puolelta jokea vesipullot. Ukkeli ei kuitenkaan pystynyt olemaan kauan sillan toisella puolella, sillä hänen mielestään siellä haisi niin pahalle (olihan siellä sellainen viemärimäinen haju). Ukkeli on varsin herkkä kaikille hajuille, kun taas minulle hajut eivät tuota yleensä minkäänlaisia ongelmia (paitsi parfyymit!).

(Täysin asiaankuulumattomana sivuhuomautuksena kerrottakoon, että minulle ei myöskään tuota ongelmia käydä yleisissä vessoissa, vaikka ne olisivat miten karmeassa kunnossa tahansa. Silloin kun on hätä, kyykistää mihin vain. Sitä paitsi elämäni karmeimman vessakokemuksen – joka tulee Intiasta, kuinka ollakaan – jälkeen pienet epäsiisteydet eivät tunnu yhtään miltään. Ja se karmein kokemus menee näin: Kerran kun olimme kävelemässä ukkelin serkun kanssa pyhiinvaellusreittiä Tirupatista ylös Tirumalaan, minun oli pakko käydä matkalla vessassa. Järkytys oli suuri, kun avasin rakennuksen oven, sillä koko vessan lattia (siis jo se käsienpesutila eikä vain vessakopit) oli täynnä paskakasoja. Ei auttanut muu kuin yrittää säilyttää tasapaino, yrittää olla astumatta yhdenkään kasan päälle ja suunnata kohti vessakoppia, jossa oli luonnollisesti lisää paskakasoja. Mutta homma tuli hoidettua, ja matka saattoi jatkua.)

Sillan edustalla parveili tuk-tukeja, ja päätimmekin ottaa paluumatkalle tuk-tukin.

Ja sitten mennään!

Luulin ottaneeni ajomatkasta videonkin, mutta kameralta löytyi vain kahden sekunnin mittainen pätkä, johon oli tallentunut tuk-tukin lattiaa. 

Ajomatka takaisin kotiin kesti yhtä kauan kuin tulomatkakin, ja päätäni alkoi jomottaa matkalla. Kun pääsimme kotiin, minulla oli niin karmea päänsärky, etten muista vastaavanlaista kokeneeni. Oli myös oksettava olo, ja valotkin kävivät silmiin. Ukkeli sanoi, että olin saanut auringonpistoksen, ja saattoihan se niinkin olla. Onneksi kylmä kääre (otsalla siis), pimeässä oleskelu ja särkylääke auttoivat, ja olin pian taas entiselläni. 

Oli tarkoitus kirjoitella vielä maanantain ajeluistakin, mutta koska tuli jaariteltua jo tästä yhdestä päivästäkin näin paljon, jätän ne jutut johonkin toiseen kertaan.