Vielä kerran

Ajattelin tehdä vielä pienen Bolivia-koosteen, kun sattuu olemaan niin paljon kuvia jemmassa. Pari muutakin postausaihetta olisi vielä Boliviasta, mutta ehkä palaan niihin joskus myöhemmin, jos tulee tyhjiä hetkiä. 

Ensin muutama mukava ruokamuisto. Los Tajibos -hotellin lauantaibrunssi on ehkä paras ruokailukokemus, jonka tiedän Santa Cruzissa, ja palaamme brunssille aina uudelleen. Salaatteja on aivan uskomaton valikoima, eivätkä salaatit ole mitään tyypillisiä bolivialaisia maissinjyvävirityksiä, vaan niihin on oikeasti panostettu. Myös jälkiruoat ovat hyviä.

Ravintola on uima-altaan kupeessa, joten se on ilmastoimaton, ja oikein kuumana päivänä syöminen saattaakin olla hieman haasteellista.

Nörtin kanssa lounaalla.

Tajibos-hotellista on enemmänkin kokemusta, sillä asuimme hotellin alueella olevassa Airbnb-asunnossa viime vuonna juhannusviikonlopun. Vakituisen asuntomme (sekin Airbnb) omistaja oli vuokrannut asuntonsa jo paljon aiemmin kyseiseksi viikonlopuksi jollekin toiselle, eikä hän voinut enää perua varausta, joten meidän täytyi muuttaa siksi ajaksi muualle. Se olikin melkoinen show, mutta ei siitä sen enempää.

Minusta oli tosi kiva asua hotellin alueella olevassa asunnossa, sillä tuntui ihan siltä kuin olisi ollut lomalla. Asunto oli tosin maan tasalla, mikä tiesi muurahaisinvaasiota, ja riikinkukotkin kävivät vääntämässä nurkat täyteen pökäleitä.

Jokos täällä ollaan hereillä?

Terveisiä Persiasta.

Kawka-kahvila on yksi lempikahviloistani Santa Cruzissa lähinnä kauniin sisustuksensa takia.

"Elämä on kuin pyörällä ajamista: jos haluat säilyttää tasapainon, et voi pysähtyä."

Paakkelssilistalle oli tullut uusi tulokas, pyjamaomena (manzana en pijamas), joka kuulosti niin kiinnostavalta, että siihen piti tutustua. Kävi ilmi, että pyjamaomena olikin vanha kunnon omenanyytti!

Pyjamabileet!

Riad-ravintola oli mukava uusi tuttavuus. Ruoka ei ollut mitenkään erikoista (viini vielä vähemmän), mutta miljöö oli vertaansa vailla.

Kävin myös elämäni ensimmäisen kerran Acai Barissa, enkä voi ymmärtää, miten en ole koskaan ennen käynyt siellä. En ole muistaakseni maistanut aiemmin acaitakaan, joka taitaa olla suuressa huudossa ympäri maailmaa.

Tilasin tuommoisen acai-kulhon, joka oli aivan järisyttävän hyvä. Kokoa ja makeutta oli sen verran, että terveellisyys taisi olla kulhosta aika kaukana, mutta herkullinen se kyllä oli. 

Patra on bolivialainen urheiluvaatemerkki, joka tekee urheiluvaatteita yksinomaan naisille. Olin nähnyt mainoksessa Patran vaatteiden olevan ihanan värikkäitä, joten ei auttanut muu kuin lähteä katsastamaan kauppa.

Värikkäitä vaatteet olivatkin, mutta kangas hieman arvelutti, sillä se oli sellaista nahkamaista eikä erityisen hengittävän oloista. Kysyin myyjältä, mitä kangas oli, mutta unohdin vastauksen saman tien (anti-jotain). Myöhemmin huomasin, että tuoteselosteessa oli Lycran merkki. Tarkoitus oli ollut ostaa hihattomia treenipaitoja, mutta niiden valikoima oli yhtä surkea kuin kaikissa muissakin kaupoissa, joten päädyin ostamaan kolmet treenihousut. Puolustelin tekoani sillä, että tuin näin bolivialaista tekstiiliteollisuutta.

Yhdet pökät.

Loppupostaus olkoonkin sitten omistettu bolivialaisille ihmisille ja Santa Cruzille.

Santa Cruzin keskusaukiolla tapahtuu aina jotain, ja yhtenä päivänä katedraalin edusta ja aukio olivat täynnä violetteihin asuihin pukeutuneita naisia.

Minulle jäi arvoitukseksi, liittyivätkö asut johonkin uskonnolliseen juhlaan (ehkä jokin katolilainen traditio?), vai mistä oli kyse.

Toisena päivänä aukiolla oli brasilialaisia lääketieteen opiskelijoita (näin ainakin ymmärsin), joilla oli meneillään jonkinlainen mielenosoitus. En tiedä, mistä oli kyse, kun en osaa portugalia.

Yritin kääntää kuvien plakaatteja Googlen kääntäjän avulla, mutta en siltikään saanut niistä mitään tolkkua.

Syrjäisemmät kadut tarjoavat myös paljon katseltavaa, mutta vain arkisin, sillä viikonloppuisin Santa Cruz on – ihan ydinkeskustaa lukuun ottamatta – täysin kuollut.

Mennoniittoja, joista olen kirjoitellut aiemmin täällä.

Muuttokuorma tulossa.

Katugrilliin ei paljon rekvisiittaa tarvita.

Santa Cruzissa on jotenkin kotikutoisempaa kuin Medellínissä, ja koinkin siellä oloni paljon turvallisemmaksi kuin Medellínissä. Toki taskuvarkaiden vaara on Santa Cruzissakin olemassa, mutta olettaisin, että väkivaltaisuutta ja aseita on Boliviassa paljon vähemmän kuin Kolumbiassa. Piti oikein käydä katselemassa maailman murhatilastoja, ja Kolumbia näyttää olevan tilastoissa sijalla 12, kun taas Bolivia on vasta sijalla 44. Kärkisijaa pitää Honduras, mikä jäi hieman närästämään siitä syystä, että ukkelin hondurasilainen pyysi meitä käymään Hondurasissa, ja mieli tekisi joskus mennäkin. Oikein oivallinen lomailumaa.

Mutta Santa Cruzissa ei pelottanut liikkua yksin siis illallakaan, ainakaan keskustassa tai Equipetrolissa, jossa majailimme. En tosin liikkunutkaan missään syrjäisillä seuduilla pimeällä, joten en tiedä, millainen tunnelma niillä olisi ollut.

Kun bussit pysähtyvät liikennevaloihin, katumyyjillä on kiire.

Loppuun vielä pieni päivitys Bolivian tilanteesta. Lakko jatkuu edelleen, ja nyt on jo kahdeksas päivä takana. Se on tullut jo selväksi, että kansa ei meinaa antaa periksi vaan on valmis taistelemaan niin kauan kuin tarve vaatii. Väkivaltaisuudetkin ovat lisääntyneet ympäri maata, Santa Cruzissakin.

Huomenna aloitetaan presidentinvaalien tuloksen ja koko vaaliprosessin tarkastus, jolla on tarkoitus selvittää, onko vaaleissa tehty vilunkia. Tarkastuksen suorittaa Amerikan valtioiden järjestö OAS (tai OEA), ja se kestää arviolta 10–12 vuorokautta. Myös Euroopan unioni on sanonut tukevansa tarkastusta ja lähettävänsä paikalle muun muassa teknisiä asiantuntijoita. Evo on ilmoittanut hyväksyvänsä vaalitarkastuksen, ja jos tarkastus paljastaa, että jonkinlainen vaalipetos on tapahtunut, Evo on sanonut suostuvansa toiselle äänestyskierrokselle.

Tämä on kuitenkin kansalaisten mielestä liian vähän ja liian myöhään. Kansan mielestä kun ei ole kyse vain tästä yhdestä vaalituloksesta, vaan kyse on pidempiaikaisesta huijauksesta. Kuten lapazilaisen San Andrés -yliopiston rehtori sanoo: Huumekaupassa pyörivät suuret rahat, jotka ulottuvat hallituksen ytimeen asti. Näillä rahoilla ostetaan omatuntoja, ja on olemassa suuri vaara, että Bolivian kansa tulee jälleen kerran petetyksi.

Kansan mielestä ainoa mahdollinen ulospääsy tilanteesta onkin mitätöidä vaalitulos ja järjestää uudet vaalit. Myös vaalituomioistuinta vaaditaan kokonaan uusittavaksi, sillä vaalituomioistuinta epäillään vaalituloksen väärentämisestä Evon hyväksi. Huomenna järjestetään La Pazissa kansalaiskokous, jossa kansa esittää ehdotuksensa uusista vaaleista.

Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Elämä on

Ei se lakko sitten loppunutkaan muutamassa päivässä, kuten kuvittelin. Nyt on meneillään jo kuudes päivä, eikä loppua ole näkyvissä. Palaan kumminkin ajassa taaksepäin, koska tässä on ehtinyt tapahtua lyhyessä ajassa kaikenlaista. 

Kaupat olivat perjantaina aamupäivällä auki, joten minäkin pääsin täydentämään vesivarastoja. Kävelylenkillä tuli nähtyä jos jonkinlaista tiesulkua.

Tämä tiesulku oli tehty Bolivian lipun värisestä kankaasta, jonka pituus oli varmasti ainakin  30 metriä.

Kotiin palattuani kuulin, että ukkelin firma suunnitteli kaikkien työntekijöidensä evakuointia Boliviasta. Lakko saattaisi jatkua pitkäänkin, eikä työnteko oikein onnistu sellaisissa olosuhteissa, että työpaikallekaan ei pääse. Lentojakin oli alettu perua, joten maasta pois pääseminen näytti aina vain epävarmemmalta. Hotellit, esimerkiksi Marriott, lähettivät ulkomaalaisia asiakkaitaan pois maasta, sillä hotelleilla ei ollut resursseja pitää asiakkaita talossa. Ei ollut henkilökuntaa, ja tavarakuljetukset, jätekuljetukset ja sen sellaiset eivät toimineet. Tilanne oli yleisesti ottaen vielä varsin rauhallinen, mutta koskaan ei voinut tietää, millaiseksi tunnelma muuttuisi, jos lakko jatkuisi vielä pitkään.

Niinpä kaikki ukkelin firman työntekijät (plus meikäläinen) päätettiin lähettää maasta pois niin pian kuin mahdollista. Ukkeli löysi lennot sunnuntaiaamuksi, ja vaikka lennon oli määrä lähteä vasta kello 2.27 aamuyöllä, meidän piti lähteä lentokentälle jo lauantaina iltapäivällä. Matkalla olisi kuuleman mukaan kolmisenkymmentä tiesulkua, ja kun jokaisella tiesululla joutui anelemaan tiesulun avaamista, matkaan saattaisi kulua hyvinkin pitkä aika. Kestäähän siinä aikansa, kun siirtää kivenmurikat/autonrenkaat/lastauslavat tai milloin minkäkin tiesulun rakennusmateriaalin pois tieltä.

Cristo Redentor -patsas, jonka juurella kaikki kansalaiskokoukset pidetään. Lokakuun alussa pidetty kokous, jolla vastustettiin Evon presidenttiehdokkuutta, keräsi paikalle yli miljoona ihmistä. Torstaiaamuna paikalla oli varsin rauhallista.

Aloitin pakkaamisen ja lähtövalmistelut omasta mielestäni hyvissä ajoin lauantaiaamuna puoli seitsemältä, sillä kuvittelin, että lähtisimme lentokentälle vasta iltapäivällä. Kymmeneltä ukkeli kuitenkin ilmoitti, että meidän pitäisikin lähteä lentokentälle jo tunnin päästä eli yhdeltätoista. Tiesulut olivat kuulemma jostain syystä osittain auki puoleenpäivään asti, joten olisi hyvä lähteä matkaan silloin. Saatiin siis kunnon lähtöpaniikki aikaiseksi, kun piti suoriutua tunnissa matkaan, mutta kuin ihmeen kaupalla olimme yhdeltätoista lähtövalmiina. Vain muutama päivä aikaisemmin olin hamstrannut kaupasta ruokaa, ja nyt oli jätettävä kaikki taakseen. Enpä olisi taas tätäkään arvannut.

Perjantai-iltana auringonlaskua katsellessani melkein herkistyin, kun ajattelin, että tämä on luultavasti viimeinen kerta, kun lähden Boliviasta. Ei ollut todellakaan tarkoitus lähteä Boliviasta tällä tavalla, vaan meidän oli ollut aikomus käydä vielä mm. Salar de Uyunin suolatasangolla. Kaikkein eniten suretti kuitenkin bolivialaisten puolesta, sillä maan tulevaisuus ei näyttänyt kovin valoisalta. Helppoahan se minulla on, kun pääsen lähtemään maasta pois tuosta vain.

Kiitos ja näkemiin.

Niin sitten minä, ukkeli ja ukkelin neljä kollegaa lähdimme lauantaiaamupäivänä lentokentälle kahdella autolla. Toisessa autossa liehusi Bolivian lippu ja toisessa Santa Cruzin lippu. Yksi kollegoista oli palkannut kaksi tuttua paikallista taksikuskia, jotka tunsivat kaikki Santa Cruzin pienet kärrypolut kuin omat taskunsa. Pieniä teitä kiertelemällä pystyimme välttämään kaikki pääteille kehitetyt isommat tiesulut, ja kohtasimme vain kymmenkunta pientä tiesulkuja, jotka olivat suurimmaksi osaksi lasten tekemiä. Kun automme tulivat tiesululle, lapset juoksivat kuljettajan luokse kyselemään, millä asioilla liikuimme. Kun kerroimme olevamme matkalla lentokentälle ja annoimme lapsille pari lanttia tai ison Coca-Cola -pullon, tiesulut aukenivat.

Pääsimme siis lentokentälle yllättävänkin helposti, mutta se oli ihan kuljettajien ja heidän paikallistuntemuksensa ansiota. Sitten alkoi pitkääkin pidempi odottelu ja jännittäminen, lähtisikö lentomme, vai olisiko lento peruttu. Sama lento oli ollut peruttu edellisenä päivänäkin, sillä kone ei lentänyt edes tulolentoa Bogotasta Santa Cruziin. Saisimme asian selville siinä vaiheessa, kun koneen olisi määrä lähteä Bogotasta Santa Cruziin puoli kymmenen aikaan illalla. Jos lento ei lähtisi Santa Cruziin, se ei lentäisi luonnollisesti Santa Cruzistakaan mihinkään. Jos lento olisi peruttu, yrittäisimme saada liput jollekin muulle lennolle, esimerkiksi Panamaan tai Limaan, koska nämä lennot ilmeisesti lennettiin. Sekin mahdollisuus oli, ettemme pääsisi millekään lennolle, vaan joutuisimme palaamaan takaisin kaupunkiin. Olimme jättäneet asunnon avaimen talon alakerran vartijoille, ja asunnon omistaja oli koko ajan ukkeliin viestiyhteyksissä, joten omistaja tiesi koko ajan, missä mentiin.

Ilmeet olivat melkoisen iloiset, kun Flightradar näytti hieman ennen kymmentä, että Santa Cruzin lento oli noussut Bogotasta ilmaan. Pääsisimme siis sittenkin lähtemään matkaan suunnitelmien mukaan.

 

Päivän aikana tuli heitettyä aika monta kävelykierrosta Santa Cruzin lentokentällä. Ulkona ei viitsinyt hirveästi olla, kun lämmintä oli 37 astetta, ja minulla oli vähän liikaa vaatetta päällä.

Illalla ulkonakin oli jo huomattavasti miellyttävämpää.

  
Neljäntoista lentokentällä vietetyn tunnin jälkeen pääsimme vihdoinkin nousemaan Bogotan-koneeseen ja lähtemään kohti Kolumbiaa. Bogotassa odottelimme taas muutaman tunnin, mutta lopulta Medellínin kone kutsui.

Voisin huolia tällaisen Aviancan lentoemännän asun (paitsi en ehkä tuota päähinetta). Viitta varsinkin on hieno!

En olisi vielä perjantaiaamuna uskonut, että maanantaiaamuna istun Medellínissä juomassa aamukahvia, mutta tässä sitä nyt kumminkin ollaan.

Medellín heräilee paraikaa maanantaiaamuun.

Laukut on purettu, tavarat on aseteltu paikoilleen, huusholli on siivottu ja kaupassakin on käyty. Pää on edelleen pyörällä, sillä vaikka nukuin viime yönä varsin hyvin, yksi kokonaan valvottu yö taitaa vaatia edelleen veronsa. Mutta eiköhän tässä palauduta pikkuhiljaa arkeen ja opita muistamaan, että arki onkin nyt taas kolumbialaista eikä bolivialaista.