Anopin aivastus

Tervehdys Hyderabadista. Pääsimme perille lauantaiaamuna oletettua aiemmin, kun Finnairin kone pääsikin lentämään Pakistanin ilmatilan yli, ja lento oli perillä Delhissä jo neljän jälkeen aamulla. Jatkolentomme Delhistä Hyderabadiin olisi lähtenyt vasta yhdeksän jälkeen, mutta ukkelin veli muutti lentomme aikaisemmaksi, ja pääsimme lähtemään Delhistä eteenpäin jo seitsemältä.

Mie olen Delhin lentokentällä ja pääsin kattelemaan intialaisten naamoja! Ne näyttää miusta vähän hassuilta.

Kohta mie surffaan netissä!

Juu, Intiassa ollaan.

Ei kookospähkinöitä eikä segwaytä ruumaan.

Eteläintialainen aamiainen Hyderabadin-lennolla.

Anoppilan autonkuljettaja oli meitä vastassa Hyderabadin lentokentällä, kuten niin monesti ennenkin. Heti ensimmäiseksi huomasin, että poika oli saanut hieman lihaa luidensa ympärille, ja naamakin oli pyöristynyt. Ovat tainneet vaimon ruoat maistua. 😊

Ukkeli rupesi muistelemaan, että kuinkas kauan sinä oletkaan ollut vanhempieni palveluksessa, ja poika vastasi, että kahdeksan vuotta. Poika kävi tosin kokeilemassa työntekoa välillä muualla, kun sai vissiin tarpeekseen appivanhemmista. Kaikenlaisia seikkailuja on hänenkin kanssa tullut koettua, ja yhdestä sellaisesta (jolloin kävimme mm. taatelivarkaissa) voi lukea täältä.

Tässä sitä taas mennään!

Olen kuvannut varmaan jokaisella Intia-visiitillä kalanmuotoinen rakennuksen, joka on lentokentälle vievän tien vieressä, ja se piti kuvata tietysti tälläkin kertaa.

On hää symppis.

Ukkelin sisko oli jo anoppilassa, sillä hän oli tullut Intiaan noin viikko sitten. Siskon mies ja tyttäret saapuivat viime yönä. Velikin on Intiassa, mutta hän on tällä hetkellä perheineen vaimonsa suvun luona Nelloressa.

Anoppi oli tuonut Tirupatin kesämökiltä mukanaan Hyderabadiin kesämökin talonvahdin vaimon, sillä anoppi tarvitsee apua ruoanlaitossa, tiskauksessa ja muussa taloudenhoidossa, nyt kun talo on täynnä väkeä. Talonvahdin vaimo ei osaa lukea eikä kirjoittaa, ja numerotkin hän taitaa vain yhdestä kymmeneen. Nainen ei olisi siis osannut tulla yksinään Tirupatista Hyderabadiin, joten anoppi kävi hakemassa hänet junalla.

Tirupatissa on ollut sama talonvahti niin kauan kuin muistan. Talonvahdilla ja hänen vaimollaan ei ole minkäänlaista koulutusta eikä lukutaitoakaan, mutta he ovat työteliäitä ja sataprosenttisen luotettavia ja siitä syystä kullanarvoisia työntekijöitä. Pieninä vapaahetkinä on hyvä katsella televisiota, joka on monelle alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvalle oikeastaan ainoa hupi. On sama mitä televisiosta tulee (anoppilassa tyypillisimmin jokin telugusarja tai -elokuva), televisio vangitsee eteensä, ja ruutua jäädään tuijottamaan kuin hypnoosissa.

Heti ensimmäisenä iltapäivänä lähdimme katsastamaan appivanhempien uuden asunnon remontin tilanteen. Sisko kertoi, että kun hän oli käynyt asunnolla edellisenä päivänä, siellä oli ollut hirveä määrä ihmisiä ja kova säpinä. Työmiehet olivat kuulemme ruvenneet tekemään töitä oikein urakalla, kun tiesivät, että ukkeli oli tulossa Hyderabadiin. 😆 Remppamiehet olivat ruiskumaalanneetkin niin kiivaasti, että sisko oli saanut punaiselle käsilaukkulleen maalipisaroita.

Asunnolla meitä odotti arkkitehti, joka on vastannut asunnon muutostöistä, sekä iso liuta työmiehiä, jotka tuijottivat meitä tulkitsematon ilme kasvoillaan. Intialaiset taitavat ilmeettömyyden erityisen hyvin: paljon voi mielessä liikkua, mutta ajatusten ei ole sopivaa antaa näkyä naamasta, varsinkin jos on kyse palvelussuhteessa olevasta henkilöstä.

Asunnon sisäänkäynti on tästä oikealle.

Näkymä pääoven edestä.

Ensivaikutelmani asunnosta oli sellainen, että olin hieman pettynyt. Vaikka remonttiin oli laitettu aikaa ja rahaa, kaikki näytti kuitenkin kovin intialaiselta, raskaalta ja viimeistelemättömältä. Työ ei tosin ollut vielä läheskään valmis, ja ehkä keittiökin näyttää paljon kivemmalta sitten, kun se on viimeistelty ja siistitty. Rautaristikot ahdistivat, vaikka tiedän, että ilman niitä ei Intiassa oikein voi olla. Kahden kylpyhuoneen harmaus teki kylpyhuoneista synkän ja kolkon oloisia, varsinkin kun kaikkia valojakaan ei ollut vielä asennettu. Mutta mitäpä se minulle kuuluu, millainen asunnosta tulee; pääasia on, että appivanhemmat itse ovat kotiinsa tyytyväisiä.

Näkymä pääovelta etuhuoneeseen, jossa voi vastaanottaa vieraita.

Etuohuonetta ulko-ovelle päin.

Keittiötä. (Ovista repsottaa vielä poistamattomat suojamuovit.)

Olohuonetta.

Minusta oli kiinnostavinta tutkailla asuntoon kuulumattomia juttuja, kuten työmiesten narulla roikkuvia vaatteita ja ruoanlaittovälineitä.

Toinen vierashuone ja kokkausta kaasupullon päällä.

Maalitelat ja -pensselit sekä hammasharjat ja palasaippuat sulassa sovussa.

 
Arkkitehti arvioi, että remontissa menisi vielä ehkä 15–20 päivää, mutta minusta arvio oli kyllä aika alakanttiin. Vaikka mistä sitä koskaan tietää, miten nopeasti asiat rupeavat etenemään!

Asunnon sijainti on varsin hyvä, sillä kyseinen alue on erittäin voimakkaassa kasvussa, ja kaikki palvelutkin ovat lähellä.

Inorbit-ostoskeskuskin (tuo keltainen) näkyy olohuoneen parvekkeelta.

Huonekalukaupoillakin kävimme, vaikka emme vielä mitään ostaneetkaan. Kävimme ukkelin ja siskon kanssa mm. koeistuimassa sohvia ja katselemassa lusikkalaatikoita, ulosvedettäviä roskiksia ja muita uudenaikaisempia ratkaisuja kuin anopin nykyiset.

Häfelellä oli tosi käytännöllisiä ja hyviä ratkaisuja, mutta hinnatkin olivat pilvissä!

Metrokin näkyy ikkunasta.

Nuo ulosvedettävät korit olivat minusta tosi kivat. Ne oli tarkoitettu lähinnä sipulien yms. säilytykseen.

 
Lauantai-iltana kävimme ukkelin ja siskon kanssa syömässä Dakshinissa. Ennen lähtöämme appiukkokin oli menossa ulos (katsomaan vain muutama päivä aiemmin leskeksi jäänyttä ystäväänsä), mutta palasikin hissin ovelta takaisin ja meni istumaan sohvalle. Ihmettelin hiljaa mielessäni, mitä appiukko oikein meinasi, kun ravasi tuolla lailla edestakaisin. Sain kuulla, että appiukko ei ollut voinut lähteä siitä syystä, että anoppi oli aivastanut. Tuottaa kuulemma huonoa onnea, jos joku aivastaa juuri silloin, kun on lähdössä ulos. Kyllä appiukkokin sitten lopulta lähti matkaan, kun oli istuskellut ensin hetken sohvalla.

Thali-lautanen, joka sisältää monta pientä ruokaa ja joka on ikään kuin pöytään kannettu pienimuotoinen buffetti, on suurta herkkuani. Kun Dakshinissa oli tarjolla thalia, otimme kaikki sellaiset.

Alkupaloja.

Thali.

Näiden lisäksi pöytään tuotiin vielä rasam-keittoa, paistettua kanaa, valkoista riisiä sekä kanabiryania, eli nälkä ei todellakaan jäänyt.

Livemusiikkiakin oli.

Ruokailu kuitenkin kostautui, sillä ukkelin sisko sai ripulin. Olin autuaasti unohtanut siskon herkkävatsaisuuden, enkä ymmärrä, miten sisko itsekään ei piitannut asiasta, vaan tilasi thalin eikä esimerkiksi idli-kakkusia, kuten oli ensin ajatellut. Onneksi ripuli meni kuitenkin nopeasti ohi.

Nyt olo taas hieman räjähdysaltis, sillä nukuin viime yönä todella huonosti, ehkä vain muutaman tunnin. Mutta olen oppinut pärjäämään vähemmälläkin unella, vaikka se ei tietysti ole terveydelle hyväksi. Valvoin koko sen yön, kun matkustimme Suomesta Intiaan, enkä nukkunut seuraavana päivänäkään lainkaan. Valvotun yön jälkeen nukuttikin sitten varsin makeasti, ja pitäisi olla kai kiitollinen, jos saan nukutuksi edes kerran viikossa hyvin.

Nyt en ehdi kirjoitella enempää, sillä kuten arvasin, kiirettä pitää. Loppuun kuitenkin vielä hellyttävä näky, jonka kohtasin eilen, kun palasin hotellille.

Siivooja oli laittanut nallen katselemaan itseään peilistä. ❤

Pumppausvideoita

Vein auton aamulla tuulilasin vaihtoon, ja jouduin käyttämään pitkästä aikaa bussia. Huristelen luvattoman usein autolla, mutta aina välillä tulee tilanteita, että autoa ei voi tai ei kannata käyttää. Tällainen tilanne tuli vastaan toissa viikolla, kun olin menossa Länsisatamaan, jossa parkkipaikat ovat tunnetusti kortilla. Menin siis metrolla Matinkylästä Ruoholahteen ja kävelin loppumatkan satamaan.

Koska olin saapunut paikalle tapani mukaan liian aikaisin, minulla oli aikaa katsella Jätkäsaaren taloja. Olin käynyt Jätkäsaaressa edellisen kerran vuonna 2016, kun kävin tutkiskelemassa Konepajan, Jätkäsaaren, Alppikylän ja Kalasataman uusia asuinalueita. (Kyseinen postaus löytyy täältä.) Kirjoitin tuolloin, että "Jätkäsaaresta jäi sellainen vaikutelma, että se ei ole valmistuttuaan ehkä paskempi paikka ollenkaan".

Nyt sain todeta aavistelleeni oikein, sillä Jätkäsaari vaikutti minusta oikein viihtyisältä paikalta. Olin aiemmin hieman soimannut suomalaisen nykyarkkitehtuurin "väriläiskä-ajattelua", ja siksi vähän ihmettelin, kun talojen väriläiskät eivät ärsyttäneet minua enää ollenkaan. Ehkä Etelä-Amerikassa vietetty aika on tehnyt tehtävänsä?

Suuri puistoalue, Hyväntoivonpuisto, ilahdutti talojen keskellä, eikä vähiten siksi, että siellä oli otettu myös pyöräilijät kivasti huomioon.

Hyväntoivonpuistoa kuvaillaan Jätkäsaaren vihreäksi sydämeksi, jolla on kokoa yhtä paljon kuin Kaivopuistolla. Minusta puisto oli oikein kiva, ja olisin viihtynyt siellä kauemminkin, jos vain olisi ollut aikaa.

Veistos nimeltä Öljypisarat.

Kaksoset.

Toki Jätkäsaaresta löytyy myös vähemmän viehättäviä alueita.

Kivikylätunnelmaa.

Nojatuoli lepoasennossa.

Uusi Länsiterminaali kakkonen oli minusta hieno.

Terminaali mereltä päin.

En ollut perehtynyt HLS:n lippujen vyöhykemuutokseen lainkaan ennen tuota metromatkaa, ja olinkin erittäin iloisesti yllättynyt, kun huomasin, että Matinkylästä pääsee Helsinkiin nykyään huomattavasti halvemmalla kuin aiemmin. Ennen kertalippu taisi maksaa lähemmäs viisi euroa, kun se maksaa nyt vain 2,80 – ainakin kännykällä ostettuna.

Tänä aamuna koin kuitenkin uuden yllätyksen, kun tajusin, että kaupunkien sisäisiä lippuja ei myydä enää ollenkaan. Vaikka tulin Olarista vain muutaman kilometrin matkan Matinkylään, oli pakko ostaa sama AB-vyöhykkeen lippu kuin Helsinkiin mennessäkin ja maksaa sama hinta, eli 2,80 euroa. Toisaalta Helsinki-lippujen halpeneminen ilahduttaa sen verran paljon, että en jaksa natista kaupunkien sisäisten lippujen puuttumisesta.

Lippu kännykässä.

Pyöräkin on tullut kaivettua taas talviteloilta. Minähän ostin pyörän vasta viime syksynä, eikä minun ole sen takia tarvinnut pumpata renkaisiin vielä kertaakaan ilmaa. Kumit olivat kuitenkin menneet talven aikana sen verran tyhjiksi, että nyt oli pakko ryhtyä tällaiseenkiin puuhaan. Minulla oli onneksi kotona hyvä pumppu, jonka olin ostanut aikoinani auton(!) rengasta varten, joten pumppaaminen sujuisi käden käänteessä (näin kuvittelin). Venttiilin tulppa vain irti ja pumppaamaan!

Vaikka pumppasin käsi kipeänä ja pää punaisena, renkaaseen ei tuntunut menevän yhtään ilmaa. Päätin kokeilla takarengasta, jos eturenkaassa oli vaikka jotain vikaa, mutta takapäässä oli sama ongelma. En keksinyt, mistä ongelma saattoi johtua, mutta ilmeisesti tein jotain väärin. Sitten päähäni pälkähti kaikkien visaisten ongelmien ratkaisupaikka: Youtube. Ennen nettiin ryntäämistä piti kuitenkin vielä hetki miettiä, saatoinko olla oikeasti niin tyhmä, etten osannut pumpata edes pyörän rengasta ilman Youtuben jumalallista ohjausta.

Saaristovene lähtee; minä en.

Pian tulin tietämään, että polkupyörän renkaissa on olemassa erilaisia venttiilejä, ja minulla näytti olevan Presta-venttiili. Venttiilit eivät siis olekaan automaattisesti enää sitä mummomallia, että tulppa pois ja ilmaa sisään! Seuraavaksi opin, että vääränlaisella pumppaustavalla saattaa saada renkaan repeämään venttiiliin juuresta. Tämä oli ihan kiva tieto, sillä olin käyttänyt juuri tuota samaista pumppaustekniikkaa. Videot eivät kuitenkaan edesauttaneet tilannetta mitään lailla, sillä en saanut edelleenkään renkaisiin ilmaan.

Jätin asian hautumaan, kun rupesi niin vituttamaan. Muutaman päivän päästä verenpaine oli laskenut jo sen verran, että päätin jatkaa googlettelua. Nyt osuinkin apajille, sillä löysin vajaan puolentoista minuutin mittaisen videon, jossa näytetään ihan kädestä pitäen, kuinka Presta-venttiili pumpataan. Minä en ollut tajunnut, että Prestassa on toinenkin "korkki", jonka pitää päästä liikkumaan vapaasti, jotta renkaaseen saa ilmaa. Tämän tajuttuani sain renkaaseen sentään jo ilmaa, mutta ilma ei kuitenkaan oikein pysynyt renkaassa. Pumppausletkun pää jotenkin vuoti, joten minun piti pitää koko ajan toisella kädellä letkun päästä kiinni ja pumpata toisella. Kaiken tohinan keskellä tuli keksittyä uusi jooga-asentokin: pumppaava koira.

Ei auttanut muu kuin palata jälleen Youtuben ihmeelliseen maailmaan ja googlettaa nöyränä, kuinka jalkapumppua käytetään. Ja niin minulle valkeni, että pumpun päässä oleva lärpäke ei olekaan "vain jokin ylimääräinen vipu", vaan se on lukko, jota kääntämällä letkun pään saa lukituksi kiinni venttiiliin.

Uskokaa tai älkää, neljän videon ja monen päivän pähkäilyn jälkeen minulla oli kuin olikin renkaat pinkeinä.

Ja taas mennään.

Nyt täytyy vain toivoa, että minulle ei tule elämässä eteen tämän isompia ongelmia, koska silloin saatan joutua viettämään Youtubessa monta päivää.

 
Enpä muuten tiennyt sitäkään, että kiveniskemille on olemassa tällaisia tarroja, joilla iskemän voi suojata heti tuoreeltaan. Oli kyllä aika hulppeaa ajaa tuulilasin vaihdon jälkeen, kun lasin läpi näkikin jotain, eikä lasissa ollut yhtään hyönteisen raatoa!

Seuraava postaus tuleekin sitten Intiasta, jos vain ehdin kirjoittelemaan sieltä. Tiedossa on nimittäin varsin hektinen matka, kun pitäisi käydä myös Tirupatissa ja Singaporessa. Olen nukkunut viime aikoina todella huonosti ja vähän, ja olo on taas aika kaamea – sekopäinen, apea ja kyrpiintynyt. Kauhulla odotan, miten pahasti pakka leviää muutaman yölennon jälkeen. Toivottavasti ei tule ruumiita. Jos uutisissa kerrotaan, että suomalaisnainen on riehunut lennolla tai aiheuttanut välikohtauksen Hyderabadin Ikeassa, niin se olen sitten minä.

Appivanhempien uuden asunnon remontti ei ole ehtinyt vielä valmistua, sillä remontin viimeisin laskettu aika on elokuun 10. päivä. Me majailemme ukkelin kanssa siis ilmeisesti koko Hyderabad-ajan hotellissa, koska siskon perhe asuu anoppilassa, ja appivanhempien nykyisessä asunnossa on vain kaksi nukkumiskelpoista makuuhuonetta. (Asunnossa on kolmaskin makuuhuonekin, mutta se toimii anopin rojuvarastona ja on siis kuin pommin jäljiltä.) Toisaalta on kiva asua hotellissa, koska hotellissa on kuntosali ja uima-allas, mutta toisaalta pelkään taas vanhan tutun ulkopuolisuuden tunteen nostavan päätään. Jos asuisin anoppilassa, tuntisin paikan ja ihmiset enemmän omakseni, eikä olisi sellainen ulkopuolinen vierailija-olo kuin silloin, jos asun muualla ja vain käyn anoppilassa. Tätä on vähän hankala selittää, mutta korvienväliset ongelmat ovat usein sellaisia, että niitä on hankala selittää selväpäisille. 😆

Kesäinen sillisalaatti

Nyt en jaksa kirjoitella mitään, mutta kuvia on kertynyt arkistoihin sen verran, että ajattelin rysäyttää eetteriin kesäisen kuvakavalkadin. Silvoplee.

Johanna Oraksen Onnellisuuden polulla.

Punkaharjun harjumaisemissa.

Kuikonniemen taisteluhautoja.

Kemppilän Myllykoski.

Kesän herkullisimmat eväät.

Päivän neliapilasaalis: seitsemän neliapilaa ja yksi viisiapila.

Metsänokiperhonen.

Huussiselfie.

Treffit maitolaiturilla.

Pääskynen kuussa.

Moro! 😘