Kiitos kivusta ja särystä

Tällä viikolla on harmittanut moni asia. Pari kertaa on ollut sellainen olo, että ihan turhaan minä edes yritän mitään, kun joka asiasta tulee jokin vaiva. On harmittanut kipeä kyynärpää, pitkästä aikaa oireileva polvi, jäykät ja kipuilevat lonkankoukistajat sekä univaikeudet. Torstaina ajattelin tuskastuneena, että olen niin vanha ja raihnainen kääkkä, että ei kai tässä kannata muu kuin ruveta odottelemaan kuolemaa. Parhaat vuodet ovat joka tapauksessa jo takanapäin, ainakin fyysisesti, ja elämä tulee olemaan tästä eteenpäin pelkkää alamäkeä.

Jo seuraavana päivänä sain kuitenkin muistutuksen siitä, että tuollaiset kivut ovat loppujen lopuksi pieni murhe tässä maailmassa. Elämässä ei saisi pitää mitään itsestäänselvyytenä, vaan joka päivä pitäisi muistaa olla kiitollinen siitä, että on itse turvassa ja että kaikki läheiset ovat turvassa.

Tulin puolenpäivän aikaan uimasta ja sain juuri suljettua oven takanani, kun kuulin hirvittävän rysähdyksen. Juoksin parvekkeelle katsomaan, mitä oli tapahtunut, ja näin tuossa talomme alapuolella olevassa mäessä rekan poikittain. Kaikki näytti muuten ihan normaalilta ja rauhalliselta. En tajunnut, miten rekka oli mäessä keula alaspäin, sillä tie on yksisuuntainen, ja mäkeä saa ajaa vain ylöspäin. Rekka oli menossa siis aivan väärään suuntaan. 

Pian huomasin, että mäessä oli rekan lisäksi neljä henkilöautoa, jotka eivät liikkuneet mihinkään. Yhden auton vieressä makasi täysin romuksi mennyt moottoripyörä. Puiden alta pilkotti ainakin kaksi muuta autoa, jotka olivat ihan kiinni toisissaan, ja myös niiden keula osoitti väärään suuntaan. Mitä ihmettä oli tapahtunut?

Yhtäkkiä maailma ikään kuin heräsi eloon, ja tie alkoi täyttyä ihmisistä.

Videolta saa paremman käsityksen tapahtumapaikasta kuin valokuvista. Video on varsin huonolaatuinen, joten pahoittelut taas tästäkin.



Ihmisiä alkoi juosta paikalle läheisistä taloista, ja moni tuli parvekkeelleen seuraamaan tapahtumia.

Todella pitkältä tuntuneen ajan kuluttua (joka todellisuudessa oli 17 minuuttia) paikalle alkoi saapua ambulansseja, palokunnan autoja ja poliiseja. Helikopterikin ilmestyi pörräämään tien yläpuolelle. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että oli tapahtunut jotain ihan muuta kuin muutaman auton ketjukolari.

Paikalle saapui myös auto, jonka väki veti päälleen valkoisia suojahaalareita ja muovikäsineitä.

Näkösuojan pystytystä.

Reilun tunnin päästä El Colombianon nettisivulle oli tullut tieto onnettomuudesta ja siitä, mitä oli tapahtunut.

Tuo nyt tiellä poikittain oleva rekka oli ajanut talomme edestä kulkevaa jyrkkää mäkeä alaspäin, kun rekasta oli pettänyt jarrut. (Kyseessä on se sama mäki, jonka kuvan laitoin pari postausta sitten ja jossa kaaduin.) Jarruton rekka oli kiitänyt mäkeä alas hirvittävää vauhtia osuen kaikkeen, mitä rekan tielle sattui, eli kahdeksaan henkilöautoon, yhteen koulubussiin ja kahteen moottoripyörään. Tapahtuma tallentui kadunkulmassa olleeseen kameraan, ja video näkyy tuon edellä linkkaamani El Colombianon jutun alussa. (Jos video ei näy tuosta linkistä, sen voi katsoa täältä.)

Pahiten kävi naiselle, joka oli juuri ylittämässä risteystä, kun rekka tuli vauhdilla hänen autonsa kylkeen. Naisen auto rutistui rekan ja koulubussin väliin ja jäi lopulta puoliksi rekan alle. Auto tuhoutui täysin, ja nainen kuoli välittömästi. 

Tuo romukasa rekan oikealla puolella on naisen auto.

Ja tässä on kaikki, mitä autosta jäi jäljelle.

Olen miettinyt paljon tuota 51-vuotiasta naista, joka menetti henkensä onnettomuudessa. Kuka mahtoi päättää, että hänen elämänsä piti päättyä juuri tuossa kohtaa ja juuri tuolla tavalla. Jumala? Kohtalo? Sattuma? Ei kukaan?

Yksi ihmepelastuminenkin nähtiin. Koulubussin vieressä moottoripyöränsä kanssa liikennevalojen vaihtumista odottanut nainen näki rekan tulevan hirveää vauhtia mäkeä alas ja ihmetteli, miksi rekka ei hiljennä vauhtia risteykseen tullessaan. Naisen ensimmäinen reaktio oli hylätä moottoripyörä ja hypätä sen vierestä pois. Jos nainen olisi tehnyt liikkeen sekuntiakaan myöhemmin, nainen tuskin olisi enää hengissä.

Naisen uskomaton pelastuminen näkyy tästä Noticias Caracolin uutispätkästä. (Videon lopussa näytetään hetki toista samana päivänä Medellínissä tapahtunutta onnettomuutta, jossa bussi oli kaatunut kyljelleen.)



Vaikka onnettomuus näyttää todella hurjalta, siitä selvittiin loppujen lopuksi yllättävän pienin vaurion – pois lukien tietysti menehtynyt nainen. Kahdeksantoista henkilöä loukkaantui, mutta kukaan heistä ei vakavasti, ja ajoneuvotkin selvisivät yllättävän pienin vaurioin.

Tässä koulubussi, jonka keulaan rekka törmäsi:

Kun kävelin tuota tietä tänään kauppaan, mistään ei olisi voinut arvata, mitä paikalla eilen tapahtui. Tiellä ei ollut enää yhden yhtä romunkappaletta, yksikään puu tai sähkötolppa ei ollut vinossa ja liikenne soljui entiseen malliin. Elämä jatkuu joillekin onnellisille kuten ennenkin, kun taas joitakuita on kohdannut suuri suru. Elämästä on joskus reiluus kaukana.

Mutta jottei tämä menisi ihan synkistelyksi, käydäänpä vielä pikaisesti Comuna 13:ssa, jossa kävin toistamiseen tällä viikolla. Tosin ei tuokaan reissu mikään ratkiriemukas ollut, varsinkin kun kävin hautausmaallakin, mutta tulee ainakin vähän väriä tähänkin postaukseen.

Lähdin käymään Comuna 13:ssa siksi, että olin lukenut, että Comunaan oli tullut uusia graffiteja. (Aiemmasta Comuna 13:n opastetusta graffitikierroksestani voit lukea täältä.) Kotoa lähtiessäni oli ollut varsin kaunis ilma, mutta kun pääsin tunnin päästä perille Comunaan, taivaalle oli kerääntynyt uhkaavan näköisiä pilviä, ja ukkonen jyrisi. Säiden nopea vaihtelu on kovin tyypillistä Medellínille.

Pyykkipäivä.

Miksiköhän muuten ihmisten pyykkien kuvaaminen on minusta niin kiehtovaa? Onkohan mulla jokin pyykkifetisismi?

Sitten niitä uusia graffiteja:

Kun olin kuvaamassa näitä portaita, tyttö päätti istahtaa portaille, joten tuli sitten vähän toisenlainen kuva.

Alaspäin katsova koira. Ei kun tämä onkin eteenpäin katsova koira.

Liukuportaillakin tuli toki taas ajeltua.

Comuna 13 on varsin omaleimainen paikka, eikä siellä tuntunut nyt yksin ollessanikaan mitenkään turvattomalta. Vähän sellainen turisti-olo minulla kyllä oli – paljon enemmän kuin viime kerralla noin parinkymmenen muun turistin kanssa liikkuessani!

Valkoinen talo. 

Takaisin metroasemalle kävellessäni bongasin tien vieressä hautausmaan, ja siellä piti tietysti heittää pieni kierros. Hautausmaa oli aika hoitamattoman oloinen mutta tuntui kuitenkin olevan vielä ihan aktiivisessa käytössä, kun portilla olevan kopissa istui kai jonkinlainen hautausmaan hoitajakin sadevarusteet päällä. 

Sainpa taas tungettua monenlaista asiaa yhteen postaukseen.