Maailman tylsin tie

Eilen oli aika jättää hyvästit Käsivarrelle, vaikka muutama paikka jäikin vähän kaivelemaan. Mutta sehän tietää vain sitä, että pohjoiseen on päästävä uudestaan!

Näitä maisemia tulee ikävä.

Vaikka päivän tarkoitus oli vain siirtyä paikasta toiseen, muutama mukava pysähdyspaikka kevensi matkaa, eikä matkanteko tuntunut niin tylsältä.

Ensimmäinen pysähdys oli Muoniossa, jossa ostin S-Marketista evästä. Sen jälkeen suuntasin eväineni Särkitunturin parkkipaikalle.

Olen muuten huomannut, että kaupassa käynti on varmasti yksi niistä asioista, joissa ihmisellä on eniten rutiineja ja joissa ihminen on tapoihinsa kangistunut. Ainakin minä olen niin tottunut ostamaan aina niitä sanoja tuotteita aina samoista kaupoista, että olen kuin joku ulkoavaruudesta pöllähtänyt olento, kun joudun johonkin omituiseen kauppaan, kuten Kilpisjärven K-Markettiin. Onko mitään turhauttavampaa kuin pyöriä kaupassa nälkäisenä, kun pitäisi ostaa jotain, mutta ei yhtään tiedä, mitä.

Särkitunturi oli jäänyt kaivelemaan mieltä viime vuodesta, sillä silloin ei tehnyt mieli lähteä tutkiskelemaan tunturia, kun satoi vettä oikein kunnolla, ja lämpötilakin taisi olla jotain neljän asteen paikkeilla. Nyt ei satanut, ja kun lämpötilakin oli huikeat 18 astetta, Särkitunturi kutsui.

Särkitunturin laelle johtaa kolmen kilometrin pituinen, erittäin helppokulkuinen polku. Nousut ovat loivia, ja levähdyspaikkoja löytyy. Särkitunturi näyttikin olevan erityisesti vanhemman väen suosiossa.

Puolessavälissä matkaa on hieno Särkivaaran kota sekä huussit.

Tykkäisin periaatteessa tulistella kodilla ja laavuilla, mutta tulien tekemisessä on hirveä homma, eikä valmiille tulillekaan oikein kehtaa mennä, ainakaan kysymättä. Tosin harvemmin minulla onkaan makkarapakettia mukana, eikä tulen ääressä voi ilman makkaraa istua.

Loppumatkasta polku muuttuu vähän kivikkoisemmaksi, mutta se on silti varsin helppokulkuinen.

Maisemia ei ala näkyä kuin vasta ehkä puoli kilometriä ennen huippua, kun puut loppuvat.

Maisemat Särkitunturin laelta ovat huikaisevan kauniit, eikä ole ihmekään, että näkymä Särkitunturilta Pallakselle päin on valittu Suomen kansallismaisemaksi.

Mutta tuulista tunturin laella on. Olin suunnitellut syöväni eväät ylhäällä olevassa kodassa, mutta kodassapa ei ollut muuta kuin pokasaha. Ei edes penkkejä! Myös kanssani samoihin aikoihin huipulle saapunut pariskunta aukoi kodan ovea pettyneenä ja lähti sen jälkeen jonnekin kallioille evästelemään. Niin päätin tehdä minäkin. Etsin suojaisan ison kivenmurikan, jonka taakse tuuli ei käynyt, ja söin evääni siinä. Olisin voinut myös kävellä takaisin Särkivaaran kodalle, mutta en viitsinyt, sillä halusin syödä evääni näköaloja katsellen.

Särkivaarasta matka jatkui "ihan nurkan taakse" Keimiöniemen kalapirteille. Luvassa oli siis historian lehtien havinaa.

Kalapirtit ja -aitat sijaitsevat kalaisan Jerisjärven rannalla, ja samalla paikalla oli kalapirttejä jo 1500-luvulla. Kaikki sen ajan kalapirtit ovat palaneet, mutta palaneiden pirttien tilalle on rakennettu uusia. Vanhimmat näistä olemassa olevista ovat peräisin 1700-luvulta, mutta suurin osa taitaa olla 1800-luvulta.

Pirtit ovat hauskassa jonossa rannalla, ja luulin ensin, että niitä on vain muutama. Kun jatkoin kävelyä, eteen tuli aina vain lisää pirttejä, ja pirttejä taisikin olla toistakymmentä.

Jerisjärven kalastusoikeus kuului pysyvänä etuutena tietyille taloille, joilla oli myös oikeus rakentaa kalamajansa järven rannalle. Tärkeimmät pyyntikalat olivat siika ja muikku, ja varsinainen pyyntiaika oli syksyllä. Pyyntipaikat jaettiin arpomalla, ja apajapaikkaa vaihdettiin päivittäin.

Jokainen pirtti oli omanlaisensa, eikä kahta samanlaista pirttiä ollut.

Pirtit ovat kalastajien käytössä edelleen, joten sisään niihin ei pääse. Ulkoapäin niitä saa kuitenkin ihailla.

Tästä on laskettu vene vesille varmaan monet kerrat.

Huomio kiinnittyi pieniin yksityiskohtiin, kuten verkkojen ja nuottien kuivaustelineisiin ja vanhoihin seinäkaiverruksiin.

Tämä oli taas sellainen paikka, jossa koki siirtyvänsä ajassa kauas taaksepäin. Pystyin oikein näkemään, kuinka vanhat parransänkiset ja ahavoituneet kalastajat istuivat illalla kynttilänvalossa läiskimässä korttia. Suupielessä saattoi olla piippu ja lasissa miestä väkevämpää.

Kalapirteiltä siirryinkin sitten aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Olin kuullut (kiitos Menninkäiselle), että Levin huipulle pääsisi autolla, ja sinnehän sitä oli päräytettävä.

Huippua lähestyessäni sain taas ihmetellä kiviröykkiöitä Levin rinteillä.

Jos Särkitunturilla oli tuullut, niin Levillä TUULI. Pelkäsin, että takin huppu lähtee irti, vaikka se oli ommeltu kiinni.

Mutta näkymät olivat hienot!

Mie Levitoin.

Huipulle vei myös lenkkipolku, joka näytti olevan sauvakävelijöiden ja -juoksijoiden suosiossa. Näyttää muuten jokseenkin koomiselta, kun joku juoksee sauvojen kanssa tuommoista jyrkkää rinnettä ylös. 

Leviltä alkoi sitten viimeinen puserrus kohti Inaria. Tie numero 955, joka kulkee Könkäältä Inariin, on potentiaalisesti maailman tylsin tie. Sen varrella ei ole kerta kaikkiaan yhtään mitään, ja kaiken lisäksi melko suuri osa tiestä on päällystämätöntä. (Anteeksi, nyt valehtelin. Onhan tien varrella sentään Tieva-Baari!) Huvitukset ovat tuolla tieosuudella vähissä, joten jos näkee jotain vähänkin poikkeavaa, sitä on lähdettävä välittömästi tutkimaan.

Pokan kylän asukasluku on noin kymmenen, mutta silti Pokassa näkyi olevan lentokenttä. Se oli tietenkin pakko nähdä omin silmin. 

Metsäistä soratietä jonkin aikaa ajeltuani vastaan tuli kyltti: lentokenttä 1.5 km.

Ja kyllä! Siellä oli lentokenttä!

Nyt voin kuolla tyytyväisenä, kun olen nähnyt Pokan lentokentän. 

Ihan Inariin asti en ajanut, sillä olin varannut majoituksen yhdeksi yöksi hotelli Korpikartanosta, noin 33 kilometriä Inarista. Hotelli on nimensä mukaisesti "korvessa", mikä on hyvä juttu kaikille retkeilijöille, sillä täältä on Lemmenjoen kansallispuistoon vain noin 15 kilometriä.

 
Hotelli on ihanan persoonallinen ja kodikas, ja mikä parasta: huonehintaan kuuluu oma tunnin mittainen saunavuoro hotellin saunassa. Kuinka monessa muussa hotellissa on tarjolla ihan oma saunavuoro? Minä en ole ainakaan törmännyt vielä yhteenkään sellaiseen paikkaan. Arvaatte varmaan, että meikäläiseltä ropisee pisteitä jo pelkästään saunavuoron ansiosta, varsinkin kun sauna on vielä sellainen Lappi-henkinen ja erittäin tilava.

Mie tykkään.

Tänään olisikin sitten tiedossa hieman pidempi patikkalenkki. Saa nähdä, pääsenkö maaliin asti kahdella jalalla, vai pitääkö ottaa neliveto käyttöön.