Jänkhällä jytisee

Olin yöpynyt Korpikartanossa siksi, että pääsisin heti aamusta Lemmenjoen kansallispuistoon. Olin ajatellut patikoida siellä Joenkielisen kierroksen, jonka ei pitänyt olla vaikea, mutta sen pituus hieman epäilytti. Kierroksella oli pituutta joko 16 tai 18 kilometriä (eri lähteet antoivat eri tiedon), ja se saattoi olla polvelleni liikaa, kun oli tullut käveltyä viime aikoina päivittäin. Yhden yksittäisen pitkän lenkin polvi kestäisi, sen tiesin, mutta jatkuvasta samantyyppisestä rasituksesta se ei tykkää. Päätinkin lähteä matkaan taas sillä periaatteella, että kuuntelisin itseäni ja palaisin vaikka takaisin, jos tilanne sitä vaatisi.

Jos olisin saanut toivoa matkalle yhtä aurinkoista päivää, niin se olisi ollut juuri tämä päivä. Olin siis tavattoman iloinen, että aurinko paistoi.

Alkumatka sujui aika kosteassa suomaastossa, jota tuntui riittävän. Joenkielisen kierroksen sanotaan olevan hyvä läpileikkaus Lemmenjoen kansallispuiston maastoon, sillä polun varrella on vähän kaikkea: on metsää, suota, tunturia, puroja ja harjumaastoa.

Kirkasvetinen puro.

Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen polku alkoi vihdoinkin nousta ylös tunturiin.

Rinteessä huomasin, että edelläni kulki mies ja että sain häntä koko ajan kiinni. Tajusin yhtäkkiä, miksi nousut saattavat tuntua minusta varsin rankoilta, vaikka ne olisivat toisten mielestä helppoja. Syy on se, että minun pitää mennä ylämäessäkin niin kovaa. En vain jotenkin osaa mennä eteenpäin hiljakseen kuljeskelemalla, vaan minulla pitää aina olla suurin vaihde päällä. Minun aivoni eivät oikein käsitä sitä, miksi pitäisi mennä hiljaa, jos kerran kovaakin pääsee. Siinähän se hiki sitten lentääkin.

Vihdoin olin noussut niin korkealle, että näin ensimmäisen vilauksen Lemmenjoen laaksosta. Kylläpä se olikin kaunis!

Joenkielisen huippu kohoaa 534 metriin, ja huipulla totutusti tuuli.

Huipulla ei ollut mitään (kotaa tai sen semmoista), joten en viitsinyt olla siellä kauan, vaan läksin laskeutumaan Lemmenjoen puolista rinnettä alas. Olin kiertämässä lenkkiä myötäpäivään, sillä olin lukenut nousun olevan myötäpäivään kierrettäessä helpompi, mutta nyt rinnettä laskeutuessani mietin, että ehkä minun olisi sittenkin kannattanut kiertää lenkki vastapäivään. Nyt lasku oli jyrkempi, ja polvet olivat taas kovilla.

Onneksi näköalat olivat hienot.

Kun rinteeltä oli päässyt alas, oikeastaan koko loppumatka kulki harjumaastossa.

Jossakin raakkui yhtäkkiä varis, ja vasta silloin tajusin, miten hiljaista koko matkan aikana oli ollut. Ei ollut kuulunut mitään muuta kuin tuulen huminaa, kelopuiden natinaa, purojen solinaa ja maan töminää oman askellukseni alla. Olin ottanut kotoa mukaani useammatkin kuulokkeet, jotta voisin kuunnella patikoidessani musiikkia, mutta olisi kyllä synti ja häpeä kuunnella tämän rauhan keskellä tanssimusiikin rytkettä.

Kun vihdoin pääsin takaisin parkkipaikalle, urheilukelloni näytti matkan pituudeksi 16,2 kilometriä. 16 kilometriä oli siis lähempänä oikeaa kuin 18 kilometriä.

Joenkielisen kierros.

Huomasin, että minulla oli aivan valtava nälkä, ja ajoin lounaalle Inariin, museo- ja luontokeskus Siidan Sarritiin. Siidan parkkipaikka oli aivan täynnä, ja Inarissa oli muutenkin vilskettä, mikä johtui varmaankin meneillään olevasta alkuperäiskansojen musiikkitapahtumasta, Ijadis Idjasta. Näin monella naisella värikkään saamelaismekon(?), joka muistutti minusta malliltaan vähän intialaista anarkali-asua.

Vetäisin Sarritissa napaani taas melkoisen määrän ruokaa, ja ostin jälkiruoaksi vielä pullankin. Polveen sattui joka askeleella, mutta olin varautunut siihen, ja kävin laittamassa vessassa polvituen jalkaani. Se helpotti kävelyä huomattavasti.

Olin ajatellut tutustuvani Siidaan, vaikka minulla olikin sellainen tunne, että se ei (museo kun oli) jaksaisi minua hirveästi kiinnostaa. Siida tuntui kuitenkin kuuluvan melkein yleissivistykseen, joten päätin pakottaa itseni museokäyntiin.

Pohjakerroksessa oli näyttely Inarin saamelaismuseon perustajan, Johan Nuorgamin elämästä, ja se oli ihan mielenkiintoinen. Tämän päivän alkuaforismikin on muuten peräisin juuri Johan Nuorgamin suusta, ja se kolahti minuun jostain syystä tosi kovaa. Melkein ei ole koskaan tosi. Tuon voi tulkita monella tavalla, mutta itse tulkitsen sen niin, että on elettävä täysillä. Puolittainen elämä on vain huono korvike. Löytyykö muita tulkintoja?

 
Myös Irene Kangasniemen ja Oda-Liv Koiviston tarinallisia taidekäsitöitä esittelevä näyttely oli mielenkiintoinen. Naiset käyttävät käsitöissään pääosin pohjoisen luonnon materiaaleja, ja arvostan itse valtavasti tuollaista kekseliäisyyttä ja yhteyttä luontoon. Oda-Liv Koivisto on tehnyt myös aivan ihania koruja, ja minun oli aivan pakko ostaa yksi hänen kaulakoruistaan.

Mutta sitten kiinnostukseni herpaantui. En vain jaksanut kiinnostua pysyvän näyttelyn esineistä, vaikka kuinka yritin. Katselin muita museovieraita ja ihmettelin, kuinka he jaksoivat lukea näyttelytaulujen tekstejä niin antaumuksella. Mikä vika minussa on, kun minä en jaksa?

Siirryin suosiolla ulkomuseon puolelle, ja se olikin minulle sitten taas oikea paratiisi. Näytteillä oli muun muassa vanhoja saamelaisia asumuksia, kulkuneuvoja ja pyyntilaitteita.

Kiinnostavimpia olivat minusta vanhat talot, jotka oli siirretty alueelle vuonna 1960 Tirron kylästä. Ne edustavat Inarin talollissaameleista asumismuotoa 1800-luvulta.

Tirron pihapiiriä.

Kaksihuoneinen asuinrakennus, joka on kalustettu siten kuin se oli 1950-luvulla.

Kun suku kasvoi, tarvittiin toinen asuinrakennus, ja rakennettiin kolmihuoneinen asuinrakennus.

Kolmihuoneisen asuinrakennuksen keittiötä.

Näkymä kamariin.

Mielenkiintoinen oli myös Mirhamintupa eli vanha käräjätupa.

Mirhamintupa on perimmäisen Lapin ensimmäisiä oikeuslaitoksia, ja siinä on istuttu oikeutta aina vuoteen 1905 asti. Tuomiot olivat vankila, jalkapuu tai raipparangaistus. Raippoja annettiin tuvan ulkopuolella olevassa nurkkapuun ulkonemassa, johon rangaistava sidottiin käsistä kiinni, ja raipat annettiin paljaan yläruumiin selkäpuolelle.


Vielä lopuksi muutama sekalainen kuva ulkomuseosta.

Kalastajasaamelaisten kalankuivatusjälli, johon mahtui kuivumaan noin 1000 kalaa. Se riitti talveksi koko perheelle.

Kalastajasaamelaisten kalapuura kalojen varastointia varten. Kalat säilyivät viileässä turvekammissa pitkään pilaantumatta.

Kala-aitta. Kalat varastoitiin talveksi erilliseen aittaan, jottei kalan haju tarttunut muihin elintarvikkeisiin.

Lammaspuura, jossa perheen lampaat olivat talvisin.

Liemu eli porolato, jonne kesyimmät porot pääsivät suojaan sääskiltä.

Sitten olikin aika lähteä ajelemaan kohti Saariselkää, josta olin varannut majoituksen. Koska nallekin halusi huiputtaa jotakin, ajoimme Kaunispään huipun kautta.

Eikö olekin kaunis pää?

Kaunispään laella ei ollut rauhasta tietoakaan, sillä siellä oli meneillään jonkinlainen moottoripyöräilijoiden kokoontuminen.

Lähdetään pois.

En ole koskaan pitänyt moottoripyöristä, ja inhoan jo moottoripyörän pärisevää ääntäkin. Nyt olen saanut nauttia siitä kuitenkin oikein kunnolla, sillä koko Saariselkä on moottoripyörän kansoittama. Googletin ja sain selville, että täällä on meneillään Pohjois-Suomen suurin vuosittainen moottoripyörätapahtuma, Jänkhällä Jytisee. Jopas sattui.

Tässä vielä eilisen reitti.

Olin varannut huoneiston Holiday Clubista, ja oli ihana saada hikiset pyykit koneeseen. Saunaankin tietysti menin taas, ja löylyttelin jopa kolmeen otteseen, kun välillä pääsi vilvoittelemaan ulos.

Tuossa sohvalla mie just istun.

Ihmettelin huoneistoon tultuani, kun lusikkalaatikossa ei ollut kuin yksi haarukka. Eikö täällä tosiaankaan ole kuin yksi haarukka? Vastaus löytyi tiskikoneesta.

Tuli oikein kotoisa tunnelma, kun pääsi heti ensimmäiseksi tyhjentämään tiksikonetta.

Minulla oli yksi paikka, jossa olin ajatellut tänään käydä, mutta en tiedä viitsinkö lähteä, sillä ulkona vihmoo vettä ihan kunnolla. 

Mukavaa sunnuntaita!