Kun syöminen oli vaikeaa (tarina jatkuu)

Tämän postauksen kirjoittaminen on ollut mielessäni jo pitkään, mutta aloittaminen on tuntunut jostain syystä kovin vaikealta. Ehkä se johtuu siitä, että olen löytänyt nyt hyvän vaihteen elämään, enkä välittäisi kaivella vanhoja. Toisaalta tämä postaus on tärkeä jo pelkästään siitäkin syystä, että voin taas ehkä jonkin ajan päästä palata lukemaan tätä ja verrata ajatuksiani senhetkiseen tilanteeseen.

Kirjoittelin reilu vuosi sitten syömisen vaikeudesta, ongelmasta (tai oikeastaan elämäntavasta), joka on varjostanut elämääni jo yli parinkymmenen vuoden ajan. Päätin kirjoituksen seuraaviin lauseisiin:

"Olisin halunnut kirjoittaa selviytymistarinan tyyliin "kuinka selätin vuosia kestäneet syömisvaikeudet", mutta koska vaikeudet näyttävät jatkuvan edelleen, en voi sellaista kirjoittaa. Tällä hetkellä näyttää myös siltä, että tämä ruoan kanssa pelleily ei ole loppumassa ihan lähiaikoina, joten sitä selviytymistarinaakin saadaan varmasti odotella vielä hyvä tovi."

Jos referoin lyhyesti tuota vanhaa postausta, niin kerroin siinä ongelmastani, joka oli jatkuva painon kyttääminen, kaloreiden laskeminen, itseni piiskaaminen ja syyllisyyden tunteminen, jos olin syönyt jotakin väärää. Kyse oli siis jonkinlaisesta anorektisesta käyttäytymisestä, joka pääsi varsin pahaksi silloin, jos elämässä tuli vastaan muita vastoinkäymisiä.

Nyt sitä selviytymistarinaa olisi kuitenkin tulossa! Olen itsekin ollut vähän yllättynyt siitä, että kun löytyi se oikea nappi, muutos on ollut oikeastaan aika helppo ja nopea. Toki tällaiset päänsisäiset asiat eivät ole koskaan lopullisia, vaan elämässä saattaa tulla aina eteen jotakin, joka laukaisee vanhat ajatusmallit ja ajaa käyttäytymään entisellä tavalla. Tällä hetkellä tilanne näyttää kuitenkin varsin lupaavalta.

(Ruokakuvat ovat Santa Cruzin eri ravintoloista.)

Cevicheä Sach'a Restissä.

Pelastava enkelini löytyi täältä blogimaailmasta. Löysin viime kesänä tieni Piia Pajusen blogiin, ja Piian suhtautuminen ruokaan tuntui uskomattoman tervejärkiseltä ja mutkattomalta tässä nykyajan maailmassa, jossa syömiseen liittyy kaikenlaisia rajoituksia ja uskomuksia. (Laitan loppuun muutaman linkin Piian postauksiin, jotka ovat puhutelleet itseäni erityisen paljon.) Tervejärkinen ihminen pystyy varmasti elämään kaiken tämän nykypäivän ravitsemus"tietouden" keskellä pää kylmänä, mutta tällainen häilyväisempi yksilö ahdistuu ravitsemustietotulvasta aivan valtavasti. Syömisestä tulee hirveä mörkö, kun tuntuu, ettei osaa tehdä mitään oikein. Ei ole enää normaalia syödä tavallista perusruokaa, kun pitäisi syödä heraproteiinia, juoda vihersmoothieita, popsia chian siemeniä ja monenlaisia vitamiinipillereitä.

Take away -salaatti Mongarústa.

Piian blogissa vilahtelivat usein esimerkiksi voileivät, joita itsekin rakastan mutta joita ei nykyajan uskomusten mukaan saisi syödä. Leipä lihottaa ja turvottaa, ja ne leivänpäälliset vasta varsinainen pommi ovatkin! Ajatus siitä, että tuollainen huikea fitness-alan ammattilainen kuin Piia kertoi syövänsä voileipiä, jotenkin mullisti maailmani. Rupesin miettimään, että ei minunkaan syömiseni tarvitsisi olla niin hankalaa kuin mitä se oli. Uskaltaisinkohan minäkin kokeilla vähän rennompaa suhtautumista ruokaan? Ajatus samalla sekä kutkutti että pelotti. Toisaalta pelotti luopua totutuista tavoista ja tiukasta kontrollista, koska uusi tie tarkoittaa aina tuntematonta määränpäätä. Toisaalta ajatus siitä, että voisin syödä mitä kulloinkin mieli tekee, ilman syyllisyyttä ja ilman päänsisäisen kalorilaskurin raksutusta, tuntui käsittämättömän ihanalta. Niin ihanalta, että arvelin sen olevan mahdotonta.

Kunpa ei tarvitsisi enää nähdä tämäntyyppisiä otsikoita, vaan hiilareiden syömistä alettaisiin pitää taas normaalina.

Ei minun ajatusmaailmani kuitenkaan ihan pelkästään voileivillä muuttunut. Asiaa piti sulatella useampi kuukausi ja käydä tapaamassa yhtä ravitsemusterapeuttiakin. Terapeutilla käynti oli kuitenkin aivan turha ja jätti tyhjän olon. Terapeutti oli toki oikeilla jäljillä, mutta hänen lähestymistapansa oli ehkä vähän väärä. Olisin kaivannut ihan konkreettisia neuvoja, mutta sain kotitehtäväkseni miettiä psykologista joustavuutta. Eipä tarvinnut mennä terapeutille toistamiseen.

Sitten yhtenä kauniina päivänä (tai en nyt muista, oliko se päivä erityisen kauniskaan 😀) joskus loka-marraskuussa tein sen, mitä olin jo pitkään pohtinut. Laitoin henkilövaa'an muovipussiin ja kannoin sen talomme pohjakerroksessa sijaitsevaan varastokoppiin. Minulla oli nimittäin ollut tapana punnita itseäni jatkuvasti, vaikka tajusinkin, että siinä ei ollut mitään järkeä. Jos tunsin oloni hoikaksi, piti käydä vaa'alla. Jos tunsin oloni turvonneeksi, piti käydä vaa'alla. Jos olin palannut lomalta, piti varsinkin käydä vaa'alla, jotta tietäisin, kuinka paljon piti laihduttaa. Jos olin ollut ripulissa, piti käydä vaa'alla, jotta saisin voitonriemuisena todeta, kuinka monta kiloa oli ripulin myötä lähtenyt. Itsearvostukseni ja mielialani olivat suoraan verrannollisia vaa'an lukemaan: Jos vaaka näytti aamulla huonoa lukemaa, tunsin itseni huonoksi ihmiseksi, ja päivä oli pilalla. Jos vaaka näytti hyvää lukemaa, päiväkin lähti hyvin käyntiin.

Sushia Jardín de Asiassa.

En ollut kuitenkaan koskaan oikein tajunnut, kuinka paljon vaaka hallitsi elämääni, ennen kuin hankkiuduin siitä eroon. Ensimmäisten päivien aikana vaa'alla käyminen tuli mieleeni monesti, kunnes muistin, että ai niin, vaaka on siellä alakerrassa. Olin vienyt vaa'an tarkoituksella varastoon asti enkä jättänyt sitä esimerkiksi vaatehuoneeseen, koska vaatehuoneesta vaaka olisi ollut liian helppo käydä nappaamassa. Olin arvellut, etten viitsisi lähteä yhden vaa'an takia alakertaan asti, ja olin ollut oikeassa. Pari kertaa tosin oli lähellä, etten hakenut vaakaa ylös. Ne kerrat olivat sellaisia hetkiä, joina olisin varmasti painanut enemmän kuin olisin halunnut, ja itseinhon tunteet olisivat taatusti taas heränneet. Sain kuitenkin vältettyä kiusauksen.

En ole sen jälkeen käynyt yhdelläkään vaa'alla, enkä ole siis tiennyt painoani yli puoleen vuoteen. En ole punninnut edes matkalaukkuja, kun minulla oli tapana punnita laukut niin, että menin vaa'alle ensin itse ja sitten laukun kanssa, ja lukemista saatu erotus oli laukun paino. Jonkun mielestä vaa'an piilottaminen on ehkä sama kuin jos laittaisi päänsä pensaaseen, mutta minä olen eri mieltä. Vaaka oli selkeästikin ruvennut hallitsemaan elämääni aivan liian kanssa, ja koska painon tarkkailusta ei ole minulle mitään hyötyä, eikä siinä ole minun tapauksessani mitään järkeäkään, en tarvitse vaakaa mihinkään. Tiedän kyllä vaatteistakin, jos olen lihonut tai laihtunut. Painon ei tarvitse enää määritellä minua.

Alkupaloja Pedro del Bretessä.

Kun pääsin vaa'an aiheuttamista vieroitusoireista eroon, elämäni muuttui varsin radikaalisti, enkä voinut kuin ihmetellä, miksi en ollut tajunnut hankkiutua vaa'asta eroon aikaisemmin. Vaaka ei ollut aiheuttanut minulle mitään muuta kuin ahdistusta. Mihin ihmeeseen edes tarvitsin vaa'an lukemaa? Mitä minä sillä tiedolla oikeastaan tein? Painohan ei kerro hyvinvoinnistani yhtään mitään, sillä se on vain numero. Huono lukema saa minut unohtamaan sekunnissa kaiken hyvän: sen, että pystyn tekemään salilla sellaisia treenejä, joista en olisi puoli vuotta sitten uskaltanut edes unelmoida; sen, että polveni voi hyvin; sen, että nukun hyvin (ainakin tällä hetkellä) ja ennen kaikkea sen, että elämä tuntuu tällä hetkellä kaikin puolin hyvältä. Jos nyt menisin vaa'alle ja vaaka näyttäisi mielestäni liian suurta lukemaa (kuten se todennäköisesti tekisikin), kaikki nuo hyvät asiat pyyhkiytyisivät mielestäni saman tien. Unohtaisin senkin, että painon vaihtelut voivat johtua varsin monesta syystä ja että paino voi vaihdella päivän aikana paljonkin. Minun on siis parempi elää ilman vaakaa, ja suosittelen samaa kaikille muillekin, joille vaaka aiheuttaa ylenmääräistä ahdistusta.

Pasta-annos Angelinossa.

Bolivian-matka tuli joulukuussa erinomaisen hyvään saumaan. Olin tottunut ostamaan Suomessa aina samoja tuotteita (tavallisimmin sellaisia, joiden tiesin omassa tuoteryhmässään vähäkalorisimmiksi), ja totutuista tavoista oli vaikea päästä eroon. Boliviassa suureen osaan elintarvikkeista ei ole merkitty minkäänlaisia tietoja ravintosisällöstä, eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin ostaa "sika säkissä". Muutenhan en olisi voinut ostaa kaupasta juuri mitään! Aluksi tuntui ihan hirveältä ostaa esimerkiksi juustoa ilman että tiesin sen rasvaprosenttia ja kaloreita. Olinkin varma, että paisuisin yhdessä yössä hirveäksi palloksi, joka ei mahtuisi aamulla makuuhuoneen ovesta ulos. Pikkuhiljaa kuitenkin huomasin, että niin ei käynytkään. Olin edelleen hengissä, vaikka en tiennytkään, kuinka monta kaloria mikäkin tuote sisälsi, ja samat vaatteet mahtuivat edelleen päälleni. Miksi ihmeessä olin uhrannut niin paljon aikaa ja energiaa kalorien kyttäämiseen, kun tiedolla ei näyttänyt loppujen lopuksi olevan mitään merkitystä?

Hampurilaisateria Hard Rock Cafessa.

Toinen erinomaisen hyvä opetus tuli Brasilian-matkan jälkeen. Söin ja join noiden kymmenen päivän aikana varsin huolettomasti, ja sen näki matkan jälkeen kyllä kropasta. Olen laittanut tämän saman kuvan blogiin aiemminkin, mutta tässä vielä uudestaan keskivartaloni matkan jälkeen:

Pullottaa vähän joka suuntaan.

Jos olisin toiminut vanhojen mallien mukaan, olisin tuntenut syvää itseinhoa, kun olin mennyt herkuttelemaan sillä lailla ja päästänyt itseni tuon näköiseksi. Sitten olisin aloittanut heti hirvittävän kidutuskuurin, jotta saisin itseni taas normaalin näköiseksi. Olisin kituuttanut mahdollisimman vähällä ruoalla, karsinut kaikki herkut, ja ruoka olisi pyörinyt mielessäni koko ajan. Olisin tuntenut syvää ahdistusta joka kerta peiliin katsoessani, enkä olisi pystynyt rentoutumaan, ennen kuin olisin nähnyt peilistä taas sellaisen kropan, johon olisin voinut olla tyytyväinen.

Nyt kuitenkin päätin, etten enää lähtisi tuolle linjalle. En enää yksinkertaisesti jaksanut sitä ruoan ja syömisen ympärillä pyörivää ajatuskehää ja ahdistusta, jonka tuollaiset mässäilyn jälkeiset kurinpalautukset aiheuttivat. Niinpä päätin jatkaa samalla linjalla kuin ennen matkaakin: palaisin normaaliin ruokavaliooni ja söisin kuten ennenkin, pääosin terveellisesti, mutta jos herkkuja tulisi vastaan, söisin herkutkin ilman omantunnontuskaa ja niistä nauttien. Ei mitään kidutuskuureja, ei jatkuvaa syyllisyyttä jokaisesta suupalasta. Liikunnankin aloitin taas Brasilian-tauon jälkeen, mutta motivaationa ei ollut painon pudottaminen vaan liikunnan tuottama ilo. Kahden ja puolen viikon päästä lensimme Suomeen, mutta otin lähtöaamuna kuvan keskivartalostani, joka näytti nyt tältä:

Kroppa oli siis palautunut normaaliin mittoihinsa ilman että olin ottanut ruoasta minkäänlaista stressiä. Tuohon kahteen ja puoleen viikkoon sisältyi myös pari ravintolaruokailua, pari olutta, yksi hervoton jäätelöannos, brownie ja hieman suklaata. Kaikista noista ylimääräisistä paheista huolimatta näytin taas samanlaiselta kuin ennen Brasilian-matkaakin. Miksi ihmeessä olin siis rankaissut aiemmin itseäni repsahduksista niin ankarasti ja kiduttanut itseäni henkisesti ja fyysisesti, kun siihen ei ollut näköjään mitään tarvetta?!

Jäätelöannos Cuore Di Lattessa.

Ei tämä uusi elämä ole tietenkään mitään päivänpaistetta koko ajan ollut. Itseinhon puuskia tulee joskus edelleenkin, mutta olen löytänyt sopivan keinon lopettaa ne alkuunsa. Heti jos huomaan ajattelevani kehostani jotakin kielteistä tai haikailevani vanhojen tapojen perään, pakotan itseni miettimään niitä ihmisiä, joilla on ihan oikesti ongelmia ruoan tai syömisen kanssa. Kuinka moni ihminen maailmassa näkee nälkää ja elää kädestä suuhun, joka päivä? Entä kuinka paljon maailmassa on oikeasti lihavia ihmisiä, joiden terveys vaarantuu ylipainon takia ja jotka antaisivat mitä tahansa päästäkseen liikakiloistaan eroon? Entä sitten sellaiset ihmiset, jotka ovat letkuruokinnassa, eivätkä voi koskaan enää tuntea suussaan ruoan makua? Millaista heidän elämänsä mahtaa olla? Kun tarkastelen omia "ongelmiani" vähän laajemmasta perspektiivistä, alan hävetä ajatuksiani. Minulla ei ole oikeasti minkäänlaista ongelmaa, mutta silti minun pitää kehitellä sellaisia. Häpeä vaimentaa joutavanpäiväiset ruikutukset varsin tehokkaasti.

Mango Tequila Sunrise Hard Rock Cafessa.

Ajatukseni ruokaa ja itseäni kohtaan ovat muuttuneet viimeisen puolen vuoden aikana monella tapaa. Ensinnäkin sallin itselleni kaiken. Koska perusruokavalioni on kunnossa, voin syödä myös herkkuja silloin kun mieleni tekee (eikä se loppujen lopuksi ole kovinkaan usein). Minun pääkoppani kannalta on erityisen tärkeää vältellä ruokaan liittyviä sääntöjä ja rajoituksia, koska niistä ei ole seurannut ennenkään mitään hyvää. Minulle ei siitä syystä sovi esimerkiksi mitkään karkki- tai herkkupäivät, jolloin saisi herkutella oikein luvan kanssa. Mitä jos minun ei teekään mieli herkkuja kyseisenä päivänä? Mitä jos minun tekisikin mieli suklaata keskiviikkoiltana kello kymmenen? Säännöt ja rajoitukset aiheuttavat helposti repsahduksia, ja repsahdukset puolestaan synnyttävät syyllisyydentunnetta, ja sitä yritän vältellä nykyään viimeiseen asti.

Shawarma de Pollo Tarbushissa.

Ruoka ei ole koskaan palkinto mistään. Minun ei siis tarvitse ansaita ruokaa mitenkään ja ajatella, että nyt tein sitä tai tätä tai selvisin tästä tai tuosta, ja olen sen takia ansainnut suklaata/jäätelöä/viiniä/you name it. Jos haluan syödä vaikkapa sitä suklaata, voin syödä sitä ihan vain siksi, että minun tekee sitä mieli ja että suklaa on niin pirun hyvää. Ei minun tarvitse etsimällä etsiä syitä, miksi saisin syödä jotakin. Ruoka on ihana asia, ja ruoasta saa ja pitää nauttia!

Jälkkäreitä Michelangelossa.

Nälkä on olotila, jolle pitää tehdä jotakin. Ennen saatoin jäädä oikein pitkittämään nälän tunnetta ja nauttimaan hallinnan tunteesta, kun en syönytkään heti, kun vatsaa alkoi kipristellä. Nykyään syön heti, kun tunnen oloni nälkäiseksi, enkä nykyään edes tunne koskaan mitään hirveää sudennälkää, koska syön ajoissa. Kun vatsa on täynnä kunnon ruokaa, niitä herkkujakaan ei tee samalla lailla mieli.

Syön hyvin joka päivä riippumatta siitä, harrastanko päivän aikana liikuntaa vai en. Ennen saatoin jättää lepopäivinä syömiset vähemmälle, koska kulutustakaan ei ollut niin paljon kuin treenipäivinä. Jos liikunta on ollut kevyttä (esimerkiksi kävelyä tai uintia), kevyemmästä syömisestäkään ei liene haittaa, mutta raskaan salitreenin jälkeen kroppa tarvitsee ravintoa myös seuraavana päivänä. Jos kroppa ei saa tarvitsemaansa ravintoa, palautuminen hidastuu, eikä kehitystäkään tapahdu ainakaan samalla lailla kuin hyvin ravittuna.

Ehkä suurin ja tärkein muutos on ollut kuitenkin muutos asenteessa itseäni kohtaan. En enää piiskaa itseäni henkisesti, vaan tilalle on tullut uudenlainen lempeys. Kun totean, että minulle on tullut läskiä, en sano sitä itseäni halveksuen, kuten ennen, vaan ajattelen, että se läski on tullut nauttimalla. Olen nauttinut ruoasta ja ihmisten seurasta, ja se läski on nyt osa minua. Kyllä se siitä taas lähtee, kun aikaa vähän kuluu, ja vaikka ei lähtisikään, niin kelpaan silti. Itselleni ja muille.

Jos Piia Pajusen blogi ei ole sinulle ennestään tuttu, suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen! Viime vuoden Suomen parhaan terveys- ja hyvinvointiblogin palkinto ei olisi voinut mennä oikeampaan osoitteeseen. 👍

Nämä Piian jutut ovat antaneet minulle erityisen paljon pohdittavaa:

Kun syöt muka terveellisesti - onko näin?
Miksi normaalipainoiset pelkäävät painonnousua?
Miksi paino nousee, kun syö hiilareita?  
Jos te kiinteytymistä tavoittelevat naiset vain söisitte
Tuhoatko itsesi "hyvinvoinnilla"?
Luuletko syöväsi tarpeeksi hiilihydraatteja? 
Heitä nyt se henkilövaaka roskakoriin!

Pitäkää huolta itsestänne! 😘