Selfiet - hullujen hommaa?

Selfieistä on väännetty kättä varmasti niin kauan kuin selfieitä on ollut olemassa. Joidenkin mielestä selfiet ovat noloja ja niitä kuvaavat ihmiset tyrkkyjä ja itserakkaita, ehkä jopa narsisteja tai psykopaatteja. Toisten mielestä selfiet ovat nykypäivää ja selfieitä ottamattomat ihmiset muinaisjäänteitä, jotka käyttävät varmasti vielä lankapuhelintakin.

Olen pohtinut aihetta sen takia, että oma suhtautumiseni selfieitä kohtaan on muuttunut paljon. Selfieiden ottaminen oli minusta aiemmin hirveän noloa, ja jossain määrin se on sitä vieläkin, varsinkin julkisella paikalla. Nolouden tunne johtuu varmasti sellaisesta "kuka sinä oikein kuvittelet olevasi" -ajatuksesta. Selfieitähän saavat ottaa vain kauniit ihmiset! Rumilla ei ole oikeutta kuvata itseään, tai ainakin kuvaaminen pitää suorittaa pimeässä komerossa, jonne yksikään silmäpari ei varmasti näe. Tästä huolimatta olen ruvennut ottamaan selfieitä ja jopa julkaisemaan niitä. Kuinka saatan olla niin itsekäs ja omahyväinen, että otan itsestäni kuvia ja pakotan vielä muutkin katsomaan niitä?

¡Ay, caramba! ¡México, sol y un selfí!

Perinteisissä valokuvissa poseeraaminen on ollut minulle aina vaikeaa, sillä en osaa loihtia naamalleni valokuvahymyä, jos minua ei sillä hetkellä oikeasti hymyilytä. En osaa näytellä, vaan senhetkinen mielentilani näkyy suoraan kuvista. Erityisesti muodolliset kuvaustilanteet, joissa on vähemmän tuttuja ihmisiä ja joissa en tunne oloani kovinkaan kotoisaksi, ovat vaikeita. Kuvassa olisi pakko hymyillä, mutta kun yritän pakottaa kasvoilleni jonkin hymyn tapaisen, naamani vääntyy omituisen näköiseksi.

Kun vietimme ukkelin serkun synttäreitä kesällä Meksikossa, kuvaustilanteilta ei voinut tietenkään välttyä. Erityisesti syntymäpäiväjuhlien iltana piti poseerata yhdessä jos toisessakin valokuvassa. Pahaksi onneksi minulla oli juuri tuona iltana hirveä päänsärky, ja olin muutenkin tosi väsynyt. Olisin halunnut olla missä tahansa muualla, mutta silti oli pakko leikata kakkua ja yrittää hymyillä kuvissa. Teeskentely ei näemmä kuitenkaan onnistunut, sillä synttärisankari kysyi minulta, miksi olin niin jännittynyt ja kireä. Kysymys ei tehnyt oloani ainakaan yhtään paremmaksi.

Kun katson itseäni kuvista, jotka on otettu tuollaisissa pakkotilanteissa, näen kuvissa ihan vieraan ihmisen. Noiden kuvien ihminen kun ei vastaa ollenkaan sitä, millainen ajattelen todellisuudessa olevani. Pidän itseäni yleensä aika hyväntuulisena ja iloisena ihmisenä, mutta valokuvissa poseeraa hapannaama, jonka vaivautunut olo paistaa kilometrien päähän. Toisaalta päinvastainenkin on mahdollista: jos tunnen oloni iloiseksi ja levolliseksi, sekin näkyy kuvista. Katselen mielelläni esimerkiksi viime vuonna otettuja Taj Mahal -kuvia, sillä senhetkinen hyvä oloni välittyy kuvista. Mukana oli mieluisia ihmisiä, joiden seurassa sain olla oma itseni, ja se näkyy kuvista.

Selfiet ovat mukavia siitä syystä, että niitä saa ottaa silloin kun itse haluaa. Kun ei tarvitse poseerata väkisin, on paljon vapautuneempi olo, ja kuvistakin tulee luonnollisesti erilaisia. Selfiet ovat antaneet minulle uuden tavan tarkastella itseäni ja auttaneet minua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Olen kärsinyt ulkonäöstäni koko ikäni, mikä johtuu suurelta osin siitä, että olen saanut kuulla ulkonäöstäni loukkaavia kommentteja, jotka ovat syöpyneet mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Olen kuitenkin alkanut pikkuhiljaa sisäistää ajatuksen, että ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa. Olen toki tiennyt sen aiemminkin, muiden kohdalla, mutta en ole osannut ajatella, että sama pätisi minuunkin. Itseään kun tulee tarkasteltua ja arvotettua niin helposti eri mittarein kuin muita. Ulkonäön ei tarvitse olla minun(kaan) ihmisyyteni mittari. Voin olla ulkonäöstäni huolimatta ihan hyvä ihminen.

Selfietikku ensimmäistä kertaa käytössä, ja sen kyllä huomaa. Vielä kun näkisikin jotain!

Vaikka tiedän, että selfieitä voi ottaa monesta eri syystä, silti on pakko myöntää, että toisten selfiet aiheuttavat joskus hämmennystä. Miksi joku haluaa esimerkiksi julkaista itsestään kuvan, jossa hän itkee? Eräs julkisuuden henkilö julkaisi taannoin isänsä kuoleman jälkeen juuri tällaisen itkuselfien, ja teko tuntui minusta hyvin kummalliselta: eipä tulisi itselleni ihan ensimmäisenä läheisen kuoleman jälkeen mieleen kuvata itkuani ja laittaa kuva someen. Missä siis kulkee selfieiden raja, vai onko mitään rajaa olemassakaan? Eikö jokainen saa julkaista itsestään millaisia kuvia haluaa? Ovatko tunteet täysin aitoja vain silloin, kun ne pitää itsellään, vai voivatko tunteet olla aitoja myös silloin, kun ottaa kuvia omista tunteistaan?

Selfiet - ja ylipäänsä omat valokuvat - voivat olla joskus myös varsin voimaannuttava kokemus. Joku julkimo (en muista kuka) kertoi taannoin hävenneensä ja piilotelleensa paksuja ja muhkuraisia reisiään koko elämänsä, mutta sitten hän sai piilottelusta tarpeekseen. Hän julkaisi itsestään kuvan, jossa reidet näkyivät juuri sellaisina kuin ne olivat. Kuvan julkaisemisen taustalla oli kai ajatus, että kun myöntää sen, mitä eniten häpeää, häpeä lakkaa olemasta. Minusta tämä on loistava tapa hyödyntää somea, sillä itse ainakin uskon siihen, että mitä vähemmän täydellisiä yritämme olla, sitä inhimillisempiä meistä tulee.

Kas tässä näemme ihmisen, joka on juonut edellisiltana liikaa viiniä, nukkunut pari tuntia, lähtenyt aamukolmen jälkeen Ateenan lentokentälle ja selviytynyt nyt jo Frankfurtiin asti. Jaksaa, jaksaa!

Palaan vielä tuohon kamerakammoon, sillä luulen keksineeni, mistä se voisi johtua. Perinteinen valokuvaustilanne on loppujen lopuksi varsin luonnoton kohtaamistilanne, sillä ihmisten välissä on väline, kamera. Kamera tekee asetelmasta epätasa-arvoisen: toinen kuvaa, ja toinen on kuvattava. Vaikka kuvaaja on kuvaustilanteessa läsnä, hän on kuitenkin tavoittamattomissa, koska hänen huomionsa on kiinnittynyt kameraan. Kamera ikään kuin katkaisee yhteyden ihmisten välillä, ja juuri tämä tekee minulle kameran edessä olemisesta vaikeaa. Ihan sama jos yrittäisin hymyillä mikroaaltouunille tai silitysraudalle - yhtä elottomia välineitä nekin ovat! Ehkä tämä on myös syy siihen, miksi ihmiset näyttävät hymyilevän ryhmäselfieissä aina jotenkin erityisen aidosti. Ryhmäselfieissähän kaikki ovat kuvausvälineen samalla puolella, ja kännykän ruudusta näkyy toinen ihminen. Ihmiselle kun on paljon helpompi hymyillä kuin esineelle.