KGB:n entinen päämaja, Riika

Huomasin tyystin unohtaneeni kirjoittaa KGB:n entisestä päämajasta, jossa vierailimme Riian-matkallamme elokuussa. Päämaja toimii nykyään museona, ja olin yrittänyt käydä siellä jo viime vuonna, mutta en ollut löytänyt koko rakennusta. Aikakin oli ollut viime vuonna kortilla, joten olin päättänyt käydä museossa joskus toiste.

Varoitan heti tähän alkuun, että en suosittele tätä postausta kaikkein herkimmille. Jos ihmisen julmuus on sinulle liikaa, jätä lukeminen suosiolla tähän.

Museo ei ole mitenkään erityisen huomaamaton. Miten ihmeessä en ollut viime vuonna nähnyt tätä?!

Olin ostanut liput opastetulle kierrokselle jo etukäteen (nettisivu täällä), vaikka en ollut tiennyt, olisiko meillä kyseiseksi sunnuntaiaamuksi muuta ohjelmaa ja huvittaisiko minua edes lähteä museoon juuri sillä kellonlyömällä. Liput maksoivat kuitenkin vain viisi euroa, joten ei olisi suuri menetys, vaikka liput jäisivät käyttämättäkin. Ostin lipun ukkelillekin, vaikka tiesin, että ukkeli ei lähtisi mitään vankisellejä koluamaan. Yllätys olikin melkoinen, kun ukkeli ilmoitti olevansa halukas lähtemään mukaan. Piti vielä tämäkin päivä nähdä!

Päämaja (Stūra māja, Corner House eli suomeksi Kulmatalo) on kuusikerroksinen rakennus, joka rakennettiin vuonna 1912 uusrikkaiden asunnoiksi. Luksusasuntojen lisäksi talossa oli kauppoja ja toimistotiloja. KGB otti rakennuksen haltuunsa vuonna 1940, kun Neuvostoliitto valtasi Latvian ensimmäisen kerran. Vuoden 1941 jälkeen rakennus oli muutaman vuoden muussa käytössä, kunnes vuonna 1944 se palasi jälleen KGB:n haltuun, kun Neuvostoliitto valtasi Latvian uudelleen. Sen jälkeen rakennus olikin KGB:n hallussa aina vuoteen 1991, jolloin Latvia itsenäistyi. Rakennus jäi KGB:n lähdettyä tyhjilleen, mutta vuonna 2014 se avattiin museona. Päämaja on jätetty siihen kuntoon, millainen se oli KGB:n poistuttua, joten menneisyyden voi aistia kierroksella vähän turhankin hyvin.

Museo koostuu näyttelytilasta, jossa on esillä joitakin esineitä KGB-ajoilta sekä opastauluja, joista voi lukea rakennuksen synkästä menneisyydestä. (Itse en olisi kuuna päivänä jaksanut noita plakaatteja lukea.) Vankilatilat pääsee näkemään vain opastetulla kierroksella, joka järjestetään kerran päivässä. Opastetulle kierrokselle lähdetään kuvan oikeassa laidassa näkyvästä ovesta, punaisen maton päästä.

KGB:n aikana tässä tuskin oli punaista mattoa.

 
Kun saavuimme museoon, eteisessä oli jo iso lauma ihmisiä. Selvisi, että lipunmyynnin kanssa oli jotain ongelmia, eikä opas saanut lippuja myytyä. Koska meillä oli jo liput ostettuina, saatoimme siirtyä näyttelytiloihin odottelemaan kierroksen alkua. Olinpa tyytyväinen, että olin ostanut liput kerrankin ennakkoon! Ei tarvinnut jännittää, saisimmeko lippuja vai emme.

Saimme vielä ennen kierroksen alkua ihan oikeat liputkin.

Rakennuksen ylemmät kerrokset oli varattu KGB:n virkamiehille, ja katutasossa sijaitsivat muun muassa kuulusteluhuoneet sekä teloitushuone. Vankisellit olivat maan alla kellarikerroksessa. Virkamiehet saattoivat siis elellä ylemmissä kerroksissa tyytyväisen tietämättöminä siitä, mitä alemmissa kerroksissa tapahtui.

Reitti vankilan käytäville.

Päämajaan tuotiin kuulusteltavaksi yhteiskunnan "epätoivottuja elementtejä", eli henkilöitä, joita pidettiin jollakin tavalla poliittisesti epäilyttävinä tai uhkaavina. Kuulustelujen syiksi riittivät esimerkiksi neuvostovastaiset mielipiteet, runouden kirjoittaminen tai levottomuuksien (oletettu) lietsominen.

Kuulusteluhuone.

Jos omaiset halusivat saada tietoja kuulusteluihin tuoduista läheisistään, heidän tuli jättää kirjallinen kysely ovenpielessä sijaitsevaan kirjelaatikkoon. Monet eivät nähneet omaisiaan enää koskaan, sillä osa kuulusteluihin tuoduista vain "katosi". Samaiseen kirjelaatikkoon saattoi jättää myös vihjeitä tuttavistaan tai naapureistaan, jos epäili heidän harjoittavan neuvostovastaista toimintaa.

Kuulusteltavia pidettiin vankeina selleissä, joiden olot olivat lievästi sanottuna epäinhimilliset. Neljän hengen sellissä saattoi olla 20-30 henkilöä, ja vankeja kidutettiin sekä psyykkisesti että fyysisesti.

Sellien lämpötila pidettiin yli 30 asteessa, ja vankeja estettiin nukkumasta muun muassa pitämällä valoja öisinkin päällä. Vangit vietiin vessaan kerran päivässä, mutta muutoin vangit joutuivat käyttämään sellissä olevaa astiaa. Hygieniasta tai yksityisyydestä ei ollut siis tietoakaan. Joskus valittiin joku vanki umpimähkään tapettavaksi, jotta pelon ilmapiiri vankilassa säilyisi.

Ruoka tarjottiin ovessa olevista pienistä luukuista, joiden kautta vankeja myös valvottiin. Lisäksi seinissä oli salaisia kurkistusaukkoja, joista vartijat saattoivat tarkkailla vankeja näiden tietämättä.

Vankien ulkoilualue oli pienen pieni tila sisäpihalla, mutta jotkut vangit eivät päässeet koskaan ulos.

Opas kertoi kahdesta vanhasta naisesta, jotka olivat tulleet kerran opastetulle kierrokselle. Ulkoilualueelle päästyään naiset olivat pyytäneet saada lupaa istua ulkona hetken aikaa. Kävi ilmi, että naiset olivat olleet aikoinaan KGB:n vankina, eivätkä he olleet päässeet käymään ulkona kertaakaan koko pitkän vankeutensa aikana.  

Opas kertoi paljon muitakin mielenkiintoisia ja liikuttavia yksityiskohtia, ja harmittaa, kun en kirjoittanut asioita heti vierailun jälkeen ylös. Enhän minä niitä kaikkia nyt enää muista.

Keittiötiloja.

Kaikki eivät päässeet ulos vankilasta hengissä, vaan jotkut kohtasivat loppunsa teloitushuoneessa. Jotkut taas siirrettiin työleirille (esimerkiksi Siperiaan), jossa he joutuivat olemaan jopa vuosikymmenien ajan.

Teloitettavat vietiin teloitushuoneeseen, jossa heidät tapettiin takaapäin päähän ampumalla. Teloitushuone oli hyvin äänieristetty, jotta laukauksen äänet eivät kuuluisi muualle taloon. Seinä oli vuorattu muovilla, jotta veriroiskeet eivät tahrisi seiniä, ja teloitushuoneen lattiassa oli viemäri, jonka kautta veret huuhdottiin pois.

Teloitushuoneen vieressä oli autotalli, jossa oleva auto pidettiin käynnissä silloin, kun teloitusta suoritettiin. Myös auton ääntä käytettiin laukausten äänen peittämiseen.

Teloitetun ruumis käärittiin pressuun, heitettiin auton lavalle, kuljetettiin metsään kaupungin ulkopuolelle ja haudattiin. Suurin osa hautapaikoista on löydetty jälkeenpäin, ja ruumiit on haudattu uudelleen oikeisiin hautoihin.

Kierroksemme päättyi autotalliin, jossa näimme muutaman minuutin mittaisen videon teloituksesta ja sitä seuranneista toimenpiteistä.

Video veti hyvin hiljaiseksi ja vakavaksi. 

Autotalli näkyy kuvan oikeassa laidassa.

Museokierros oli samaan aikaan sekä kiinnostava että järkyttävä. Se herätti miettimään taas sitä, mikä on se systeemi, jonka mukaan meille jaetaan elämän pelikortit. Onko olemassa oikeasti jokin karman laki, vai onko kyse ihan puhtaasta sattumasta?

Kumpikin vaihtoehto on oikeastaan yhtä pelottava.