Oletko onnellinen?

Olen joskus sanonut, etten halua kirjoittaa onnellisuudesta, koska onni on minulle aivan liian henkilökohtainen asia. Paluumuuttajattaren kirjoitus sai kuitenkin minut pohtimaan onnellisuutta jälleen kerran, ja nyt tuntui siltä, että voisin kirjoittaakin aiheesta jotain.

Nykyään kaikki tuntuvat etsivän onnellisuutta, mikä ei olekaan mikään ihme, sillä onhan se varsin mukava tunne olla onnellinen. Ihmiset arvioivat omaa elämäänsä ja vertaavat sitä siihen, millaista ajettelevat onnellisen elämän olevan. Jos onni tuntuu puuttuvan omasta elämästä, aletaan miettiä keinoja, joiden avulla voisi tulla onnellisemmaksi. Minua ihmetyttää onnellisuuspohdinnoissa aina se, miten onnellisuuden oletetaan olevan jonkinlainen pysyvä olotila. Minun mielestäni onni on vain tunne, kuten esimerkiksi suru tai pelko, ja onni tulee ja menee samalla tavalla kuin kaikki muutkin tunteet. Jos mitkään muutkaan tunteet eivät ole pysyviä, kuinka onni voisi olla? Miten onnen saisi pysymään jatkuvasti luonaan, kun mitään muutakaan ei saa? Miksi pitäisi edes yrittää?

Ihmettelen myös sitä, että onnellisuus käsitetään usein kovin mustavalkoisesti. Joko olet onnellinen tai sitten et ole. Mitään välimuotoja ei ole. Kuitenkin onnellisuudessakin on eri sävyjä ja eri voimakkuuksia, ja onnellisuus voi myös ilmetä eri hetkinä eri tavoin. Onni on häilyvä ja herkkä tunne, joka antaa kovin helposti tilaa muille tunteille. Yhtenä hetkenä voi suorastaan pakahtua onneensa ja seuraavana onni onkin jo karannut ja vaihtunut joksikin toiseksi tunteeksi. Minulle on käynyt esimerkiksi niin, että olen ollut luontoretkellä ja tuntenut oloni niin onnelliseksi ja rauhalliseksi, että olen unohtanut ympäriltäni kaiken muun. Seuraavassa hetkessä olenkin saanut puhelun, joka on saanut minut tuntemaan suurta huolta läheisen puolesta. Katosi onneni - vai oliko sitä lainkaan?

Joskus ajattelen, että jospa me ihmiset emme etsikään aina varsinaisesti onnea, vaan kaipaamme elämäämme pikemminkin perustyytyväisyyttä ja turvaa. Ehkä olemmekin sekoittaneet onnen ja perustyytyväisyyden, ja kun etsimme omasta mielestämme onnea, kaipaammekin oikeastaan vain sitä, että voisimme olla tyytyväisiä elämäämme. Erityisesti silloin, jos onnellisuuden yhteydessä puhutaan rahasta, ajattelen ihmisten kaipaavan oikeasti turvaa ja huolettomuutta. Hyvä taloudellinen tilanne luo toki otollisen maaperän onnellisuudellekin, kun ei tarvitse käyttää energiaansa elämän perusasioista stressaamiseen.

Onnen ympärillä pyörivä keskustelu voi lisätä myös mielipahaa silloin, jos onni tuntuu omassa elämässä sillä hetkellä kovin kaukaiselta asialta. Toki onnellisuuden pohtimisesta voi koitua jotain hyvääkin, jos se herättää jonkun tekemään sellaisia muutoksia, että viihtyy elämässään paremmin. Toisaalta elämä - saati sitten onni - ei ole aina omissa käsissä. Joskus elämässä saa sellaista, mitä ei todellakaan ole tilannut, eikä asioille voi mitään, vaikka kuinka haluaisi voida. Ihminen ei ole aina oman onnensa seppä, ja minusta on loukkaavaa väittää, että niin olisi.

Miksi onnesta sitten on tullut niin tavoiteltu asia? Mistä se kertoo? Kertooko se siitä, että meillä on kuitenkin asiat loppujen lopuksi aika hyvin, kun on aikaa ja voimia pohtia onnellisuuttakin? Vai kertooko se sittenkin siitä, että elämämme tuntuu tyhjältä ja että meiltä puuttuu jotain? Mikä olisikaan parempaa tyhjiön täytettä kuin onni! Harmi vain, että onni on niin epämääräinen käsite, ettemme aina oikein itsekään tiedä, mitä se tarkoittaa. Tuleekin mieleen eräs tarina hölmöläisistä ja siitä, kuinka he yrittivät saada valoa pirttiin. 

Jos oma elämä ei tunnu tarpeeksi onnelliselta, yritämme tuottaa lisää onnen tunteita tekemällä asioita, jotka tuottavat meille iloa, tai viettämällä aikaa rakkaiden ihmisten seurassa. Mutta pystyykö onnea oikeasti itse lisäämään? Voiko onnea tuoda ulkoapäin samalla tapaa kuin tuomme kehoomme energiaa syömällä ruokaa? Vai onko onni sittenkin jo meissä ja lähtee lentoon vasta sitten, kun sen vapauttaa?

Minulle kaikkein aidoin ja todellisin onnen tunne tulee yhteydestä toiseen ihmiseen. Tarkoitan tällä yhteydellä sellaista sielujen yhteyttä, jota on vaikea pukea sanoiksi. (Tiedän kuulostavani ihan hörhöltä hihhulilta, mutta olkoon sitten niin.) Uskon, että meillä on ulkokuoren ja persoonallisuuspiirteiden alla jonkinlainen ihmisyyden ydin, joka on kaikilla samanlainen. Ulkoapäin näytämme erilaisilta, mutta syvällä sisimmässämme olemme täysin samanlaisia. Välimatkaa kahden ihmisen välillä ei ole, vaan olemme kaikki oikeastaan yhtä. Ei ole sinua eikä minua; on vain ykseys. On tärkeää kohdella toista ihmistä hyvin, sillä kaikki palaa sinulle takaisin. Riittää, että katsot toista silmiin ja unohdat oman kuoresi ja sen, mitä ajattelet olevasi. Silloin tiedät ja ymmärrät. 

Tästä yhteydestä kumpuaa minun onneni, ja siitä ammennan myös elämänhaluni ja -iloni. Yksin en olisi mitään. On tietysti paljon muitakin asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, mutta ne muut asiat ovat oikeastaan toisarvoisia. Olen toki äärimmäisen kiitollinen kaikista ilon ja onnen hetkistä, joita elämä minulle suo, mutta en tavoittele niitä mitenkään aktiivisesti. Sillä onni ei ole minussa, vaan onni on sinussa.