Mysteeri

Nyt sitten siihen jännittävään päivään, josta jo viimeksi kerroin.

Minun ja äiskän teki perjantaina mieli lähteä pienelle ajelulle, ja koska päämäärättömät ajelut ovat ennenkin osoittautuneet varsin mielenkiintoisiksi, lähdimme innokkaina matkaan. Kun ei ole mitään etukäteissuunnitelmaa, eteen voi tulla mitä tahansa!

Hieman ennen Kiteetä äiti näki Haarajärven tienhaaran, ja päätimme kääntyä sinne. Pellossa meitä tervehti suloinen kissa.

Saattoi olla vähän mutainen kisuli tuon jälkeen. 😃

Haarajärveltä löytyi - yllätys, yllätys - järvi.

Järven rannalla oli vanha tanssilava. Milloinkohan se on mahtanut olla viimeksi käytössä?

Paikka on saattanut olla kesällä hyvinkin viihtyisä, sijaitseehan lava järven rannalla.

Ajelimme kaikenmoisia maaseutujen pikkuteitä. 

Bongasimme erään tien varrella keskeltä peltoa vanhan harmaan tönön. Äiti epäili, että tönö oli vanha sauna, ja asia piti tietysti lähteä tarkastamaan. Onneksi oli ne saappaat takakontissa!

Olin kovin iloinen, kun huomasin, että ovessa oli vain haka: tönöön pääsisi siis sisälle!

Rakennuksessa oli kaksi huonetta. Ensimmäinen huone oli ilmeisesti jonkinlainen tupa.

Toisesta huoneesta löytyi todellakin sauna - eikä ihan mikä tahansa sauna. Kiuas oli muhkea, ja se oli rakennettu tulisijan päälle pinotuista kivistä.

Kiukaan päälle oli taivutettu pelti, jonka tarkoitus oli ilmeisesti ollut estää kipinöiden lentäminen kattoon.

Ihmettelin saunan seiniä, sillä ne olivat kauttaaltaan mustat. Myöhemmin tajusin, että sauna oli varmaankin ollut savusauna.

Olin saunalöydöstä kovin innoissani, mutta en osannut arvata, että sauna oli vasta alkua. Vieläkin mielenkiintoisempaa oli nimittäin tulossa!

Pikkuteitä ajeltuamme päädyimme jotenkin Uuteen-Värtsilään, ja ilahduimmekin, kun näimme Uusi-Värtsilä -kyltin edessämme. Paikka on meille nimittäin ihan omakohtaisesti tuttu, sillä mummoni asui aikoinaan Uudessa-Värtsilässä. Mummolaan tehdyt kyläilyreissut ovat jääneet mieleen jännittävinä kokemuksina, sillä jo pitkältä tuntunut ajomatka Kouvolasta Uuteen-Värtsilään oli kokemus sinänsä, ja Pohjois-Karjalan maisematkin olivat ihan toisenlaiset kuin Kymenlaakson tasamaat.

Pienen haeskelun jälkeen löysimme mummon vanhan talon, joka oli muuttunut aivan erinäköiseksi vuosien aikana. Taloa oli laajennettu, ja entinen sauna oli kasvanut jättimäiseksi piharakennukseksi. Itse en olisi taloa enää edes tunnistanut, mutta onneksi oli äiti mukana, sillä hänellä oli paikka paremmin muistissa. En kehdannut ottaa paikasta kuvaa, sillä pihalla oli väkeä, mutta oli mukava nähdä paikka, jossa olin viettänyt lapsena monta kesäpäivää.

Muistin jo lapsuudestani kylätien varressa olevat pitkulaiset asuintalot, joita taisi olla toistakymmentä samanlaista. Asuintalot oli rakennettu aikoinaan Uuden-Värtsilän rautasulattimon (myöhemmin valimon) työntekijöiden asunnoiksi. Koko Uusi-Värtsilä on syntynyt Wärtsilän rautatehtaan ansiosta, sillä Wärtsilä on rakennuttanut kylään asuintalojen lisäksi muun muassa seurojentalon, koulun sekä työntekijöiden yhteiskäytössä olleen suuren saunan. Valimoteollisuuden loputtua vuonna 1968 kylä on kuihtunut, ja kylän asukasluku on nykyään vain noin 100 henkilöä, kun se on enimmillään ollut 1500 henkilöä.

Suurin osa tehtaan asuintaloista näytti olevan tyhjillään, mutta muutamassa näkyi vielä olevan asukkaitakin. Erityisesti yksi talo oli kiinnittänyt ohi ajaessamme huomioni, sillä talon ovet näyttivät olevan auki. Tällaista tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä, vaan taloa oli pakko päästä tutkimaan! Äiti joutui hieman odottelemaan autossa, mutta onneksi hän on jo tottunut siihen, että hänen tyttärensä pitää päästä tonkimaan milloin mitäkin. 

Talo ei ollut sisältä ollenkaan sellainen kuin olin olettanut sen olevan. Olin ajatellut talon olevan tyhjillään - sisällä saattoi olla korkeintaan tyhjiä pulloja, tupakka-askeja, nuotion jämiä ja seinille piirrettyjä graffiteja - mutta taloon olikin jäänyt enemmän tai vähemmän asukkaiden koko omaisuus.

 

Kuten olohuoneen ikkunasta näkyy, naapuritalossa on vielä asukkaita.

Mietin, miten saattoi olla mahdollista, että rotat ja hiiret eivät olleet jyrsineet esimerkiksi näkkileipä- ja jauhopaketteja, vaan ne olivat täysin koskemattomat. En viitsinyt koskea mihinkään, mutta katsoin jääkaapissa olleen lääkepullon viimeistä käyttöpäivää, joka oli ollut vuonna 2009. Olisiko asunto ollut siis tyhjillään ainakin seitsemän, kahdeksan vuotta?

Lastenhuoneet tekivät melkein surulliseksi.

Toinen lastenhuone herätti hämmennystä, sillä sänky ja lelut näyttivät pienen lapsen tavaroilta, mutta samassa huoneessa oli myös autokoulun kuorma-autokirja.

 

Kuistilla oli kolme ovea, joista oikeanpuolimmainen johti tähän asuntoon, ja vasemmanpuolimmaisen takana oli jonkinlainen sähköhuone. Keskimmäinen ovi oli kiinni mutta ei lukossa, ja sen takaa paljastuivat yläkertaan johtavat portaat.

Portaat näyttivät aika lahoilta, mutta päätin, että kyllä ne vielä tämän nousun kestäisivät, ja kapusin yläkertaan. (Jouduin käyttämään yläkerrassa salamaa, sillä siellä oli melkoisen hämärää.)

Yläkerrassa näkyi olleen tulipalo. Olisiko huone palanut jo silloin, kun talossa oli vielä asukkaita, vai vasta sen jälkeen?

Kuten autiotalot yleensäkin, tämäkin talo herätti paljon kysymyksiä, jotka jäivät ilman vastauksia. Milloin asunnosta oli lähdetty? Miksi sieltä oli lähdetty? Miksi mitään tavaroita ei ollut otettu mukaan? Oliko asunnossa ollut homeongelma, vai oliko yläkerran tulipalo (savu? vesi?) pilannut alakerran asunnonkin?

Viime vuoden mieleenpainuvin urbaani löytöretkikohde oli Patarein vankila, ja tämän vuoden unohtumattomin kohde oli epäilemättä tässä.

Kiitos ajatuksista.