Vedetään hirsiä

Nyt seuraa opettavainen tarina siitä, kuinka tyhmä ihminen voi olla, ja mitä siitä saattaa seurata.

Olen viettänyt useamman viikon hiljaiseloa liikunnan suhteen, mikä johtuu siitä, että sain riesakseni ylikunnon. Mistähän semmoinenkin on mahtanut meikäläiselle, liikuntaa vieroksuvalle ihmiselle, tulla?

Kaikki alkoi kai siitä, kun PT jäi kesälomalle, eikä minulla ollut menoa salille. Näppäränä ihmisenä ajattelin, että nyt saisin treenata juuri niin paljon kuin haluaisin, kun minun ei tarvitsisi säästellä itseäni sitä varten, että pystyisin tekemään salillakin jotain. Juhuu! Ei muuta kuin tehokasta treeniohjelmaa laatimaan. Harjoitukset pitenivät ja intensiteetti lisääntyi, vaikka lepopäiviäkin toki välissä pidin. Joskus tuli kolmekin lepopäivää peräjälkeen, kun olin kyläilemässä, mutta niiden jälkeen liikunta maistui taas entistä paremmin.

Pari viikkoa meni enemmän tai vähemmän mukavasti, mutta sitten minut valtasi yhden treenin jälkeen kummallinen väsymys. Ensimmäisen kerran tuli mieleeni, että saattaisi olla kyse ylikunnosta. (Kaikki jo varmaan tietävätkin tämän, mutta selvennän silti: ylikunto ei tarkoita sitä, että olisi jotenkin liian hyvässä kunnossa, päinvastoin. "Ylirasitustila" tai "alipalautuminen" ovat minusta ylikunnolle paljon kuvaavampia termejä.) En halunnut kuitenkaan myöntää itselleni, että kyse todellakin oli ylikunnosta, koska sehän tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi levätä. Ja lepääminenhän olisi ihan hirveän vaarallista: kuntoni romahtaisi välittömästi pohjalukemiin ja lihoisinkin heti varmasti ainakin kymmenen kiloa. 

Jaksoin sinnitellä vielä viikon verran, mutta sitten oli pakko myöntää, että olin tainnut vetää itseni aika piippuun. Olin liikunnan jälkeen loppupäivän aina niin väsynyt, etten jaksanut muuta kuin maata sohvalla, ja sama väsymys jatkui usein vielä seuraavana päivänäkin. Väsymys oli todella kokonaisvaltaista, aivan kuin suonissani olisi kiertänyt veren sijasta jotain puudutusainetta, joka teki tokkuraiseksi ja veti niin voimattomaksi, etten meinannut jaksaa edes hengittää. Hikoilu liikunnan aikana oli myös jotain aivan käsittämätöntä. Olen muutenkin kova hikoilemaan, mutta edes minulle ei ollut normaalia, että jouduin vaihtamaan kesken treenin päähäni toisen hikinauhan, kun ensimmäinen oli kastunut niin märäksi, että matto alkoi kastua. Kaiken lisäksi liikunta oli alkanut tuntua vastenmieliseltä, mikä oli todella epätavallista minulle. Yleensä liikun mielelläni, ja iloitsen liikkumisesta jo etukäteen.

Lepäsin viisi päivää, ja kuudentena olisi ollut salitreeni. Oloni oli kohentunut lepopäivien aikana huomattavasti, ja ajattelin jaksavani mennä taas salillekin. Mutta sitten erehdyin menemään salia edeltävänä päivänä sienimetsälle, jossa tuli tarvottua nelisen tuntia. Minua alkoi väsyttää metsässä niin kamalasti, että teki mieli sanoa kaverille, että mene sinä; minä jään tänne metsään makaamaan. Tajusin, että salille meno ei ollut ehkä ihan paras idea. PT neuvoi minua menemään lääkärille ja verikokeisiin, jotta voisimme poissulkea muut mahdolliset sairaudet ja varmistua siitä, että kyse todellakin oli ylikunnosta.

Lääkärin mielestä oireeni kuulostivat ylikunnolta, mutta hän määräsi minut varmuuden vuoksi kuitenkin verikokeisiin (niiden tulokset olivat normaalit). Lääkäri sattui kysymään myös, miten nukuin. Minullahan on ollut nukkumisen kanssa ongelmia jo useamman vuoden ajan, tai oikeastaan en ole niitä edes ongelmiksi mieltänyt, koska minua ei ole päivällä väsyttänyt, vaikka olisin nukkunutkin vähänlaisesti. Suurin ongelmani on se, että minun on hirveän vaikea saada iltaisin unta, kun mieli ei vain kerta kaikkiaan osaa rauhoittua. Aivoni käyvät ylikierroksella, ja mielessä pyörii kaikenlaisia asioita tietenkin juuri silloin, kun pitäisi nukahtaa. Onneksi suurin osa asioista on sentään mukavia, ettei ahdistua tarvitse!

Nukahtamiseen menee yleensä vähintään tunti, usein kaksi tai kauemminkin, minkä lisäksi herään yöllä monta kertaa, joko vessaan tai muuten vain. Tykkään myös herätä aamulla ajoissa (inhoan pitkään nukkumista), eikä minulla ole mitään ongelmia heräämisen kanssa ollutkaan. Yöuneni jäävät tyypillisesti varmaankin noin viiteen tai kuuteen tuntiin, mutta en ole ajatellut asiassa olevan mitään ongelmaa, kun ei minua tosiaankaan ole päivällä väsyttänyt. Ilmeisesti vähäinen uni on kuitenkin osaltaan ajanut minut pikkuhiljaa ylikuntoon, koska kroppa ei ole saanut tarpeeksi lepoa ja palautunut kunnolla harjoituksista. Kesällä on tullut elettyä muutenkin kuin sika pellossa, sillä elämänrytmini on ollut erittäin epäsäännöllinen, ja alkoholikin on maistunut.

Tämä kaikki johti lopulta siihen, etten pystynyt nukkumaan enää juuri ollenkaan. Meni monta yötä niin, että "nukuin" ehkä tunnin, pari yössä, ja nuokin tunnit olivat kummallista puoliunta: en olisi edes tiennyt nukkuneeni, ellen olisi aamulla muistanut nähneeni unia. Väsymys oli nyt jatkuvaa - väsytti päivällä ja väsytti yöllä - mutta uni ei vain tullut. Yksinkertaisetkin asiat tuntuivat tavattoman vaikeilta, eikä edes tavallisista arkiaskareista tuntunut tulevan mitään. Tavarat putoilivat käsistä, törmäilin ovenkarmeihin, ja mieliala vaihteli hetkessä äärilaidasta toiseen - yhtenä hetkenä itketti, toisena nauratti ja sitten jo vituttikin.

Lääkäri määräsi vähemmän rasitusta ja lisää lepoa. Rasituksen vähentäminen oli helppoa, mutta levon lisääminen olikin sitten vaikeampi juttu. Sain melatoniinia ja nukahtamislääkkeitä, mutta kummistakaan ei ollut mitään apua. Nukahtamislääkkeiden vaikutuksen piti alkaa 15-20 minuutin päästä, mutta minä olin edelleen puolentoista tunnin kuluttua aivan virkeä. Mietin, että miten sekaisin ihminen voi olla, kun edes nukahtamislääkkeet eivät auta.

Nukkumista häiritseviä tekijöitäkin oli aivan liikaa. Kuumuus ärsytti, sillä ikkunoita ei voinut pitää auki, kun ulkoa tuli kaikenlaista ääntä: humalaiset huusivat, autot kaasuttivat, lentokoneet lensivät, mopot pörräsivät. Onneksi ei sentään ollut enää sitä hirveää lokkien kirkumista, kuten alkukesällä. Pohdin tuulettimen ostamista, sillä tuuletin viilentäisi, ja laitteen hurinakin saattaisi auttaa nukahtamaan. En kuitenkaan toteuttanut ajatustani, koska nurkissamme on rojua jo ihan tarpeeksi muutenkin, ja Suomen kesäkin on niin kovin lyhyt. Eipä sitä tuuletinta enää kauan tarvittaisi! Kahvin juontia vähensin niin, että join enää aamukahvin, ja alkoholin jätin kokonaan pois. Vessareissujen välttämiseksi yritin olla juomatta enää iltaisin mitään, mutta silti piti aina vessassa käydä. Kokeilin korvatulppia ja Spotifyn unimusiikkia, joka ei sekään auttanut, mutta oli kyllä muuten aika nautinnollista. On jotenkin ylellistä odotella unen tuloa, kun meri pauhaa taustalla tai sadepisarat ropisevat ikkunalautaan.

Lääkäri neuvoi minua myös seuraamaan kuntoani ortostaattisen sykkeen avulla. Ortostaattinen syke voi kertoa elimistön palautumistilasta ja paljastaa ylirasituksen tai ylikunnon. Ortostaattinen syke saadaan selville niin, että mitataan aamulla syke ensin makuulla ja sitten seisten, minkä jälkeen seisten saadusta tuloksesta vähennetään makuulla saatu. (Tarkempaa tietoa ortostaattisen sykkeen mittaamisesta löytää esimerkiksi täältä tai englanniksi täältä.) Jos ortostaattinen syke on yli 20, kyse voi olla ylirasituksesta, alipalautumisesta tai vaikkapa vain alkavasta flunssasta. Ortostaattisen sykkeen kohoaminen elimistön ollessa jonkinlaisessa rasitustilassa johtuu siitä, että sydän erehtyy silloin pitämään pelkkää seisomaan nousuakin suurempana rasituksena kuin mitä se onkaan. Sydän siis ikään kuin ajattelee, että nyt minun täytyy pumpata kovasti verta ja happea eteenpäin, kun on tämmöinen vaativa suoritus meneillään, jolloin syke siis nousee. Jokaisen ahkerasti liikkuvan olisi hyvä tietää itselleen tyypilliset ortostaattiset arvot, jotta pystyisi reagoimaan mahdollisimman pian mahdollisiin poikkeavuuksiin ja tarvittaessa lepäämään enemmän.

Koska olen näköjään täysin sokea oman kroppani tuntemuksille, enkä osaa kuunnella kehoni viestejä, tuntui helpottavalta, että ylikunnosta tervehtymistä ja myöhemmin sen välttämistä voisi tarkailla näinkin yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti. Sykelukemanikin ovat olleet varsin lohduttavia: viimeksi sykkeeni oli levossa 38 ja seisovassa asennossa 52, mikä tekee ortostaattiseksi sykkeeksi 14. Ainakin tässä valossa tilanteeni näyttää siis oikein hyvältä. Kun nyt vain muistaisi ja osaisi olla tarpeeksi varovainen! Hirveästi tekisi mieli liikkua enemmän kuin hyväksi olisi, mutta on vain pakko löytää rajoitusvaihde jostain. Lääkäri oli neuvonut harrastamaan alkuun vain sellaista liikuntaa, että sykkeet pysyisivät alle 120:n, ja sykemittarista on ollut tässä kovasti apua. Olen ollut aina kaikenlaisia liikuntaan liittyviä mittareita vastaan (liikunnasta tulee mielestäni aivan liian vakavaa ja ilotonta, jos liikkumista pitää alkaa tarkkailla mittareilla), mutta nyt oli pakko nöyrtyä ja mennä ostamaan sykemittari. 

Lepäsin totaalisesti kaksi viikkoa, ja aloitin sitten liikunnan hyvin varovaisesti: juoksulenkit vaihtuivat kävelyyn ja kahvakuulaharjoitukset pilatekseen. Salilla olemme tehneet lähinnä liikkuvuusharjoituksia ja venyttelyjä. En ole hirveästi voivotellut tapahtunutta, sillä uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Ehkä tästäkin seuraa jotain hyvää? Ainakin luulisin hieman rauhoittuvani (?!?) ja oppivani kuuntelemaan kehoni viestejä paremmin.

Nukkumisen kannalta tilanne on palannut samanlaiseksi, millainen se oli ennen ylikunnon ilmaantumistakin. Nukahtaminen on vaikeaa, heräily runsasta, ja päivä saattaa käynnistyä hyvinkin aikaisin, kun en jaksa enää pyöriä sängyssä. Ehkä olen vain sellainen ihminen, joka tulee toimeen vähillä yöunilla? Se kuitenkin pelottaa, miten liikunta tulee jatkossa sopimaan tähän yhtälöön. Menetänkö yöuneni taas ihan totaalisesti, jos rupean liikkumaan enemmän? Sitä en kyllä haluaisi enää uudestaan kokea.